Ingmar Bergman

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ingmar Bergman
Ingmar Bergman vuonna 1957 Mansikkapaikan kuvauksissa.
Ingmar Bergman vuonna 1957 Mansikkapaikan kuvauksissa.
Syntymäaika 14. heinäkuuta 1918
Syntymäpaikka Uppsala, Ruotsi
Aktiivisena 1945–2003
Kuolinaika 30. heinäkuuta 2007 (89 vuotta)
Kuolinpaikka Fårö, Ruotsi
Ammatti elokuvaohjaaja
Puoliso Else Fisher (1943–1946)
Ellen Bergman (1947–1952)
Gun Bergman (1952–1959)
Käbi Laretei (1959–1969)
Ingrid von Rosen (1971–1995)
Tunnetuimmat ohjaukset Seitsemäs sinetti
Mansikkapaikka
Fanny ja Alexander
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
SvDb

Ernst Ingmar Bergman (14. heinäkuuta 1918 Uppsala, Ruotsi30. heinäkuuta 2007 Fårö[1]) on luultavasti kaikkien aikojen tunnetuin ruotsalainen elokuvaohjaaja ja yksi 1900-luvun keskeisimmistä elokuvantekijöistä. Lisäksi hän oli teatteriohjaaja ja kirjailija sekä elokuviensa käsikirjoittaja. Muutamia käsikirjoituksia hän teki muillekin elokuvaohjaajille.

Bergman ohjasi yli 40 pitkää elokuvaa, muutamia televisionäytelmiä ja -elokuvia sekä yli sata teatterinäytelmää sekä kolme oopperaa.[2] Hän kirjoitti myös kaksi muistelmateosta sekä muutamia kaunokirjallisia julkaisuja.

Bergmanin teokset tunnetaan muun muassa avioliiton ja perheyhteyden kuvauksista sekä vastuun, uskonnon ja kuoleman pohdinnoista.[3][4]

Bergman sai yhdeksän henkilökohtaista Oscar-ehdokkuutta. Sen lisäksi kolme Bergmanin elokuvista on palkittu parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla. Fanny ja Alexander sai neljä Oscaria.

Tukholman yliopistoon perustettiin 2005 ohjaajaan erikoistunut professuuri. Ensimmäinen Ingmar Bergman -professori on elokuvatutkija Thomas Elsaesser. Kaudelle 2009–2010 tehtävään valittiin Tukholman yliopiston suomalaissyntyinen elokuvatieteen professori ja Bergman-tutkija Maaret Koskinen.[5]

Suomessa Bergman sai elokuvasta Kuiskauksia ja huutoja parhaan ulkomaisen ohjaajan Jussi-palkinnon vuonna 1975.[6] Tukhomassa järjestettiin toukokuussa 2009 ensimmäinen Ingmar Bergman -juhla.[5][7]

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergman syntyi pappisperheeseen Uppsalassa keskimmäisenä kolmesta lapsesta.[8] Bergmanin syntymän aikaan Ruotsissa riehui espanjantauti. Kuumetauti oli tiettävästi heikentänyt hänen äitiään Karinia niin, että vastasyntynyt oli menehtyä ensi viikkoinaan. Äidinäiti Anna vei pojan maakartanoonsa Taalainmaalle, jossa terve maalaisnainen alkoi imettää vauvaikäistä Ingmaria. Aikuisena Bergman kertoi tätä tarinaa mielellään, ja ”kolmen naisen teeman” on nähty toistuvan hänen töissään. Asetelmaan kuuluvat äiti, joka välittää itsestään enemmän kuin lapsestaan, isoäiti, jonka luota löytyy turvaa ja hyvää oloa, sekä palvelija, joka ruokkii ja lohduttaa niin ruumista kuin sieluakin.[8]

Bergmanin käsikirjoittamaan, Liv Ullmanin ohjaamaan televisioelokuvaan Enskilda samtal (1996) on vaikuttanut Birgit Linton-Malmforsin kirjoittama Bergmanin äidin Karin Bergmanin elämäkertasarja, jonka kolmannesta osasta Karin, åldrandets tid (1996) paljastuu, että äidillä oli pitkäaikainen rakastettu.[9]

