Khalkedonin kirkolliskokous

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ekumeeniset kirkolliskokoukset
  1. Nikean ensimmäinen kirkolliskokous
  2. Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous
  3. Efesoksen kirkolliskokous
  4. Khalkedonin kirkolliskokous
  5. Konstantinopolin toinen kirkolliskokous
  6. Konstantinopolin kolmas kirkolliskokous
  7. Nikean toinen kirkolliskokous
  8. Konstantinopolin neljäs kirkolliskokous
  9. 1. Lateraanikonsiili
  10. 2. Lateraanikonsiili
  11. 3. Lateraanikonsiili
  12. 4. Lateraanikonsiili
  13. Lyonin ensimmäinen kirkolliskokous
  14. Lyonin toinen kirkolliskokous
  15. Viennen kirkolliskokous
  16. Konstanzin kirkolliskokous
  17. Firenzen kirkolliskokous
  18. 5. Lateraanikonsiili
  19. Trenton kirkolliskokous
  20. Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous
  21. Vatikaanin toinen kirkolliskokous

Neljäs ekumeeninen eli yleinen, koko ”yhdeksi, pyhäksi, yhteiseksi ja apostoliseksi” itsensä tunnustavan seurakunnan piispojen kirkolliskokous pidettiin vuonna 451 Khalkedonissa (nykyisin Kadıköyn kaupunginosa Istanbulin Aasian puoleisessa osassa).

Keisari Marcianus kutsui kirkolliskokouksen koolle käsittelemään uudelleen kristologisesta kysymyksestä syntynyttä monofysitismiksi kutsuttua harhaoppia, jonka tärkeimpiä kannattajia olivat erään luostarin arkkimandriitta Eutykhes ja Alexandrian patriarkka Dioskuros. Harhaoppi tuomittiin. Kokouksessa käsiteltiin myös kirkollisen kurin ja jurisdiktion ongelmia.

Neljäs kirkolliskokous oli alun perin kutsuttu koolle Nikeaan, mutta Markianus siirsi sen viime hetkellä Khalkedoniin, lähemmäksi Konstantinopolia ja keisaria. Kokous alkoi 8. lokakuuta ja päättyi 1. marraskuuta 451.

Khalkedonin kokoukseen osallistujien tarkasta lukumäärästä ei ole varmuutta. Kirjeessä paaville synodin piispat mainitsevat, että läsnä on 520 piispaa. Yleisin arvio on 630 piispaa, kun luetaan mukaan poissaolevien piispojen edustajat. Kirkon läntisten osien edustajina oli viisi paavi Leo I:n legaattia, joista kokouksen puheenjohtajina toimi kolme: Lilybaemin piispa Paschasinus, piispa Lucentius ja pappi Bonifacius. Muut paavin legaatit, Kosin piispa Julianus ja pappi Basileos, istuivat piispojen joukossa.

Kokouksen alussa synodi kielsi Aleksandrian patriarkalta Dioskurokselta läsnäolo-oikeuden, ja harhaoppisiksi tuomittujen näkemystensä takia häneltä riistettiin myöhemmin piispuuskin.

Kokouksessa luettiin ja vahvistettiin edellisten kokousten kanonit sekä paavin dogmaattinen lähetyskirje, jonka todettiin vastaavan pyhien isien uskoa.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nestorioksen oppi, joka erotti kaksi persoonaa Kristuksessa – jumalallisen ja inhimillisen –, oli tuomittu harhaopiksi kolmannessa kirkolliskokouksessa Efesossa v. 431. Kokouksen määritelmän mukaan Kristus on jumalihminen, jolla on yksi ja sama persoona, mutta kaksi luontoa.

Konstantinopolin arkkimandriitta Eutykhes vastusti sekä Efesoksen konsiilin opetusta että Nestorioksen linjaa. Eutykheen mukaan Kristuksessa on vain yksi luonto: lihaksi tulemisen jälkeen on mahdotonta erottaa jumalallista ja inhimillistä luontoa toisistaan. Efesoksen kokouksessa Eutykhes erotettiin kirkosta.

Saatuaan keisari Theodosius II:n ja Aleksandrian patriarkka Dioskuroksen suosituksen Eutykhes järjesti elokuussa 449 kokouksen, jossa hänen näkemyksensä Kristuksesta tutkittiin uudelleen. Kokous tunnettiin myöhemmin Efesoksen ryövärisynodin nimisenä. Kutsuttujen joukossa oli myös Rooman paavi Leo I (440–461), joka lähetti kolmijäsenisen delegaationsa mukana Eutykheen oppeja kommentoivan ”dogmaattisen” lähetyskirjeen. Ryövärisynodin puheenjohtaja Aleksandrian patriarkka Dioskuros kielsi lukemasta paavin lähetyskirjettä kokoukselle. Ainoastaan Dioskuroksen ja Eutykheen kannattajat saivat puheoikeuden.

