Eino Kaila

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eino Kaila
EinoKaila.jpg
Syntynyt 9. elokuuta 1890
Alajärvi
Kuollut 31. heinäkuuta 1958 (67 vuotta)[1]
Kirkkonummi
Asuinpaikka Helsinki, Turku, Kirkkonummi
Kansallisuus Suomi
Tutkimusala filosofia, psykologia
Tutkinnot Helsingin yliopisto

Eino Sakari Kaila (vuoteen 1906 Johansson; 9. elokuuta 1890 Alajärvi31. heinäkuuta 1958[1] Kirkkonummi) oli suomalainen filosofi ja psykologi. Hän oli aikansa merkittävimpiä kulttuurivaikuttajia Suomessa. Kailaa on pidetty suomalaisen filosofian merkittävimpänä suunnannäyttäjänä sitten J. V. Snellmanin.[2]

Kaila toimi sielutieteen eli psykologian dosenttina Helsingin yliopistossa vuosina 1919–1929 ja Turun yliopiston ensimmäisenä filosofian professorina vuosina 1921–1930. Sittemmin hän toimi Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorina vuosina 1930–1948 ja Suomen Akatemian ensimmäisenä filosofijäsenenä 1948–1958.[3]

Kaila toimi useilla aloilla, filosofian ja psykologian lisäksi myös muun muassa fysiikan ja teatterin parissa. Kaila oli ajattelussaan johdonmukaisen tieteellinen ja pyrki kokonaisvaltaiseen todellisuuskäsitykseen sekä korosti filosofian edistyvää ratkaisukeskeisyyttä.[2] Hän pyrki löytämään yhdistäviä periaatteita eri humanististen ja luonnontieteellisten alojen välillä. Kailan tunnetuin oppilas Georg Henrik von Wright on kuvannut tätä loistavaksi luennoijaksi, eteväksi tieteenharjoittajaksi ja monisärmäiseksi persoonallisuudeksi.[4]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Kaila syntyi Alajärvellä pappissukuun. Hänen isänsä Erkki Kaila oli teologi, myöhemmin teologian esikäsitteiden apulainen (apulaisprofessori), kirkkoherra ja lopulta Turun arkkipiispa. Hänen isänsä setä Gustaf Johansson oli puolestaan toiminut arkkipiispana aiemmin. Itse Kaila päätyi lopulta vastustamaan suvun kirkollista perinnettä. Eino Kailan äiti oli liikemiehen tytär Anna Maria Drake.[5] Eino Kailan nuorempi veli Martti Kaila oli myöhemmin Helsingin yliopiston psykiatrian professori ja Lapinlahden sairaalan ylilääkäri.[6]

Kaila kertoo itse kokeneensa filosofisen heräämisensä heinäkuussa 1907, 16-vuotiaana, loikoillessaan soutuveneessä tyynellä järvenselällä. Tällöin hän koki, luonnon ”kaikkiyhteisyyden” äärellä, että maailma on ”hahmottuneiden laatujen silmänkantamaton moninaisuus”. Samalla hänelle selvisi, ”että olen tässä maailmassa tullakseni niin sanotuksi filosofiksi”.[5]

Kaila tuli ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta vuonna 1908 ja aloitti syksyllä teoreettisen filosofian opinnot Helsingin yliopistossa. Teoreettisen ja käytännöllisen filosofian lisäksi hän opiskeli estetiikkaa, kirjallisuutta, historiaa ja kansantaloustiedettä.[5] Kaila harrasti filosofiaa vakavasti jo nuorena opiskelijana. Hän oli kiinnostunut saksalaisesta ja ranskalaisesta filosofiasta, silloin etenkin aikansa ”muotifilosofista” Henri Bergsonista.[7] Myöhemmin hän kuitenkin arvosteli tämän oppeja intuitiosta ja vitalismista.[8]

Kaila valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi toukokuussa 1910. Kaila teki matkat Ranskaan (1911) ja Saksaan (1914). Pariisissa hän osallistui Bergsonin luennoille Collège de Francessa.[9] Kaila esitti kokeellista psykologiaa käsitelleen väitöskirjansa Über die Motivation und die Entscheidung ja valmistui filosofian lisensiaatiksi ja tohtoriksi vuonna 1916. Samana vuonna Kaila meni naimisiin taidemaalari Anna Lovisa Snellmanin kanssa.[10] Tämä oli J. V. Snellmanin pojan Anders Henrik Snellmanin tytär.[11]

