Anton Bruckner

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Anton Bruckner elämänsä loppupuolella.

Joseph Anton Bruckner (4. syyskuuta 1824 Ansfelden, Itävalta-Unkari11. lokakuuta 1896 Wien) oli itävaltalainen romantiikan aikakauden säveltäjä, joka edusti vuosisadan loppupuolen uudistusmielistä suuntausta. Hänet tunnetaan sävyltään arvokkaista ja monumentaalisista sinfonioistaan. Bruckner luetaan suurimpien sinfonikkojen joukkoon.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anton Bruckner syntyi Ansfeldenin pikkukaupungissa lähellä Linziä. Katolisen Brucknerin ensimmäiset musiikkielämykset liittyivät kirkkoon, kun pojan äiti vei häntä pienenä messuun. Nelivuotiaana hän alkoi soittaa isänsä johdolla viulua ja myöhemmin myös spinettiä. Hän pystyi jo 10-vuotiaana soittamaan urkuja kirkkourkurina toimineen isänsä sijaisena. Häneen vaikuttivat nuorena koetut Wolfgang Amadeus Mozartin ja Joseph Haydnin teosten esitykset.[1]

Brucknerin ensimmäiset omat sävellykset syntyivät hieman yli kymmenen vuoden ikäisenä. Vuonna 1837 Antonin isä kuoli ja äiti Therese halusi, että lapset saisivat kaikesta huolimatta kunnollisen koulutuksen. Hän järjesti Antonin kuoropojaksi Sankt Florianin luostariin, jossa hän vietti kolme vuotta. Luostarin jälkeen hän opiskeli Linzissä opettajaksi. Sankt Florianissa vapautui 1845 apulaisopettajan paikka, jonka Bruckner sai. Hän piti aluksi itseään enemmän opettajana kuin muusikkona, mutta opiskeli kuitenkin ahkerasti musiikin teoriaa ja urkujensoittoa. Muutaman vuoden kuluttua hänestä tuli luostarin urkuri. Näinä vuosina syntyivät hänen ensimmäiset kunnianhimoiset teoksensa, lähinnä kirkkomusiikkia.

Wieniin opiskelemaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori Anton Bruckner.

1855 Bruckner teki matkan Wieniin Simon Sechterin sävellysoppiin. Opiskelu tapahtui pääosin kirjeiden välityksellä. Opinnot kestivät vuoteen 1861 asti. Bruckner suoritti sävellysdiplomin Wienin konservatoriossa parhain mahdollisin arvosanoin. Hänen kontrapunktisesta osaamisestaan muuan kapellimestari Johann von Herbeck totesi: "Hänen olisi pitänyt kuulustella meitä." Ikuisena opiskelijana Bruckner kuitenkin ryhtyi seuraavaksi, 37 vuoden ikäisenä, opiskelemaan muoto-oppia ja orkestraatiota. Vuonna 1863 Bruckner tutustui Richard Wagneriin ja tämän teoksiin, joista oli tuleva hänelle hyvin läheisiä ja inspiroivia. Brucknerin lahjakkuus alkoi näkyä vasta hänen ollessaan yli kolmikymmenvuotias, ja laajempaan suosioon hän nousi vasta yli kuusikymmenvuotiaana. Huolimatta ajattelultaan radikaalin Wagnerin ihailusta Bruckner oli itse harras katolilainen, joka kuitenkin rakasti myös oluenjuontia. Bruckner tottumuksineen tunsikin usein olevansa hieman syrjässä muista aikalaisistaan. Vuonna 1861 Bruckner oli tutustunut Franz Lisztiin, joka oli hänen tapaansa syvästi uskonnollinen sekä kiinnostunut harmonian kehittämisestä. Lisztiä pidetiin Wagnerin kanssa musiikissa "uuden saksalaisen koulukunnan" perustajana, ja myöhemmin myös Bruckner luettiin kuuluvaksi tähän suuntaukseen. Ensimmäiset kypsät teokset syntyivät vuosien 1864 ja 1868 välillä, mm. 3 messua (e-, d-, ja f-molli) ja ensimmäinen sinfonia c-molli.

