Andrei Tarkovski

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Andrei Tarkovski
Syntymäaika 4. huhtikuuta 1932
Syntymäpaikka Zavražjen kylä, Kadyin piiri, Kostroman alue
Kuolinaika 29. joulukuuta 1986
Kuolinpaikka Neuilly-sur-Seine, Ranska
Ammatti elokuvaohjaaja

Andrei Arsenjevitš Tarkovski (ven. Андре́й Арсе́ньевич Тарко́вский, 4. huhtikuuta 1932 nykyisen Kostroman alueen Kadyin piirin Zavražjen kylä[1]29. joulukuuta 1986 Neuilly-sur-Seine, Ranska) oli neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja. Runollisia elokuvia tehnyttä Tarkovskia pidetään merkittävimpänä venäläisenä elokuvaohjaajana sitten Sergei Eisensteinin.

Tarkovski kuoli joulukuussa 1986 keuhkosyöpään Pariisissa, ja hänet on haudattu Sainte-Geneviève-des-Bois'n venäläiselle hautausmaalle. Hänen kotiseutunsa Ivanovon alueen hallinto osti syksyllä 2012 Sothebyn huutokaupasta hänen arkistonsa, joka sisältää kirjeitä, valokuvia ja äänityksiä, säilytettäväksi Ivanovon kaupungissa sijaitsevassa Tarkovski-museossa.[2]

Tarkovskin elämä ennen elokuvauraa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Andrei Tarkovski syntyi taiteilijaperheeseen. Hänen isänsä oli kuuluisa ukrainalaissyntyinen runoilija Arseni Tarkovski ja äitinsä Marija Ivanovna Višnjakova näyttelijä. Varsinkin isällä oli suuri vaikutus tulevaan elokuvaohjaajaan, joka käytti isänsä runoja usein elokuviensa pohjana. Andrein vanhemmat erosivat hänen ollessa vielä lapsi, ja Andrei varttui äitinsä hoivissa yhdessä siskonsa Marinan kanssa. Toisen maailmansodan aikana Andrei ja Marina pakenivat Moskovasta maaseudulle ja joutuivat eroon myös äidistä.

Tarkovski opiskeli vuosina 1951–1954, aluksi Moskovan itämaisessa Instituutissa arabian kieltä ja musiikkia ja myöhemmin hetken geologiaa Siperiassa. Vuonna 1954 hän pääsi opiskelijaksi Moskovan kuuluisaan elokuvakouluun (Moskovan yleisliittolainen elokuvainstituutti VGIK – Vsesojuznyi Gosudarstvennyi Institut Kinematografii) ja aloitti elokuvataiteen opiskelun. Koulun opettajiin kuului tuolloin muun muassa Mihail Romm. Opiskellessaan Tarkovski ohjasi oppilastöinä elokuvat Tappajat (Убийцы, 1956) ja Tänään loma on peruttu (Сегодня увольнения не будет, 1959). Lastenelokuva Höyryjyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960), joka palkittiin vuonna New Yorkin kansainvälisillä nuorten elokuvajuhlilla, oli puolestaan Tarkovskin opinnäytetyö, ja hän valmistui ohjaajaksi VGIK:sta vuonna 1960 Mihail Rommin mestarikurssilta. [3]

Ura ohjaajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarkovski sai ohjata esikoiselokuvansa Ei paluuta (Иваново детство, 1962), kun elokuvan ensimmäinen kuvausversio hyllytettiin leikkausvaiheessa. Tarkovski palkattiin tekemään elokuva uudestaan jäljelle jääneillä rahoilla. Tarkovskin kuvaus 12-vuotiaan pojan kehityksestä toisen maailmansodan aikana oli perinteisen sotaelokuvan vastakohta – runollinen, henkilökohtainen ja hidastempoinen – vaikka hänen runollinen tyylinsä olikin vielä muotoutumassa. Elokuva sai muun muassa Kultaisen leijonan Venetsian elokuvafestivaaleilla.

Tarkovskin seuraavassa ohjaustyössä, venäläisestä ikonimaalarista Andrei Rubljovista kertovassa epookissa Andrei Rublev (Андрей Рублёв, 1969), hänen tyylinsä oli kehittynyt. Elokuva joutui sensuurin hampaisiin, ja 1965 tehty elokuva esitettiin ensi kerran vasta viisi vuotta myöhemmin. Andrei Rublev ei saanut kunnollista levitystä kotimaassaan, vaikka se sai Fiprescin palkinnon Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1970, ja muun muassa mestariohjaaja Ingmar Bergman kehui sitä vuolaasti. Tarkovskia on myös arvosteltu elokuvan teon yhteydessä tapahtuneesta eläinrääkkäyksestä. Elokuvassa on autenttinen kohtaus, jossa hevosta ammutaan niskaan, työnnetään alas portaita, kuvataan kituvana ja lopetetaan ampumalla.

Tarkovskille tyypillinen unenomainen kohtaus elokuvasta Peili (1975).