Efesoksen ”ryövärikokouksen” (449) jälkeen kirkossa tapahtui hajaannus, jonka vastaiskuksi uusi keisari Markianus (450–457) kutsui koolle Khalkedonin kirkolliskokouksen. Paavi Leo I vastusti uutta kirkolliskokousta peläten uusia väittelyjä ja riitoja. Hänen mielestään kaikkien piispojen oli kaduttava ja allekirjoitettava hänen aikaisemmin lähettämänsä kirje. Paavi myös piti kokouksen ajankohtaa sopimattomana, sillä samanaikaisesti Attilan joukot hyökkäsivät lännestä.

Uskontunnustus ja kaava[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Khalkedonin konsiili hyväksyi uskontunnustuksen. Sen keskeistä kohtaa nimitetään Khalkedonin kaavaksi. Se selvittää Jumalan Pojassa olevien kahden luonnon keskinäistä suhdetta:

Pyhiä isiä seuraten me opetamme kaikki yksimielisesti: (I) on tunnustettava, että meidän Herramme Jeesus Kristus on yksi ja sama Poika, hän on samana täydellinen jumaluudessa ja samana täydellinen ihmisyydessä, tosi Jumala ja samana tosi ihminen, omistaen järjellisen sielun ja ruumiin, jumaluudeltaan yhtä olemusta Isän kanssa ja samana meidän kanssamme yhtä olemusta ihmisyydeltään, kaikessa meidän kaltaisemme, paitsi ilman syntiä, jumaluutensa puolesta hän on ennen aikoja Isästä syntynyt, mutta tämä sama on viimeisinä päivinä meidän tähtemme ja meidän pelastuksemme tähden (syntynyt) ihmisyytensä puolesta Mariasta, neitsyestä, Jumalan äidistä, yksi ja sama Kristus, Poika, Herra, ainosyntyinen, (II) joka tunnetaan kahdessa luonnossa sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta, jolloin yhdistymisen tähden luontojen erilaisuus ei ole millään tavoin kumoutunut, vaan kummankin luonnon omalaatuisuus on säilynyt ja yhdistynyt yhdeksi persoonaksi ja yhdeksi hypostaasiksi, joka ei ole jakaantunut tai erotettu kahdeksi persoonaksi, vaan joka on yksi ja sama ainosyntyinen Poika, Jumala-Logos, Herra Jeesus Kristus, kuten kauan sitten profeetat ovat hänestä opettaneet ja Jeesus Kristus itse on meitä opettanut ja isien tunnustus on meille välittänyt.[1]

Termiä Khalkedonin kaava voidaan käyttää myös rajatummin, jolloin tarkoitetaan ilmaisua [yksi Kristus kahdessa luonnossa luontoja] sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta.

Kanonit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkolliskokouksen päätöksiksi hyväksytään kiistatta 27 kanonia.

Sekä Konstantinopolin patriarkka Anatolius että keisari Marcianus pyysivät kirjeitse paavi Leo I:ltä kirkolliskokouksen päätösten vahvistamista. Leo I vahvisti kokouksen päätökset 21. maaliskuuta 453, mutta hylkäsi kokouksen 16. istunnossa ehdotetun kanonin nro 28. Tämän vuoksi kanonin 28 ei katsottu saaneen virallisen päätöksen voimaa, ja Khalkedonin kirkolliskokouksen katsottiin antaneen 27 kanonia. Sen jälkeen, kun lännen ja idän kirkot erosivat vuonna 1054, ortodoksinen kirkko on kuitenkin katsonut 28. kanonin viralliseksi päätökseksi.

Lisäksi ortodoksinen kirkko katsoo kanoneiden joukkoon numerot 29 ja 30. Ne sisältyvät eräisiin kreikankielisiin kanonisiin kokoelmiin. Muutoin kanon 29 katsotaan historiallisissa lähteissä otteeksi kirkolliskokouksen 19. istunnon ja kanon 30 otteeksi kirkolliskokouksen neljännen istunnon pöytäkirjasta.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pihkala, Juha, Kristologinen opinmuodostus. Työkirja. Helsinki: Luther-Agricola Seura 2006, teksti 170.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]