Ideaoppi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ideaoppi on Platonin metafysiikan keskeisin teoria. Sen mukaan ikuisena erillisessä ideamaailmassa olemassa olevat ideat, eivät aistihavaintojen kautta meille tunnetut aineellisen maailman ilmiöt ja muutokset, ovat todellisimpia kaikkein korkeimmassa ja perustavimmassa mielessä. Ideat ovat ikään kuin aistimaailman asioiden arkkityyppejä. Platon puhui ideoista muotoillessaan ratkaisunsa ongelmaan, joka myöhemmin on tunnettu universaalien ongelmana. Ideaoppi on ollut tunnetuin platonisen realismin mukainen lähestymistapa kyseiseen ongelmaan.

Platon katsoi, että ideat ovat käsitettävissä ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, eikä niitä voi havaita aisteilla. Aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat Platon näki epätäydellisinä kopioina vain ymmärryksen kautta tavoitettavissa olevan maailman ideoista. Aistimaailmassa näkemämme muodot eivät ole todellisia, vaan kirjaimellisesti jäljittelevät todellisia muotoja eli universaaleja ideoita. Esimerkiksi Platonin tunnetussa luolavertauksessa aistimaailman muodot näyttäytyvät ideoiden varjoina.

Ideaoppi on kenties Platonin suurimpia perintöjä filosofialle. Platon käsitteli ideaoppia ennen kaikkea dialogeissaan Valtio, Faidon, Faidros, Menon ja Parmenides, mutta se nousee esille myös monissa muissa dialogeissa.

Terminologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ideaopillaan Platon oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota universaalien ongelmaan. Platon itse ei kuitenkaan käyttänyt mitään sanaa, joka voitaisiin kääntää universaaliksi. Platon dialogeissa niitä vastaavat termit eidos (εἶδος) ja idea (ἰδέα),[1] jotka tarkoittavat ”muotoa”.[2][3] Termit esiintyvät jo Platonin varhaisissa dialogeissa, vaikkakaan niillä ei vielä tuolloin ollut Platonin myöhemmän metafysiikan merkitystä.[1]

Nimitys ”ideaoppi” on sekin peräisin jo antiikin ajalta ja esiintyy muun muassa Aristoteleen Metafysiikassa (ἰδέαν δόξαν, idean doksan; εἰδῶν δόξα, eidōn doksa).[4]

Ideaopin perustelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin päämääränä oli määritellä, mitkä olivat niitä yleisiä entiteettejä, jotka ovat ajattelun kohteina silloin kun ihminen ajattelee. Tällaiset yleiset entiteetit näyttäytyvät todellisuuden ongelmallisena piirteenä monella tavalla: Voidaan havaita, että joku yksi ominaisuus voi ilmetä useissa yksilöolioissa. Toiseksi, sellaisia yleisiä termejä ja käsitteitä kuin ”vihreys” voidaan käyttää monista olioista. Kolmanneksi, sellaiset abstraktit käsitteet kuin ”kolmikulmaisuus” vaikuttavat nimeävän jotakin, vaikkakaan ne eivät nimeä mitään yksilöoliota. Neljänneksi, voimme ajatella sellaisia yleisiä piirteitä kuin ”vihreys” ja sellaisia yleisiä tosiseikkoja kuin ”kolmio on kolmisivuinen tasokuvio” ilman, että ajattelemme niiden koskevan jotakin yksilöoliota. Viidenneksi, sellaisia käsitteitä kuin ”kolmikulmaisuus” ei pelkästään ajatella, vaan niistä samalla tiedetään tiettyjä tosiseikkoja.[1]

Platonille oli selvää, etteivät tällaiset yleiset entiteetit voineet olla aistien kohteita, koska ne olivat jatkuvassa muutoksen tilassa. Muun muassa Herakleitos oli katsonut, että mitään pysyvää ei ole olemassa, vaan kaikki on liikkeessä (”kaikki virtaa”). Aristoteles sanoo Metafysiikassaan, että Platon keksi ideat vastatakseen Herakleitoksen opin heikkouksiin. Jos mitään pysyvää ei ole, mitään ei voida tietää:

»Mutta myöskään tietoa ei voi sanoa olevan olemassa, jos kaikki muuttuu eikä mikään pysy paikallaan. Ellei tieto itse muutu ja lakkaa olemasta tietoa, tieto säilyy aina tietona. Mutta jos itse tiedon muoto muuttuu, se muuttuu samalla muodoltaan joksikin muuksi kuin tiedoksi eikä se enää ole tietoa. Jos se muuttuu alituisesti, ei ole koskaan olemassa tietoa, ja tästä seuraa ettei ole mitään mikä tietää eikä mitään mikä tiedetään.[5]»

Tämän vuoksi niiden tuli olla ymmärryksen kautta käsitettyjä kohteita, jotka olivat muuttumattomia ja saattoivat näin toimia tieteen ja tiedon kohteina.[1] Siksi Platon otti Sokrateenkin käsittelemät määritelmät, universaalit eli yleiskäsitteet, ja teki niistä erillisiä olioita, jotka voidaan tuntea. Hänen mukaansa määritelmät eivät koskeneet aistittavia asioita, vaan toisenlaisia kohteita.[6] Sokrates itse ei kuitenkaan ollut ajatellut, että ne olisivat erillisiä olioita.

