Andrei Tarkovski

Andrei Arsenjevitš Tarkovski (ven. Андре́й Арсе́ньевич Тарко́вский, 4. huhtikuuta 1932 nykyisen Kostroman alueen Kadyin piirin Zavražjen kylä – 29. joulukuuta 1986 Neuilly-sur-Seine, Ranska) oli neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja. Runollisia elokuvia tehnyttä Tarkovskia pidetään merkittävimpänä venäläisenä elokuvaohjaajana sitten Sergei Eisensteinin.

Tarkovski kuoli joulukuussa 1986 keuhkosyöpään Pariisissa, ja hänet on haudattu Sainte-Geneviève-des-Bois'n venäläiselle hautausmaalle.

Tarkovskin elämä ennen elokuvauraa

Andrei Tarkovski syntyi taiteilijaperheeseen. Hänen isänsä oli kuuluisa ukrainalaissyntyinen runoilija Arseni Tarkovski ja äitinsä Marija Ivanovna Višnjakova puolestaan näyttelijä. Varsinkin isällä oli suuri vaikutus tulevaan elokuvaohjaajaan, joka käytti isänsä runoja usein elokuviensa pohjana. Hänen vanhempansa kuitenkin erosivat Andrein ja sisko Marinan ollessa vielä lapsia, ja he varttuivat äitinsä hoivissa. Toisen maailmansodan aikana he pakenivat Moskovasta maaseudulle ja joutuivat eroon myös äidistä.

Tarkovski opiskeli vuosina 1951–54, aluksi Moskovan itämaisessa Instituutissa arabian kieltä ja musiikkia ja myöhemmin hetken geologiaa Siperiassa. Vuonna 1954 hän pääsi opiskelijaksi Moskovan kuuluisaan elokuvakouluun (Moskovan yleisliittolainen elokuvainstituutti VGIK – Vsesojuznyi Gosudarstvennyi Institut Kinematografii) ja aloitti elokuvataiteen opiskelun. Koulun opettajiin kuului tuolloin muun muassa Mihail Romm. Opiskellessaan Tarkovski ohjasi oppilastöinä elokuvat Tappajat (Убийцы, 1956) ja Tänään loma on peruttu (Сегодня увольнения не будет, 1959). Lastenelokuva Höyryjyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960), joka palkittiin vuonna New Yorkin kansainvälisillä nuorten elokuvajuhlilla, oli puolestaan Tarkovskin opinnäyte, ja hän valmistui ohjaajaksi VGIK:sta vuonna 1960 Mihail Rommin mestarikurssilta.

Ura ohjaajana

Tarkovski sai ohjata esikoiselokuvansa Ei paluuta (Иваново детство, 1962) kun elokuvan ensimmäinen kuvausversio hyllytettiin leikkausvaiheessa. Tarkovski palkattiin tekemään elokuva uudestaan jäljelle jääneillä rahoilla. Tarkovskin kuvaus 12-vuotiaan pojan kehityksestä toisen maailmansodan aikana oli sotaelokuvan vastakohta – runollinen, henkilökohtainen ja hidastempoinen – vaikka hänen runollinen tyylinsä oli vielä muotoutumassa. Elokuva voitti muun muassa Kultaisen leijonan Venetsian elokuvafestivaaleilla.

Tarkovskin seuraavassa ohjaustyössä, venäläisestä ikonimaalarista Andrei Rubljovista kertovassa epookissa Andrei Rublev (Андрей Рублёв, 1969), hänen tyylinsä oli jo edistynyt. Elokuva joutui kuitenkin sensuurin hampaisiin, ja 1965 tehty elokuva julkaistiin vasta viisi vuotta myöhemmin. Andrei Rublev ei saanut kunnollista levitystä kotimaassaan, vaikka se voitti FIPRESCI-palkinnon Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1970 ja muun muassa mestariohjaaja Ingmar Bergman on kehunut sitä vuolaasti. Andrei Rublevia on myös arvosteltu elokuvan teon yhteydessä tapahtuneesta eläinrääkkäyksestä. Elokuvassa on autenttinen kohtaus, jossa hevosta ammutaan niskaan, työnnetään alas portaita, kuvataan kituvana ja lopetetaan ampumalla.

Tarkovskille tyypillinen unenomainen kohtaus elokuvasta Peili (1974).

Myös Tarkovskin seuraavaa elokuvaa Solaris (Солярис, 1972) näytettiin Neuvostoliitossa vain vähän, kulttuuriviranomaisten mukaan elokuvan vaikeaselkoisuuden vuoksi. Solaris perustui Stanisław Lemin samannimiseen tieteisromaaniin, ja elokuvaa pidettiin neuvostoliittolaisena vastauksena Stanley Kubrickin menestyselokuvalle 2001: Avaruusseikkailu, vaikka Tarkovski näki Kubrickin elokuvan vasta Solariksen kuvausten aikana. Solaris oli kuitenkin sisällöllisesti Avaruusseikkailun vastakohta, jossa oli humanismia suurellisten visioiden sijaan. Solaris sai Cannesissa tuomariston palkinnon.

