Ingmar Bergman

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ingmar Bergman
Ingmar Bergman 1957 elokuvan Mansikkapaikka kuvauksissa.
Ingmar Bergman 1957
elokuvan Mansikkapaikka kuvauksissa.
Syntymäaika 14. heinäkuuta 1918
Syntymäpaikka Uppsala, Ruotsi
Kuolinaika 30. heinäkuuta 2007
Kuolinpaikka Fårö, Ruotsi
Ammatti elokuvaohjaaja
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Ernst Ingmar Bergman (14. heinäkuuta 1918 Uppsala, Ruotsi – 30. heinäkuuta 2007 Fårö[1]) on luultavasti kaikkien aikojen tunnetuin ruotsalainen elokuvaohjaaja ja yksi 1900-luvun keskeisimmistä elokuvantekijöistä. Lisäksi hän oli teatteriohjaaja ja kirjailija sekä elokuviensa käsikirjoittaja. Muutamia käsikirjoituksia hän teki muillekin elokuvaohjaajille.

Uransa aikana Bergman ohjasi runsaat 40 pitkää elokuvaa, muutamia televisionäytelmiä ja -elokuvia sekä yli sata teatterinäytelmää sekä kolme oopperaa.[2] Lisäksi hän kirjoitti kaksi muistelmateosta sekä muutamia kaunokirjallisia julkaisuja.

Bergmanin teokset tunnetaan muun muassa avioliiton ja perheyhteyden kuvauksista sekä vastuun, uskonnon ja kuoleman pohdinnoista.[3]

Tukholman yliopistoon perustettiin 2005 ohjaajaan erikoistunut professuuri. Ensimmäinen Ingmar Bergman -professori on elokuvatutkija Thomas Elsaesser. Kaudelle 2009–2010 tehtävään valittiin Tukholman yliopiston suomalaissyntyinen elokuvatieteen professori ja Bergman-tutkija Maaret Koskinen.[4]

Tukhomassa järjestettiin toukokuussa 2009 ensimmäinen Ingmar Bergman -juhla.[4][5]

Sisällysluettelo

[muokkaa] Elämänvaiheet

Bergman syntyi pappisperheeseen Uppsalassa kolmilapsisen katraan keskimmäisenä, ainakin puoli-ironisesti hän on todennut olevansa "sunnuntailapsi". Samaan aikaan Ruotsissa riehui espanjantauti. Kuumetauti oli heikentänyt hänen Karin-äitiäänkin niin, että vastasyntynyt oli menehtyä ensi viikkoinaan. Äidinäiti Anna otti tällöin vastasyntyneen huostaansa ja vei tämän maakartanoonsa Taalainmaalle, jossa terve maalaisnainen alkoi imettää vauvaikäistä Ingmaria. Aikuisena Bergman kertoi tätä tarinaa mielellään ja "kolmen naisen teeman" on nähty toistuvan hänen töissään. Asetelmaan kuuluvat äiti, joka välittää itsestään enemmän kuin lapsestaan, isoäiti jonka luota löytyy turvaa ja hyvää oloa sekä palvelija joka ruokkii ja lohduttaa niin ruumista kuin sieluakin.[6]

Isä Erik Bergman oli pidetty saarnaaja ja palveli näkyvissä kirkollisissa viroissa Hedvig Eleonooran kirkon rovastina sekä "kuninkaan kappalaisena" Sofiahemmetin sairaalassa.[6]

Vaikea suhde vanhempiin leimasi Bergmanin elämää vanhuuteen asti ja hän työsti traumaa monissa töissään ja vei tämän jälkipuinnin päätökseen elokuvassa Fanny ja Alexander (1982) sekä muistelmissaan (1987). Esiintymiskiinnostusta hän osoitti jo varhain antamalla nukketeatterinäytöksiä sisarelleen ja ystävilleen. Veljeltään hän hankki sadan tinasotilaan hinnalla elokuvakoneen, jolla tekemiään rainoja esitti lastenhuoneen komerossa sisaruksille ja ystäville.[2]

1930-luvulla nuori Bergman liittyi ylioppilasteatteriin. Hän opiskeli Tukholman korkeakoulussa 1937–1940 ja kiinnostui aluksi teatterista, myöhemmin myös filmistä.