Isä Erik Bergman oli pidetty saarnaaja ja palveli näkyvissä kirkollisissa viroissa. Hän oli oli sairaalapappina Sophiahemmetissä, ja perhe asui sen yhteydessä olevassa pappilassa.[10] ja vuodesta 1934 Hedvig Eleonoran seurakunnan kirkkoherra, ja sai "kuninkaan kappalaisen" arvonimen.[8]

Vaikea suhde vanhempiin leimasi Bergmanin elämää vanhuuteen asti, ja hän työsti traumaa monissa töissään ja vei tämän jälkipuinnin päätökseen elokuvassa Fanny ja Alexander (1982) sekä muistelmissaan (1987).

Esiintymiskiinnostusta hän osoitti jo varhain antamalla nukketeatterinäytöksiä sisarelleen ja ystävilleen. Veljeltään hän osti sadan tinasotilaan hinnalla elokuvakoneen, jolla tekemiään esityksiä hän näytti lastenhuoneen komerossa sisaruksille ja ystäville.[2]

1930-luvulla nuori Bergman liittyi ylioppilasteatteriin. Hän opiskeli Tukholman korkeakoulussa 1937–1940 ja kiinnostui aluksi teatterista, myöhemmin myös filmistä. Toisen maailmansodan loppuun ja holokaustin paljastumiseen asti Ingmar Bergman oli perheensä poliittisen asennoitumisen mukaisesti tuntenut natsisympatioita.

Vuonna 1941 Bergman kirjoitti näytelmän Kasperin kuolema, jonka nähneet ruotsalaisen filmiteollisuuden edustajat antoivat nuorelle lupaukselle mahdollisuuden kokeilla elokuvantekoa. Bergmanin ensimmäinen elokuvatyö oli parannella muiden käsikirjoituksia. Hän muutti opiskeluaikoina kirjoittamansa novellin käsikirjoitukseksi, josta teki työnantajalleen kaksi versiota. Niistä alkuperäisen ohjasi Alf Sjöberg, ja nimeksi tuli Kiihko. Sjöbergin kiireiden takia Bergman sai itse ohjata elokuvasta osia. Alkuun Bergman työskenteli Tukholman ulkopuolella Råsundan "filmikaupungissa", jossa sai oppia muun muassa ruotsalaisen mykkäelokuvan suuruudelta Victor Sjöströmiltä. Sjöström näytteli sittemmin Bergmanin ohjaamassa elokuvassa Mansikkapaikka.

Vuonna 1957 sai ensi-iltansa kaksi Bergmanin mestariteosta Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka, jotka vakiinnuttivat hänen paikkansa elokuvan eturivissä ja tekivät ohjaajan vakiintuneen työryhmän tunnetuksi. Ryhmään kuuluivat näyttelijät Gunnar Björnstrand, Erland Josephson, Max von Sydow, Ingrid Thulin, Harriet Andersson ja Bibi Andersson sekä kuvaaja Gunnar Fischer. Myöhemmin joukkoon liittyi vielä näyttelijä Liv Ullmann ja kuvaajaksi vaihtui Sven Nykvist. "Ensemblen" muodostaminen oli alkanut jo 1952, jolloin Bergman alkoi koota Harriet Anderssonin kanssa uutta näyttelijäkokoonpanoa Malmön kaupunginteatteriin.[8]

1970-luvun alussa valmistunut televisiodraama Kohtauksia eräästä avioliitosta saavutti Ruotsissa jopa neljä miljoonaa katsojaa illassa. Bergman joutui muuttamaan puhelinumeronsa salaiseksi, koska ihmiset yrittivät saada häneltä avioliittoneuvontaa.

1976 Bergman muutti Ruotsista seitsemäksi vuodeksi Länsi-Saksaan, kun häntä syytettiin veronkierrosta. Syytteet hylättiin myöhemmin[4]. Ennen paluutaan Ruotsiin Bergman työskenteli Münchenissä. Elokuvauransa eräänlaista finaalia merkinneen Fannyn ja Alexanderinkin Bergman aikoi ensin ohjata Saksan liittotasavallassa, mutta tuottajaksi pestattu Jörn Donner edellytti epookin kuvaamista Ruotsissa.

