Fallibilismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
1700-luvulla löydetyt mustajoutsenet kumosivat käsityksen siitä, että kaikki joutsenet olisivat valkoisia.

Fallibilismi (lat. fallibilis 'erehtyvä') on tieteenfilosofinen näkökulma, jonka mukaan mitään teoriaa tai faktaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska aina on mahdollista tuoda esille uusia tapoja teorian kumoamiseksi. Fallibilismi korostaa falsifioitavuutta (eli teorian tai muun väittämän vääräksi osoittamista) teorian tieteellisyyden kriteerinä.

Ensimmäisenä fallibilismin idean esitti Charles S. Peirce, ja Karl Popper kehitti fallibilismin teoriaa 1930-luvulla tieteellisen tiedon mittapuuksi. Hän tuli tulokseen, jonka mukaan minkään teorian totuudenmukaisuutta ei loppujen lopuksi voida täysin todistaa: teorioita voidaan ainoastaan kumota, ja niihin voidaan uskoa "parhaana tämänhetkisenä tietona". Täten tulisi luottaa ainoastaan teorioihin, jotka ovat ainakin periaatteessa kumottavissa. Popper viehtyi ajatukseen kuultuaan paikallisessa yliopistossa Albert Einsteinin luennon, jossa Einstein esitteli keksimäänsä suhteellisuusteoriaa ja kertoi olevansa valmis hylkäämään sen, jos joku löytäisi ristiriitaisia todisteita.

Teoksessaan Arvauksia ja kumoamisia – tieteellisen tiedon kasvu (1963) Popper esitti fallibilismin teemaksi sen, että tiede oppii virheistään ja että oppiessamme tiedoistamme korjatessamme niitä tietomme kasvaa, vaikka emme koskaan voikaan olla aivan varmoja siitä että olemme lopullisesti oikeassa. Tietomme "korroboroituvat" kestäessään tutkimukset, joissa riskinä on koko teorian kumoutuminen. Näin tieteestä tulee totuudenkaltaisempaa. Popperin mukaan ei siis ole mitään syytä ryhtyä relativisteiksi tai skeptikoiksi, vaikka emme voikaan olla aivan varmoja siitä että olemme lopullisesti oikeassa. Olemme kuitenkin aina vain lähempänä lopputulosta, joten pitkällä tähtäyksellä lopputulos on aina vain lähempänä totuutta.

Jotta teoriaa voitaisiin pitää totena, sen pitäisi falsifioitavuusvaateen mukaan periaatteessa olla todistettavissa tutkimuksella vääräksi. Esimerkiksi teorian, jonka mukaan "kaikki korpit ovat mustia", voisi falsifioida löytämällä punaisen korpin. Sellainen teoria, jota ei voida osoittaa vääräksi, ei siis täytä fallibilismin mukaan tieteen kriteereitä. Esimerkiksi psykoanalyysia on käytetty esimerkkinä teoriasta, jota on vaikea kumota.

Fallibilismin mukaan hyvä tieteentekijä ei siis ole niinkään kiinnostunut siitä havaintoaineistosta, joka on teorian kanssa sopusoinnussa, vaan nimenomaan siitä, jonka kanssa teorialla on ongelmia. Popperin mukaan on helppo saada havainnot sopimaan yhteen teorian kanssa jo sosiaalipsykologisista syistä. Fallibilismi siis korostaa kriittisyyden merkitystä tieteen kehityksessä.

Falsifikaatiokriteeri ei voi käsitellä olemassaoloväitteitä sellaisenaan, koska emme voi millään tavoin todistaa, että jokin asia ei olisi. Siksi olemassaoloa ei oleteta ennen kuin olemassaolemattomuus falsifioidaan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Peirce, C. S.: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2001. ISBN 951-768-080-5.
  • Popper, Karl R.: Arvauksia ja kumoamisia: Tieteellisen tiedon kasvu. (Conjectures and refutations, 1963.) Suomentanut Eero Eerola. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-625-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hetherington, Stephen: Fallibilism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)