Kukin tällainen yleiskäsite oli Platonille eidos eli idea. Tästä seuraa, että oli olemassa idea kaikille asioille, joita kutsutaan jollakin yleisellä nimellä. Näin universaali ei ollut vain hēn, ”ykseys”, niin kuin Parmenides ja muut elealaiset olivat katsoneet, tai vain polla, ”moneus”, niin kuin Herakleitos katsoi, vaan hēn kai polla, ”ykseys ja moneus”.

Ideaoppi oli näin Platonin vastaus siihen ongelmaan, että vaikka maailmassa havaitaan moninaisia yksilöolioita ja niissä tapahtuvaa muutosta, voimme kuitenkin tunnistaa niistä yhteisiä piirteitä (universaalien ongelma eli ykseys-moneudessa -ongelma). Kutsumme sekä puissa olevaa vihreyttä että sammakossa olevaa vihreyttä ”vihreäksi”, vaikka tosiasiassa niiden vihreä ei ole sama väri; sen sijaan eri kappaleista eri paikoissa ja eri ajankohtina heijastuvat valon aallonpituudet ovat aina hieman erilaisia. Silti meillä on jollakin tavalla ajatus Vihreyden ideasta, jota niihin kaikkiin voi soveltaa.

Platon tuki ajatustaan myös täydellisyyteen perustuvalla argumentilla: Aistitut ympyrät ja viivat eivät ole täydellisen ympyränmuotoisia tai suoria, mutta jos täydelliset eivät olisi todellisia, kuinka ne voisivat ohjata esimerkiksi käsityöläistä? Kukaan ei ole koskaan nähnyt täydellistä ympyrää tai täydellistä suoraa viivaa, mutta silti kaikki tietävät, millainen täydellinen ympyrä tai suora viiva ovat.

Platonin tarjoama todistusaineisto ideoiden olemassaololle perustui näin puhtaasti intuitioon.

Ideat ja niiden todellisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ideoiden luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ideat ovat itsessään täydellisiä, koska ne ovat muuttumattomia. Ideat ovat aineettomia, mutta ne eivät ole olemassa myöskään mielessä. Ideat ovat itsenäisiä, ja aistimaailmasta ja aineesta erotettuna puhtainta, mitä on olemassa. Ideat ovat tilattomia ja ajattomia, toisin sanoen ne ovat avaruuden ja ajan ulkopuolella. Niillä ei ole avaruudellista ulottuvuutta eikä paikkaa. Ne ovat ikuisia: ne eivät ole syntyneet jollain tietyllä hetkellä, niillä ei ole kestoa, eivätkä ne pääty, sillä aika syntyi vasta kun kaikkeus luotiin.[1][7]

Esimerkiksi Timaioksessa ideoita kuvataan seuraavasti:

»[O]n olemassa erikseen itsessään oleva olevaisen laji. Se on syntyä vailla ja katoamaton eikä koskaan ota itseensä mitään ulkoa päin eikä mene sisälle toiseen olevaiseen. Se on näkymätön ja muutenkin aistein havaitsematon. Tämä olevainen on järjen tarkastelun kohde.[8]»

Pidoissa Platon kuvaa puolestaan yhtä ideoista, "Kauneuden" ideaa, seuraavalla tavalla:

»Ensinnäkin se on ikuista, se ei synny eikä häviä, ei kasva eikä katoa. Se ei ole yhdellä tavoin kaunista ja toisella rumaa, eikä milloin kaunista milloin ei, eikä yhteen nähden kaunista, toiseen nähden rumaa, eikä yhdessä paikassa kaunista, toisessa rumaa, niin että jotkut pitäisivät sitä kauniina, jotkut rumana. [...] Se on itsenäinen, itsessään aina yksimuotoinen ja ikuinen, ja kaikella muulla kauniilla on siinä osansa. Asia on siihen tapaan, että se itse ei mitenkään kasva eikä vähene eikä sille tapahdu yhtään mitään, vaikka kaikki muu syntyy ja kuolee.[9]»

Ideoiden ja olemusten suhde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ideat vastaavat yleisiä olemuksia tai käsitteitä: esimerkiksi "Kauneuden" idea vastaa kauneuden käsitettä. Ideat antavat sanoille ja käsitteille niiden merkityksen.[1]

Ideoiden ja olemusten suhde on tällöin seuraava:[1][10]

  1. Jokaista yleistä olemusta vastaa yksi ja vain yksi idea. Esimerkiksi, kauneuden olemusta tai käsitettä vastaa vain yksi idea, "Kauneuden" idea.
  2. Jokaista ideaa vastaa yksi ja vain yksi yleinen olemus. Esimerkiksi, "Kauneuden" idea vastaa ainoastaan kauneuden olemusta.