Bergman julkaisi vuonna 1987 kiitosta saaneet muistelmansa Laterna magica. Se avasi monia lapsuudenkotia ja vanhempia koskevia viittauksia ja vihjeitä hänen filmituotannossaan. Vuonna 1990 ilmestyneessä toisessa muistelmateoksessaan Kuvasta kuvaan Bergman kertoo elokuvistaan sekä niihin liittyvistä ajatuksista ja kokemuksista.[8]

Teatteria suurena rakkautenaan pitänyt Bergman jätti omien sanojensa mukaan hyvästit elokuvalle ohjattuaan Fannyn ja Alexanderin vuonna 1982. Hän kuitenkin jatkoi elokuvien käsikirjoittamista ja ohjasi vielä televisioelokuvia, kuten esimerkiksi vuonna 2003 Sarabandin. Bergman työskenteli Dramatenin johtajana 1963–1966, jolloin hän työskenteli ensisijaisesti teatteriohjaajana.

Bergman taiteilijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergman vuonna 1966.

Bergmanin filmit ovat Jörn Donnerin mukaan tekijänsä näköisiä: subjektiivista kerrontaa, jossa sukelletaan syvälle ihmismielen irrationaaliseen puoleen.[11] Hänellä oli suuri käytännön taito ja hän opetteli elokuvanteon osa-alueet valotekniikasta filmilaboratoriotyöhön.[2]

Bergman halusi alun perin kirjailijaksi, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että hän käsikirjoitti kuvalliset työnsä itse. Hänen suurimpana rakkautenaan pysyi kuitenkin teatteri.[2] Bergman sai myös vaikutteita kamarimusiikista, ja Bergman alkoikin kutsua teoksiaan kamarielokuviksi, joiden tapahtumapaikkoina olivat alussa useammin eksteriöörit, vapaa luonto. Myöhemmin ohjaaja valitsi kuvausmiljöiksi yhä useammin erilaisia sisätiloja.[12]

Hänen mukaansa "elokuva on unta, ellei se ole dokumenttia". Kollegoistaan Ingmar Bergman arvosti etenkin Andrei Tarkovskia.

Bergman ja uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ankara uskonnollinen kasvatus ei nujertanut Bergmania, vaan hän oppi jo varhain tarkkailemaan vanhempiensa piilevää ahdistusta, epävarmuutta ja keskinäisiä jännitteitä.[13]

Seitsemäs sinetti oli tekijänsä uskontoaiheisista elokuvista ensimmäinen. Tarinan päähenkilö pelaa läpi elokuvan shakkipeliä kuoleman kanssa. Ritari haluaa tietää, mikä viesti kuolemalla on ihmisille ja mitä seuraa elämän jälkeen. Kuolemanpelon kanssa kamppaillut nuori Bergman viestitti teoksessa kohteliaasti uskonnollisen ratkaisunsa: tuonpuoleista ei ole. Hänen uskontokritiikkinsä oli vielä noihin aikoihin verhottu symboliseen esitykseen, joka jättää paljastamatta asioita.[13]

Bergman piti filmiä Kuin kuvastimessa eräänlaisena välityönä. Fårössä kuvatun teoksen nimi on lainattu Korinttilaiskirjeestä, ja teos kuvaa vaikeita perhesuhteita. Lopussa uskontoteema korostuu, kun perheen isä kohtaa poikansa aikuisena ihmisenä. Isä sanoo päätyneensä siihen, että Jumala on olemassa, jos rakkaus on olemassa.[13]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilman Ingmar Bergmania Ruotsin vuoden 1963 käänteentekevää filmireformia olisi Jörn Donnerin mukaan tuskin tehty. Taiteellisesti hän innoitti muiden muassa Ranskan uuden aallon ohjaajia.[11]

Bergmanin esikuvakseen ovat nimenneet esimerkiksi Woody Allen ja Robert Altman.[14] Matti Kassila nimesi ruotsalaismestarin viiden suurimman ohjaajan joukkoon kuuluvaksi.[2]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolisot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergman oli naimisissa kaikkiaan viisi kertaa ja sai yhdeksän lasta kumppaneidensa kanssa. Työtovereista hänen elämänkumppaneikseen valikoituivat muun muassa Harriet Andersson ja Liv Ullmann. Vuosina 1959–1969 Ingmar Bergman oli naimisissa pianisti Käbi Laretein kanssa. Laretein ja Ingmar Bergmanin poika Daniel Bergman on jatkanut isänsä jalanjäljissä elokuvaohjaajana ja ehti tehdä taiteellista yhteistyötä tämän kanssa.

