Michelangelo Antonioni

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Michelangelo Antonioni
Michelangelo Antonioni.jpg
Syntymäaika 29. syyskuuta 1912
Syntymäpaikka Ferrara, Italia
Kuolinaika 30. heinäkuuta 2007
Kuolinpaikka Rooma, Italia
Ammatti elokuvaohjaaja
Tunnetuimmat ohjaukset Seikkailu (1960),
Kuumetta (1962),
Blow-Up – erään suudelman jälkeen (1966),
Ammatti: reportteri (1975)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Michelangelo Antonioni (29. syyskuuta 1912 Ferrara, Italia30. heinäkuuta 2007 Rooma) oli italialainen elokuvaohjaaja, ja -käsikirjoittaja, joka aloitti elokuvauransa kriitikkona. Hänen ensimmäinen menestyselokuvansa oli Pikku ystävättäriä (1955), mutta varsinaisen läpimurron hän teki 1960-luvun alussa elokuvilla Seikkailu, ja Kuumetta. Antonioni teki pääosan urastaan Italiassa, mutta hän ohjasi Englannissa taloudellisesti menestyneimmän elokuvan Blow-Up – erään suudelman jälkeen. Antonioni tunnettiin erityisesti muodollisista ja tyylillisistä kokeiluistaan ja vieraantumisen teemasta.

Syntymä ja opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michelangelo Antonioni syntyi Ferrarassa 29. syyskuuta 1912 keskiluokkaiseen perheeseen. Hän opiskeli 1931–1935 Bolognan yliopistossa taloustiedettä. Siellä hän osallistui opiskelijateatterin toimintaan.[1]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriitikosta elokuvaohjaajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistuttuaan Antonioni työsksnteli pankkivirkailijana ja kirjoitti elokuva-arvosteluita ferraralaiseen Corriere Padanoon. Ferrarassa hän yritti ohjata myös ensimmäisen dokumenttielokuvansa paikallisesta mielisairaalassa. Elokuvan tekeminen kuitenkin keskeytettiin, kun valaistussa sairaalassa potilaat alkoivat saada kouristuksia.[1]

Antonioni muutti 1939 Roomaan, missä hän pääsi Cinema-lehden toimituskomiteaan ja opiskeli lyhyen ajan kuuluisassa elokuvakoulussa Centro Sperimentale di Cinematografiassa.[2] Antonioni teki sopimuksen Scalera Filmin kanssa avustettuaan Roberto Rosselinin elokuvan Lentäjän paluu käsikirjoituksen teossa.[1]

Vaikka Antonioni värvättiin vuonna 1942 Italian asevoimiin, hän jatkoi vapaa-ajalla myös elokuva-alalla.[3] Hän oli mukana muun muassa Enrico Fulchigonin elokuvassa I due Foscari ja Ranskassa Marcel Carnén elokuvassa Ikuinen rakkaus.[1] Antonioni palasi vuonna 1943 Ferreraan saatuaan kauppiaan rahoittamaan ensimmäistä elokuvaansa, dokumenttia Gente del Po.[4]

Antonioni 1940-luvun puolivälin jälkeen kirjoitti edelleen elokuvakritiikkejä ja käsikirjoituksia sekä käänsi ranskalaista kirjallisuutta. Hän teki lisäksi useita dokumentteja, joista erityisesti Nettezza urbana ja L’Amorosa menzogna saivat hyvän vastaanoton. Kumpikin elokuvista palkittiin Nastro d’argentolla ja jälkimmäinen kilpaili myös Cannesin elokuvajuhlilla. Dokumenttien ansiosta Antonioni sai Vallani Filmiltä rahoituksen ensimmäistä näytelmäelokuvaansa varten.[1]

Ensimmäiset näytelmäelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antonionin ensimmäinen näytelmäelokuva oli Luchino Viscontin Riivaajista vaikutteita saanut Erään rakkauden tarina.[5] Se kertoi näennäisesti miehestä ja naisesta, jonka aviomiehen murhaa he suunnittelivat. Elokuva antoi jo ensimmäiset viitteet Antonionille tyypillisestä tarinankerronnasta. Vaikka aviomies kuoleekin, elokuva ei kerro, murhasiko rakastavaiset tämän, vaan se keskittyy rakastavaisten tunteisiin.[4]

