Herakleitos

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rafael, Ateenan koulu, 1510, yksityiskohta Herakleitos.

Herakleitos (muinaiskreikaksi Ἡράκλειτος, noin 535475 eaa.) oli antiikin kreikkalainen filosofi ja merkittävimpiä esisokraatikkoja. Filosofin näkemysten monitulkintaisuuden vuoksi aikalaiset antoivat hänelle lempinimen ”Hämärä” (Skoteinos). Herakleitos käytti tiettävästi länsimaisen filosofian historiassa ensimmäisenä kreikan logos-sanaa sen arkimerkityksen 'puhe' ylittävässä merkityksessä '(maailman)järki'. Hänen ajatuksensa vaikuttivat Sokrateehen, Platoniin ja stoalaisuuteen. Myös 1800-luvun filosofia kiinnitti paljon huomiota Herakleitokseen.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herakleitos oli kotoisin Efesoksesta Vähästä-Aasiasta, joka oli hänen eläessään Persian vallan alla.[1] Hänen isänsä nimi oli Bloson.[2] Herakleitos oli todennäköisesti aristokraattisesta perheestä;[1] hänen kerrotaan polveutuneen kuninkaallisesta suvusta mutta luopuneen eduistaan voidakseen elää riippumatonta elämää.

Herakleitosta on pidetty yhtenä värikkäimmistä Sokratesta edeltäneistä filosofeista. Häntä on pidetty jopa ihmisvihaajana, sillä hänen filosofiansa oli kaikkea muuta kuin populistista. Hänen ajatteluaan sävyttää kriittinen suhtautuminen ihmisiin, ja osan elämästään hän elikin yhteiskunnasta eristäytyneenä. Luonteeltaan hän oli itsetietoinen, ja hänen sanotaan arvostelleen ankarasti sekä aikansa muita ajattelijoita että ylipäätään koko ihmiskuntaa. Hänen sanotaan halveksineen joukkoja, ”liian monia”, jotka viettivät unielämää heräämättä koskaan tietoiseen ajatteluun. Erityisen halveksivasti Herakleitos suhtautui uskonnollisuuden ulkokohtaisiin muotoihin.

Diogenes Laertiokselta tiedetään, että Herakleitos kirjoitti kirjan. Diogenes kertoo myös, että Herakleitos omisti kirjansa Efesoksen Artemiin temppelille, Artemisionille, joka oli yksi 500-luvun eaa. suurimmista temppeleistä, ja kirja talletettiin temppeliin. Tämä on mahdollista, koska tuohon aikaan temppeleitä käytettiin usein arvokkaiden tavaroiden säilytykseen. Useat myöhemmät filosofit viittaavat kirjaan. Kirjan kerrotaan olleen saatavilla vielä Plutarkhoksen ja Klemens I:n aikana.[2] Herakleitoksen suuri maine perustuu kirjaan. Sukupolvi tai pari sen jälkeen ”kirja sai niin suuri maineen, että se synnytti hänen filosofiansa kannattajien joukon, joita kutsuttiin herakleitoslaisiksi”.[3]

Herakleitos lienee kirjoittanut ja opettanut aforismeja. Mietelmien tarkoituksena oli rohkaista ajattelemaan luonnollisen lain ja järjen mukaisesti. Hänen omista kirjoituksistaan voidaan havaita viitteitä siitä, että hän eli Pythagoraan, Ksenofaneen ja Hekataioksen jälkeen,[4] mutta hän ei vaikuta tunteneen Parmenidesta. Parmenides sen sijaan vaikuttaa viittaavan häneen.[5][1]

Herakleitos kuvataan usein melankolikoksi, ja häneen viitataan joskus ”itkevänä filosofina”, vastakohtana Demokritokselle, joka tunnetaan ”nauravana filosofina”.[6][7] Herakleitoksesta kerrotaan useita tarinoita, joihin kuuluu kertomus hänen kuolemastaan. Sen mukaan hän kylpi sairaana karjanlannassa ja hylkäsi lääkärien ohjeet. Kertomukset johtunevat hänen katkelmiensa vertauskuvien väärästä tulkinnasta ja että kertomus haluttiin johtaa katkelmista.[8]

Ajattelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hendrick ter Brugghen, Herakleitos, 1628.

