Hahmopsykologia
Sivulta puuttuu 
Hahmopsykologia on psykologian suuntaus, josta humanistiset oppimisteoriat ovat ottaneet vaikutteita. Hahmopsykologia syntyi Saksassa 1920-luvulla vastareaktiona behavioristiselle oppimis- ja ihmiskäsitykselle. [1]Koulukunnan merkittävimpiä edustajia olivat Max Wertheimer, Kurt Koffka ja Wolfgang Köhler. Nykyään koulukunnalla on merkitystä enimmäkseen havaintopsykologian saralla.
Hahmoteorioiden perusajatus on, että oppimisen taustalla on ihmisen oma oivallus, joka johtaa ymmärrykseen. Hahmopsykologian mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, ja sillä on ominaisuuksia, joita itsenäisillä osilla ei ole. Tätä ilmiötä on havainnollistettu hahmopsykologiaan perustuville hahmolaeilla, jotka kuvaavat havaintojen jäsentymistä ja selittävät, miten havainnon kohteiden osat muodostuvat laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Hahmolakeja on tutkittu eniten näköaistissa. [2]
Hahmolait [muokkaa]
1. Hyvän muodon laki
Havainnon kohteet ryhmitellään niin, että niistä muodostuvat kohteet olisivat mahdollisimman yksinkertaisia.
2. Läheisyyden laki
Toisiaan lähellä olevat havainnon kohteet ryhmitellään samaan joukkoon kuuluviksi.
3. Hyvän jatkon laki
Koemme, että esimerkiksi keskenään risteävät viivat jatkuvat risteyskohdissa niin, että niiden suunta muuttuu mahdollisimman vähän.
4. Samankaltaisuuden laki
Samanlaiset kohteet ryhmitellään yhteen. Tämän vuoksi esimerkiksi lihavoidut sanat erottuvat selkeästi tekstistä.
5. Sulkeutuvuuden laki
Kuvio hahmotetaan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, vaikka siitä puuttuisi osia. Esimerkiksi epäselvän käsialan lukeminen tai vajavaisesti piirretyn kuvion tunnistaminen onnistuu.
6. Symmetrian laki
Symmetrisiä kokonaisuuksia muodostavat osat ryhmitellään yhteen.
7. Yhteisen liikkeen laki
Samaan suuntaan liikkuvat kohteet ryhmitellään yhteen.
8. Ajallisen lähekkäisyyden laki
Esimerkiksi toisiaan seuraavien tapahtumien ajatellaan johtuvan syy–seuraus-suhteesta. [3]