Toisen maailmansodan loppuun ja holokaustin paljastumiseen asti Ingmar Bergman oli perheensä poliittisen asennoitumisen mukaisesti tuntenut natsisympatioita.

Vuonna 1941 Bergman kirjoitti Kasperin kuolema -näytelmän, jonka nähneet ruotsalaisen filmiteollisuuden edustajat antoivat nuorelle lupaukselle mahdollisuuden kokeilla elokuvantekoa. Bergmanin ensimmäinen elokuvatyö oli parannella muiden käsikirjoituksia. Hän muutti opiskeluaikoina kirjoittamansa novellin käsikirjoitukseksi, joita teki kaksi versiota työnantajalleen. Niistä alkuperäisen ohjasi Alf Sjöberg ja nimeksi tuli Kiihko. Sjöbergin kiireiden takia Bergman sai itse ohjata osia elokuvasta. Alkuun Bergman työskenteli Råsundan "filmikaupungissa" Tukholman ulkopuolella, jossa sai oppia muun muassa mykän ruotsalaisen elokuvan suuruudelta Victor Sjöströmiltä. Sjöström näytteli sittemmin Bergmanin ohjaamassa elokuvassa Mansikkapaikka.

Vuonna 1957 saivat ensi-iltansa kaksi Bergmanin mestariteosta Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka, jotka vakiinnuttivat hänen paikkansa elokuvan eturivissä ja tekivät ohjaajan vakiintuneen työryhmän tunnetuksi. Ryhmään kuuluivat näyttelijät Gunnar Björnstrand, Erland Josephson, Max von Sydow, Ingrid Thulin, Harriet Andersson ja Bibi Andersson sekä kuvaaja Gunnar Fischer. Myöhemmin joukkoon liittyi vielä näyttelijä Liv Ullmann ja kuvaajaksi vaihtui Sven Nykvist. "Ensemblen" muodostaminen oli alkanut jo 1952, jolloin Bergman alkoi koota Harriet Anderssonin kanssa uutta näyttelijäseuruetta Malmön kaupunginteatterin vanhoihin puitteisiin.[6]

1970-luvun alussa valmistunut televisiodraama Kohtauksia eräästä avioliitosta keräsi Ruotsissa jopa neljän miljoonan hengen katsomoja. Ohjaaja joutui muuttamaan puhelinumeronsa salaiseksi, koska ihmiset kääntyivät hänen puoleensa avioliittoneuvontaa saadakseen.

1970-luvun lopulla Bergman muutti pois Ruotsista, kun häntä syytettiin veronkierrosta. Syytteet hylättiin myöhemmin. Bergman työskenteli Münchenissä ennen paluutaan Ruotsiin. Elokuvauransa eräänlaista finaalia merkinneen Fannyn ja Alexanderinkin Bergman aikoi ensin ohjata Saksassa, mutta tuottajaksi pestattu Jörn Donner edellytti epookin kuvaamista Ruotsissa.

Ingmar Bergman julkaisi 1987 kiitetyt muistelmansa Laterna magica. Se avasi monia lapsuudenkotia ja vanhempia koskevia viittauksia ja vihjeitä hänen filmituotannossaan. 1990 ilmestyneessä toisessa muistelmateoksessaan Kuvasta kuvaan Bergman käy läpi elokuviaan sekä niihin johtaneita ajatuksia ja kokemuksia.[6]

Teatteria suurena rakkautenaan pitänyt Bergman jätti omien sanojensa mukaan hyvästit elokuvalle ohjattuaan Fannyn ja Alexanderin (1982). Bergman kuitenkin jatkoi elokuvien käsikirjoittamista ja ohjasi vielä televisioelokuvia, kuten esimerkiksi Sarabandin (2003). Bergman työskenteli Dramatenin johtajana 1963–1966. Dramatenissa hän työskenteli ensi sijassa teatteriohjaajana.

Bergman sai yhdeksän henkilökohtaista Oscar-ehdokkuutta. Sen lisäksi kolme Bergmanin elokuvista on palkittu parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla. Fanny ja Alexander sai neljä Oscaria.

