Pragmatismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pragmatismi (engl. pragmatism < kreik. πράγμα 'toiminta, työ') on filosofinen koulukunta, joka syntyi Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla kehittäjänään Charles Sanders Peirce ja myöhemmin 1900-luvun alussa William James ja John Dewey. Pragmatismi on ainoa alkuperältään amerikkalainen akateemisen filosofian perinne. Pragmatismiin on kuulunut keskeisesti naturalismi, antikartesiolaisuus, empirismi, instrumentalismi, antiskeptismi, fallibilismi ja ennen kaikkea käytännön painottaminen esimerkiksi totuuden ja merkityksen arvosteluperusteina.

Pragmatismi syntyi aikana, jolloin psykologiaa ja tietoteoriaa ei pidetty erillisinä oppialoina. Se on nykyisin herättänyt uudelleen kiinnostusta, osittain johtuen analyyttisen filosofian valta-aseman väistymisestä sekä naturalistisen tietoteorian kasvavasta suosiosta. Pragmatismi vastustaa näkemystä, jonka mukaan ihmisten äly ja kieli yksinään kuvastavat todellisuutta täydellisesti. Tässä suhteessa pragmatismi on formalistiselle ja rationalistiselle koulukunnalle vastakkainen näkemys. Pragmatismin mielestä tiedolle ja teorioille syntyy merkitys vasta, kun niitä soveltavat ympäristössään toimivat elävät olennot.

Pragmatistin mielestä kaikki hyödyllinen tai toimiva ei kuitenkaan ole välittömästi totta, vaan pikemminkin totuus määräytyy sen mukaan, mikä pitkällä aikavälillä tuottaa ihmiskunnalle eniten hyötyä. Käytännössä pragmatistien mielestä teoriat tulisi aina yhdistää todentamiseen, toisin sanoen teorioiden pohjalta pitäisi aina voida tehdä ennustuksia ja koetella niitä. Täten ihmisten erilaisten tarpeiden tulisi lopulta määrittää inhimillisen tutkimuksen kohteet.

Filosofi Sami Pihlströmin mukaan pragmatistit korostavat toiminnallista ja arvosidonnaista kuvaa ihmisestä todellisuuteen monenlaisten käytäntöjen kautta kiinnittyvänä olentona, joka älyllisen ongelmanratkaisutoimintansa avulla pyrkii toteuttamaan erilaisia inhimillisiä pyrkimyksiään ja siten selviytymään ongelmallisista tilanteistaan. Filosofiset käsitteet ja ongelmat nähdään pragmatismissa kiinteästi käytäntöön kietoutuvina, ”käytäntöpitoisina”. Ihmiset toimivat monenlaisten käytännöllisten näkökohtien ja tavoitteiden ohjaamina, ja nämä tavoitteet säätelevät sitä, millaisina todellisuus ihmisille hahmottuu. Pragmatistin voidaan sanoa kyseenalaistavan ”periaatteen” (tai ”teorian”) ja ”käytännön” välisen rajan.[1]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pragmatismin perustaja Charles Sanders Peirce.

Filosofisena liikkeenä pragmatismi sai alkunsa Yhdysvalloissa 1800-luvun loppupuolella. Pragmatismin perustajana pidetään tavallisesti yhdysvaltalaista Charles S. Peirceä, jonka 1870-luvun kirjoitukset tieteellisestä menetelmästä, käsitysten muodostamisesta ja merkitysopista toimivat eräänlaisena pragmatismin kivijalkana.[2] Peirce ei kuitenkaan elinaikanaan ollut tunnettu ajattelija, ja pragmatisen koulukunnan teki hänen sijaansa tunnetuksi Harvardin yliopiston professori William James. James oli ensimmäinen, joka käytti nimitystä "pragmatismi" julkaisuissa, sanoen Peircen keksineen sen 1870-luvun alkupuolella.

Jamesin käytettyä nimitystä ja laitettua sen Peircen nimiin, myös Peirce alkoi luennoida pragmatismista esittääkseen oman tulkintansa. Myöhemmin hän kehitti oman nimityksensä pragmatisismi kuvaamaan hänen alkuperäistä pragmatismiaan enemmän selkeyden vuoksi kuin siksi, että hänellä olisi ollut suuria erimielisyyksiä Jamesin kanssa.[3]

Peirceä ja Jamesia innoittivat useat heitä edeltävät ajattelijat, erityisesti Alexander Bain, joka tutki yhteyksiä uskomusten, käyttäytymisen ja taipumusten välillä. Hän sanoi, että uskomus on väittämä, jonka mukaisesti henkilö on valmistautunut toimimaan. Riippuen siitä, miten väljästi "pragmatismi" tulkitaan, varhaisempiin pragmatismia innoittaneisiin ajattelijoihin voidaan lukea naturalistista käsitystä tiedosta ja toiminnasta edustanut David Hume, realisti Thomas Reid, lausuman ”tieto on valtaa” tunnetuksi tehnyt Francis Bacon sekä antiikin ajan sofistit humanismillaan ja epäformaalilla logiikallaan.