Kritisoitu säveltäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1868 Bruckner otti vastaan työn musiikinteorian opettajana Wienin konservatoriossa. Tuona aikana hän keskitti enimmän tarmonsa sinfonioiden kirjoittamiseen. Teokset saivat kuitenkin huonon vastaanoton ja niitä kuvattiin "villeiksi" ja "järjettömiksi". Myöhemmin, vuonna 1875, hän otti vastaan viran Wienin yliopistosta, jossa hän pyrki tekemään musiikinteoriasta osan tutkintoa. Bruckner ei kaiken kaikkiaan viihtynyt Wienissä, koska sen musiikkimaailmassa keskeinen hahmo oli tuolloin kriitikko Eduard Hanslick. Tuohon aikaan musiikkimaailmaa jakoi Richard Wagner ja Brahmsin musiikin suosijoiden kiista. Koska Bruckner itse piti Wagnerista, hän joutui vanhoillisen Hanslickin epäsuosioon. (Jean Sibeliuksen opiskellessa nuorena Saksassa oli myös vallalla vastakkainasettelu, nyt Brahmsin ja Brucknerin kannattajien välillä. Tämä johti opiskelijoiden keskuudessa ajoittain käsirysyihin. Sibelius itse suosi Bruckneria.) Kapellimestarit, kuten Arthur Nikisch ja Franz Schalk, tekivät Brucknerille ehdotuksia siitä, miten hän voisi tehdä teoksistaan helpommin lähestyttäviä yleisön kannalta. Bruckner muuttikin teoksiaan saamansa palautteen pohjalta, mutta hän kuitenkin piti alkuperäisiä versioita usein oikeina ja halusi ne talletettaviksi Wienin kansalliskirjastoon. Brucknerin itseluottamuksen on sanottu näkyneen myös siinä, että hän aloitti seuraavan sinfoniansa säveltämisen usein jo pari päivää edellisen valmistumisen jälkeen. Myös teosten jättiläismäiset mittasuhteet kertovat säveltäjän lujasta uskosta omiin kykyihinsä.

Kritiikistä huolimatta Brucknerin uraan mahtui myös suuria menestyksen hetkiä ja arvostusta varsinkin hänen elämänsä loppupuolella. Esimerkiksi seitsemännen ja kahdeksannen sinfonian kantaesitykset olivat todellisia riemuvoittoja. Yleisö jopa buuasi Hanslickille tämän saapuessa aitioonsa kuuntelemaan kahdeksatta sinfoniaa. Brucknerin innokkaimpia aikalaistukijoita oli kriitikkona ja laulusäveltäjänä tunnettu Hugo Wolf. Vuonna 1894 Brucknerin 70-vuotispäiviä vietettiin merkkitapahtumana ja viimeisiksi vuosikseen säveltäjä muutti itsensä keisari Frans Joosefin kutsusta asumaan Belvederen keisarillisen palatsin tiloihin. Kerrotaan, että Bruckner sai keisarilta luvan toivoa jotain. Keisari ajatteli Brucknerin toivovan kenties suurempaa eläkettä tai tilavampaa asuntoa. Säveltäjä kuitenkin kysyi, eikö majesteetti voisi jotenkin vaikuttaa siihen, ettei Hanslick enää haukkuisi hänen teoksiaan niin ilkeästi.

Muu musiikillinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bruckner kirjoitti sinfonioiden lisäksi myös messuja, motetteja ja muita hengellisiä kuoroteoksia. Viimeksi mainituissa Brucknerin tyyli oli hänen sinfonioistaan poiketen ennemminkin konservatiivinen ja kontrapunktia hyödyntävä. Moteteista kuuluisimmat ovat Ave Maria, Locus iste sekä Os justi. Bruckneria pidettiin elämäntyyliltään yksinkertaisuutta rakastavana ihmisenä, joka työskenteli sitkeästi omalla alallaan ja otti nöyrästi vastaan häntä myöhempinä vuosinaan kohdanneen suosion. Viattomasta ja tavoiltaan yksinkertaisesta Brucknerista kiersi aikanaan runsaasti anekdootteja. Tarinan mukaan hän kerran antoi sinfoniaansa harjoittaneelle kapellimestarille juomarahaa, jotta tämä olisi voinut ostaa itselleen lasin olutta. Brucknerin yksinkertaisuutta ei pidä kuitenkaan tulkita väärin. Kykenihän "yksinkertainen" Bruckner luomaan vaivattomasti äärimmäisen monimutkaisia, pitkälle kehitettyä musiikillista käsityötaitoa vaativia muotoratkaisuja teoksiinsa. Bruckner oli eläessään myös kuuluisa urkuri, joka hämmästytti yleisöä konserteillaan myös esimerkiksi Ranskassa vuonna 1869 sekä Englannissa vuonna 1871. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut merkittäviä sävellyksiä uruille. Urkuimprovisaatioistaan Bruckner kuitenkin sai ideoita sinfonioitaan varten. Hän myös opetti urkujen soittoa konservatoriossa. Hänen oppilaisiinsa kuului esimerkiksi Hans Rott, jonka musiikki vaikutti Gustav Mahleriin ja Franz Schmidtin.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bruckner kuoli sydänhalvaukseen 11. lokakuuta 1896 kotonaan Wienissä. Hänen yhdeksäs, keskeneräiseksi jäänyt sinfoniansa esitettiin samassa kaupungissa 11. helmikuuta 1903. Bruckner ei koskaan mennyt naimisiin, mutta hän ehdotti naimakauppoja monille tytöille. Brucknerin sanottiin olleen kiinnostunut ruumiinsa käsittelystä, ja hän jätti tarkat ohjeet siitä, miten hänen ruumiinsa tulisi balsamoida.