Herakleitoksen todellisesta ajattelusta on vaikea saada selkoa säilyneiden tekstikatkelmien perusteella, vaikkakin katkelmia on säilynyt enemmän kuin keneltäkään häntä edeltäneeltä joonialaiselta ajattelijalta. Syy on ensinnäkin siinä, että säilyneet katkelmat ovat asiayhteydestään irrotettuja lyhyitä, aforistisia lauselmia. Toiseksi, koska Herakleitosta myöhemmin lainanneet ovat saanet häneltä paljon vaikutteita, tehneet hänen ajattelustaan omia tulkintojaan ja valinneet hänen lauselmiaan tarpeidensa mukaan, on vaikea erottaa Herakleitoksen omaa ajattelua myöhemmistä tulkinnoista.[1]

Jatkuva muutos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herakleitos kirjoitti monien muiden esisokraatikkojen tavoin teoksen nimeltä Luonnosta. Kuten muidenkin aikalaistensa ajattelu, myös Herakleitoksen ajattelu tunnetaan vain muiden kirjailijoiden teoksissa säilyneiden katkelmien kautta.

Toisin kuin muun muassa Thales, Anaksimandros ja Pythagoras, Herakleitos katsoi, ettei aineellisessa todellisuudessa voi olla mitään pysyvää. Siksi hän ajatteli, että muutos on todellista ja pysyväisyys vain harha. Hänelle kaikki oli liikkeessä, kuten hänen tunnetuimmassa aforismissaan ”Panta rhei”:

»Πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει.
Panta rhei kai ouden menei.
Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.»

Hänet tunnetaan myös siitä, että hän sanoi, ettei kukaan ei voi astua kahdesti samaan virtaan, sillä sen enempää astuja kuin virtakaan ei ole sama:

»Ποταμοῖς τοῖς αὐτοῖς ἐμβαίνομέν τε καὶ οὐκ ἐμβαίνομεν, εἶμέν τε καὶ οὐκ εἶμεν.
Potamois tois autois embainomen te kai ouk embainomen, eimen te kai ouk eimen.
Me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole.»

Pentti Saarikoski on suomentanut saman fragmentin seuraavasti:

»Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me.[9]»

Nämä sanonnat tunnetaan ennen kaikkea Platonilta, joka mainitsee ”panta rhein” muodossa panta khôrei (πάντα χωρεί, ”kaikki liikkuu”),[10] mutta niitä ei tunneta sellaisenaan Herakleitokselta säilyneistä teksteistä.[11]

Muutoksen korostaminen johti siihen, että Herakleitos korosti myös ristiriitoja (ἀγών, agon 'taisto') ja katsoi, päinvastoin kuin Homeros, että taisto johti muutokseen: ”Sota on kaiken isä ja kuningas” ja ”kaikki eläimet ajetaan laitumelle lyönnillä”.

Parmenides vastusti ankarasti Herakleitoksen näkemystä siitä, että muutos on perustavanlaatuinen osa luontoa, ja esitti sen sijaan, että muutos on vain harhaa ja kaikki on perustavanlaatuisessa muuttumattomuuden tilassa.

Vastakohtien dialektiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herakleitosta on sanottu yhdeksi ensimmäisistä dialektisista filosofeista, koska hän tunnusti muutoksen yleisyyden ja kehityksen sisäisten vastakohtien kautta. Herakleitos opetti, että vastakohdat ovat yhtä. Tällä hän tarkoitti, ettei asioita voi ymmärtää ilman niiden vastakohtia. Tummaa ei ole ilman vaaleaa, kuumaa ei ilman kylmää, oikeutta ei ilman vääryyttä ja niin edelleen.

Herakleitoksen ajatukset vastakohdista tulevat esille muun muassa seuraavissa katkelmissa:

»Kosmisena sääntönä, kuten päivä taipuu yölle, samoin talvi, kesä, sota, rauha, paljous, nälänhätä. Kaikki asiat muuttuvat. Tuli läpäisee mirhamipalan, kunnes yhdistyvät kappaleet kuolevat ja nousevat taas savussa, jota kutsutaan suitsukkeeksi.»

»Ihmiset eivät tiedä, kuinka se mitä vedetään eri suuntiin harmonisoituu itsensä kanssa. Maailman harmoninen rakenne riippuu vastakkaisista jännitteistä, kuten jousenkaari ja lyyra.»