Ingrid von Rosenin kanssa hän oli naimisissa kaikkiaan 25 vuotta, kunnes jäi leskeksi 1995 ja asui siitä lähtien yksin Fårössä Gotska Sandönin saarella Gotlannin pohjoispuolella.[14]

Ingmar Bergman ja Ingrid von Rosen on haudattu Fårön kirkon hautausmaalle sukuhautaan.[15]

Fårö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergman muutti kesäksi Fårön saareen ensi kertaa 1967. Sittemmin se vakiintui hänen tukikohdakseen. Hän rakennutti saarelle yli 50 metriä pitkän talon ja remontoi navetasta elokuvateatterin. Fårön kiinteistö tuli Bergmanin toivomuksen mukaisesti myyntiin 2009.[5] Sen ja suuren osan siihen kuuluvaa irtaimistoa osti norjalainen keksijä Hans Gude Gudesen. Fåröstä muodostetaan säätiö, ja siitä tulee taiteilijakeskus.[16]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ”Ingmar Bergman on kuollut”. Yle Teksti-tv, s. 136, 30.7.2007. Viitattu 30.7.2007.
  2. a b c d e Ohjaajalegenda Ingmar Bergman kuoli 89-vuotiaana. Metro, 2007, nro 31.7.2007, s. 13.
  3. Ingmar Bergman 1918 - 2007 31.7.2007. YLE.
  4. a b In memoriam Ingmar Bergman 1918-2007. MitäMissäMilloin 2008. Keuruu: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21207-2.
  5. a b c Tukholmassa juhlitaan ensimmäistä Bergman-festivaalia Yle.fi. Viitattu 30.5.2009.
  6. Filmiaura Jussit.fi: Jussi-voittajat kautta aikojen
  7. Ingmar Bergman International Theatre Festival Viitattu 30.5.2009. (englanniksi)
  8. a b c d e Elokuvan 1900-luku on päättynyt. Helsingin Sanomat, 2007, nro 31.7.2007, s. C 1. Artikkelin verkkoversio.
  9. Birgit Linton-Malmfors, Avslöjandet som skakade Bergman, Dagens Nyheter, viitattu 25.10.2012
  10. Nordic Academic Press
  11. a b Ei Ingmar koskaan helppo ollut. Helsingin Sanomat, 2007, nro 31.7.2007, s. C 1. Artikkelin verkkoversio.
  12. Ingmar Bergman Kansallinen audiovisuaalinen arkisto.
  13. a b c Myllykoski, Matti: Rakkaus, usko ja elämän tarkoitus. Kirkko & kaupunki, 2008, nro 11, s. 8.
  14. a b Obituary: Ingmar Bergman The Local. Viitattu 03.08.2007.
  15. Sveriges Radio Gotland 25.7.2007. Viitattu 15.8.2013
  16. Norjalaismiljonääri pelasti Bergmanin perinnön.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Donner, Jörn: Paholaisen kasvot: Ingmar Bergmanin elokuvat. Suomentanut Juha Virkkunen. Helsinki: Otava, 1967.
  • Donner, Jörn: Bergman: muistelma. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-22972-8.
  • Koskinen, Maaret: Alussa oli sana: nuori Ingmar Bergman. Helsinki: Like, 2003. ISBN 952-471-192-3.
  • Ödman, Charlotta: Bilder från Bergman: Essäer. Helsingfors: Schildts & Söderströms, 2012. ISBN 978-951-52-3004-1.

Dokumentteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ingmar Bergman: elämää ja työtä (1997). Jörn Donnerin tuottama keskusteluohjelma.
  • Tre scener med Ingmar Bergman (1976). Jörn Donnerin dokumentti.