Perinteisen pragmatismin herättämä kansainvälinen keskustelu hiljeni vähitellen 1920-luvulla. Angloamerikkalaisessa filosofiassa valta-aseman sai brittiläisen analyyttisen perinteen ohella Wienin piirin looginen empirismi. Päähuomio kiinnittyi tieteenfilosofiaan. Vahvimmin pragmatismin perinnettä piti yllä John Dewey. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa eurooppalaisen loogisen empirismin ja amerikkalaisen pragmatismin ajatusperinteet sulautuivat yhteen.[1]

Pragmatismi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisessa filosofiassa virikkeitä pragmatismista ovat Ilkka Niiniluodon kirjoittaman pragmatismin yleisesityksen (1986) mukaan saaneet muun muassa Oiva Ketosen naturalistinen ja emergentistinen tieteenfilosofia, Jaakko Hintikan uuskantilainen ajatus olioista sinänsä tiedonhankintaan liittyvien käsitteellisten toimintojen kautta saavutettavina raja-arvoina sekä Raimo Tuomelan episteeminen eli tiedollinen totuusmääritelmä. Pragmatismia esiteltiin suomenkielisille lukijoille käännösten kautta jo 1910-luvulla, kun maailmalla käytiin vilkasta keskustelua erityisesti William Jamesin tunnetuksi tekemästä pragmatismin versiosta. Keskusteluun osallistuivat myös eräät suomalaiset ajattelijat. Esimerkiksi Eino Kaila laati nuoruudessaan esittelyjä ja arvosteluja William Jamesin ajattelusta. Oiva Ketonen kirjoitti Ajatus-vuosikirjaan muistokirjoituksen Deweyn kuoltua vuonna 1954.[4]

Analyyttinen, uusklassinen ja uuspragmatismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuspragmatismi on yhteisnimitys erilaisille ajattelijoille, joista osa on jyrkästikin eri mieltä toistensa kanssa, kuten Richard Rorty ja Hilary Putnam. Nimityksellä tarkoitetaan yleensä sitä, että kyseiset ajattelijat poikkeavat ajattelultaan pragmatismin ”kolmen suuren” (Peirce, James, Dewey) näkemyksistä joko filosofiselta ohjelmaltaan (monet ovat uskollisia analyyttiselle perinteelle) tai ajattelultaan (C. I. Lewis suhtautui hyvin kriittisesti John Deweyyn). Merkittäviin analyyttisen perinteen edustajiin kuuluvat C. I. Lewis, W. V. O. Quine, Donald Davidson, Hilary Putnam sekä Richard Rorty varhaisissa teoksissaan. Stanley Fish, Jürgen Habermas ja myöhempi Rorty ovat lähempänä mannermaista perinnettä.

Uusklassinen pragmatismi, joka on kätevä mutta harvoin käytetty nimitys, on nimitys niille ajattelijoille, jotka ovat pysyneet lähempänä klassisen pragmatismin ajatuksia. Sen tunnetuimpia edustajia ovat Sidney Hook sekä Susan Haack, joka tunnetaan fundamentalismia ja koherentismia yhteen sovittelevasta ”foundherentismista”. Päinvastoin kuin nimestä voisi päätellä, uusklassinen pragmatismi ei ole mitenkään konservatiivista.

Kaikkia pragmatisteja ei voi luonnehtia helposti. Esimerkiksi Stephen Toulminin ajattelu sopii hyvin yhteen uusklassisten pragmatistien kanssa, mutta hän on päätynyt näkemyksiinsä itsenäisesti, sekä klassisesta että uusklassisesta perinteestä riippumatta. Tämä tapahtui Ludwig Wittgensteinin — jota Toulmin kutsuu ”mitä hienostuneimmaksi pragmatistiksi” — kautta.[5] Toulmin ei kuitenkaan yleensä kutsu itseään pragmatistiksi. Jälkianalyyttisen ja angloamerikkalaisen filosofian monialaistuttua on mahdollista, että useat filosofit ovat saaneet vaikutteita pragmatistisesta ajattelusta, vaikka eivät tunnustaudu julkisesti pragmatisteiksi. Hyvä esimerkki on Quinen oppilas Daniel Dennett.