Kaksi vuotta Erään rakkauden tarinan jälkeen valmistui Antonionin toinen elokuva, I vinti, joka kertoi kolme irrallista tarinaa nuorisorikollisista Roomassa, Pariisissa ja Lontoossa. Sen rahoitti alkujaan katolinen tuotantoyhtiö, mutta se joutui sensuurin kynsiin sekä Italiassa että Ranskassa. Italiaan sijoittunut episodi leikattiin Italiassa lähes tunnistamattomaksi, ja Ranskassa koko elokuva oli kielletty yli kymmenen vuoden ajan.[5]

Antonionin kolmas elokuva oli Nainen vailla sielua (1953), ja samana vuonna hän teki jakson nimeltä "Tentato suicidio" Cesare Zavattinin episodielokuvaan L’amore in città. Vuonna 1955 ensi-iltansa saanut Cesare Pavesen romaaniin löyhästi perustunut Pikku ystävättäriä oli Antonellin ensimmäinen todellinen menestyselokuva. Se voitti Venetsian elokuvajuhlilla Hopeisen leijonan ja kaksi Nastro d’argentoa.[5]

Läpimurto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Antonionin aikaisimmassakin elokuvassa oli jo nähtävissä omanlainen tyylinsä, vuonna 1957 ensi-iltansa saanutta Huutoa pidetään uuden vaiheen alkuna. Sen jälkeen Antonioni keskittyi erityisesti muodollisiin ja tyylillisiin kokeiluhin sekä vieraantumisen teemaan.[5] Huuto oli myös ensimmäinen elokuva, jossa näytteli Antonionin 1960-luvun luottokasvo Monica Vitti.[4]

Huutoa seuranneita kolmea elokuvaa, Seikkailua (1960), Yötä (1961) ja Kuumetta, pidetään eräänlaisena trilogiana, koska niiden tyyli, yhteiskunnallinen asetelma, teema, juoni ja erityisesti Vittin esittämä hahmo ovat yhtenäiset. Monet yhdistävät trilogian tetralogiasta ja liittävät jatkoksi Antonionin ensimmäisen värielokuvan, Punainen erämaa (1964). Näiden elokuvien myötä Antonioni sai maailmanlaajuista mainetta arvostettuna ja suosittuna elokuvaohjaana.[1]

Antonioni oli 1960-luvun puolivälissä maailman tunnetuimpia ja ristiriitaisimpi elokuvaohjaajia. Häne elokuviansa esitettiin säännöllisesti elokuvajuhlilla, ja hän oli lukuisien esseiden ja lehtijuttujen aiheena. Hollywoodissakin kiinnostuttiin Antonionista, joka tekikin Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa sopimuksen kolmesta elokuvasta. Hänen ensimäinen elokuva MGM:lle oli Englannissa kuvattu Blow-Up – erään suudelman jälkeen, jonka pääosissa oli brittinäyttelijät David Hemmings ja Vanessa Redgrave. Elokuva oli tyylillisesti perinteisempi ja nopeatempoisempi kuin Antonionin aiemmat elokuvat, ja se oli myös hänen uransa taloudellisesti menestynein elokuva.[4] Se voitti Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun ja oli ehdolla kolmeen Bafta-palkinto, kahteen Oscar-palkintoon ja Golden Globeen. Lisäksi se voitti Italiassa parhaan vieraskielisen elokuvan Nastro d’argento.[6]

Blow-Upin jälkeen Antonioni teki ensimmäisen elokuvansa Yhdysvalloissa. Opiskelijaprotestiliikkeestä kertonut Zabriskie Point, joka oli taloudellinen katastrofi.[4] Sen jälkeen Antonioni palasi dokumenttielokuvan pariin ja teki elokuvan Chung Kuo – Kiina (1973). Flopanneen Zabriskie Pointin jälkeen Antonioni onnistui palaamaan jälleen huipulle elokuvalla Ammatti: reportteri (1975), jonka pääosaa näytteli Jack Nicholson. Muun muassa elokuvakriitikko David Thompson on kutsunut sitä 1970-luvun parhaimpiin kuuluvana elokuvana.[4]