Varhainen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1910- ja 1920-luvuilla Kaila toimi ahkerana filosofisena kirjoittajana ja osallistui Suomen filosofisen yhdistyksen toimintaan. Tohtorinpromootion Kaila sai vuonna 1919. Samalla hänet nimitettiin yliopiston psykologian dosentiksi.[5]

Vuonna 1921 Kaila nimitettiin vastaperustetun Turun yliopiston filosofian professoriksi. Turkuun hän muutti perheineen yliopiston toiminnan alkaessa vuonna 1922. Hän osallistui aktiivisesti yliopiston kehittämiseen. Kailan ansiosta Turkuun perustettiin muun muassa Suomen yliopistojen ensimmäinen kokeellisen psykologian laboratorio jo samana vuonna. Kaila toimi yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaanina vuosina 1923-1927.[12]

Wien nousi positivismin keskukseksi 1900-luvun alusta lähtien. Moritz Schlickin ympärille kerääntyneet filosofit muodostivat niin kutsutun Wienin piirin vuonna 1929. Kaila oli päätynyt omalla verifikaatioperiaatteellaan lähelle Schlickin verifikaatioperiaatetta, ja erotti piirin tavoin tieteen ja metafysiikan tiukasti toisistaan. Kaila kutsui omaa käsitystään ”loogiseksi empirismiksi” jo vuonna 1926, ja kutsui Wienin piirin ohjelmaa ”loogiseksi uuspositivismiksi”.[13]

Kaila otti yhteyttä Wienin piirin filosofeihin kirjeitse vuonna 1927, ja lähetti heille omia teoksiaan. Schlick kutsui Kailan vierailemaan Wieniin. Matka toteutui vuonna 1929 opetusministeriön myöntämän apurahan avulla. Wienissä Kaila osallistui piiriin kokouksiin. Hänen osallistumistaan niihin arvostettiin, ja piiri luki julkaisuissaan Kailan yhdeksi piiriä lähellä olevista kirjailijoista.[13][4] Kailan teos Der logistische Neupositivismus: Eine kritische Studie (1930) on kriittinen kommentaari Rudolf Carnapin teoksesta Der logische Aufbau der Welt (1928).[14]

Kaila säilytti läheiset yhteydet Wienin piiriin 1930-luvun alkupuolella ja kirjoitti arvosteluja piirin Erkenntnis -julkaisuun, mutta toisaalta arvosteli monia piirin jäsenten ajatuksia.[13][4]

Myöhempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1930 Kaila nimitettiin Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professoriksi. Viran toisena hakijana oli J. E. Salomaa. Kaila voitti Salomaan osin siksi, että monet arvostelijat pitivät häntä omaperäisempänä ajattelijana.[15] Kaila palasi Wieniin kevätkausina 1932 ja 1934 suorittamaan kokeellisen psykologian tutkimuksia.[13] Toisen maailmansodan aikana Kaila luennoi Saksassa.[11]

Kailasta tuli pian Suomen johtava filosofi ja yksi yliopiston näkyvimmistä hahmoista. Kailaa on luonnehdittu loistavaksi luennoijaksi ja hänen 1930- ja 1940-luvun luentojaan ”legendaarisiksi”. Kailan luennoille kokoontuivat tuon ajan parhaimmat ylioppilaat ja ne kokosivat yleisöä myös filosofian opiskelijoiden piirin ulkopuolelta. Kailan persoonallisuus houkutteli muun muassa Oiva Ketosen ja Erik Steniuksen matematiikasta filosofiaan.[15][4] Kailan luennoinnissa näkyi hänen teatteriharrastuksensa, luennot saattoivat olla hyvin draamallisia. Esimerkiksi kerran Kaila aloitti luennon kävelemällä luentosalin ikkunan luo, katsomalla kaukaisuuteen, ja huudahtamalla: ”Kerro minulle maailma, mikä sinä oikein olet!”[16]

Helsingin yliopiston professorina Kailan ensimmäisiä tehtäviä oli psykologian opetuksen uudelleenjärjestely.[16] Kailan psykologinen pääteos oli Persoonallisuus (1934), jonka jälkeen hänen ensisijainen mielenkiintonsa suuntautui filosofiaan.[14] Kaila toimi Suomen filosofisen yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1936-1952. Hän oli taustalla valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisessa, ja puhui voimakkaasti myös Suomen Akatemian perustamisen puolesta.[16]