Pragmatistinen tietoteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkea pragmatistista tietoteoriaa kuvaa käytännöllisten seurausten painotus: kuinka teoreettiset ajatukset vaikuttavat ihmisten elämään yleensä ja tutkimustyöhön erityisesti. Täsmällisemmin ilmastuna pragmatistit ovat sitoutuneita tietoteoreettiseen viitekehykseen, joka yhdistää kausaliteetin toimintaan tai järkeen.

Varhaisten pragmatistien tietoteoria sai paljon vaikutteita darwinistisesta ajattelusta. Pragmatistit eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä, jotka näkivät evoluutioteorian vaikutukset tietämiselle: sama perustelu sai Arthur Schopenhauerin omaksumaan biologisen idealismin, koska se, mikä on hyödyllistä eliölle uskoa todeksi, saattaa erota huomattavasti siitä mikä on totta. Pragmatismi eroaa tällaisesta idealismista siinä, että se haastaa oletuksen, jonka mukaan tietämys ja toiminta olisivat kaksi erillistä aluetta, ja että eliöiden elämässään selviytymiseen tarvitseman tutkimuksen ja totuuden yläpuolella ja taustalla olisi olemassa absoluuttinen tai transsendentaalinen totuus. Pragmatismi tarjoaa tietoteorian, jota voisi kutsua ekologiseksi tiedonkäsitykseksi: tutkimus tulkitaan keinoiksi, joiden avulla eliö voi saada otteen ympäristöstään. "Todellinen" ja "totuus" ovat vain nimityksiä, jotka ovat käyttökelpoisia tutkimuksessa, mutta joita ei voi ymmärtää tutkimustilanteen ulkopuolella. Pragmatistinen tietoteoria on puhtaasti psykologistista mutta myös realistista: se olettaa ulkoisen maailman, jonka kanssa on toimittava.

Pragmatistit hylkäävät ajatuksen, jonka mukaan uskomusten tulisi kuvata todellisuutta ollakseen tosia — "kopioiminen on yksi [ja vain yksi] tietämisen tapa", William James kirjoitti.[6] Sen sijaan pragmatistit katsovat, että uskomukset ovat taipumuksia, jotka pätevöityvät tosiksi tai epätosiksi sen perusteella, kuinka hyödyllisiksi ne osoittautuvat tutkimuksessa ja toiminnassa. Teoriat saavat merkityksensä ainoastaan, kun älylliset eliöt taistelevat selviytyäkseen elinympäristössään, ja siksi teoriat myös tulevat tosiksi ainoastaan menestyessään tässä taistelussa. Pragmatistit eivät kuitenkaan katso, että mikä tahansa mikä osoittautuu käytännölliseksi tai hyödylliseksi, tai mikä tahansa mikä auttaa selviytymään hetken, olisi katsottava todeksi. Esimerkiksi C. S. Peirce katsoi, että teoreettiset väittämät tulisi sitoa verifikaatiokäytäntöihin — täytyi olla mahdollista tehdä ennusteita ja koetella niitä. Peircen mukaan totuuden määrittää tieteellisen yhteisön suorittaman tutkimuksen lopullinen lopputulos (eli ei mikään yksittäinen ajanhetki). Dewey luonnehti totuudellisuutta yhdeksi hyvyyden lajiksi: kun jotakin asiaa sanotaan todeksi, se tarkoittaa sen olevan luotettava ja se tulee säilymään sellaisena kaikissa ajateltavissa olevissa tilanteissa.

Koska kaikki näkemykset jaoteltiin yleensä joko idealismiin tai realismiin, tämä johti siihen, että pragmatismi luettiin laajalti mutta väärinymmärretysti subjektivismin tai idealismin muodoksi. Monet Jamesin sanonnoista, kuten "totuuden rahallinen arvo"[7] ja "totuus on vain apuneuvo",[8] irrotettiin kontekstistaan ja niitä karrikoitiin kirjallisuudessa muodossa "totuus on se mikä toimii" tai että mikä tahansa ajatus joka on hyödyllinen käytännössä on totta.

Pragmatismin keskeisiä periaatteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käytännön ensisijaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pragmatismin peruslähtökohtana on elävän olennon toiminta sen ympäristössä. Ihmisen kyky teoretisoida nähdään erottamattomana osana älyllistä toimintaa, ei erillisenä alueena. Teoriat ja erottelut ovat keinomme löytää tiemme maailmassa. Ne abstrahoivat asioita välittömästä kokemuksestamme, ja joutuvat lopulta palaamaan kokemukseen ja selittämään ilmiöt, jotka saivat teoretisoinnin aikaan. Näin ne tekevät ilmiöistä mielekkäämpiä.