Ideamaailma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska ideat ovat jotakin täysin vastakkaista aistimaailman ilmiöille, ne eivät sijaitse aistimaailmassa vaan jossakin muussa todellisuudessa.[11] Platonin mukaan ideat ovat olemassa itsessään, ja vaikka niiden kuvat voivat olla mielessämme,[12] ne itse eivät ole meissä eivätkä missään maan päällä[13] aineellisessa tai näkyvässä todellisuudessa.[14]

Ideoiden olinpaikkaa Platon kuvaa eri dialogeissaan useilla erilaisilla, usein runollisilla ilmauksilla: ne ovat olemassa "ajatuksen maailmassa",[15] "ajatuksella tavoitettavassa maailmassa",[16] paikassa "johon sisältyy olevaisuuden suurin onni",[17], paikassa "joka on puhdas kaikesta pahasta",[18] "taivaassa"[19] tai "taivaan ulkopuolella":

»Taivaan ulkopuolella olevasta alueesta ei kukaan meidän runoilijoistamme ole kirjoittanut [...] sen arvon mukaista ylistystä. [...] Täällä sijaitsee todellinen olevaisuus, jolla ei ole väriä tai muotoa ja jota ei voi koskettaa, ja jonka voi nähdä vain sielun perämies, järki. Tähän olevaisuuteen kohdistuu todellinen tieto.[20]»

Platonin kuvauksia jostakin tuonpuoleisesta paikasta ei kuitenkaan ole tarkoitettu kirjaimellisiksi. Hän sanoo itsekin kuvauksistaan: "Järkevän miehen ei tietenkään sovi väittää, että asia on juuri näin kun olen tässä esittänyt".[21] Kuten jo todettua, Platonin ideat eivät sijaitse missään päin aika-avaruutta. Sen sijaan ne ovat abstrakteja olioita.

Ideoiden ja aistimaailman suhde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin metafysiikassa maailma jaettiin siis kahteen puoleen: ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan ”ideoiden” maailmaan, ja aistittavissa olevaan maailmaan ympärillämme. Platon näki aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat epätäydellisinä kopioina ymmärrettävissä olevan maailman ideoista. Aistimaailmassa näkemämme muodot eivät ole todellisia, vaan kirjaimellisesti jäljittelevät todellisia muotoja eli universaaleja ideoita. Ideat puolestaan ovat käsitettävissä ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, eli sillä mielen kyvyllä, joka ei sisällä aistien käyttöä.

Ideat ovat aistimaailmassa havaittavien asioiden olemuksia: ne ovat se, mitä ilman asiat eivät olisi sitä mitä ne ovat. Maailmassa on esimerkiksi lukemattomia pöytiä, jotka ovat valmistettuja eri aineksista, mutta niiden olemuksena on sama "Pöydän" idea.[22] Platon katsoi myös, että kaikessa todellisessa tiedossa on kyse ideoiden tuntemisesta järjen avulla.[20][23]

Platonin luolavertaus Jan Saenredamin kuparipiirroksessa Cornelis van Haarlemin mukaan, 1604.

Näin Platon katsoi filosofian olevan eräänlaista maailman riisumista — varmojen ja ikuisten asioiden, jotka ovat piilotettuja ja kiedottuja muuttuvaan ja maalliseen, etsimistä. Filosofian tehtävänä oli tämän muuttuvan ja maallisen hunnun riisuminen ja kohoaminen kohti kaikkein ylimmäistä ideaa, joka sisältää myös kaikki muut alemmat ideat ja jossa ei ole mitään sellaista jota aistit voisivat lähestyä. Yksittäiset ideat ovat vain hypoteettisia käsitteitä, joille voidaan antaa todellinen pohja vain korkeampien hypoteesien kautta.

Platon esittää teoksensa Valtio kirjoissa VI ja VII useita metaforia selittääkseen metafyysisiä näkemyksiään: näitä vertauksia ovat aurinkovertaus, kuuluisa luolavertaus, sekä jaettu jana. Yhdessä nämä vertaukset selvittävät monimutkaisen ja joiltain osin vaikean teorian: on olemassa jonkinlainen ”Hyvän idea” (joka on usein tulkittu eräänlaiseksi Platonin "Jumalaksi"), joka on lopullinen tietämys, joka valaisee kaikki muut muodot (eli universaalit: abstraktit tyypit ja ominaisuudet) ja josta kaikki muut ideat saavat alkunsa. Tämä ”Hyvän idea” tekee tämän samaan tapaan kuin aurinko valaisee, tai tekee näkyväksi ja sillä tavalla ”synnyttää”, aistimaailmassa olevat asiat.

