Kirkkomusiikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kirkkomusiikki tarkoittaa säveltaidetta, jonka ytimen yleisesti katsotaan olevan kristillisessä jumalanpalveluksessa. Ortodoksista kirkkomusiikkia on kuitenkin vain jumalanpalvelukseen liittyvä musiikki. Läntisissä kirkoissa sitä vastoin on irtauduttu liturgiasta ja alettu esittää messuja, motetteja ja passioita myös itsenäisinä musiikkiteoksina, konserttimusiikkina. "Kirkkomusiikki" saatetaan ymmärtää musiikiksi, jollaista yleensä kuulee kirkkorakennuksessa, joten melkein mikä tahansa vuoden 1600 vaiheilla sävelletty musiikki helposti yhdistetään kirkolliseen yhteyteen. Kirkkomusiikiksi voidaan käsittää myös mikä hyvänsä musiikki, jota jokin kirkko tai seurakunta käyttää julistuksessaan.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalainen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamatussa ei esiinny sanaa musiikki. Israelin kansasta kertovissa kirjoituksissa on kuitenkin runsaasti musiikkiin liittyviä sanoja. Keskeinen heprean jumalanpalveluskäsite on ylistäminen, hll, josta kehittyi kristillinen huudahdus halleluja ("ylistäkää Herraa"). Vanhan testamentin ajan temppelimusiikista vastasivat leeviläiset.[2]

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainitaan Jubal, josta tuli kaikkien harpun- ja huilunsoittajien kantaisä (1. Moos. 4:21). Tämä on Raamatun vanhin maininta soittimista. Aikakirjat taas mainitsevat Daavidin asettaman temppelilaulajien ja -soittajien viran.[3]

Jerusalemin temppelin hävityksessä vuonna 70 musiikin harjoittaminen ammattimaisesti osana temppelin jumalanpalvelusta lakkasi. Jumalanpalveluksia ryhdyttiin viettämään synagogassa, ja laulusta tuli alusta pitäen keskeinen synagogapalveluksen osa.[4]

Alkuseurakunnan musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuseurakunta lauloi kokoontumisissaan psalmeja, kiitosvirsiä ja hengellisiä lauluja. Alkuseurakunta kokoontui aluksi joka päivä, myöhemmin jumalanpalveluspäiväksi vakiintui viikon ensimmäinen päivä. Kun ehtoollinen ja sanajumalanpalvelus sulautuivat yhteen, laulun osuus lisääntyi.[5]

Varhaisten kristittyjen jumalanpalvelusmusiikissa pyhiä kirjoituksia luettin synagogatyyliin puhelaulaen, resitoiden yksinkertaisella melodialla, mikä paransi kuuluvuutta. Ortodoksisessa perinteessä tämä on säilynyt vain hyvin vähän muuttuneena nykyaikaan. Lännen kirkon puhelaulua kutsutaan kantilloinniksi. Saman sävelen toiston ohella siinä on lauseen alkua ja loppua jäsentäviä kuvioita.[2]

Valtionuskonnon aikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

300–500-luvuilla kantillointi ja varsinaiset laulusävelmät vakiintuivat moniksi eri tyypeiksi, hymnin rakenne taas ei ole myöhemminkään juuri muuttunut. Uusien sävelmien tekeminen helpottui, kun kirkko saavutti 313 aseman valtionuskontona ja jumalanpalvelusmenot rikastuivat. Sävelmiä oli 600-luvulle tultaessa syntynyt niin paljon, että oli vaikeaa muistaa kirkkovuoden mittaan harvoin laulettuja sävelmiä.[6]

Gregoriaaninen laulu keskiajan kirkkomusiikin runkona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Messutekstejä alettiin koota ja järjestää johdonmukaisemmiksi sarjoiksi varsinkin 400-luvulta lähtien. Roomalaisen liturgian järjestelytyötä symboloi 590–604 paavina ollut Gregorius Suuri, jonka mukaan lännen kirkon latinankielistä laulua kutsutaan gregoriaaniseksi lauluksi.[6] Uudemman tutkimuksen mukaan niin sanottu gregoriaaninen kantaohjelmisto muodostui kuitenkin vasta 800-luvulla frankkien valtakunnassa.[7]