John Dewey huomautti, että kysymys ei ole vastakkainasettelusta teorian ja käytännön välillä, vaan älyllisen ja älyttömän käytännöllisen toiminnan välillä. Keskustelessaan William Pepperell Montaguen kanssa hän sanoi, että ”hänen tavoitteenaan ei ollut älyn käytännöllistäminen vaan käytännön älyllistäminen”.[9]

Käsitteiden ja teorioiden esineellistämisen purkaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dewey arvosteli teoksessa Pyrkimys varmuuteen ”filosofiseksi virhepäätelmäksi” kutsumaansa esineellistämistä: filosofit ottavat usein kategorioita (kuten mentaalinen ja fysikaalinen) itsestäänselvyyksinä, ja koska he eivät ymmärrä, että nämä ovat pelkästään nimellisiä käsitteitä, jotka on kehitetty tiettyjen filosofisten ongelmien ratkaisemiseksi, he päätyvät kaikenlaisiin metafyysisiin ja käsitteellisiin sekaannuksiin. David L. Hildebrand sanoi tämän johtavan siihen, että abstrahoinnin tuotteet heijastetaan takaisin kokemukseen.[10] Esimerkkejä ovat muun muassa hegeliläisten filosofien ”korkein olento”, usko objektiivisiin moraaliarvoihin, sekä ajatus siitä, että logiikalla ei ole mitään tekemistä ajattelun kanssa, koska se on abstrahoitu konkreettisesta ajattelemisesta.

Naturalismi ja anti-kartesiolaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pragmatistit pyrkivät alusta pitäen uudistamaan filosofiaa ja tuomaan sen lähemmäksi tiedettä. Yksi ongelmista, joka oli yhteinen sekä idealistiselle että realistiselle filosofialle, oli taipumus nähdä inhimillinen tietämys jonakin sellaisena, joka on tieteen tavoittamattomissa, mikä johti joko Kantin innoittamaan fenomenologiaan tai tyhjiin vastaavuus- eli korrespondenssiteorioihin. Pragmatistit arvostelevat ensin mainittua, koska se ei kyennyt kuvaamaan todellisuutta mielekkäästi sellaisena kuin koemme sen, ja jälkimmäistä, koska se on ontto teoria, joka ottaa vastaavuuden erittelemättömänä tosiasiana. Pragmatismi pyrkii sen sijaan selittämään sekä psykologisesti että biologisesti, kuinka tietäjän ja tiedetyn välinen suhde todellisuudessa toimii.

Richard Rorty käsitteli näitä väitteitä teoksessaan Philosophy and the Mirror of Nature, jossa hän arvosteli monien tieteenfilosofien pyrkimyksiä luoda tilaa tieto-opille, joka ei ole missään suhteessa empiirisiin tieteisiin, ja jota he pitävät joskus jopa empiiristen tieteiden yläpuolella olevana.

Hilary Putnamin mukaan pragmatismia kuvaa ennen kaikkea antiskeptisismin ja fallibilismin yhdistäminen.

Antiskeptisismin ja fallibilismin yhteensovittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hilary Putnam esitti, että amerikkalaisen pragmatismin keskeisin väite on antiskeptisismin ja fallibilismin yhteensovittaminen. Peirce vaati, että päinvastoin kuin René Descartes oli esittänyt kuuluisasta ja vaikutusvaltaisesta menetelmästään teoksessaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta, epäilyä ei voida teeskennellä tai luoda pelkästään filosofisten tutkimusten suorittamisen apukeinoksi. Epäily, samoin kuin käsitys, vaatii oikeutusta: se nousee siitä, kun tutkija joutuu vastakkain jonkin niskoittelevan tosiasian (jota Dewey kutsui ”situaatioksi”) kanssa, ja tämä horjuttaa uskoa johonkin tiettyyn väittämään. Tutkimus on tällöin järkiperäinen itseään korjaava tapahtumasarja, joka pyrkii palauttamaan tosiasiaa koskevien käsitysten tasapainoisuuden. Tällainen antiskeptisismi on lähinnä vaste nykyaikaista Descartesin herättämää akateemista skeptisismiä vastaan. Pragmatistien ajatus siitä, että kaikki tietämys on alustavaa, sopii itse asiassa hyvin yhteen vanhemman antiikin ajalta peräisin olevan skeptisen perinteen kanssa.

Pragmatismi filosofian eri aloilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka pragmatismi toimi alussa lähinnä tiedon ja teorioiden merkityksen mittapuuna, se laajensi pian alaansa täysimittaiseksi tieto-opiksi, jolla on ollut paljon vaikutusta koko filosofiseen kenttään.

Tieteenfilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Instrumentalismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan käsitteet ja teoriat ovat vain hyödyllisiä apuvälineitä, joiden arvoa ei mitata sillä, peilaavatko ne jollakin tavalla todellisuutta, vaan sillä, kuinka tehokkaita ne ovat selittämään ja ennustamaan havaittuja ilmiöitä. Instrumentalismi ei katso, ettei totuudella olisi merkitystä, se on lähinnä eräs vastaus kysymykseen, mitä totuus ja epätotuus merkitsevät ja kuinka ne toimivat tieteessä.

W. V. O. Quinen Empirismin kaksi dogmia vuodelta 1951 on 1900-luvun analyyttisen filosofian merkittävimpiä kirjoituksia. Se hyökkää kahta loogisten empiristien keskeistä oletusta vastaan. Ensimmäinen on analyyttisen ja synteettisen totuuden erottaminen. Quine kuvasi nämä totuuksiksi, jotka perustuvat pelkkiin merkityksiin ja ovat tosiasioista riippumattomia, ja totuuksiksi, jotka perustuvat tosiasioihin. Toinen on reduktionismi, jonka mukaan jokainen merkityksellinen väittämä saa merkityksensä sellaisesta termien loogisesta konstruktiosta, joka viittaa pelkästään välittömään kokemukseen. Quinen argumentti tuo mieleen Peircen näkemyksen, jonka mukaan aksioomat eivät ole apriorisia totuuksia vaan synteettisiä väittämiä.

Logiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

F. C. S. Schiller tuli myöhemmällä iällään kuuluisaksi hyökättyään logiikkaa vastaan teoksessaan Formal Logic. Tuohon aikaan Schillerin pragmatismi oli kehittynyt lähemmäksi arkikielen filosofiaa kuin muiden klassisen pragmatismin edustajien ajattelu. Schiller pyrki horjuttamaan koko formaalin logiikan mahdollisuuden ajatusta osoittamalla, että sanoilla oli merkitys vain todellisessa käyttötilanteessa. Hän tiivisti näkemyksensä ennen kuolemaansa myös esseessään "Are All Men Mortal?" Schiller pyrki muotoilemaan uuden logiikan järjestelmän, joka korvaisi hänen juuri tuhoamansa formaalin logiikan. Hän tarjosi tilalle jotain, minkä tämän päivän filosofit tunnistaisivat keksimistilanteen ja hypoteettis-deduktiivisen menetelmän kattavaksi logiikaksi.

Siinä missä Schiller kielsi formaalin logiikan mahdollisuuden kokonaan, muut pragmatistit suhtautuvat kriittisesti lähinnä siihen, että logiikka pyrkii lopulliseen sitovuuteen, ja näkevät logiikan lähinnä yhtenä loogisena työkaluna muiden joukossa — tai formaalien logiikoiden monilukuisuuden huomioon ottaen, yhtenä joukkona työkaluja muiden joukossa. C. S. Peirce kehitti useita formaalin logiikan menetelmiä. Toulminin The Uses of Argument, joka oli ensi sijassa tietoteoreettinen teos, innoitti tutkijoita informaalin logiikan ja retoriikan tutkimukseen.

Metafysiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James ja Dewey olivat mitä suurimmassa määrin empiristejä: heille kokemus on lopullinen koe ja samalla se, mitä tulee selittää. He olivat tyytymättömiä tavalliseen empirismiin, koska Humea seuranneessa perinteessä empiristit ovat olleet taipuvaisia pitämään kokemusta pelkästään yksittäisinä aistimuksina. Pragmatisteille tämä oli empirismin hengen vastaista: meidän tulisi pyrkiä selittämään kaikki, minkä saamme kokemuksen kautta, mukaan lukien asioiden väliset yhteydet ja merkitys, sen sijaan että selittäisimme ne pois ja asettaisimme aistitiedon lopulliseksi todellisuudeksi. Radikaali empirismi, tai Deweyn sanoin välitön empirismi, haluaa antaa paikan merkitykselle ja arvoille sen sijaan, että selittäisi ne pois subjektiivisina lisäyksinä kiitävistä atomeista koostuvaan todellisuuteen.