Aistimaailmassa havaitsemamme asiat muistuttavat vain heikosti todellista todellisuutta, ideoita, jotka ovat olemassa jonkinlaisessa ideoiden maailmassa. Näin ne ovat, kuten luolavertaus asian esittää, ikään kuin auringon luolan seinälle heijastamia varjokuvia, joista voidaan havaita vain ääriviivat, ja jotka vain edustavat luolan oviaukon ohi kulkevia muotoja (ideoita) eli todellisuutta luolan ulkopuolella.

Jaetun janan vertauksen idea on puolestaan seuraava: Voimme kuvitella, että kaikki asiat maailmankaikkeudessa ovat ikään kuin esitettynä yhdellä janalla, joka kuvaa niiden todellisuuden määrää. Tämä jana on jaettu kerran keskeltä kahtia, ja sitten nämä kaksi osaa on uudestaan jaettu keskeltä kahtia. Ensimmäinen kahtiajako edustaa jakoa ideamaailman ja aistimaailman välillä. Vastaava jako tehdään syntyneille puoliskoille: Aistimaailmaa edustava jana jaetaan osiin, jotka edustavat toisaalta ”todellisia asioita”, ja toisaalta niiden varjoja ja heijastumia. Vastaavasti ideamaailmaa edustava jana jaetaan osiin, jotka edustavat toisaalta ensimmäisiä prinsiippejä ja kaikkein yleisimpiä ideoita, ja toisaalta niistä johdettuja, ”heijastuneita” ideoita.

Suhde käytäntöön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon sovelsi ajatustaan myös etiikkaan ja politiikkaan. Timaioksessa Platon kuvaa, kuinka kaikkeutta luotaessa luojajumala (demiurgi) käytti ideoita malleinaan, vaikka loikin niistä epätäydellisistä kopioista muodostuvan maailman. Ihmisen osana on jäljitellä ideoita, ennen kaikkea "Hyvän ideaa", toteuttamalla sen ilmentymiä maailmassa.

Valtio pyrkii kuvaamaan, kuinka tämä tapahtuu. Vaikka ihmiset eivät voikaan täydellisesti tuntea sellaisia ideoita kuin Oikeudenmukaisuus, Kauneus, Rohkeus jne., niiden epätäydellisten kopioiden ja ilmentymien kautta ne voidaan tuntea eri määrissä; samoin eri ihmiset kykenevät tähän eri tavalla. Teoksessa kuvatun ihannevaltion hallitsijoina toimivat filosofikuninkaat, jotka ovat kykeneviä näkemään ”Hyvän idean” ja muut ideat.

Ideaopin kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin itsekritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon oli hyvin tietoinen teoriansa rajoitteista, ja hän esitti omaa kritiikkiään dialogissaan Parmenides. Siinä Sokrates esiintyy nuorena filosofina, joka väittelee jo iäkästä Parmenidesta vastaan. Dialogi on jossain mielessä leikkimielinen, koska vanhemmalla Sokrateella on ratkaisuja joihinkin ongelmiin, joiden parissa nuoremman esitetään painiskelevan.

Dialogi esittää ideaopissa olleen todellisen ongelman, jota Aristoteles käsitteli myöhemmin. Aristoteles esitti ongelmaan ratkaisun, mutta hylkäsi samalla ideoiden itsenäisen olemassaolon. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, katsoiko Platon, että kritiikki todisti ideaopin lopullisesti vääräksi. On syytä huomata, että Aristoteles oli tuolloin Platonin oppilas ja nuorempi työtoveri. Näin on täysin mahdollista, että Parmenides valmistelee näyttämön Aristoteleelle, eli että Platon ja Aristoteles sopivat olevansa sovussa eri mieltä ideaopista.

Ongelma on siinä, kuinka yksittäiset oliot osallistuvat ideaan, tai kuinka yksi idea voi toteutua monissa yksilöolioissa. Nuori Sokrates esitti, että idea

»[...] on ikään kuin päivä joka, vaikka on yksi ja sama, on yhtä aikaa monessa paikassa eikä kuitenkaan ole erillään itsestään. Näin jokainen idea, vaikka se on yksi ja sama, voisi olla yhtä aikaa kaikissa olioissa, jotka kuuluvat sen piiriin.[24]»

Mutta kuinka idea tarkkaan ottaen on joka paikassa yhtä aikaa, kuten päivä? Tämän selittäisi erillinen idea, johon alkuperäinen idea sekä kaikki yksittäiset alkuperäisestä ideasta osalliset oliot osallistuvat. Tämä johtaa kuitenkin päättymättömään regressioon, ongelmaan, joka tunnetaan kolmannen ihmisen argumenttina.[25] Se osoittaa, etteivät ideat voi olla olemassa itsenäisinä ja niin, että useat oliot voivat osallistua niihin.