500-luvulla messun rakenne oli vakiintunut[6]. Messun eli ehtoollisjumalanpalveluksen pysyvät eli ordinarium-osat olivat Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei[8]. Proprium-osina käytettiin kunkin sunnuntain omia tekstejä[8]. Proprium-laulut kuuluivat psalmilaulun perinteeseen[8]. Ordinarium-laulut taas syntyivät vähitellen paikallisista musiikillisista käytännöistä[8].

Gregoriaaninen laulu on yksiäänistä ja rytmiltään vapaata, toisin sanoen sitä ei voida kaavoittaa tiettyyn tahtijärjestelmään. Siitä on olemassa useita muunnoksia, joista kutakin käytetään erilaisiin liturgisiin tarkoituksiin. Niinpä lauletaan tiettyjä Raamatun tekstejä määrätyllä sävelkorkeudella ja muodostamalla pieniä melodiakuvioita lauseen alussa ja välimerkkien kohdalla (psalmodia). Toisille lauluille, kuten Hallelujalle, on ominaista koristeellinen melodia, jossa varsinkin loppuvokaaleja väritetään ns. melismoilla.

Tärkein katolinen jumalanpalvelus on messu, johon kuuluvat laulut vaihtelevat kulloisenkin juhlapäivän mukaan. Niiden kaikkien tekstit ovat raamatullisia. Messun yhteydessä esiintyy hymnejä, joiden sanat ovat runollisia, mutta eivät raamatullisia, sekä trooppeja ja sekvenssejä. Viimeksi mainitut ovat syntyneet siten, että varsinaisten liturgisten laulujen melodiasarjoihin on sepitetty uusia, hartautta herättäviä tekstejä.

Messuun sisältyvät laulut ovat moniäänisen musiikin synnystä saakka herättäneet kiinnostusta säveltäjissä. Aluksi sovellettiin alkuperäinen liturgiamusiikki yhdelle tai useammalle äänelle, mutta säveltaiteen kehittyessä vapauduttiin tästä riippuvuudesta ja sepitettiin itsenäisesti koko melodia-aineisto. Tällä tavoin muokattiin taiteellisesti etenkin niin sanotun ordinarium missaen sisältämiä lauluja Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei, ja kun messusta puhutaan musikaalisessa merkityksessä, tarkoitetaan tavallisesti juuri tätä muotoa. Toinen yleinen muoto on niin sanottu moletti, jossa tekstin eri osia muokataan kutakin vuorollaan ja jossa kullakin näistä osista on oma melodiansa.

Nuottiviivastoja oli jo 800-luvun lopulla. Italialainen Guido Arezzolainen teki tunnetuksi neliviivaisen viivaston ja siihen perustuvan säveltapailumenetelmän. Viivastokirjoituksen yleisimmäksi tyyliksi vakiintui 1200-luvulla romaaninen koraalinuottikirjoitus, jota käytetään edelleen latinalaisen liturgisen laulun nuotinnuksessa.[9]

Messulaulu saavutti huippukohtansa 1400- ja 1500-luvulla, jolloin sellaiset säveltäjät kuin Josquin Desprez, Palestrina ja Orlando di Lasso kohottivat sen ylittämättömälle tasolle. Sointien vallatessa yhä enemmän alaa alkoi 1600-luvulla syntyä todellisia konserttimessuja, jotka pian menettivät liturgisen luonteensa ja siirrettiin kirkon ulkopuolelle. Myöhäisempinäkin aikoina on silti luotu taiteellisesti arvokasta kirkkomusiikkia, mistä ovat todistuksena muun muassa Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem ja Anton Brucknerin Te Deum.