Vastakohtien ykseys ilmenee muun muassa kätkettyinä yhteyksinä vastakohtien välillä. Herakleitoksen ajatuksissa merkittävää ei näin ole pelkästään se, mitä hänen sanansa sanovat, vaan myös se, kuinka ne sanovat sen. Herakleitos leikittelee usein kielellä ja yksittäisten sanojen monimerkityksellisyydellä tai vihjaamalla mahdollisesta syvemmästä yhteydestä kahden samankaltaisen sanan välillä. Hän antaa ymmärtää, että monet asiat määrittyvät vasta niiden asiayhteyden kautta:[1] esimerkiksi merivesi on haitallista ihmisille, mutta hyödyllistä kaloille.

Herakleitos vaikuttaa esimerkiksi pilkkaavan perinteisen kreikkalaisen uskonnon käytäntöjä, mutta hänet voidaan tulkita niin, että hän haluaa lähinnä korostaa asiayhteyden merkitystä asioiden mielekkyydelle: sama toiminta, joka vaikuttaa tavallisessa asiayhteydessä kummalliselta tai jopa säädyttömältä, voi olla uskonnollisessa asiayhteydessä mielekästä; vastaavasti toiminta, joka sopii yhden jumalan palvontamenoihin (esimerkiksi falliset menot Dionysokselle), ei välttämättä sovi jonkun toisen jumalan (kuten Haadeen) palvonnan yhteyteen.[1]

Logos ja tuli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herakleitokselle todellisuus on näin kokonaisuus, jossa muutokset yhteen suuntaan lopulta tasapainottuvat vastakkaissuuntaisin muutoksin. Kaiken taustalla on todellisuutta määrittävä ja säätelevä yleinen periaate, logos, joka ilmenee erityisesti juuri vastakohtien kautta. Logos oli jonkinlainen kaikkea muutosta hallitseva järki, joka on pysyvä ja säännöllinen jatkuvan muutoksen keskellä. Se on ikään kuin mitta, joka pysyy samana, vaikka mitattavat asiat vaihtuvat toisiksi.[1]

Herakleitos uskoi kaiken saavan alkunsa logoksesta. Hän yhdisti logoksen tuleen; koko todellisuus on tulen tavoin koko ajan liikkeessä ja muuttaa muotoaan. Näin tuli toimi hieman samassa roolissa kaiken alkusyynä (arkhē) kuin vesi Thaleella ja ilma Anaksimeneella. Herakleitoksen ajattelussa tuli tuhosi kaikkeuden määrävälein ja synnytti sen sitten uudestaan (ekpyrosis).[1]

»Tämä kaikkeus, joka on sama kaikille, ei ole kenenkään jumalan tai ihmisen tekemää, vaan se on aina ollut, on, ja tulee aina olemaan — elävä tuli, leimahtaa liekkiin säännölliseen tahtiin ja hiipuu säännölliseen tahtiin.»

Herakleitos ei kuitenkaan tarkoittanut, että tuli olisi pysyvä aineellinen pohja kaikelle. Tämä erottaa hänet muista joonialaisista esisokraatikoista, jotka pyrkivät löytämään jonkun yhdistävän aineen, joka pysyisi itsessään samana kaikessa muutoksessa. Esimerkiksi Anaksimeneelle ilma säilyi kaikissa muutoksissa, vaikkakin sen tiheys vaihteli. Herakleitokselle kaikki asiat eivät kuitenkaan olleet tulta koko ajan, ainoastaan "polttoainetta" tulelle. Kaikki asiat vaihtuivat välillä tuleen, joka puolestaan taas synnytti jotain muuta tilalle. Näin kaikessa oli kuitenkin säilyvä ykseys ja jatkumo tulen kautta.[1]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Moreelse, Herakleitos, n. 1630.

Herakleitoksen vaikutus on ollut kenties syvällisin kaikista esisokraatikoista.[1] Monet filosofit, kuten Platon ja Aristoteles, ovat tunnustaneet hänen merkityksensä ontologisten ongelmien esillenostamisessa. Hänen ajatuksensa ”tulemisesta”, jossa ontologiset vastakohdat nähdään perustavasti toisiinsa kytkeytyneenä, on herättänyt enemmän pohdintaa. Herakleitos kirjoitti: ”Vastakohta tuo sopusointua. Epäsovusta tulee puhtain harmonia” (fragmentti 98). Sekä Platon että Aristoteles olisivat olleet tästä eri mieltä. Platon katsoi, että kaikella on yksi muuttumaton olemus. Aristoteles taas muotoili ensimmäisenä ristiriidattomuuden lain: ”Jostakin ei voida sanoa, että se on ja se ei ole samalla tavalla ja samaan aikaan.” Näin aristoteelinen logiikka on selvä vastakohta Herakleitoksen logokselle, koska Herakleitokselle tyypilliset ilmaukset, kuten ”Olen koska en ole”, ovat ristiriidassa ristiriidattomuuden lain kanssa.