Kolmannen ihmisen argumentti ja sen esiin nostamat ongelmat voidaan tiivistää seuraavasti: Jos universaali (kuten ihmisen idea) ja partikulaari (kuten yksittäinen ihminen) ovat kaikki olemassa ja ovat samaa, silloin idea ei ole yksi vaan monta. Jos universaali ja partikulaarit puolestaan ovat ainoastaan toistensa kaltaisia, silloin ne sisältävät idean joka edustaa niiden samuutta. Jos ihmisen idea (eli ”ensimmäinen ihminen”) ja yksittäinen ihminen (eli ”toinen ihminen”) ovat samanlaisia, tulee siis olla olemassa toinen ihmisen idea (eli ”kolmas ihminen”), joka on yhteistä sekä ihmisen idealle että yksittäiselle ihmiselle. Tästä seuraa päättymätön sarja kolmansia ihmisiä. Lopullinen ihmisen idea, josta kaikki ihmiset ovat osallisia, jää tavoittamattomaksi. Lisäksi mikään idea ei ole yhtenäinen ja jakamaton vaan koostuu äärettömästä määrästä osia, joista mikään ei ole kunnollinen idea.[26]

Nuori Sokrates (jota voisiin pitää nuorena Platonina) ei hylkää ideaoppia kolmannen ihmisen argumentin vuoksi, vaan valitsee toisen lähestymistavan: partikulaarit eivät ole olemassa itsessään. Mitä ne ovatkin, ne ovat ideoiden jäljitelmiä, jotka vaikuttavat partikulaareilta. Tässä näkemys lähestyy representationalismia, jonka mukaan emme voi havaita oliota sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin ne meille representoituvat. Näkemyksessä on se heikkous, että jos vain jäljitelmät voidaan havaita, tällöin emme voi tietää mitään itse ideoista, eikä havaitsijalla ole mitään tietoa siitä, mitä representaatioden pitäisi esittää, tai että ne yleensäkään ovat representaatioita jostakin.

Platonin myöhempi vastaus oli, että ihmiset tuntevat ideat, koska ovat olleet ideoiden valtakunnassa ennen syntymäänsä. Ideoiden jäljitelmien näkemien tässä maailmassa saa ainoastaan aikaan ideoiden mieleenpalautumisen (anamnesis).[27] Näin esimerkiksi geometriaa tuntemattomien henkilöiden suorittama geometrinen päättely johtuu ainoastaan tällaisesta mieleenpalauttamisesta, ei oivaltamisesta.[28]

Tuonpuoleisen ideamaailman olemassaoloa ei kuitenkaan voida osoittaa tässä elämässä, ja siitä voidaan esittää vain spekulaatioita.[29] Aristoteles hylkäsikin koko ajatuksen, ja komediakirjailija Aristofanes kirjoitti näytelmän Pilvet, joka pilkkaa pää pilvissä olevaa Sokratesta.

Aristoteleen esittämä kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteleen kritiikki Platonin ideaoppia kohtaan oli vielä edellistä laajempaa. Hän ei kritisoinut pelkästään Platonia vaan kaikkea platonismia yksilöimättä ajatusten esittäjää. Aristoteleen kritiikki on ymmärrettävä hänen omia tarkoitusperiään vasten. Hän esitti usein edeltävien filosofien ajatukset siinä valossa, että lopputulos tuki hänen omaa ajatteluaan. Aristoteleen kirjoituksia tutkittaessa on tehtävä ero siihen, mitä hän kirjoitti, mitä hän tarkoitti, ja tarkoittiko Platon sitä miten Aristoteles sen esittää. Seuraavassa esitetään muutamia tulkintoja.

Platon erotteli todelliset ja epätodelliset olevat, joista jälkimmäinen termi viittasi substanssiin. Muoto, jonka käsityöläinen antaa kullalle, ei ole itse substanssi: substanssi on kulta. Aristoteles katsoi, että Platonin mukaan kaikilla tieteiden tutkimilla asioilla oli oma ideansa (muotonsa), ja siksi Platon katsoi, että vain substansseilla oli idea. Tästä seurasi ristiriita, koska ideat olivat olemassa olioina, tieteiden tutkimuskohteina, mutta niillä ei ollut olemassaoloa, koska ne eivät olleet substansseja.[30]

W. D. Rossin mukaan Aristoteles oli väärässä, ja Platon katsoi myös monien ei-substanssien olevan ideoita. Tällaisia olivat muiden muassa Samuus, Ero, Lepo ja Liike. Rossin johtopäätös on kuitenkin hätäinen. Platon ei ilmeisesti itsekään tiennyt, mihin ideoiden ja ei-ideoiden välinen raja tulisi vetää. F. M. Cornford huomauttaa,[31] että asiat, joista nuori Sokrates (ja Platon) sanoo olleensa usein ymmällään, kuten Ihminen, Tuli ja Vesi, esiintyvät ideoina Platonin myöhemmissä teoksissa, kun taas toiset, kuten Hius ja Muta, eivät; tällaisten ideoiden olemassaoloa Sokrates pitää absurdina.