[muokkaa] Bergman taiteilijana

Bergmanin filmit ovat Jörn Donnerin mukaan tekijänsä näköisiä: subjektiivista kerrontaa, jossa sukelletaan syvälle ihmismielen irrationaaliseen puoleen.[7] Sanotaan, että hänestä teki mestarillisen ohjaajan suuri käytännön taito; Bergman opetteli kaikki elokuvanteon osa-alueet valotekniikasta filmilaboratoriotyöhön.[2]

Bergman saavutti suurimmat menestyksensä elokuvaohjaajana, vaikka halusi alun perin kirjailijaksi. Kirjallinen eetos kenties vaikutti siihen, että hän käsikirjoitti kuvalliset työnsä itse. Bergmanin suurimpana rakkautena säilyi kuitenkin teatteri.[2] Teatterin intiimiyden lisäksi hänen elokuvaohjauksilleen antoi mallia kamarimusiikki, ja Bergman alkoikin kutsua teoksiaan kamarielokuviksi. Noiden "sielujen sonaattien" tapahtumapaikkoina olivat alussa useammin eksteriöörit, vapaa luonto. Myöhemmin ohjaaja valitsi kuvausmiljöiksi yhä useammin interiöörejä, erilaisia sisätiloja.[8]

Hänen mukaansa "elokuva on unta, ellei se ole dokumenttia". Kollegoistaan Ingmar Bergman arvosti etenkin Andrei Tarkovskia.

[muokkaa] Bergman ja uskonto

Ankara uskonnollinen kasvatus ei nujertanut Bergmania. Sen sijaan poika oppi jo varhain tarkkailemaan vanhempiensa kätkettyä ahdistusta, epävarmuutta, häilyvyyttä ja keskinäisiä jännitteitä.[9]

Seitsemäs sinetti oli tekijänsä uskontoaiheisista elokuvista ensimmäinen. Tarinan ritaripäähenkilö pelaa läpi elokuvan shakkipeliä kuoleman kanssa. Ritari haluaa ennen kaikkea tietää, mikä viesti kuolemalla on ihmisille ja mitä seuraa elämän jälkeen? Kuolemanpelon kanssa kamppaillut nuori Bergman viestitti teoksessa kohteliaasti uskonnollisen ratkaisunsa: tuonpuoleista ei ole. Bergmanin uskontokritiikki oli vielä tuolloin verhottu symboliseen esitykseen, joka ei paljasta kaikkea.[9]

Ohjaaja itse piti filmiä Kuin kuvastimessa jonkinlaisena välityönä. Fårössä kuvattuun teokseen on nimi lainattu Korinttilaiskirjeestä, ja teos kuvaa vaikeita perhesuhteita. Uskontoteema kiteytyy lopussa, kun perheen isä lopulta avautuu puhumaan pojalleen ja kohtaa tämän aikuisena ihmisenä. Isä sanoo päätyneensä siihen, että Jumala on olemassa, jos rakkaus on olemassa.[9]

[muokkaa] Merkitys

Ilman Ingmar Bergmania Ruotsin vuoden 1963 käänteentekevää filmireformia olisi Jörn Donnerin mukaan tuskin tehty. Taiteellisesti hän innoitti muiden muassa Ranskan uuden aallon ohjaajia.[7]

Bergmanin esikuvakseen ovat nimenneet esimerkiksi Woody Allen ja Robert Altman.[10] Matti Kassila nimesi ruotsalaismestarin viiden suurimman ohjaajan joukkoon kuuluvaksi.[2]

[muokkaa] Yksityiselämä

Bergman oli naimisissa kaikkiaan viisi kertaa ja sai yhdeksän lasta kumppaneidensa kanssa. Työtovereista hänen elämänkumppaneikseen valikoituivat muun muassa Harriet Andersson ja Liv Ullmann. Vuosina 1959–1969 Ingmar Bergman oli naimisissa pianisti Käbi Laretein kanssa. Laretein ja Ingmar Bergmanin poika Daniel Bergman on jatkanut isänsä jalanjäljissä elokuvaohjaajana ja ehti tehdä taiteellista yhteistyötä tämän kanssa.