Kailan omat tutkimukset 1930-luvulla suuntautuivat tietoteoriaan. Samalla hän piti silmällä logiikan kehitystä.[16] Kailan filosofiset pääteokset 1930-luvulta ovat Über das System der Wirklichkeitsbegriffe: Ein Beitrag zum logischen Empirismus (1936) ja Über den physikalischen Realitätsbegriff: Zweiter Beitrag zum logischen Empirismus (1941). Inhimillinen tieto (1939) oli Kailan yleisesitys loogisesta empirismistä.[14] Persoonallisuus ja Inhimillinen tieto käännettiin pian ilmestymisensä jälkeen pohjoismaisille kielille. Kailan saksankielinen filosofinen pääteos sen sijaan jäi sodan jalkoihin. Kansallissosialistien nousu ja maailmansota katkaisivat yhteyden keski-Euroopan loogisiin empiristeihin, ja filosofian keskus siirtyi Yhdysvaltoihin.[6] Vuonna 1948 Kaila vierailiu Yhdysvalloissa ja tapasi Carl G. Hempelin ja Kurt Gödelin.[9]

Vuonna 1948 Kailasta tuli Suomen Akatemian jäsen, jolloin hän luopui professorin virasta.[16] Tällöin Kaila uppoutui yhä suuremmassa määrin tieteelliseen työhönsä ja esiintyi entistä vähemmän julkisuudessa.[17] Kaila säilytti oikeuden opetukseen, mutta lopetti julkiset luentonsa vuonna 1951.[14]

Elämänsä viimeisinä vuosina Kaila ponnisteli saadakseen valmiiksi teoksensa Hahmottuva maailma, jonka oli tarkoitus olla yleistajuinen kokonaisesitys hänen todellisuuskäsityksestään. Teos ei kuitenkaan valmistunut. Kaila kuoli Kirkkonummen huvilallaan heinäkuussa 1958.[18]

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Todellisuus ja tieto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaila oli alusta asti kiinnostunut ennen kaikkea todellisuuden ja tiedon ongelmasta. Toisaalta Kaila oli kiinnostunut estetiikasta, mikä näkyi myös runouden harrastuksena.[19]

Kailan peruskäsitys todellisuudesta oli, että se muodosti ykseyden (monismi), mutta hän sanoutui irti Ernst Haeckelin ja Wilhelm Ostwaldin ahdaskatseisena pitämästään materialistisesta monismista.[19] Kailaan teki pysyvän vaikutuksen Ernst Machin, jonkin aikaa Bertrand Russellin ja Harald Höffdingin kannattama neutraali monismi. Kaila etsi kestävää muotoilua vastaavalle käsitykselle koko uransa.[14] Tieteenfilosofisesti Kaila oli realisti.[20]

Kaila kävi tuotannossaan arvostelevasti läpi erilaisia todellisuuskäsityksiä, ja saattoi muuttaa nopeastikin mieltään erilaisten oppien suhteen. 1910-luvulla Kaila käsitteli lyhyesti pragmatismia, mutta piti sitä pian erehdyksenä. Hän otti samoin kantaa Ernst Machin ja Richard Avenariuksen fenomenalistiseen ja positivistiseen empiriokritisismiin, aluksi myönteisesti, mutta lopulta arvosteli myös sitä. Myös suhteellisuusteoriaa Kaila vastusti aluksi, mutta kääntyi pian kannattamaan.[19]

Kailan ”kypsä kausi” alkoi Turun vuosina. Tuolloin hän kirjoitti teokset Der Satz vom Ausgleich des Zufalls und das Kausalprinzip: Erkenntnislogische Studien (1925) ja Die Prinzipien der Wahrscheinlichkeitslogik (1926), jotka käsittelivät todennäköisyyttä, kausaliteettia, luonnonlakeja ja induktiota; Probleme der Deduktion (1928), joka käsitteli logiikan ja matematiikan filosofiaa; sekä Beiträge zu einer synthetischen Philosophie (1928), joka jatkoi kokonaisvaltaisen todellisuuskäsityksen kehittelyä. Viimeksi mainitun keskeinen sisältö ilmestyi suomeksi nimellä Nykyinen maailmankäsitys (1929).[13]