Aristoteleen oma ajattelu teki eron aksidentaalisen ja olemuksellisen muodon välille.[32] Esimerkiksi kolmion kolme sivua ovat sille olemuksellisia, koska kolmiota ei olisi ilman niitä, mutta niiden pituudet ovat aksidentaalisia, eli niillä ei ole merkitystä itse kolmion olemassaolon kannalta (kunhan pituudet ovat suurempia kuin 0).

Toinen Aristoteleen argumentti, jonka Ross torjuu,[30] koskee sitä, että Sokrates olisi olettanut yhden idean, Toiseuden, selittävän erot ideoiden välillä. Vaikuttaa, että Toiseus olisi ollut olemassa olevaa ei-olemassaoloa: sellaisia ideoita kuin Ei-pitkä, Ei-kaunis, ja niin edelleen, jolloin jokainen partikulaarinen olio olisi osallinen ideasta, joka saa aikaan sen, ettei se ole jokin tietty olemus; eli ideasta, joka kieltää jonkun olemuksen mutta sallii muut. Rossin mukaan Platon ei kuitenkaan koskaan hypännyt väitteestä ”A ei ole B” väitteeseen ”A on Ei-B”. Toiseuden ideasta voivat olla osallisia vain partikulaarit, mutta eivät toiset ideat; esimerkiksi ei ole olemassa sellaista ideaa kuin Ei-kreikkalainen, vain partikulaareja, jotka ovat osallisia Toiseuden ideasta ja torjuvat idean Kreikkalainen.

Tämä vastaväite ei väistä itse kysymystä. Jos Toiseus on yleisesti poissulkeva, silloin se sulkee olioilta kaikki ideat pois eikä mikään olisi partikulaarisesti mitään. Jos Toiseus taas sulkee pois vain yhden olemuksen, silloin Toiseus joko ei ole yhtenäinen ja jakamaton tai sitten on olemassa useita Toiseuksia, joista jokainen sulkee pois yhden tietyn olemuksen. Tällöin se on jotain ja ei ole jotain; sallii ja ei salli, mitkä ovat ristiriitaisia ominaisuuksia yhdelle idealle.

Aristoteles hyökkäsi myös Platonin mieleenpalauttamista koskevaa ajatusta vastaan. Platonin mukaan partikulaareilla ei ollut todellista olemassaoloa. Aristoteles katsoi, että siitä millä ei ole olemassaoloa ei voida tietää mitään.[33] Hänen mukaansa todistukset perustuvat tietoon universaaleista, ja huomauttaa, että jos emme tiedä mitä universaalit ovat, meillä ei ole tietoa siitä, mitä yritämme tutkia tai todistaa, emmekä voi tehdä sitä. Universaaleista saadaan tietoa jopa yhden partikulaarin kautta; induktiivinen päättely riippuu tästä.[34]

Kaikki tämä johtaa Aristoteleen päähyökkäykseen platonismia vastaan teoksessa Metafysiikka.[35] Universaalit ja partikulaarit edellyttävät toisensa. Jos niitä tarkasteltaisiin erillisinä, ne eivät olisi enää universaali ja partikulaareja. Esimerkiksi, jos universaali ihminen (H) erotettaisiin partikulaareista ihmisistä h1 ja h1, H ei olisi olemassa lainkaan ja h1 ja h2 olisivat toisiinsa liittymättömiä olioita.

Dialogit, jotka käsittelevät ideaoppia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon esittää ideaopin seuraavissa dialogeissaan:[36]