F. C. S. Schillerin ensimmäinen teos Riddles of the Sphinx julkaistiin ennen kuin hän tuli tietoiseksi tuolloin Yhdysvalloissa suosiotaan kasvattaneesta pragmatismista. Teoksessa Schiller kannatti materialismin ja absoluuttisen metafysiikan välimaastoon sijoittuvaa metafysiikkaa. Schiller katsoi, että näiden kahden selitysmallin, joita voi verrata siihen mitä William James kutsui voimakastahtoiseksi empirismiksi ja hellämieliseksi rationalismiksi, välisen jaon tuloksena mekanistinen naturalismi ei voi saada selkoa filosofian tutkimusalueen "korkeammista" puolista (kuten vapaa tahto, tietoisuus, tarkoitus, universaalit, Jumala), kun taas abstrakti metafysiikka ei voi saada selkoa maailmamme "alemmista" piirteistä (epätäydellisyys, satunnaisuus, muutos, fysikaalisuus). Vaikka Schiller ei kuvaa selvästi, millainen tämä hänen tavoittelemansa välimaasto olisi, hän ehdottaa metafysiikkaa tutkimusta auttavaksi työkaluksi ja katsoo sen olevan arvokasta ainoastaan niin kauan, kuin se todella auttaa todellisuuden selittämisessä.

1900-luvun jälkipuoliskolla Stephen Toulmin esitti, että tarve tehdä ero todellisuuden ja vaikutelmien välille nousee ainoastaan selitysmallin sisällä, ja siksi ei ole mieltä kysyä mistä ”perimmäinen todellisuus” koostuu. Hänen jälkeensä samanlaisen ajatuksen on esittänyt postanalyyttinen filosofi Daniel Dennett, jonka mukaan jokainen joka haluaa ymmärtää todellisuutta joutuu omaksumaan erityisen asenteen ja hyväksymään sekä todellisuuden ”syntaktiset” piirteet (kuten kiitävät atomit) että tästä nousevat ”semanttiset” ominaisuudet (kuten merkitykset ja arvot).

Radikaali empirismi antaa mielenkiintoisia vastauksia kysymyksiin tieteen rajoista, jos sellaisia on olemassa, merkityksen ja arvojen luonteesta, sekä reduktionismin sovellettavuudesta. Nämä kysymykset ovat näkyvästi esillä esimerkiksi väittelyissä tieteen ja uskonnon suhteista, joissa oletetaan usein, että tiede alentaa kaiken merkityksellisen pelkästään fysikaaliksi ilmiöiksi. Suurin osa pragmatisteista olisi tästä eri mieltä.

Mielenfilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä John Dewey (teoksessaan Nature and Experience, 1929) että Richard Rorty (teoksessaan Philosophy and the Mirror of Nature, 1979) esittivät, että suuri osa mielen ja ruumiin suhteesta käytävistä väittelyistä johtuvat pelkästään käsitteellisistä sekaannuksista. He katsoivat sen sijaan, ettei ole tarvetta pitää mieltä erillisenä ontologisena kategoriana.

Etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pragmatismi ei tee eroa käytännölliseen ja teoreettiseen järkeen, eikä ontologista eroa tosiasioihin ja arvoihin. Sekä tosiasioilla että arvoilla on kognitiivinen sisältö: tieto on jotain mitä meidän tulisi uskoa, arvot taas ovat hypoteeseja siitä, mitkä teot ovat hyviä. Pragmatistinen etiikka on yleisesti ottaen humanistista, koska se ei katso moraalilla olevan muuta koetinta kuin se, mikä on tärkeää meille ihmisinä. Sen perusajatus on melko suoraviivainen: hyviä arvoja ovat ne, joille meillä on hyvät syyt. Tällainen pragmatistinen etiikka on vanhempaa kuin esimerkiksi Jerome Schneewindin ja John Searlen ajattelu, joka painottaa myös arvojen ja tosiasioiden samankaltaisuuksia.

William Jamesin panosta etiikkaan, sellaisena kuin se on esitetty hänen esseessään The Will to Believe, on usein pidetty virheellisesti puheenvuorona relativismin ja irrationalismin puolesta. Realistisemmin hän katsoo, että etiikkaan sisältyy aina tietty määrä luottamusta tai uskoa, emmekä voi aina odottaa riittävää todistusaineistoa, kun teemme moraalisia päätöksiä.

Klassisista pragmatisteista John Dewey kirjoitti laajimmin moraalista ja demokratiasta.[11] Artikkelissaan Three Independent Factors in Morals[12] hän pyrki yhdistämään moraalin kolme perusnäkökulmaa: oikea, hyve ja hyvä. Hän katsoi, että kaikki kolme tarjoavat merkityksellisiä tapoja tarkastella moraalisia kysymyksiä ja että näiden kolmen näkökulman välillä on sellainen mahdollisuus ristiriitoihin, jota ei aina voida ratkaista.[13]

Dewey myös arvosteli jaottelua keinoihin ja päämääriin, mikä oli hänen mukaansa vastuussa jokapäiväisen työelämämme ja koulutuksemme huonontumisesta, kun sekä työelämä että koulutus nähdään vain keinoina päästä päämääriin. Dewey painotti työn merkityksellisyyttä ja koulutusta elämänä, ei pelkästään elämään valmistautumisena.

