Uhraaminen

Wikipedia
Ohjattu sivulta Uhri
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusanat ”uhraus” ja ”uhri” ohjaavat tänne. Uhraus on myös shakkitermi. Uhrin muita merkityksiä luetellaan erillisellä täsmennyssivulla.
Asteekkien ihmisuhritoimitusta kuvaava piirros 1500-luvun puolivälin käsikirjoituksesta.

Uhraaminen on moniin uskontoihin liittyvä toimitus, jossa ihminen antaa lahjan jumalalle, jumalille tai henkiolennolle väärien tekojensa sovitukseksi tai jumalien kiittämiseksi.

Uhrausta harjoitetaan, koska jumalan uskotaan tuomitsevan ihmisen väärät teot taikka kiitokseksi jumalalta saaduista hyvistä asioista. Yleensä uhraamiseen liittyy uhrilahjan jättäminen, hajottaminen, tappaminen, upottaminen, pudottaminen tai polttaminen. Uhratun asian täytyy tavallaan kadota ihmisten maailmasta ja lakata olemasta hyödyksi ihmisille, että se voisi tulla jumalan maailmaan ja olla jumalan hyödyksi. Uhrilahja voi olla luonnonesine kuten kukka, hyötyesine, eläin tai ihminen. Jumalan katsotaan usein pystyvän ottamaan uhrin parhaiten vastaan tietyillä uhripaikoilla. Erityisesti veri­uhrit, joissa eläin tai toisinaan ihminenkin surmataan uskonnollisen rituaalin yhteydessä, ovat kuuluneet oleellisena osana useimpiin muinais­ajan uskontoihin.

Pakanallisten muinaissuomalaisten tiedetään uhranneen ruokaa, rahaa, koruja, työkaluja, aseita ja kukkia.

Toimea, joka toimittaa uhreja kutsutaan pappeudeksi. Yleensä kristillisessä kontekstissa on erotettu puhe uhripappeudesta ja kristillisestä pappeudesta, jolla on ymmärretty kirkollisia toimituksia toimittavaa virkaa.

Uhrattava[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleensä uhrattava on jotain elämään tai hyvinvointiin liittyvää. Uhraamalla se jumaluudelle odotetaan, että jumaluus vastaavasti antaisi hyvinvoinnin uhraajalle.

Veriuhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veriuhrissa uhrattavana on veri tai uhrattavan elämä, jota veren voidaan katsoa symboloivan.

Ihmisuhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisuhrausta on harjoitettu niin Euroopassa kuin muuallakin, ja satunnaisista tapauksista kerrotaan edelleen. Antiikin Kreikassakin ihmisuhrien on väitetty olleen käytössä vielä historiallisen ajan alussa.[1] Ihmisuhri oli kalleinta, mitä jumalille voitiin antaa. Julmista ja verisistä uhrimenoistaan kuuluisat asteekit saattoivat kertomusten mukaan uhrata kerralla jopa 20 000 ihmistä.

Viikingeillä oli neljä uhraamistapahtumaa vuodessa, jotka tunnettiin nimellä blót -joskus tosin pidettiin ylimääräisiä "blótteja" esim. kriisien kohdatessa yhteisöä-, niissä puihin hirtettiin kerralla jopa kymmeniä uhrattuja ihmisiä ja muita eläimiä. Trollkyrkan runon ja Adam Bremeniläisen mukaan viikingit uhrasivat yhdeksän jokaista lajia, sillä yhdeksän oli mytologisesti merkittävä luku skandinaaveille ja uhraaminen suoritettiin jumalankuvien edessä pirskottaen patsaisiin ja uhraajiin verta. [2] [3]

Eläinuhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläinuhri tarkoittaa sitä, että eläin, yleensä mahdollisimman täydellinen lajinsa yksilö, uhrataan jumaluudelle tappamalla se. Yleensä tähän liittyy myös eläimen ruhon eri osien käyttäminen rituaalisesti, kuten esimerkiksi veren pirskottaminen tai yhteisen juhla-aterian valmistaminen uhrieläimen lihasta.

Joissakin kulttuureissa eläinuhri on liittynyt hautajaismenoihin. Tämä tapa tunnetaan myös Pohjoismaista. Miehelle on voitu antaa mukaan ratsu tai metsästyskoira, naiselle arvokas lehmä, lapselle seuraksi koiranpentu.

Suitsutusuhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suitsutus liittyy monissa uskonnoissa uhraamiseen. Historiallisesti se on liittynyt veriuhrin hajun peittämiseen, ja saanut sitä kautta oman merkityksensä uhrina. Kristinuskossa suitsutuksella merkitään tai osoitetaan uhrin toimittamista: katolisuudessa suitsutetaan ylistysuhrin merkiksi kiitosvirren ja evankeliumin lukemisen aikana, sekä jumalanpalveluksen ehtoollisosan ns. offertorio-osassa suitsutetaan alttari, pappi ja koko kansa.

