Anamnesis

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Anamnesis (muinaiskreikaksi ἀνάμνησις, anamnēsis, ”mieleen palauttaminen”)[1] on Platonilta peräisin oleva filosofinen termi, jolla viitataan ajatukseen siitä, että tietäminen on sielussa jo olevien ideoiden uudelleen palauttamista mieleen. Anamnesis on myöhemmin lääketieteessä, psykoanalyysissä ja kristillisessä teologiassa käytetyn anamneesi-termin alkuperä.

Platon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon käytti termiä anamnesis tietoteoreettisessa ja psykologisessa teoriassaan, jonka hän kehitti dialogeissaan Menon ja Faidon. Hän viittaa teoriaan myös dialogissa Faidros.

Menon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Menonissa Menon haastaa Sokrateen niin kutsutulla Menonin paradoksilla, joka liittyy tiedon olemukseen: kuinka tutkitaan tai etsitään sellaista, josta ei tiedetä, mitä se on; ja jos etsitty löydetään, mistä sen tiedetään olevan se, mitä etsittiin?[2] Toisin sanoen, jos etsitystä ei tunneta yhtään sen ominaisuutta, sitä ei voida kohdatessa tunnistaa; ja toisaalta, jos kaikki etsityn ominaisuudet jo tunnetaan, silloin sitä ei tarvitse etsiä lainkaan. Tällöin kummassakin tapauksessa kaikki tiedon etsiminen olisi turhaa.

Sokrates vastasi tähän esittämällä oman anamnesis-teoriansa. Hän ehdotti, että sielu on kuolematon ja saa lihallisen hahmon toistuvasti. Tieto on ollut sielussa alusta asti ja on siinä ikuisesti,[3] mutta joka kerta, kun sielu saa lihallisen hahmon, se unohtaa syntymässä tietonsa. Oppiessaan jotakin ihminen todellisuudessa palauttaa unohtamaansa tietoa mieleen. Tämä liittyi myös Sokrateen kätilöivään menetelmään (maieutiikka), jossa opettajan tehtävänä on lähinnä auttaa oppilaassa jo sisällä olemassaolevan tiedon ”synnyttämistä”.

Sokrates havainnoillistaa teoriaansa kyselemällä Menonin orjapojalta geometriaa koskevia kysymyksiä. Poika antaa aluksi väärän vastauksen, mutta kyselemällä Sokrates saa tämän päätymään oikeaan vastaukseen. Tämän on tarkoitus osoittaa, että koska pojalle ei kerrottu oikeaa vastausta, hän saattoi päästä siihen ainoastaan palauttamalla mieleen jotakin, jonka hän jo tiesi mutta oli unohtanut.

Faidon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Faidonissa Platon yhdisti anamnesis-teorian ideaoppiinsa. Hän käsitteli ensin yksityiskohtaisemmin sitä, kuinka anamnesis voidaan saavuttaa: siinä missä Menonissa vastaukseksi tarjotaan vain Sokrateen kyselymenetelmää, Faidonissa Platon esittää elämäntavan, jonka avulla on mahdollista voittaa ruumiin ja sen aistien aiheuttamat harhat tietynlaisen katharsiksen (καθαρσις) eli puhdistumisen kautta. Tietoa voidaan saavuttaa vain järkeä käyttämällä, mietiskelemällä.[4]

Toiseksi, Platon tekee selväksi, että aito tieto erottuu pelkistä tosista uskomuksista (doksa) sisältönsä kautta. Tieto voi koskea ainoastaan ikuisia totuuksia, koska ne ovat ainoita, jotka ovat olleet sielussa ikuisuudesta saakka. Vaikka todet uskomukset voivat olla arkielämässä usein hyödyllisiä, niitä ei voida pitää tietona.

Uusplatonismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmille Platonin tulkitsijoille anamnesis oli enemmän ontologinen kuin tietoteoreettinen käsite. Plotinos ei pitänyt mieleenpalauttamista merkittävässä roolissa, koska kaikki tieto universaaleista ideoista oli peräisin ajan ulkopuolelta (dyadi tai jumalallinen nous), ja se oli ihmisten saavutettavissa sieluunsa mietiskelyn avulla. Anamnesiksessa oli kyse enemmänkin kokemuksen kohteista, sisäisestä tiedosta, kuin mieleenpalauttamisesta. Tästä huolimatta anamnesis-teoriasta tuli uusplatonismissa osa sielun vaiheisiin liittyvää mytologiaa.

Ajatusta selventävät Porfyrioksen lyhyt teos De Antro Nympharum, joka on näennäisesti erään Odysseian kirjan XIII esitetyn lyhyen kohtauksen kommentaari; sekä Macrobiuksen pidempi Kommentaari Scipion unesta. Uusplatonilaiset käyttivät ajatusta psyykkisestä muistista osoituksena sielun taivaallisesta ja aineettomasta alkuperästä, sekä selittämään sen, kuinka ihmiset kykenivät jokapäiväisessä elämässään muistamaan maailmansielusta peräisin olevia muistoja. Näin mieleenpalauttaminen liittyi oleellisesti platonilaiseen ajatukseen sielusta itsestään. Koska ihmisyksilön omien muistojen sisältö oli vähäpätöistä, vain universaali ideoiden tai jumalallisten olioiden mieleenpalauttaminen veti ihmisen lähemmäksi olemassaolon kuolematonta alkuperää.

Anamnesis oli lähintä, mihin ihmismielet kykenivät pyrkiessään kokemaan sielun vapauden, joka sillä oli ennen kuin se sidottiin aineeseen. Lihaksitulemista platonilaiset kuvasivat šokiksi, joka sai aikaan sen, että sielu unohti kokemuksensa ja usein myös oman jumalallisen alkuperänsä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Day, Jane M.: Plato's 'Meno' in Focus. London: Routledge, 1994.
  • Klein, Jacob: A Commentary on Plato's Meno, s. 103–173. Chicago, 1989.
  • Gulley, Norman: Plato's Theory of Knowledge, s. 1–47. London, 1962.
  • Platon: Menon. Suomennos Marianna Tyni. Teoksessa Teokset II. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
  • Platon: Faidon. Teoksessa Teokset III. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Liddell, Henry George & Scott, Robert: ἀνάμνησις A Greek-English Lexicon. 1940. Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  2. Platon: Menon 80d.
  3. Platon: Menon 86b.
  4. Platon: Faidon 66b-d.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Anamnesis