Herakleitoksen ajatukset logoksesta ja maailmanpalosta vaikuttivat suuresti stoalaisuuteen. Myöhemmin Herakleitoksen filosofiaa on tulkittu hyvin monin tavoin, erityisesti koska hänen ajatteluaan tunnetaan ainoastaan tekstikatkelmien kautta. Friedrich Nietzsche omaksui Herakleitoksen opin tulemisesta.[12] Martin Heidegger käsitteli vuosien 1943–44 luennoissaan laajalti Herakleitosta puhuessaan länsimaisen ajattelun alkuperästä sekä logiikasta (erityisesti Herakleitoksen oppia logoksesta).[13]

Karl Popper puolestaan syytti Herakleitosta siitä, että hän oli osaltaan luomassa perustaa suljetulle yhteiskunnalle. Erityisesti Popper katsoi Herakleitoksen tehneen moraalisista arvoista suhteellisia ja lainasi hänen sanojaan koskien vastakohtien ykseyttä: ”Hyvä ja paha ovat identtisiä.” Popper katsoi Herakleitoksen myös muotoilleen historisistisen opin, joka perustuu ”sodan oikeutukseen ja ihmisen ylemmyyteen”.[14] Toisaalta Popper viittaa Herakleitokseen esisokraatikkona, joka keskittyi muutoksen ongelmaan ja ymmärsi todellisuuden liekin kaltaiseksi, tapahtumasarjaksi.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Osborne, Catherine: "Heraclitus". Teoksessa Taylor, C. C. W.: From the Beginning to Plato: Routledge History of Philosophy, s. 88-117. Routledge History of Philosophy, osa I. Routledge, 2003. ISBN 0415308739. Teoksen verkkoversio.
  2. a b Kahn 1979, s. 1–23.
  3. Diogenes Laertios (DL) IX.1.
  4. Herakleitos, fragmentti 40.
  5. Parmenides, fragmentti B6.7 -> Herakleitos, fragmentti B51.
  6. Kenny, Anthony: A Brief History of Western Philosophy. Oxford: Blackwell Publishers, 1998. ISBN 0-631-20132-7.
  7. de Montaigne, Michel: Demokritoksesta ja Herakleitoksesta. Teoksessa Montaigne, Michel de: ”Of Democritus and Heraclitus”, The Essays of Michel de Montaigne. , -. Teoksen verkkoversio.
  8. Kirk 1954.
  9. Herakleitos: Yksi ja sama: Aforismeja. Suomentanut Pentti Saarikoski. Delfiinikirjat. Helsinki: Otava, 1971.
  10. Platon: Kratylos 402a.
  11. Itkonen-Kaila, Marja: Selitykset teokseen Platon: Kratylos. Teoksessa Platon: Teokset II, s. 319. Suomennos Marja Itkonen-Kaila. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
  12. Nietzsche, Friedrich: Epäjumalten hämärä, eli, Miten vasaralla filosofoidaan. (Götzen-Dämmerung, 1888.) Suomentanut Markku Saarinen. Helsinki: Unio mystica, 1995. ISBN 952-9586-35-3.
  13. Heidegger, Martin: Heraklit. Gesamtausgabe, 1979, 55. vsk. Frankfurt/Main: Vittorio Klostermann.
  14. Popper, Karl: The Open Society and Its Enemies: Vol. 1 The Spell of Plato. London: Routledge Classics, 1965.
  15. Popper, Karl: Arvauksia ja kumoamisia, s. 136–165 et passim. Suomentanut Eero Eerola. Alkuteos 1963. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-625-4.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Saarikoski, Pentti; Herakleitos: Yksi ja sama. Aforismeja. Helsinki: Otava, 1971.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Burnet, John: ”Herakleitos of Ephesos”, Early Greek Philosophy. London: A. & C. Black Ltd, 1920. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tekstikatkelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]