Ingrid von Rosenin kanssa hän oli naimisissa kaikkiaan 25 vuotta, kunnes jäi leskeksi 1995 ja asui siitä lähtien yksin Fårössä Gotska Sandönin saarella Gotlannin pohjoispuolella.[10]

[muokkaa] Fårö

Bergman muutti kesäksi Fårön saareen ensi kertaa 1967. Sittemmin se vakiintui hänen tukikohdakseen. Hän rakennutti saarelle yli 50 metriä pitkän talon ja remontoi navetasta elokuvateatterin. Fårön talo tuli Bergmanin toivomuksen mukaisesti myyntiin 2009.[4]

[muokkaa] Elokuvat

Pääartikkeli: Luettelo Ingmar Bergmanin elokuvista

[muokkaa] Teokset

  • Fanny ja Alexander. Suomentanut Elina Hytönen. Otava, Helsinki, 1984. ISBN 951-1-08034-2.
  • Laterna magica. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, Helsinki, 1987. ISBN 951-1-09707-5.
  • Kuvasta kuvaan. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, Helsinki, 1991. ISBN 951-1-11317-8.
  • Hyvä tahto. Suomentanut Marja Kyrö. Otava, Helsinki, 1991. ISBN 951-1-12073-5.
  • Sunnuntailapsi. Suomentanut Marja Kyrö. Otava, Helsinki, 1993. ISBN 951-1-12798-5.
  • Yksityisiä keskusteluja. Suomentanut Marja Kyrö. Otava, Helsinki, 1996. ISBN 951-1-14333-6.
  • Sarabande. Suomentanut Petteri Granström. Like, Helsinki, 2004. ISBN 952-471-284-9.
  • I. B. ja Rosen, Maria von: Kolme päiväkirjaa. Suomentanut Marita Salminen. Like, Helsinki, 2005. ISBN 952-471-581-3.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ ”Ingmar Bergman on kuollut”. Yle Teksti-tv, s. 136, 30.7.2007. Viitattu 30.7.2007.
  2. ↑ 2,0 2,1 2,2 2,3 2,4 Ohjaajalegenda Ingmar Bergman kuoli 89-vuotiaana. Metro, 2007, nro 31.7.2007, s. 13.
  3. ↑ Ingmar Bergman 1918 - 2007 31.7.2007. YLE.
  4. ↑ 4,0 4,1 4,2 Tukholmassa juhlitaan ensimmäistä Bergman-festivaalia Yle.fi. Viitattu 30.5.2009.
  5. ↑ Ingmar Bergman International Theatre Festival Viitattu 30.5.2009. (englanniksi)
  6. ↑ 6,0 6,1 6,2 6,3 Elokuvan 1900-luku on päättynyt. Helsingin Sanomat, 2007, nro 31.7.2007, s. C 1.
  7. ↑ 7,0 7,1 Ei Ingmar koskaan helppo ollut. Helsingin Sanomat, 2007, nro 31.7.2007, s. C 1.
  8. ↑ Ingmar Bergman Suomen Elokuva-Arkisto.
  9. ↑ 9,0 9,1 9,2 Myllykoski, Matti: Rakkaus, usko ja elämän tarkoitus. Kirkko & kaupunki, 2008, nro 11, s. 8.
  10. ↑ 10,0 10,1 Obituary: Ingmar Bergman The Local. Viitattu 03.08.2007.

[muokkaa] Aiheesta muualla

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Donner, Jörn: Paholaisen kasvot: Ingmar Bergmanin elokuvat. Suomentanut Juha Virkkunen. Helsinki: Otava, 1967.
  • Donner, Jörn: Bergman: muistelma. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-22972-8.
  • Koskinen, Maaret: Alussa oli sana: nuori Ingmar Bergman. Helsinki: Like, 2003. ISBN 952-471-192-3.

[muokkaa] Dokumentit

  • Ingmar Bergman - elämää ja työtä (1997) [Jörn Donnerin tuottama keskusteluohjelma]

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Ingmar_Bergman
Henkilökohtaiset työkalut