Väliaikainen vetäytyminen ja viimeiset elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan Ammatti: reportteri jälkeen Antonioni vetäytyi hetkeksi elokuvanteosta. Syyksi hän kertoi haluavansa opiskella uusia tekniikoita.[4] Hän käytti aikaansa myös varhaisempiin intohimoihinsa, kuten maalaamiseen ja kirjoittamiseen, ennen paluutaan vuonna 1979.[6] Monica Vitti suostutteli Antonionin palaamaan ohjaamaan televisioelokuvan Il Mistero di Oberwald, joka oli paljon kevyempi kuin monet Antonionin aiemmista elokuvista.[4] Laimean vastaanoton saanutta elokuvaa seurasi vuonna 1982 Identificazione di una donna, joka sai huomattavasti paremman vastaanoton.[6]

Antonionin useat tuotannot keskeytyivät taloudellisen tilanteen takia, joten hän palasi jälleen maalaustaiteen ja kirjallisuuden pariin. Hän julkaisi muun muassa Gulio Einaudin kanssa novellikokoelman Quel bowling sul Tevere, piti taidenäyttelyn Venetsiassa ja ohjasi 1984 Gianna Nanninin musiikkivideon "Fotoromanza".[6] Antonioni oli tekemässä vuonna 1985 elokuvasovitusta omasta novellistaan, kun hän sai aivoverenkiertohäiriön, joka keskeytti projektin. Vaikka se vammautti hänet pahasti eikä hän pystynyt sanomaan kerrallaan kuin muutaman sanan, hän jatkoi silti vielä uraansa.[4]

Antonioni vuonna 1995.

Antonioni työskenteli mukana televisiotuotannossa, joka teki dokumenttia vuoden 1990 jalkapallon MM-kilpailuista. Näytelmäelokuvien pariin hän palasi 1995, jolloin italialaiset tuottajat houkuttelivat hänen ohjaamaan tarinoidensa pohjalta elokuvan Pilvien takana. Antonionin vanhuudenheikkouden takia saksalaisohjaaja Wim Wenders tuotiin avustamaan elokuvanteossa. Lisäksi Antonionin vaimo Enrica auttoi tulkitsemalla vaivoin puhuvan ohjaajan ohjeet näyttelijöille. Antonioni teki vielä 100:nnella vuosikymmenellään yhden elokuvan, kun hän ohjasi osion rakkaudesta ja seksuaalisesta kertovaan elokuvaan Eros (2004), johon omat osionsa tekivät myös Steven Soderbergh ja Wong Kar-wai.[4]

Antonioni kuoli Roomassa 94-vuotiaana vuonna 2007.[7] Aiemmin samana päivänä oli kuollut myös toinen merkittävä elokuvaohjaaja, Ingmar Bergman.

Maailmankatsomus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antonioni määritteli itsensä marxilaiseksi intellektuelliksi, mutta yhtä lailla hän oli absurdisti ja eksistentialisti. Toisin kuin monet italialaisaikalaisensa (esimerkiksi Pier Paolo Pasolini ja Federico Fellini), joiden elokuvat kertovat yhteiskunnan syrjäytyneistä ja ovat perinteisellä tavalla kantaaottavia, Antonioni kuvasi usein eliitin ja kaupunkien porvariston sisällyksetöntä "elämistä" (eikä elämää). Hänen elokuvansa ovat pysähtyneitä länsimaisen ikävystyneisyyden ja harmauden runoelmiakenen mukaan?, jotka, kuten Antonioni selitti Mark Rothkolle, "eivät kerro mistään – mutta tekevät sen täsmällisesti". Mitä enemmän elokuvassa minuutteja kuluu, sitä vähemmän asiat selkenevät ja sitä moniselitteisemmiksi ja mielettömämmiksi ne muuttuvat. Useassa Antonionin elokuvassa kuluva fiktiivinen elokuvan aika jää epäselväksi, elokuva koostuu irrallisista otoksista: juonta ei perinteisessä mielessä ole.