Tarkovskin seuraava elokuva Peili (Зеркало, 1974) oli henkilökohtainen, uniin ja muistohin perustuva elokuva. Tarkovski käytti elokuvissaan usein mustavalkoista ja värillistä, ja lavastettua ja dokumentaarista kuvamateriaalia, mutta Peilissä niitä rinnastettiin erityisen näkyvästi. Tarkovski kertoo elokuvan päähenkilön (joka nähdään vain ohimennen) elämäntarinan käyttäen välähdyksiä uutisdokumenteista ja unenomaisia tai aavemaisia lavastettuja kohtauksia. Mukana oli Venäjän lähihistoriaa Stalinin vainoista Ussurijoen rajakahakoihin.

Kotimaassa myös kollegat hyökkäsivät elokuvan intiimiä vastaan.

Peili jälkeen Tarkovski ohjasi teatterille William Shakespearen Hamletin Moskovassa vuonna 1977, ja palasi sitten elokuvan ja tieteistarinoiden pariin: Arkadi ja Boris Strugatskin romaaniin perustuva Stalker (Сталкер, 1979) käsitteli ihmisen kykyä kohdata itsensä, mutta Stalkerin tulevaisuudenvisio oli synkempi ja pessimistisempi kuin Solariksen.

Kuva Tarkovskin elokuvan Uhri (1986) loppuhuipennuksesta, jossa oikea puutalo poltetaan.

Tarkovski halusi pitkään poistua Neuvostoliitosta, koska hänellä oli hankaluuksia viranomaisten kanssa. Äitinsä kuoltua Tarkovski muutti vaimonsa Larissan kanssa väliaikaisesti Italiaan, jossa hän teki seuraavan elokuvansa Nostalgia (Nostalghia, 1983); sitä edelsi dokumenttielokuva Tempo di viaggio (1983), joka kertoi Nostalgian kuvauspaikkojen etsinnästä. Tarkovski teki Nostalgian käsikirjoituksen runoilija Tonino Guerran kanssa, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä muun muassa Federico Fellinin ja Michelangelo Antonionin kanssa. Neuvostoliiton viranomaiset eivät nytkään suhtautuneet elokuvaan positiivisesti. Cannesin elokuvajuhlilla Nostalgian mahdollisuudet voittaa Kultainen palmu -pääpalkinto estettiin elokuvaohjaaja Sergei Bondartšukin johdolla, ja se sai vähemmän arvostetun tuomaristopalkinnon.

Nostalgian valmistuttua Tarkovski halusi jättää Neuvostoliiton lopullisesti, vaikka potikin koti-ikävää. Hän jäi ulkomaille loppuiäkseen. Hänen vaimonsa Larissa ehti jättää Tarkovskin ja palata kotimaahansa ennen miehensä kuolemaa.

Nostalgian jälkeen Tarkovski ohjasi Boris Godunovin Lontoon Covent Gardenissa.

Työskentely Ruotsissa

Tarkovski teki viimeisen elokuvansa Uhri (Offret, 1986) Ruotsissa. Tuotantoryhmään kuului monia Ingmar Bergmanin työtovereita, kuten kuvaaja Sven Nykvist ja näyttelijä Erland Josephson, jolla oli ollut rooli jo Nostalgiassa. Elokuva voitti Cannesin elokuvajuhlilla tuomaristopalkinnon, kriitikkojen palkinnon ja ekumeenisen palkinnon.

Tarkovskilta julkaistiin kaksi kirjaa: Vangittu aika (Sapetšatljonnoje vremja, 1984), joka käsitteli Tarkovskin elokuvateoriaa ja taidetta yleisesti, sekä Martyrologia (Martyrolog, 1989), päiväkirja vuosilta 1970–81.

Filmografia ohjaajana

• Tappajat (Ubiitsy, 1956), lyhytelokuva
• Concentrate (1958)
• Tänään loma on peruttu (Segodnja uvolnenija ne budet, 1959)
• Höyryjyrä ja viulu (Katok i skripka, 1960) lyhytelokuva
• Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962)
• Andrei Rublev (1966)
• Solaris (Soljaris, 1972)
• Peili (Zerkalo, 1975)
• Stalker (1979)
• Voyage in Time (1982), dokumentti
• Nostalgia (Nostalghia, 1983)
• Uhri (1986)

Bibliografia

• Martyrologia. Päiväkirjat 1970–1981 (1989). Mabuse. ISBN 952-9502-02-8.
• Vangittu aika (1989). Love kirjat. ISBN 951-8978-04-2.

Lähteet

• Christian Braad Thomsen: Leppymättömät: elokuvataiteen kohtaloita ja kerrontamuotoja. Like, 1989. ISBN 951-8929-13-0.
• Andrei Tarkovski: Vangittu aika. Love kirjat, 1989. ISBN 951-8978-04-2.

Aiheesta muualla

• Andrei Tarkovski ja elokuvakamera, Elitisti.netin essee ja kokoelma arvosteluja Tarkovskin elokuvista (Juho Malanin)
• Nostalghia.com, kenties kattavin Tarkovskille omistettu sivusto (englanniksi)
• Senses of Cineman essee Tarkovskista (englanniksi)
• Suomen Andrei Tarkovski arkisto, kuvia ja tietoa Tarkovskin tuotannosta ja suomenkielisistä julkaisuista