Protestanttinen kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonpuhdistusta toteuttaessaan Martti Luther noudatti musiikin alalla katolisia esikuvia ja säilytti useissa tapauksissa jumalanpalveluksessa gregoriaanisen laulun. Kun tekstit käännettiin saksaksi, elpyi Saksan vanha kirkkolaulu, joka oli syntynyt latinalaisten hymnien esikuvien mukaan. Sen luonne seurakunnan lauluna säilytettiin, ja se painoi oman leimansa protestanttisiin kirkonmenoihin.

Protestanttinen kirkkomusiikki ei sekään välttynyt taiteellisilta sovituksilta, ja pian alkoi esiintyä säveltäjien kirkkolauluista tekemiä moniäänisiä muunnelmia. Muita protestanttisen kirkkomusiikin muotoja ovat hengellinen konsertto, jossa esiintyy 1–5 laulusolistia urkujen säestäessä ja jota 1600-luvulla harrasti muun muassa säveltäjä Heinrich Schütz, sekä evankeliumimotetti ja passio. Viimeksi mainittu on Jeesuksen kärsimyshistorian dramaattinen kuvaus, jonka tekstit ovat peräisin evankeliumeista ja joka on sävelletty solisteille, kuoroille ja orkesterille. Sen kohotti korkealle tasolle Johann Sebastian Bach etenkin teoksillaan Matteuspassio ja Johannespassio.

Protestanttisessa kirkkomusiikissa on uruilla ollut tärkeä osuus. Urkuja käytettiin tosin jo keskiajan katolisessa kirkossa, mutta vasta uskonpuhdistuksen jälkeen tulivat näyttämölle urkumusiikin suuret mestarit, vaikkakin viime aikoina tämän alan suurimmat nimet vaikuttivat katolisen kirkon puolella. Urkumusiikki käsitti aluksi kirkkolaulujen sovituksia ja kehittyi itsenäiseksi vasta uruille tyypillisten muotojen kuten preludin, toccatan, fuugan synnyttyä. Tämänkin alan huippua merkitsevät J. S. Bachin urkusävellykset.

Saksasta käsin levinneen luterilaisuuden piirissä moniäänistä ja niin latinan- kuin kansankielistäkin kirkkomusiikkia sävellettiin niin Böömissä, Unkarissa, Pohjoismaissa kuin Baltian maissakin. 1600- ja 1700-lukujen sodat ja poliittiset mullistukset kuitenkin estivät näiden alueiden kirkollista musiikkia nousemasta kukoistukseen.[10]

Kirkollinen nykymusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alkupuoliskolla uusklassismin aikaan romantiikan tunteikkuuden tilalle haluttiin klassista yksinkertaisuutta. Paul Hindemithin ajatus "käyttömusiikista" innoitti saksalaisia kirkkomusiikin säveltäjiä.[11]

Johann Nepomuk Davidin, Hugo Distlerin, Ernst Peppingin ja Siegfried Redan esikuvia olivat Bachia edeltäneet säveltäjät, kuten Heinrich Schütz. Heidän sävellyksissään polyfoniaan, koraalisävelmiin ja vanhoihin muotoihin yhdistyivät viileys ja objektiivisuus.[12]

Pohjoismaisessa kirkkomusiikissa uusklassismin vaikutteet näkyivät tanskalaisten Carl Nielsenin ja Bernhard Lewkowitchin sekä ruotsalaisen Hilding Rosenbergin tuotannossa.[13] Uusklassisia sävyjä on myös Frank Martinin, Igor Stravinskyn ja Benjamin Brittenin sävellyksissä. Uutta ilmaisua Stravinskyn tavoin ovat etsineet lisäksi muiden muassa puolalaiset Henryk Gorecki ja Krzysztof Penderecki. Lähinnä ortodoksisen kirkon traditiosta ovat ammentaneet englantilainen John Tavener ja virolainen Arvo Pärt, joiden teokset ovat yksinkertaisen meditatiivisia.[13]