Kuuluisa on elokuvan Ammatti: reportteri viimeinen otto, joka kestää liki 10 minuuttia ja jota rakennettiin useita päiviä. Kamera ei liiku vaan kuvaa huoneesta läpi ikkunan, ja ikkunan takana pihalla tapahtuu vain vähän. Kaikki on kuitenkin suunniteltua ja hallittua. Päähenkilöä esittävä Jack Nicholson asettuu vuoteelleen ikkunan ääreen ja kuolee. Kuolema sängyssä on eleetöntä, mutta otto on ladattu täyteen pieniä elämän yksityiskohtia ja olemista. Kaikki pienet satunnaiset asiat – eläinten liikkeet, satunnaiset huudahdukset – tapahtuvat ikkunan ulkopuolella, espanjalaisella hiekkapihalla.

Katsoja on Antonionin elokuvissa usein samassa asemassa kuin elokuvan henkilöt: hän ei tiedä valkokankaalla sattuvasta yhtään enempää, "kaikki vain tapahtuu". Antonionin maailmassa ihminen on "maailmaan heitetty", ja hänen elokuvansa loppuvat usein äärimmäisen tyhjyyden, absurdiuden ja mielettömyyden kokemukseen.kenen mukaan?

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gente del Po (1943), lyhyt dokumentti
  • Nettezza urbana (1948), lyhyt dokumentti
  • Roma – Montevideo (1948), lyhytelokuva
  • Oltre l'oblio (1948), lyhytelokuva
  • Bomarzo (1949), lyhytelokuva
  • L'amorosa menzogna (1949) lyhytelokuva
  • Superstizione (1949), lyhyt dokumentti
  • Ragazze in bianco (1949), dokumentti
  • Sette canne, un vestito (1949), lyhyt dokumentti
  • La villa dei mostri (1950) lyhytelokuva
  • La funivia del faloria (1950), lyhytelokuva
  • Cronaca di un amore (Erään rakkauden tarina, 1950)
  • I vinti (1952)
  • La signora senza camelie (Nainen vailla sielua, 1953)
  • Tentato suicido (episodi elokuvasta Amore in città, 1953)
  • Le amiche (Pikku ystävättäriä, 1955), Cesare Pavesen romaani Torinosta
  • Il grido (Huuto, 1957)
  • L'avventura (Seikkailu 1960)
  • La notte (, 1961)
  • L'eclisse (Kuumetta, 1962)
  • Il deserto rosso (Punainen erämaa, 1964), ensimmäinen värielokuva
  • Prefazione (episodi elokuvasta I tre volti) (1965)
  • Blowup (Blow-Up – erään suudelman jälkeen, 1966)
  • Zabriskie Point (1970)
  • Chung Kuo - Cina (Chung Kuo - Kiina, 1972), dokumentti
  • Professione: reporter (Ammatti: reportteri, 1975)
  • Il mistero di Oberwald (1980)
  • Identificazione di una donna (1982)
  • Ritorno a Lisca Bianca (jakso tv-sarjasta Falsi ritorni – per un archeologia del set, 1982)
  • Fotoromanza (1984), televisiolle
  • Kumbha Mela (1984), lyhyt dokumentti
  • Roma (1989), lyhyt dokumentti
  • Noto, Mandorli, Vulcano, Stromboli, Carnevale (1992), lyhyt dokumentti
  • Par-delà les nuages (Pilvien takana, yhdessä Wim Wendersin kanssa, 1995)
  • Il filo pericoloso delle cose (episodi elokuvasta Eros, 2004)
  • Lo sguardo di Michelangelo (2004), lyhyt dokumentti

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Brown.
  2. Moliterno, s. 11.
  3. McLellan, Dennis: Michelangelo Antonioni, 94; film great directed `Blowup' and `The Passenger' 1.8.2007. Los Angeles Times. Viitattu 27.6.2014. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j Lyman.
  5. a b c d Moliterno, s. 12.
  6. a b c d Moliterno, s. 13.
  7. Repubblica.it

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pomerance, Murray: Michelangelo Red Antonioni Blue: Eight Reflections on Cinema. Berkeley: University of California Press, 2011. ISBN 978-0-520-25870-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]