Ruoka- ja juomauhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruoka- ja juomauhrissa uhrataan elämälle tarpeellisia asioita. Usein näissä uhreissa ruoka tai juoma uhrataan tavalla, jonka jälkeen sitä ei voi enää käyttää. Kiinalaisessa manismissa ruoka uhrataan esi-isille kuitenkin niin, että se syödään sen jälkeen. Kristillistä ruoan siunausta voidaan pitää myös vastaavana uhrina, jossa ruoka on sen jälkeen vielä käytettävissä.

Rahauhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahauhrissa annetaan rahaa. Kristillisessä kontekstissa tällainen uhri on kolehti. Rahauhri tunnetaan myös juutalaisuudessa.

Uhraamistavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veriuhreissa uhraamisen tapa on usein rituaalinen tappaminen, johon voi liittyä myös polttouhri tai veren käyttäminen jollain tapaa.

Vesiuhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesiuhri on veteen annettu uhri. Vesistöt, kosteikot, lähteet ja kaivot ovat usein olleet tärkeitä uhripaikkoja. Lähteeseen tai kaivoon uhraamisesta on säilynyt tietoja jo antiikin ajoilta, vaikka perinne lienee paljon vanhempi. Suihkulähteiden ilmaantumisen myötä alettiin myös niihin uhrata.

Polttouhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polttouhrissa (lat. holocaustum) uhrattava uhrataan polttamalla. [4]

Uhripaikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhripaikkoja on monenlaisia. On käytetty muunmuassa uhripuuta, uhrikiveä tai uhrilähdettä - tapa heittää kolikoita suihkulähteeseen on jäänne tästä. Erityisesti hellenistissä ja seemiläisissä uskonnoissa on käytetty alttaria, erityistä rakennelmaa, jonka päällä uhri toimitetaan tai asetetaan uhraamisen jälkeen.

Uhrista hyötyjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhrin on katsottu ensisijaisesti olleen hyödyksi itse uhraajalle. Jos uhraustoimitus on siirretty papin toimitettavaksi, silloin uhrista on katsottu hyötyvän varsinaisesti se, joka on tuonut uhrattavan asian papille.

Perheen puolesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perheuhri on vanhoihin uskonnollisiin kulttimenoihin liittyvä koko perheen puolesta yliluonnolliselle jumalolennolle tai vainajalle annettu uhri. Alkuaan uhrien luonnollinen toimittaja oli perheenisä tai perheen päämies, mutta tehtävä siirtyi vähitellen ammattiuhraajille eli papeille. Tällöin perheenisä osallistui toimitukseen vain läsnäolollaan ja kustannusten suorittajana. Perheuhrit ovat olleet viimeiseksi käytössä vainajainpalveluksen yhteydessä.[5][6]

Kansan puolesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisuudessa oli tapana uhrata vuosittain uhri koko kansan puolesta.[7]

Kaikkien puolesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisessä uhriteologiassa Kristuksen ristinuhrin on katsottu koskevan kaikkia ihmisiä.[8]

Kuvaannolliset uhrit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajan uhraaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleinen kielikuva on puhua ajan uhraamisesta, jolla tarkoitetaan sitä, että joku antaa aikaansa jotain tarkoitusta varten.

Elämän uhraaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs ihmisuhriin verrattava rinnakkaismuoto on institutionaalinen pidättäytyminen elämän iloista, kuten seksistä jumaluuden vuoksi. Inkoilla oli temppelialueelle lukittuja auringon neitsyitä, joiden puhtaus miellytti jumalia. Numan uskonnossa tunnettiin Vestan neitsyet. Kristityillä vastaava tapa on askeesi ja luostarilaitos.

Sanallinen uhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös jumaluudelle uhrattuja sanoja - toisin sanoen rukousta, niin pyyntö- kuin kiitosrukousta - voidaan pitää uhrina. Tämä korostuu erityisesti kristinuskossa ortodoksisessa ehtoollisessa, jossa siitä käytetään ilmaisua sanallinen (tai: järjellinen) uhri.[9] Tällöin uhrina on varsinaisesti itse jumalanpalvelus, joka uhrataan Jumalalle.