Myöhemmin Kaila sai suuresti vaikutteita Wienin piirin loogisesta empirismistä ja oli hyvin arvosteleva kokemukseen perustumatonta järkeilyä kohtaan. Yksi hänen ajattelunsa ominaispiirteitä oli kuitenkin pyrkimys kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen asioista. Kaila muun muassa ihaili Rudolf Carnapin eksaktia menetelmää, mutta toisaalta arvosteli tämän ajattelua hahmopsykologisen tietämyksensä perusteella.[13] Nimitys ”looginen empirismi” on Eino Kailan (saksan kielellä) keksimä.[21]

Vuodesta 1943 Kaila tutki modernin fysiikan tieteellisiä perusteita.[6] Viimeisinä vuosinaan Kaila yritti muodostaa fysiikan kokonaisselityksen teoksessaan Terminalkausalität Als Die Grundlage Eines Unitarischen Naturbegriffs (1956). Tämä teos, jonka oli tarkoitus olla esiaskel laajempia tutkimuksia kohti, ei kuitenkaan saavuttanut suurtakaan kiinnostusta Suomen ulkopuolella.[11][22]

Psykologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kailan aikoihin psykologia luettiin vielä filosofian osaksi. Kaila käsitteli teoreettista ja kokeellista psykologiaa ennen kaikkea tutkijanuransa varhaisvaiheessa, mutta jatkoi siitä kirjoittamista koko elämänsä. Psykologiassa Kaila kannatti naturalistista lähestymistapaa.[10]

Varhaisessa etsintävaiheen psykologiassaan Kaila kannatti Hjalmar Neiglickin ja Edward Westermarckin omaksumaa psykofyysistä parallelismia, ja vastusti Rolf Lagerborgin näkemystä ihmisestä pelkkänä fysikaalis-kemiallisena koneena. Myöhemmin Kaila käsitteli assosiaatiopsykologiaa, jossa henkiset tapahtumat selitettiin hermoston tapahtumiin kytkeytyvillä kausaalisilla assosiaatiolaeilla. Tätä edusti jo Kailan väitöskirja Über die Motivation und die Entscheidung (1916), joka käsitteli motivaation ja päätöksenteon syysuhteellista selittämistä.[23]

Teoksessa Sielunelämä biologisena ilmiönä (1920) Kaila hylkäsi vitalistiset käsitykset. Tietoisuuden ilmiöitä koskevat ilmaukset voitaisiin periaatteessa korvata keskushermoston tiloja koskevalla biologisella kuvauksella, vaikka käytännössä tämä voisi olla mahdotonta. Mielen toiminta perustuu tietoisuuden sisältöjen yhdistymiseen säännönmukaisesti yhdessä esiintyviksi sarjoiksi.[14]

1920-luvulla Kaila tutustui Max Wertheimerin assistentteineen kehittämään hahmopsykologiaan (Gestalt-psykologia), ja käsitteli sitä teoksessaan Sielunelämän rakenne (1923).[23] Psykologista hahmoteoriaa Kaila sovelsi myös monistisen hankkeensa ongelmaan siitä, miksi mielen ilmiöitä ei voi palauttaa aineelliseen: hahmoteoriassa esiintyviä kokonaisuuksia ei voi palauttaa niiden osiin. Tämän Kaila pyrki yleistämään koko todellisuuskäsityksensä perusajatukseksi. Teoksessaan Der Logistische Neupositivismus: Eine kritische Studie (1930) Kaila yhdisteli hahmopsykologiaa kokeelliseen psykologiaan.[13]

Kailan teos Persoonallisuus vuodelta 1934 on filosofisia ulottuvuuksia sisältävä psykologinen tutkielma ja Kailan psykologinen pääteos. Teoksessa painotetaan psykologisten ilmiöiden biologista ja fysiologista luonnetta: Kailalle mielen toiminta oli hermostoon kytkeytyvää biologista elämää. Tätä hän oli käsitellyt jo aiemmin teoksessaan Sielunelämä biologisena ilmiönä (1920). Samalla persoonallisuus oli kuitenkin kokonaisuus, jonka toimintaa ei voi selittää mekaanisesti.[15]

Muut näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taide ja kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kailan omaksui esteettiset käsityksensä Suomen kansallisromanttisen taiteen klassikoilta Juhani Aholta, Pekka Haloselta, Eero Järnefeltiltä, F. E. Sillanpäältä, Eino Leinolta ja Jean Sibeliukselta, joiden kanssa hän ystävystyi.[14][9]