Myös Tarkovskin seuraavaa elokuvaa Solarista (Солярис, 1972) levitettiin Neuvostoliitossa vain vähän, kulttuuriviranomaisten mukaan elokuvan vaikeaselkoisuuden vuoksi. Solaris perustui Stanisław Lemin samannimiseen tieteisromaaniin, ja elokuvaa pidettiin neuvostoliittolaisena vastauksena Stanley Kubrickin menestyselokuvalle 2001: Avaruusseikkailu, vaikka Tarkovski näki Kubrickin elokuvan vasta Solariksen kuvausten aikana. Solaris on tavallaan Avaruusseikkailun humaani vastakohta: missä Avaruusseikkailu keskittyy suuriin visioihin, siinä Solaris keskittyy ihmiseen suhteessa toiseen. Solaris sai Cannesissa tuomariston palkinnon.

Tarkovskin seuraava elokuva Peili (Зеркало, 1975) oli henkilökohtainen, uniin ja muistoihin perustuva elokuva. Tarkovski käytti elokuvissaan usein rinnakkain mustavalkoista ja värillistä, sekä lavastettua ja dokumentaarista kuvamateriaalia, mutta Peilissä niitä rinnastettiin erityisen näkyvästi. Tarkovski kertoo elokuvan päähenkilön (joka nähdään vain ohimennen) elämäntarinan käyttäen välähdyksiä uutisdokumenteista ja unenomaisia tai aavemaisia lavastettuja kohtauksia. Mukana oli Venäjän lähihistoriaa Stalinin vainoista Ussurijoen rajakahakoihin.

Kotimaassa myös kollegat hyökkäsivät elokuvan intiimiä lähestymistapaa vastaan.

Peilin jälkeen Tarkovski ohjasi teatterille William Shakespearen Hamletin Moskovassa vuonna 1977, ja palasi sitten elokuvan ja tieteistarinoiden pariin. Arkadi ja Boris Strugatskin romaaniin perustuva Stalker (Сталкер, 1979) käsitteli ihmisen kykyä kohdata itsensä, mutta sen tulevaisuudenvisio oli synkempi ja pessimistisempi kuin Solariksen.

Kuva Tarkovskin elokuvan Uhri (1986) loppuhuipennuksesta, jossa poltetaan oikea puutalo.

Tarkovski halusi pitkään poistua Neuvostoliitosta, koska hänellä oli hankaluuksia viranomaisten kanssa. Äitinsä kuoltua Tarkovski muutti vaimonsa Larissan kanssa väliaikaisesti Italiaan, jossa hän teki seuraavan elokuvansa Nostalgia (Nostalghia, 1983); sitä edelsi dokumenttielokuva Tempo di viaggio (1983), joka kertoi Nostalgian kuvauspaikkojen etsinnästä. Tarkovski teki Nostalgian käsikirjoituksen runoilija Tonino Guerran kanssa, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä muun muassa Federico Fellinin ja Michelangelo Antonionin kanssa. Neuvostoliiton viranomaiset eivät nytkään suhtautuneet elokuvaan positiivisesti.lähde? Cannesin elokuvajuhlilla Nostalgian mahdollisuudet voittaa Kultainen palmu -pääpalkinto estettiin elokuvaohjaaja Sergei Bondartšukin johdolla,lähde? ja se sai vähemmän arvostetun tuomaristopalkinnon.

Nostalgian valmistuttua Tarkovski päätti jäädä ulkomaille, vaikka potikin koti-ikävää, ei enää palannut Neuvostoliittoon. Pariskunta erosi, ja hänen vaimonsa Larissa palasi Neuvostoliittoon ennen miehensä kuolemaa.

Nostalgian jälkeen Tarkovski ohjasi Boris Godunovin Lontoon Covent Gardenissa.

Työskentely Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarkovski teki viimeisen elokuvansa Uhri (Offret, 1986) Ruotsissa. Tuotantoryhmään kuului monia Ingmar Bergmanin työtovereita, kuten kuvaaja Sven Nykvist ja näyttelijä Erland Josephson, jolla oli ollut rooli jo Nostalgiassa. Elokuva sai Cannesin elokuvajuhlilla tuomariston palkinnon, kriitikkojen palkinnon ja ekumeenisen palkinnon.

Tarkovskilta ilmestyi kaksi kirjaa: Vangittu aika (Sapetšatljonnoje vremja, 1984), jossa hän käsittelee elokuvateoriaansa ja taidetta yleisesti, sekä Martyrologia (Martyrolog, 1989), päiväkirja vuosilta 1970–81.

Filmografia ohjaajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Christian Braad Thomsen: Leppymättömät: elokuvataiteen kohtaloita ja kerrontamuotoja. Like, 1989. ISBN 951-8929-13-0.
  • Andrei Tarkovski: Vangittu aika. Love kirjat, 1989. ISBN 951-8978-04-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Andrei Tarkovski.