Uhrit juutalaisuudessa ja kristinuskossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläin­uhrit kuuluivat oleellisena osana myös Raamatun ajan juutalaisuuteen. Kolmannessa Mooseksen kirjassa on yksityis­kohtaisia ohjeita siitä, miten uhrit oli toimitettava.[10]. Muuan erityisen tärkeä uhri oli suurena sovitus­päivänä (Jom kippur) suoritettu kauriin uhraaminen kansan syntien sovittamiseksi.[11] Tähän viittaa nykyisinkin käytössä oleva sanonta "syntipukki". Ihmis­uhreihinkin on Vanhassa testamentissa muutamia viittauksia. Jumala tuomitsi ihmisten uhraamisen "iljetyksenä, jota hän vihaa".[12] Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Jumala käski Abrahamin uhrata poikansa Iisakin, mutta peruutti tämän käskynsä viime hetkellä ennen kuin Abraham olisi toteuttanut sen. Jumala halusi testata Abrahamin kuuliaisuutta. Testauksen jälkeen Jumala antoi Abrahamille oinaan uhrattavaksi.[13] Monet profeetat korostivat, ettei uhrien pitänyt olla uskonnossa pää­asia, vaan tärkeämpää oli ihmisen oikea mielen­laatu.[14]

Vanhassa testamentissa edellytettiin lisäksi, että eläinuhreja voitiin suorittaa vain yhdessä paikassa[15], Joosian ajasta lähtien Jerusalemin temppelissä.[16], alkujaan ilmestysmajassa. Sen jälkeen, kun Jerusalemin toinen temppeli tuhoutui ensimmäisessä juutalais­sodassa vuonna 70, eläinuhrit jäivätkin pois juutalaisten jumalan­palveluksesta.[16]

Kristinuskon käsitys, joka perustuu erityisesti Heprealaiskirjeeseen[17], on että Kristuksen kuolema oli lopullinen ja täydellinen uhri syntien sovittamiseksi, minkä vuoksi sen jälkeen mitään muita syntiuhreja ei enää sen jälkeen tarvita.[16]. Muita uhreja on kristinuskossa on edelleen, esimerkiksi rukous on uhri. Teologiassa myös sakramentteja on voitu nimittää uhreiksi. Erityisesti Katolisessa kirkossa ehtoollinen on käsitetty eräänlaiseksi Jeesuksen sovittavan ristinuhrin representaatioksi, läsnäolevaksi tekemiseksi, minkä vuoksi sitä nimitetään messu-uhriksi.[18] Protestanttiset kirkkokunnat ovat perinteisesti suhtautuneet negatiivisesti ajatukseen Kristuksen uudelleen uhraamisesta.[19] Tästä ei kuitenkaan katolisessa käsityksessä ole kyse.

Uhraamiseen verrattavia tapoja länsimaissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haudoille tuodut kynttilät ja kukat ovat jäänteitä uhritoimituksista ja hautalahjoista. Ne on annettu uskotulle yliluonnolliselle taholle, vainajan sielulle. Ortodoksit saattavat tuoda haudoille ruokaa. On epäselvää, missä määrin kyse on kristillisestä pyhimyskultista ja missä määrin pakanallisista jäänteistä. Länsimaissa monilla on edelleen tapana heittää kolikkoja suihkulähteisiin hyvän onnen toivossa, mitä voidaan verrata rahauhriin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bertnand Russell: Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti. 1. osa, s. 26, 3. painos WSOY 1992, ISBN 951-0-17867-5
  2. http://natmus.dk/en/historical-knowledge/denmark/prehistoric-period-until-1050-ad/the-viking-age/religion-magic-death-and-rituals/the-viking-blot-sacrifices/
  3. http://natmus.dk/en/historical-knowledge/denmark/prehistoric-period-until-1050-ad/the-viking-age/religion-magic-death-and-rituals/human-sacrifices/
  4. Ks. esim. 2. Moos. 29.
  5. Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1909–1919, hakusana perheuhrit.
  6. Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939, hakusana perheuhrit.
  7. 3. Moos. 16:1-34
  8. Ks. Katolisen kirkon katekismus, artikla 605.
  9. Ks. esim. Johannes Krysostomoksen liturgia kirjassa Jumalallinen liturgia, Ortodoksisen kirjallisuuden neuvosto 2003 (ISBN 951-8979-32-4), s. 80.
  10. 3. Moos. 1.-7.
  11. 3. Moos. 16:1-34
  12. 5. Moos. 12:31
  13. 1. Moos. 22:1-13
  14. esim. Jes. 1:5-12, Jer. 6:20, Aam. 5:21-24
  15. 5. Moos. 12:5-14
  16. a b c Otavan iso tietosanakirja, 9. osa (Tse-Visc), art. Uhri
  17. Hebr. 7 - 10
  18. Katolisen kirkon katekismus, artikla 1357-1366.
  19. Ks. esim. Augsburgin tunnustus, luku XXIV

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]