Nuoruudessaan Kaila osallistui useiden lehtien toimittamiseen. Hän toimi aikakauslehti Ajan toimituskunnassa 1912–1922 sekä Uuden Suomettaren avustajana vuodesta 1911. Kiinnostus teatteriin ja näytelmäkirjallisuuteen näkyi hänen kirjoituksissaan: hän kirjoitti lehtiin erityisesti kirja- ja näytelmäarvosteluja. Kaila toimi myös Valtion näyttämötaidetoimikunnassa sekä Kansallisteatterin dramaturgina vuosina 1919–21.[5]

1930- ja 1940-luvuilla Kaila oli eräs tunnetuimmista kulttuurihenkilöistä Suomessa. Hänen teoksensa Syvähenkinen elämä (1943) oli aikansa luetuimpia elämänkatsomuksellisia kirjoja.[14]

Poliittiset näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kailalla oli varsin oikeistokonservatiivinen sukutausta ja hän oli koko elämänsä vahvasti saksalaismielinen.[14][6] Sotienvälisen ajan aitosuomalaisuus ja AKS eivät kuitenkaan miellyttäneet häntä.[6][24] Kailan poliittisen ajattelun ydinteema oli kommunismin vastaisuus. Kaila katsoi, että kommunismi on länsimaisen kulttuurin perusarvoja uhkaava aate, jonka leviäminen on estettävä.[14]

Kaila näki filosofisilla kannanotoilla olevan käytännön seuraamuksia. Hän katsoi vuonna 1931 G. W. F. Hegelin muistolle omistetussa Suomalaisen tiedeakatemian esitelmässään, että hegeliläisyyden edustamat idealistit olivat Kailan mukaan usein välinpitämättömiä vaikenijoita, kun taas realistien, naturalistien ja materialistien joukosta löytyi maailmanparantajia.[24]

Suomi näyttäytyi Kailalle eurooppalaisena ja pohjoismaisena kansakuntana.[24] 1920-luvulla Kaila kirjoitti ”läntisen” ja ”itäisen” ajattelun eroista.[9][11] 1930-luvun alussa Kaila kannatti Paneurooppa-liikettä, joka ajoi Länsi-Euroopan maiden liittoutumista taloudellista kurjistumista, maailmansotaa ja Neuvostoliiton uhkaa vastaan.[14] Filosofisessa yhdistyksessä Kaila esiintyi idealismin sanelemiksi katsomiaan natsien rotukäsityksiä vastaan. Tšekkoslovakian miehitys 1939 järkytti Kailaa niin, että hän uhkasi lakata kirjoittamasta saksaksi.[24]

Kun paneurooppalaisen liikkeen mahdollisuudet ehtyivät, Kaila kuitenkin tukeutui kansallissosialistiseen Saksaan, joka esittäytyi propagandassaan eurooppalaisen kulttuurin suojelijana.[14][25]

Tehdessään tutkimustyötä Wienissä 1934 Kaila kirjoitti kirjeessään ruotsalaiselle tutkijatoverille: ”Maanosaammehan uhkaa selkeä, ei pelkästään poliittinen vaan ennen muuta henkinen ’balkanisoituminen’, vajoaminen primitiiviselle tasolle kaikkine sellaiselle ominaisine pelottavine oireineen. Minusta näyttää, että jokaisen pitää tehdä vähäinen voitavansa vastustaakseen tätä todellista länsimaiden perikatoa. Luen täällä kahvilassani päivittäin Svenska Dagbladetia ollakseni jotenkin perillä maailman menosta; wieniläislehdet on alistettu ankaraansensuuriin; tuntee iloa ja ylpeyttä siitä, että vielä on olemassa vapaa Pohjola, mihin Suomikin kuuluu.” Kaila kutsui Helsinkiin luennoimaan psykologi Adhemar Gelbin, jolta oli rotulakien mukaisesti riistetty professuuri.[24]

Jatkosodan alkuvaiheessa 1941–1942 hän julkaisi artikkeleita, joissa hän esitteli suomalaisuutta sekä Suomen ja Saksan vanhoja filosofisia yhteyksiä. Kailalta toivottiin propagandistista työtä osana sotaponnistuksia, mutta hän halusi keskittyä tutkimustyöhönsä. Yksityiskirjeessään vuodelta 1940 Kaila totesi: ”Kysymys on perinteisen sivilisoidun ihmisen kamppailusta eräänlaista meitä kaikkia uhkaavaa ja kolmannen valtakunnan uskomattomalla tavalla harjoittamaa ali-ihmisyyttä vastaan.”[24] Hän reagoi kielteisesti Tanskan juutalaisten kohteluun vuonna 1943 Uuden Suomen julkaisemassa pienessä kirjoituksessa.[14][24] Itse Adolf Hitlerin on väitetty suuttuneen kirjoituksesta.[24]