  • Faidon
    73-80: Sielu ennen syntymää ideoiden valtakunnassa: ”kauneus sinänsä, hyvyys sinänsä ja kaikki muukin tällainen todellisuus on olemassa ja me suhteutamme siihen aistihavaintomme ja vertaamme niitä siihen ja toteamme että se on ollut olemassa ennen meitä [...] siten myös sielumme on täytynyt olla olemassa jo ennen syntymäämme”, ”tarkastellessaan jotakin vain itsensä kautta sielu kääntyy kohti puhdasta, ikuista, kuolematonta ja muuttumatonta, ja koska se on tälle sukua, se pysyttelee sen parissa niin kauan kuin voi”.
    109-111: Puhdas maa: ”Jos joku voisi kiivetä ilman ylärajoille [...] hän huomaisi että siellä onkin todellinen taivas, todellinen valo ja todellinen maa”.
  • Faidros
    248-250: Jälleensyntyminen sen mukaan, miten ihminen tuntee totuuden: ”Sielu ei kymmeneentuhanteen vuoteen palaa sinne mistä on lähtöisin [...] poikkeuksena ne jotka ovat vilpittömästi harrastaneet filosofiaa”, ”[i]hmisen tulee käsittää idea, joka on monista havainnoista päättelemällä muodostettu kokonaisuus. Mutta tämä ei ole mitään muuta kuin sen muistelemista, minkä meidän sielumme kerran näki, silloin kun se liikkui jumalan seurassa”.
    265-266: Ykseyden ongelma ajattelussa ja luonnossa. Dialektisen yhdistämisen (synagōgē) ja erottamisen (dihairesis) menetelmä.
  • Filebos
    14-18: Ykseyden ongelma: yksi ja moni, osat ja kokonaisuus.
  • Kratylos
    389-390: Ideat käsityöläisten käyttäminä esikuvina, arkkityyppeinä.
    439-440: Ideoiden tuntemisen ongelma.
  • Lait
    721: Kuolemattoman ihmisen idea: ”ihmissuku on luonnostaan tietyllä tavalla osallinen kuolemattomuuteen”.
  • Menon
    71-80: Ideoiden osittainen löytäminen, mahdottomuus tuntea ne kokonaan.
  • Parmenides
    129-135: Osittainen ratkaisu ykseyden ongelmaan. Asiat ovat osallisia samanlaisuudesta ja erilaisuudesta, ykseydestä ja moneudesta, jne. Partisipaation luonne. Kolmannen ihmisen argumentti. Ideat eivät todellisuudessa ole asioissa.
  • Pidot
    210-211: Kauneuden arkkityyppi.
  • Seitsemäs kirje
    342-345: Ideoiden tietoteoria: ”Jokaista oliota kohden on kolme välttämätöntä seikkaa, joiden avulla niistä saadaan tietoa; [...] Yksi on nimi, toinen määritelmä, kolmas kuva”, ”tieto itse on neljäntenä, ja viidenneksi on sijoitettava itse olemus, joka on tiedon saavutettavissa ja todellinen”.
  • Sofisti
    246-248: Idean tosi olemus. Eräs ratkaisu partisipaation ongelmaan. Oleminen on vaikuttamista.
    251-259: Ongelma olevasta ja ei-olevasta ideoina; silloin ei-olevan on oltava olemassa, eli oltava olevaa.
  • Theaitetos
    184-186: Universaalit mielen ymmärtäminä ja ei-aistittavina.
  • Timaios
    27-52: Kaikkeuden suunnittelu, mukaan lukien luvut ja fysiikka. Aineen määritelmä.
  • Valtio
    • Kirja III
      402-403: Kasvatus ideoiden tavoitteluna.
    • Kirja V
      472-483: Filosofia ideoiden rakastamisena. Valtiota tulee hallita filosofikuninkaan, joka on kykenevä näkemään ideat.
    • Kirjat VI-VII
      500-520: Filosofi-lainsäätäjät Kauneuden ja Oikeudenmukaisen ideoiden vartijoina ja Järjestyksen idean toteuttajina. Aurinkovertaus ja "Hyvän" idea: aurinko on näölle kuin hyvä ymmärrykselle (507b-509c). Jaettu jana: näkyvä, aistein tavoitettava maailma, ja käsitettävissä oleva, järjen tavoittama maailma (509d-513e). Luolavertaus: ponnistelu ideoiden ymmärtämiseksi, ikään kuin luolamiehet luolassa yrittäisivät arvailla, mistä muodoista varjot ovat peräisin (514a-520a).
    • Kirjat IX-X
      589-599: Ideaalivaltio ja sen asukkaat. Laaja tutkielma hallintovallasta ja yhteiskunnasta. Ehdottaa lakeja, jotka pyrkivät jäljittelemään Hyvän, Toden, Oikeudenmukaisen jne. ideoita.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aristoteles: Metafysiikka. Teokset 6. Suomennos Tuija Jatakari, Kati Näätsaari, Petri Pohjanlehto, selitykset Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-492-8.
  • Aristoteles: Toinen analytiikka. Teoksessa Aristoteles: Kategoriat. Tulkinnasta. Ensimmäinen analytiikka. Toinen analytiikka. (Katēgoriai. Peri érmēneias.) Suomentanut ja selitykset laatinut Lauri Carlson. (Analutika protera.) Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. (Analutika ústera.) Suomentanut ja selitykset laatinut Juha Sihvola. Teokset 1. Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-581-9.
  • Platon: Kratylos. Teoksessa Teokset: Toinen osa. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15893-7.
  • Platon: Faidon, Faidros, Parmenides ja Theaitetos. Teoksessa Teokset: Kolmas osa. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15894-5.
  • Platon: Valtio. Teoksessa Teokset: Neljäs osa. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15895-3.
  • Platon: Timaios. Teoksessa Teokset: Viides osa. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15896-1.