Olivier Messiaen tunnetaan ennen kaikkea urkumusiikistaan, jossa katolinen mystiikka yhdistyy sarjallisuuteen, intialaisiin rytmeihin ja lintujen lauluun. Tšekkiläinen Petr Eben on yhdistänyt moderneja keinovaroja liturgiseen perinteeseen, kuten Suomessa Jouko Linjama. Joonas Kokkosen ooppera "Viimeiset kiusaukset" käyttää johtoaiheenaan kansankoraalia. Saksalainen Heinz Werner Zimmermann hyödyntää jazzia liturgisen musiikin uutena elementtinä.[14]

1900-luvun lopulla taidemusiikissa on painotettu yhä enemmän kuulijaa ja katsojaa välittömästi koskettavia ilmiöitä, kuten melodian laulullisuutta, kolmisointua ja rytmin yksinkertaistamista. Myös kirkollisessa käyttömusiikissa sijaa saavat oman ajan ilmiöt. "Kansanomaiset musiikkityylit" olivat esillä esimerkiksi Suomen vuoden 2000 kirkkokäsikirjan valmisteluissa.[15]

Afroamerikkalaisessa musiikkikulttuurissa on korostuneesti esillä rytmi. Musiikin mukaansatempaavia ominaisuuksia on puolestaan eurooppalaisen kristillisen liturgian yhteydessä perinteisesti varottu. Afroamerikkalaisen musiikin rytmiikka saattaakin palauttaa liturgista musiikkia sen vanhatestamentillisille juurille.[16]

Kirkkosävellajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkosävellajit ovat ne keskiajan kirkkolaulun sävellajit, joista uudenajan alussa nykyiset duuri- ja mollisävellajimme ovat johtuneet. Kirkkosävellajien erikoisominaisuudet ovat todennäköisesti peräisin ikivanhasta taidekäytännöstä. 800-luvulla tulivat länsimaissa käytäntöön niiden nykyiset nimet: doorinen, fryyginen, lyydinen ja miksolyydinen.

Selvitys kirkkosävellajien tonaalisuudesta:

  • Doorinen: Molli, perus-sävel päätössävelenä, 6:s aste usein korotettuna.
  • Fryyginen: Molli, dominantti päätössävelenä.
  • Lyydinen: Duuri, perussävel päätössävelenä, 4:s aste usein korotettuna.
  • Miksolyydinen: Duuri, dominantti päätössävelenä.
Kirkkomusiikin sävellajit.


1500-luvun teoreetikot lisäsivät kirkkosävellajien lukuun tavallisen mollin ja duurin (ns. "aiolisen" ja "joonisen" sävellajin). Sen jälkeen ovat kirkkosävellajit sulautuneet yhä enemmän näihin. Oltuaan 1700-luvun keskivaiheilta saakka miltei muinaismuistojen asemassa, ovat kirkkosävellajit viimeisen sadan vuoden aikana uudelleen herättäneet suurempaa mielenkiintoa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lasse Erkkilä, Ulla Tuovinen, Erkki Tuppurainen (toim.): Kirkkomusiikin käsikirja. s. 37. Helsinki: Kirjapaja, 2003. ISBN 951-625-851-4 (sid.).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 37.
  2. a b Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 39.
  3. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 71.
  4. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 73.
  5. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 74.
  6. a b c Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 41.
  7. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 41, 42.
  8. a b c d Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 42.
  9. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 42, 43.
  10. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 50.
  11. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 55.
  12. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 55, 56.
  13. a b Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 56.
  14. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 56, 57.
  15. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 58.
  16. Erkkilä, Tuovinen, Tuppurainen 2003, s. 58, 59.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andrew Wilson-Dickson: The Story of Christian Music (1992)
  • Carl-Allan Moberg: Kyrkomusikens historia (1932)
  • Folke Bohlin: Musik i kristen tradition (1996)