Sodan loputtua Kaila merkitsi päiväkirjaansa vuoden 1944 lopulla: ”Onkohan Suomi jo vuoden kuluttua bolshevisoitu? Aikanaan tulee, jos (tai kun) niin käy, päiväjärjestykseen myös ’neuvostovastaisten ainesten likvidointi’ tunnetuin metodein. Ainakin minä olen jo henkisen kestävyyden rajoilla.”[24] Sotasyyllisyysoikeudenkäyntien jälkeen suhteet V. A. Koskenniemeen ja Edwin Linkomieheen loivat epäilyttävää poliittista varjoa myös Kailan ylle.[6]

Juhlaesitelmässään Suomen Akatemian vihkiäisjuhlassä 1948 Kaila katsoi, että toimiva demokratia vaatii yhtenäisen kansan. Tässä hän viittasi Yhdysvaltoihin, jossa esimerkiksi mustat ja valkoiset ovat harvoin tekemisissä keskenään.[9][11]

1940-luvun lopulla Kaila liittyi joksikin aikaa sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. [26] Suomen Sosialidemokraatille Kaila antoi 1947 haastattelun, jossa hän sanoi: ”Kun sosialidemokratia on jo aikoja sitten päässyt lapsenkengistään ja jo monet koulut käynyt, olisi minun mielestäni niin hyvin meillä Suomessa kuin monissa muissakin Euroopan maissa mitä tärkeintä, että se astuisi entistä voimakkaammin esiin järjestyksen ja rauhallisen kehityksen ja sen kautta henkisen elämän tukena.”[24]

Suhtautuminen uskontoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaila sai evankelis-luterilaisen mutta vapaamielisen kotikasvatuksen. Perehtyminen filosofiaan ja antiikin kirjallisuuteen vieroitti hänet uskonnosta. Hänen käsityksensä todellisuuden ykseydestä ei jättänyt sijaa yliluonnolliselle. Kaila omaksui ranskalaisen uskonnonhistorioitsijan Ernest Renanin ajatusmaailman, jonka mukaan ”korkein elämänarvo on uskonto”, mutta ”uskonto ei, tarkkaan ottaen, ole tosi”.[27]

Kaila kunnioitti uskonnollista asennoitumista sinällään mutta tunsi vastenmielisyyttä kirkon dogmaattisuutta ja sen suorittamaa tietoisuuden holhoamista kohtaan.[27] Hän pysyi silti elämänsä loppuun saakka evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä, joskin mielipiteiltään perinteisestä uskonnosta poikkeavana. Hän ei piitannut siitä, että häntä sanottiin ateistiksi, vaan piti koko kysymystä ”roskana”.[28]

Artikkelissaan ”Albert Einsteins Religion” (Theoria, 1935) Kaila arvosteli panteistista yritystä luoda tieteeseen perustuvaa ”kosmista uskontoa”.[15]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Kailalla oli Suomen 1900-luvun filosofeista suurin vaikutus suomalaisen sivistyselämän kehitykseen. Ilkka Niiniluodon mukaan Kaila lujitti julkisella osallistumisellaan merkittävällä tavalla yliopiston ja humanistisen sivistyksen asemaa Suomen kulttuurielämässä.[29]

Vahvemmin kuin kukaan muu yksityinen henkilö Kaila kytki suomalaisen filosofian eurooppalaiseen perinteeseen luomalla yhteydet Wienin piiriin. Siten hän ”toi Suomeen” loogisen empirismin, nykyaikaisen logiikan ja empiristien korostaman tieteellisen todellisuuskäsityksen.[30] Kaila on myös suomalaisen psykologian perustajia, sillä hän toi Suomeen hahmopsykologian ja perusti Helsingin yliopiston psykologisen laboratorion.[3]

Oppilaittensa kautta Kailalla on ollut suuri vaikutus suomalaisen filosofian kehitykseen. Kailan tunnetuin oppilas oli Georg Henrik von Wright, joka oli Ludwig Wittgensteinin seuraaja Cambridgen yliopistossa. Kaila oli naimisissa von Wrightin äidin serkun kanssa. Muita Kailan oppilaita olivat muun muassa Oiva Ketonen, Erik Stenius, Matti Koskenniemi, Lauri af Heurlin, Veli Valpola ja Pertti Lindfors.[16] Myös von Wrightin oppilas Jaakko Hintikka ehti osallistua Kailan opetukseen.[14]