Muu kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cornford, Francis MacDonald: Plato and Parmenides. New York: The Liberal Arts Press, 1957.
  • Fine, Gail: On Ideas: Aristotle's Criticism of Plato's Theory of Forms. Oxford University Press, 1992. ISBN 0198235496. Review: Gerson, Lloyd P.: Gail Fine, On Ideas. Aristotle's Criticism of Plato's Theory of Forms Bryn Mawr Classical Review 04.05.25. 1993. Bryn Mawr Classical Review.
  • Heinaman, Robert: "Plato: metaphysics and epistemology". Teoksessa Taylor, C. C. W.: From the Beginning to Plato: Routledge History of Philosophy, s. 356-393. Routledge History of Philosophy, osa I. Routledge, 2003. ISBN 0415308739.
  • Ross, Sir David: Plato's Theory of Ideas. Oxford: Oxford University Press, 1951.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Heinaman 2003, s. 356-393.
  2. Liddell, Henry George & Scott, Robert: εἶδος A Greek-English Lexicon. 1940. Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  3. Liddell, Henry George & Scott, Robert: ἰδέα A Greek-English Lexicon. 1940. Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  4. Aristoteles: Metafysiikka 1078b8-15.
  5. Platon: Kratylos 440a, suom. Marja Itkonen-Kaila.
  6. Aristoteles: Metafysiikka 987a29-b14, 1078b9-32.
  7. Platon: Timaios 29, 37, 52.
  8. Platon: Timaios 52a. Suomennos A. M. Anttila.
  9. Platon: Pidot 210e-211b. Suomennos Marianna Tyni.
  10. Silverman, Allan: Plato's Middle Period Metaphysics and Epistemology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 17.9.2012. (englanniksi)
  11. Platon: Timaios 52a, c; Pidot 211a-b.
  12. Platon: Faidon 102d-e, 103b; Valtio 501b; Parmenides 132d.
  13. Platon: Theaitetos 177a.
  14. Platon: Valtio 532c-d.
  15. Platon: Valtio 508c.
  16. Platon: Valtio 509d, 517b.
  17. Platon: Valtio 526e ("tähän meitä auttaa kaikki mikä pakottaa sielun kääntymään kohti sitä aluetta johon sisältyy olevaisuuden suurin onni, siis se minkä näkemiseen sielun on kaikin voimin pyrittävä").
  18. Platon: Theaitetos 177a ("he eivät kuoltuaan pääse siihen paikkaan, joka on puhdas kaikesta pahasta").
  19. Platon: Valtio 592b ("Mutta taivaassa siitä ehkä on olemassa malli sille joka haluaa sen nähdä").
  20. a b Platon: Faidros 247c-e.
  21. Platon: Faidon 114d.
  22. Platon: Kratylos 389d-390a: "[Ei] myöskään jokainen seppä, joka valmistaa samaa työkalua samaan tarkoitukseen, muovaa samaa rautaa. Mutta jos seppä vain antaa työkalulle saman hahmon vaikka käyttääkin eri rautaa, työkalu on oikea".
  23. Platon: Theaitetos 185d-e: "[S]ielu vain itsensä avulla toteaa, mikä on kaikelle yhteistä".
  24. Platon: Parmenides 131b.
  25. Aristoteles: Metafysiikka 990b15. Aristoteleen sanat osoittavat, että argumentti tunnettiin jo ennen häntä kyseisellä nimellä. Argumentti itsessään oli peräisin Parmenides-dialogista.
  26. Argumenttia on analysoitu useita vuosisatoja, ja useat analyyseistä ovat hyvin monimutkaisia ja teknisiä. Aiheesta voi lukea enemmän muun muassa seuraavista lähteistä: Hales, Steven D.: The Recurring Problem of the Third Man. Auslegung, 1991, 17. vsk, nro 1, s. 67-80. Artikkelin verkkoversio. ja Durham, Michael: Two Men and the Third Man. The Dualist: Undergraduate Journal of Philosophy, 1997, 4. vsk. Stanford University. Artikkelin verkkoversio.
  27. Platon: Faidon 229.
  28. Platon tosin myönsi oivalluskyvyn olemassaolon: Seitsemäs kirje 344b.
  29. Platon: Kratylos 439.
  30. a b Ross 1951, luku XI.
  31. Cornford 1957, ss. 82-83.
  32. Aristoteles: Toinen analytiikka 73a-b.
  33. Aristoteles: Toinen analytiikka 71b25.
  34. Aristoteles: Toinen analytiikka 71a-b.
  35. Aristoteles: Metafysiikka 999a-b.
  36. The Great Ideas: A Synopticon of Great Books of the Western World: luku 28: "Form", teoksessa Great Books of the Western World. Volume II (I of the Synopticon), ss. 536-541. Encyclopaedia Britannica, Inc. 1952.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Theory of Forms