Psykiatria

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Psykiatria on lääketieteen erikoisala, joka tutkii ja hoitaa mielenterveyden häiriöitä. Sana psykiatria tulee kreikan sanoista psykhē 'mieli' ja iatreia 'parantaminen'. Aikaisemmin Suomessa on käytetty psykiatriasta nimitystä mielitautioppi.

Suomalaisen psykiatrian historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan lopulla alettiin perustaa mielisairaaloita Suomeen kuten muuallekin Eurooppaan. Näitä sairaaloita kutsuttiin tällöin "Pyhän Hengen huoneiksi". Suomessa tällaisesta sairaalasta on ensimmäinen maininta vuodelta 1396. Sairaalat sijaitsivat kaukana kaupungeista, ja sairaalaan jouduttuaan potilas vietti siellä yleensä lopun elämäänsä.

Keskiajalla ja vielä myöhemminkin vastuu mielisairaiden hoidosta oli uskonnollisilla yhdyskunnilla, ja voidaan sanoa, että koko terveyden ja sosiaalihoidon juuret ovat pääosin laupeudentyössä. Ennen pidettiin itsestään selvänä, että paholaiset ovat riivanneet järkensä menettäneiden sielut.

Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. Jonkinlaisia tilastoja mielisairaiden lukumäärästä alettiin tehdä 1860-luvulla. 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka jäivät pois vasta 1950-luvulla kun maahan rakennettiin niin sanottu B-sairaalaverkko.

Suomen ensimmäinen psykiatrian professuuri perustettiin Helsingin yliopistoon 15. kesäkuuta 1906.[1]

Christian Sibeliusta (18691922) pidetään varsinaisen suomalaisen tieteellisen psykiatrian alullepanijana. Hän vaikutti muun muassa alan koulutukseen ja yliopistollisen klinikan perustamiseen sekä psykiatrisen hoidon sisältöön. Kuitenkin vielä Suomen itsenäistymisen jälkeenkin lääketieteessä hyljeksittiin psykiatriaa.

Uusin mielisairaslaki annettiin vuonna 1937, minkä jälkeen kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärinhoidon valvontaan. Vuonna 1939 maa jaettiin mielisairaanhuoltopiireihin. 1940-luvulla oli vallalla yleinen käsitys, että mielisairautta ei voitu parantaa sen perinnöllisyyden vuoksi, eikä tutkimustakaan koettu tarpeelliseksi. Mielisairaita hoitavien laitosten tarkoituksena oli lähinnä potilaiden säilyttäminen ja vahinkojen ehkäiseminen. Koko suomalaista lääketiedettä leimasi suuntaus saksalaiseen lääketieteeseen. 1940- ja 1950-luvulla psykiatria Suomessa perustui somaattiseen lääketieteeseen. Tyypillistä ajan ajattelulle oli psyykkisesti sairastuneiden rinnastaminen rikollisiin. Kuitenkin jo 1940-luvulla oli myös näkemyksiä holistisuudesta, psykosomatiikasta ja mielisairauksien ja nerouden liittymisestä toisiinsa. Jotkut suomalaiset lääkärit (mm. Veikko Tähkä, Martti Siirala) kävivät 1950-luvulla ulkomailla opiskelemassa psykoanalyysia, ja tämän opetus Suomessakin kehittyi.

Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi avohoitoverkoston. 1950-luvulla hoitokeinot ja lääkkeiden käyttö lisääntyivät. 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät; kroonistuneet potilaat hoidettiin B-mielisairaaloissa. Kunnalliskotien mielisairaalaosastoista luovuttiin.

Mielisairaanhoidon kehittyminen vakiintui 1960- ja 1970-luvulla. Vuonna 1976 määriteltiin psykiatrisen hoidon suuntaviivoja, jotka sisälsivät hoitojärjestelmän alueellistamisen, ehkäisevän työn kehittämisen ja lainsäädännön uudistamisen kiirehtimisen. Pian B-sairaaloista luovuttiin.

Psykiatristen sairaalapaikkojen määrää alettiin vähentää 1980-luvulla. Suunnitelmissa oli siirtää voimavaroja avohoitoon. Sairaalapaikkoja onkin vähennetty jopa kolmasosaan siitä, mitä niitä enimmillään oli. Avohoidon kehittyminen kuitenkin katkesi 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun laman takia eivätkä avohoidon voimavarat lisääntyneet suunnitellusti. Lääketieteen erikoisaloista psykiatria on ollut ainoa, jonka rahoitus on pysynyt 1990-luvun alusta alkaen ennallaan, kun samanaikaisesti muiden alojen rahoitus on lisääntynyt kansantalouden kasvaessa.

Biologisten psykiatristen hoitomuotojen kehittymissä Suomi seurasi kansainvälisiä linjoja. Ensimmäinen neurolepti (klorpromatsiini) otettiin käyttöön 1950-luvulla, trisykliset masennuslääkkeet 1960-luvulla, atyyppinen neurolepti klotsapiini 1980-luvulla, SSRI-masennuslääkkeet (serotoniinin takaisinoton estäjät), uudet masennuslääkeryhmät ja lisää atyyppisiä neuroleptejä 1990- ja 2000-luvulla. Useimmat tällä hetkellä (2006) käytössä olevat psyykenlääkkeet ovat tulleet markkinoille vuoden 1990 jälkeen. Aivotutkimuksessa Suomalaiset ovat pärjänneet hyvin ja Suomessa on monia kansainvälisesti arvostettuja tutkijoita.