Kailan aloitteesta psykologia sai oman professuurin Helsingin yliopistoon 1951. Oppituolin ensimmäinen haltija oli Kai von Fieandt. Kailan oppilaista psykologian professoreiksi nimitettiin myös Arvo Lehtovaara, Ohto Oksala, Kullervo Rainio ja Martti Takala.[14] Kailan ruotsiksi käännetty teos Persoonallisuus teki vaikutuksen muun muassa elokuvaohjaaja Ingmar Bergmaniin.[9]

Kailan mukaan on nimetty Helsingin yliopiston Eino Kaila -palkinto, joka jaetaan ansiokkaasta toiminnasta yliopisto-opettajana.[31]

Kailan teoksista on julkaistu uusintapainoksia ja valikoimia. Kailan tutkimuksia koskeva akateeminen konferenssi pidettiin 1990 ja artikkelikokoelma ilmestyi 1992. Niiniluoto on Kailan Valittujen teosten johdantoluvuissa kuvannut Kailan tieteellistä kehitystä ja Mikko Salmela on käsitellyt Kailan ajattelua väitöskirjassaan Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Kailan elämäkertakirjaa tai koottuja teoksia ei kuitenkaan ole julkaistu.[7]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Über die Motivation und die Entscheidung (väitöskirja, 1916)
  • Ernest Renan (1917)
  • Sielunelämä biologisena ilmiönä (Helsinki: Otava, 1920)
  • Sielunelämän rakenne (1923)
  • Der Satz vom Ausgleich des Zufalls und das Kausalprinzip: Erkenntnislogische Studien (1925)
  • Die Prinzipien der Wahrscheinlichkeitslogik (1926)
  • Sielunelämän rakenne (Porvoo: WSOY, 1926}
  • Probleme der Deduktion (1928)
  • Beiträge zu einer synthetischen Philosophie (1928), suomenkielinen yleisesitys Nykyinen maailmankäsitys (Helsinki: Otava, 1929)
  • Der Logistische Neupositivismus: Eine kritische Studie (1930)
  • Die Reaktionen des Säuglingsauf das menschliche Gesicht (1932)
  • Persoonallisuus (1934). 8. painos: Persoonallisuus. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 952-99366-6-4.
  • Über das System der Wirklichkeitsbegriffe. Ein Beitrag zum logische Empirismus (Acta Philosophica Fennica, 1936)
  • Inhimillinen tieto: Mitä se on ja mitä se ei ole (Helsinki: Otava, 1939)
  • Syvähenkinen elämä (1943). 3. täydennetty painos: Syvähenkinen elämä: Keskusteluja viimeisistä kysymyksistä. Esipuhe: Ilkka Niiniluoto. Helsingissä: Otava, 1985. ISBN 951-37-1741-0.
  • Tankens oro (1944)
  • Terminalkausalität Als Die Grundlage Eines Unitarischen Naturbegriffs (1956)
  • Hahmottuva maailma (keskeneräinen, 1958)

Valitut teokset:

  • Valitut teokset 1. 1910–35. Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Ilkka Niiniluoto. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11381-X.
  • Valitut teokset 2. 1936–58. Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Ilkka Niiniluoto. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-11381-X.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Veli Valpola: Ensyklopedioiden loppuottelu. (Valpola toteaa, että Spectrumissa ja Mitä-Missä-Milloin vuosikirjassa on väärä kuolinpäivä 1.8.1958. Otavan Ensyklopediassa tieto on oikein.) Helsingin Sanomat, 21.10.1984. Sanoma oy.
  2. a b FL Mikko Leinosen filosofian alaan kuuluva väitöskirja Tieteellinen ajattelu ja filosofian rikkaruohot. Filosofian identiteetistä suomalaisen filosofian ongelmana ja filosofiakäsitykset Eino Kailan ja Erik Ahlmanin tuotannossa Tampereen yliopisto. Viitattu 14.5.2008.
  3. a b Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 4, Hob–Kak. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1977. ISBN 951-0-07243-5.
  4. a b c d von Wright, Georg Henrik: ”Mitä filosofia minulle on?”, Minervan pöllö, s. 13-26. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12470-6.
  5. a b c d e Niiniluoto, Ilkka: Luonto, elämä ja sielu: Eino Kaila 1910–35. Johdanto teokseen Kaila, Eino: Valitut teokset 1, s. 9-17. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11379-8.
  6. a b c d e f Ahokas, Marja: Eino Kaila: Persoonallisuus Helsingin yliopisto. Viitattu 29.5.2014.
  7. a b Lagerspetz, Kari: Eino Kaila ja Erik Ahlman Henri Bergsonin filosofian tulkkeina. Teoksessa Hartikainen, Erkki ym. (toim.): Suomalaisen filosofian ’enfant terrible’: Kriittinen ajattelija ja tiedepoliittinen keskustelija: Juhlakirja tohtori Pertti Lindforsin 75-vuotispäivänä: Monitieteinen antologia, s. 37. Helsinki: Luonnonfilosofian seura, 2005. ISBN 951-98191-1-8.
  8. Niiniluoto 1990, s. 17-22.
  9. a b c d e f Liukkonen, Petri & Pesonen, Ari: Eino Sakari Kaila (1890–1958) The Author's Calendar. Viitattu 29.5.2014. (englanniksi)
  10. a b Salmela, Mikko: Kaila, Eino (1890–1958). Teoksessa Suomen kansallisbiografia 4, Hirviluoto-Karjalainen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2.
  11. a b c d e Salmela 1998.
  12. Niiniluoto 1990, s. 23-25.
  13. a b c d e f g Niiniluoto 1990, s. 25-30.
  14. a b c d e f g h i j k l m n o Salmela, Mikko: Eino Kaila Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
  15. a b c d Niiniluoto 1990, s. 30-34.
  16. a b c d e f Niiniluoto, Ilkka: Syvähenkisen empiristin hahmottuva maailma: Eino Kaila 1936–58. Johdanto teokseen Kaila, Eino: Valitut teokset 2, s. 7-10. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-11380-1.
  17. Niiniluoto 1992, s. 21-24.
  18. Niiniluoto 1992, s. 24-27.
  19. a b c Niiniluoto 1990, s. 15-20.
  20. Niiniluoto 1992, s. 13-15.
  21. Seppänen, Jouko: The Semiotic Web – How to Frame World Wide Knowledge. Concept Technology for the Scientific World View (PDF) (Älyä verkossa – Web Intelligence. Symposio Suomen Tekoälytutkimuksen päivillä 2004) 2.–3.9.2004. Viitattu 26.5.2010. (englanniksi)
  22. von Wright, Georg Henrik: 'Hahmottuva maailma' - Eino Kailan keskeneräiseksi jäänyt maailmankatsomusteos Ajatus. 1960. Viitattu 18.6.2011.
  23. a b Niiniluoto 1990, s. 20-22.
  24. a b c d e f g h i j Manninen, Juha: Eino Kaila ja kolmas valtakunta (PDF) Tieteessä tapahtuu. 4/2007. Viitattu 29.5.2014.
  25. Federley, Mika & Kuorikoski, Jaakko & Ruhanen, Maiju: Eino Sakari Kaila Historiallisia humanisteja. Avoin yliopisto, Helsingin yliopisto. Viitattu 29.5.2014.
  26. Niiniluoto 1992, s. 21-24.
  27. a b Niiniluoto 1990, s. 19-20.
  28. Lagerspetz, Kari: Eino Kaila ja Erik Ahlman Henri Bergsonin filosofian tulkkeina. Teoksessa Hartikainen, Erkki ym. (toim.): Suomalaisen filosofian ’enfant terrible’: Kriittinen ajattelija ja tiedepoliittinen keskustelija: Juhlakirja tohtori Pertti Lindforsin 75-vuotispäivänä: Monitieteinen antologia, s. 39. Helsinki: Luonnonfilosofian seura, 2005. ISBN 951-98191-1-8.
    Ketonen, Oiva: Eino Kailan tutkijanpersoonallisuus. Ajatus, 1960, nro 23, s. 5–16.
  29. Niiniluoto 1992, s. 27-28.
  30. Pihlström 2001, s. 26.
  31. Eino Kaila -palkinto Helsingin yliopisto. Viitattu 26.5.2010.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pitkäranta, Inkeri (toim.): Ajatuksen kulku: Suomalaiset filosofit maailmalla – maailman filosofit Suomessa. Näyttely Kansalliskirjaston Galleriassa 29.9.2004–26.1.2005. Kansalliskirjaston Gallerian julkaisuja 6. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2004. ISBN 952-10-2042-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]