Dewey vastusti monia muita aikansa filosofisia suuntauksia, ennen kaikkea Alfred Ayer emotivismia. Dewey kuvitteli mielessään etiikan kokeellisena tutkimusalana, ja katsoi, ettei arvoja voida luonnehtia parhaiten tuntemuksina tai imperatiiveina, vaan hypoteeseina siitä, mitkä teot johtavat tyydyttäviin lopputuloksiin. Tästä seuraa myös, että koska emme aina ole varmoja siitä mitä haluamme, tai emme tiedä onko se mitä haluamme jotain mikä tyydyttäisi meitä parhaiten, etiikka on erehtyväinen hanke.

Estetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Deweyn Art and Experience, joka perustui William Jamesin Harvardin yliopistossa pitämiin luentoihin, oli pyrkimys osoittaa taiteen, kulttuurin ja jokapäiväisen kokemuksen eheys ja koskemattomuus.[14] Deweylle taide on tai sen pitäisi olla osa jokaisen luovaa elämää eikä pelkästään valittujen taiteilijoiden etuoikeus. Hän painotti myös, että yleisö oli muutakin kuin vain passiivinen vastaanottaja. Deweyn taidenäkemys oli askel poispäin Immanuel Kantin transsendentaalista estetiikasta, joka painotti taiteen ainutlaatuista luonnetta ja esteettisen arvostelman puolueetonta ja tasapuolista luonnetta.

Uskonnonfilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä Dewey (teoksessaan A Common Faith) että James (teoksessaan Uskonnollinen kokemus) ovat tutkineet sitä asemaa, mikä uskonnolla voi olla nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Jamesille jokin asia oli totta vain siinä määrin kun se toimii. Siksi esimerkiksi väittämä, että rukous kuullaan, voi toimia filosofisella tasolla mutta se (1) ei auta todellisuudessa toteuttamaan rukouksessa anottuja asioita (2) voidaan paremmin selittää viittaamalla sen lievittävään vaikutukseen kuin siihen, että rukoukset todella kuultaisiin. Siten pragmatismi ei ole antiteististä mutta ei myöskään apologeettistä.

Jamesin mukaan pragmatismi on panteistinen filosofia.[15]

Yhteydet muuhun nykyfilosofiaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvulla loogisella empirismillä, behaviorismilla, funktionalismilla ja arkikielen filosofialla on kaikilla ollut yhtäläisyyksiä pragmatismin kanssa. Kuten pragmatismi, looginen empirismi tarjoaa merkityksen todentamiselle tunnusmerkit, joiden on tarkoitus vapauttaa meidät "metafysiikan hölynpölystä". Looginen empirismi ei kuitenkaan painota toimintaa samoin kuin pragmatismi. Pragmatistit eivät myöskään yleensä käytä merkitykselle antamaansa maksiimia rajatakseen kaiken metafysiikan pois hölynpölynä. Pragmatismia on usein sovellettu metafyysisten oppien korjaamisessa tai empiirisesti todennettavissa olevien oppien muodostamisessa metafysiikan täydellisen hylkäämisen sijasta.

Arkikielen filosofia on lähempänä pragmatismia kuin muuta kielifilosofiaa, koska se on luonteeltaan nominalistista ja koska se keskittyy kielen laajempaan toimintaan ympäristössään sen sijaan että tutkisi abstrakteja suhteita kielen ja maailman välillä.

Pragmatismilla on yhteyksiä myös prosessifilosofiaan. Monet pragmatistien ajatuksista ovat kehittyneet vuoropuhelussa sellaisten filosofien kuin Henri Bergson ja Alfred North Whitehead kanssa. Heitä ei yleensä lueta pragmatisteiksi, koska he ovat monissa muissa asioissa eri mieltä pragmatistien kanssa.[16]

Arvostelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka monet myöhemmät pragmatistit, kuten W. V. O. Quine, olivat tosiasiassa analyyttisiä filosofeja, klassisen pragmatismin kiivain vastustus on tullut analyyttisen filosofian suunnalta. Erityisesti Bertrand Russell tunnettiin herjaavista hyökkäyksistä hänen pelkkänä tietoteoreettisena relativismina ja lyhytnäköisenä praktikalismina pitämäänsä ajattelua kohtaan. Realistit eivät voineet useinkaan ymmärtää, kuinka pragmatistit saattoivat kutsua itseään vakavissaan empiristeiksi tai realisteiksi, ja katsoivat pragmatistisen tieto-opin olevan vain naamioitua idealismia.[10]

Edmund Husserl arvosteli psykologismia, pragmatistisen tietoteorian kriittistä puolta, teoksessaan Prolegomena zur reinen Logik. Gottlob Frege, analyyttisen filosofian perustaja, teki samoin teoksessaan Grundgesetze der Arithmetik. Husserl väitti Wienin luennoissaan, että psykologia ei voinut naturalistisen luonteensa vuoksi saavuttaa kuvaa hengen elämästä. Pragmatistit ovat päinvastaista mieltä.