Suomessa oli pitkään vallitsevana saksalaisella kielialueella suosittu psykodynaaminen teorianmuodostus. Suomalaiset psykiatrit kouluttautuivat psykodynaamisiksi psykoterapeuteiksi. Perheterapeuttinen - systeeminen ajattelu voimistui 1970-luvulta alkaen. Erilaisten teoreettisten lähtökohtien monipuolistuessa myös hoitomuodot ovat monipuolistuneet. Psykodynaamisen yksilöpsykoterapian lisäksi käyttöön otettiin 1970-luvulla ryhmä- ja perheterapeuttinen hoito, 1980-luvulla verkostohoito ja lyhytpsykoterapeuttinen hoito, 1990-luvulla kognitiivis-behavioraaliset terapia. Samanaikaisesti on kehitetty ja hyödynnetty toimintaterapiaa, taideterapiaa, kirjallisuusterapiaa, musiikkiterapiaa ym. Moniammatillista yhteistyötä on korostettu. Nykyisin vallitsevin terapianmuodostus on lähinnä edellä mainittuja integroiva biopsykososiaalinen. Mahdollisuuksien mukaan pyritään noudattamaan näyttöön perustuvia - evidence based - hoitokäytäntöjä ja suomalaisia käypä hoito -suosituksia.

Psykiatrinen tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Psykiatrinen tutkimus

Perusteellinen psykiatrinen tutkimus on aikaa vievä ja laaja-alainen. Parhaimmillaan se sisältää ensin fyysisten sairauksien poissulkemisen. Sen jälkeen huolellinen haastattelu, jossa pyritään kartoittamaan eri elämänalueet sekä potilaan elämänhistoria. Huomiota on kiinnitettävä myös perhe-, suku-, ja verkostotaustaan sekä geneettiseltä että vuorovaikutuksen kannalta. On selvitettävä mikä on ollut potilaan toimintakyky parhaimmillaan, millaiset ihmissuhdetaidot hänellä on, potilaan kognitiivinen suorituskyky, nykyhetken häiritsevät oireet. Oirehistoria, mahdolliset aiemmat oireet, hoidot ym.

Mielellään olisi käytettävä myös strukturoituja haastattelumenetelmiä (esimerkiksi puolistrukturoitu DSM-IV psykiatriseen diagnoosiluokitukseen pohjautuva SCID-I ja -II haastattelu)

Mahdollisuuksien mukaan tutkimusta voi täydentää psykologin, neuropsykologin tai tarvittaessa muidenkin tutkimuksella. Varsinkin jos kyse on neuroositasoa vakavimmista tai neuropsykiatrisista häiriöistä olisi syytä täydentää haastattelua potilaan lähiverkoston haastattelulla.

Psykiatrinen tutkimus vaatii hyvän vuorovaikutussuhteen ja haastattelijalta valmiuden aktiiviseen empaattiseen haastatteluun. Tärkeää on tutkia myös transferenssia - tunteensiirtoa. Millaisia tunteita ja tuntemuksia haastattelija tutkittavassa herättää ja mitä vastatunteita haastattelija kokee.

Psykiatrinen diagnoosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimuksen ja oireiden perusteella haastattelija pyrkii tekemään johtopäätöksen ja diagnoosin. Nykyisin käytetään lähinnä oirediagnooseja. Virallisesti diagnoosi tehdään ICD-10 kriteereiden mukaisesti, mutta DSM-IV on paljon psykiatriassa käytetty, sillä sitä on käytetty useimmissa tutkimuksissa, joissa on tutkittu hoitojen vaikuttavuutta.

Diagnoosien määrä on viimeisen sadan vuoden aikana kasvanut räjähdysmäisesti. Siinä missä 1900-luvun alussa diagnooseja oli tusinan verran, Diagnostiset kriteerit (DSM-IV) vuodelta 1997 kirjaa niitä lähes kolme sataa.

Psykiatrinen diagnosointi on viime aikoina saanut paljon kritiikkiä intellektuellien keskuudessa uusien diagnoosien tehtailun takia. Tähän on ehdotettu syyksi mielenterveyslääkkeitä tuottavien yritysten taloudelliset intressit.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Psykiatria ennen, nyt ja tulevaisuudessa - mieli ja aivot, mania ja masennus 7.6.2006. Helsingin Yliopisto. Viitattu 4.1.2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lönnqvist, Jouko ym. (toim.): Psykiatria. 5. uudistettu painos. Helsinki: Duodecim, 2007. ISBN 978-951-656-146-5.
  • Lönnqvist, Jouko ym. (toim.): Psykiatria: Kysymyksiä ja vastauksia. Helsinki: Duodecim, 2011. ISBN 978-951-656-147-2.
  • Shorter, Edward: Psykiatrian historia. (A history of psychiatry: From the era of the asylum to the age of Prozac, 1997.) Suomennos: Eila Salomaa. Helsinki: Mielenterveyden keskusliitto: Psykiatrian yhteistyö, 2005. ISBN 952-5154-57-2.