Pragmatismi kärsi myös toisenlaisesta arvonalennuksesta: koska analyyttinen filosofia kasvatti suosiotaan ja oli luonteeltaan ahistoriallista, klassiset pragmatistit unohdettiin ja heidät kuvattiin kuolemansa jälkeen usein irvikuvina. Tämä pätee erityisesti Schilleriin. Hänen töistään ei ole saatavilla juurikaan muiden kirjoittamia toissijaisia lähteitä, eikä hänen omia teoksiaankaan ole painettu paljon. Jotkut katsovat Schillerin olevan yksi niistä filosofeista, joka antoi pragmatismille huonon maineen liioitellulla retoriikallaan ja puolustamalla pragmatismin karkeaa muotoa.

Richard Rortyn uuspragmatismia ovat arvostelleet relativistiseksi sekä uusklassiset pragmatistit, kuten Susan Haack,[17] että monet analyyttiset filosofit.[18] Rortyn varhaiset analyyttiset teokset eroavat kuitenkin hänen myöhemmistä teoksistaan, joiden jotkut — Rorty itse mukaan lukien — katsovat olevan lähempänä kirjallisuuskritiikkiä kuin varsinaista filosofiaa. Suurin osa arvostelusta on suuntautunut tähän Rortyn myöhempään ajatteluun.

Pragmatisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassiset pragmatistit (1850–1950)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Charles Sanders Peirce (1839–1914), amerikkalaisen pragmatismin perustaja, joka kirjoitti useista aloista matemaattisesta logiikasta ja semiotiikasta psykologiaan.
  • William James (1842–1910), paitsi filosofi myös merkittävä psykologi ja uskontoteoreetikko, ensimmäinen joka yhdistettiin laajalti pragmatismiin
  • John Dewey (1859–1952), merkittävä koulutusfilosofi, joka kutsui pragmatismiaan instrumentalismiksi.
  • F. C. S. Schiller (1864–1937), yksi aikansa merkittävimmistä pragmatisteista, nykyään usein unohdettu.

Varhaisia pragmatisteja ja pragmatismiin liittyviä ajattelijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähellä pragmatismia vaikuttaneita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusklassiset pragmatistit (1950–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Analyyttiset, uus- ja muut pragmatistit (1950–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita pragmatisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeuspragmatisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pragmatisteja laajassa merkityksessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Pihlström 2001, s. 14.
  2. Pihlström 2001, s. 33.
  3. Menand 2001.
  4. Ajatus Fasc. XVIII, 1954.
  5. Esipuhe Dewey 1929 (vuoden 1988 painos), s. xiii.
  6. James 1907, s. 91.
  7. James 1907, s. 200.
  8. James 1907, s. 222.
  9. Eldridge 1998, s. 5.
  10. a b Hildebrand 2003.
  11. Edel 1993.
  12. Dewey 1930.
  13. Anderson, SEP.
  14. Field, IEP.
  15. James 1907.lähde tarkemmin?
  16. Douglas Browning et al. 1998; Rescher, SEP.
  17. Haack 1997.
  18. Dennett 1998.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eerola, Eero: Pragmatistinen merkitysteoria: Humen ongelman ratkaisu?. SoPhi 105. Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2007. ISBN 978-952-492-009-4.
  • Kilpinen, Erkki & Kivinen, Osmo & Pihlström, Sami (toim.): Pragmatismi filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-006-0.
  • Määttänen, Pentti: Toiminta ja kokemus: Pragmatistista terveen järjen filosofiaa. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-087-9.
  • Peirce, Charles S.: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Valinnut ja suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2001. ISBN 951-768-080-5.
  • Pihlström, Sami & Rolin, Kristina & Ruokonen, Floora (toim.): Käytäntö. Suomen filosofisen yhdistyksen tutkijakollokvio Helsingissä 10.–11.1.2002. Helsinki: Yliopistopaino, 2002. ISBN 951-570-531-2.
  • Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  • Pihlström, Sami: Kokemuksen käytännölliset ehdot: Kantilaisen filosofian uudelleenarviointia. Helsinki: Yliopistopaino, 2002. ISBN 951-570-532-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hookway, Christopher: Pragmatism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Pihlström, Sami: Pragmatismi Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.