Bruckner säveltäjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brucknerin merkittävimpinä teoksina pidetään hänen yhtätoista sinfoniaansa (joista 9 numeroitua) sekä orkesterille ja kuorolle sävellettyjä kolmea numeroitua messua ja Te Deumia. Sinfonioista arvostetuimmat ovat neljäs, seitsemäs, kahdeksas sekä keskeneräinen yhdeksäs. Myös harvemmin soitetut toinen ja kuudes sinfonia ovat hyviä esimerkkejä säveltäjän omintakeisesta tyylistä, samoin kuten kontrapunktisesti loistelias viides sinfonia.

Bruckner asettaa usein orkesterin eri soitinryhmät toisiaan vastaan hieman urkujen äänikertojen tapaan, jolloin syntyy säveltäjälle tyypillinen, juuri urkumaiseksi luonnehdittu sointiväri. Bruckner sai vaikutteita erityisesti Beethovenilta, Franz Schubertilta ja Wagnerilta, joskin Wagnerin merkitystä on usein ylikorostettu. Brucknerin sinfoninen tyyli erottuu radikaalisti kaikista aikalaisistaan sekä myös myöhemmistä säveltäjistä. Sinfoniat ovat Gustav Mahleria ennakoiden kestoltaan pitkiä, pituudeltaan runsaasta tunnista lähes puoleentoista. Sinfonioiden avaus ja loppuosa ovat usein molemmat kahdenkymmenen tai liki puolen tunnin mittaisia ja välissä olevat osat saattavat olla lähes yhtä pitkiä. Monesti Bruckner aloittaa sinfoniansa jousien hiljaisella tremololla Beethovenin 9. sinfonian tapaan. Tällaiset nostatusvaiheet kestävät Brucknerin teoksissa usein yli minuutin. Brucknerin musiikki on luonteeltaan hyvin dynaamista ja majesteettista. Tempo ei milloinkaan ole Brucknerilla erityisen nopea. Melodisuus ei ole keskeistä Brucknerin tyylissä, sen sijaan painotus on enemmän teosten osien monimutkaisessa rakenteessa.

Vaikka Bruckner oli sinfonikkona uudistuksellinen säveltäjä, hänen uudistuksellisuutensa ei ulottunut teosten rakenteeseen osien tasolla. Kaikki hänen sinfoniansa ovat nimittäin jo klassismin ajoilta peräytyneen käytännön mukaisesti neliosaisia. Ne alkavat laajennettua sonaattimuotoa käyttävällä allegro-osuudella, jota seuraa lähes aina hidas osio, 3/4 tahtilajiin kirjoitettu scherzo ja lopuksi osin sonaattimuotoon perustuva finaali. Brucknerin käyttämät orkesterit ovat myös kokoonpanoltaan suhteellisen perinteisiä: normaalit jouset, puupuhaltimia on pareittain, käyrätorvia neljä, trumpetteja kaksi tai kolme, pasuunoita kolme. Lisäksi mukana on yksi tuuba. Kahdeksannessa ja yhdeksännessä sinfoniassa puupuhaltimet ovat kolminkertaiset. Lyömäsoittimista Brucknerille riittävät yleensä pelkät patarummut. Kolmessa viimeisessä sinfoniassa on käytetty Wagner-tuubia. Huolimatta suhteellisen vaatimattomista kokoonpanoista Bruckner saa esittäjistöstään halutessaan irti valtaisia tehoja. Solisteille, kuorolle, uruille ja orkesterille sävelletty Te Deum tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Sinfonioilla ei ole kutsumanimiä lukuunottamatta Romanttista neljättä sinfoniaa (kahdeksannen sinfonian nimestä, "apokalyptinen", on aikojen saatossa luovuttu).

Sinfoniat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brucknerin toinen sinfonia, c-molli (1872), ei tuoreeltaan saanut suurempaa vastakaikua: kapellimestari Otto Dessoff luonnehti sitä kerrassaan kelvottomaksi. Kantaesityksen yleisö suhtautui teokseen suopeasti, mutta myöhemmin se on tahtonut jäädä Brucknerin myöhempien, monumentaalisten sinfonioiden varjoon. Neljäs sinfonia otettiin suosiollisesti vastaan: ensiesityksessä yleisö taputti jokaisen osan jälkeen. Viides sinfonia on edeltäjäänsä selvästi vaikeammin lähestyttävä, mutta sekin nostetaan Brucknerin parhaimpien töiden joukkoon. Kuudes sinfonia on vähemmän suosittu, ja sitä esitetään selvästi muita Brucknerin myöhäisiä sinfonioita harvemmin. Seitsemännen sinfonian ensiesityksessä 1883 Bruckner sai osakseen suurta suosiota. Säveltäjää inhonnut kriitikko Eduard Hanslick piti teosta luonnottomana ja sairaana, mutta monet kuulijat kohottivat sen tuoreeltaan Brucknerin mestaritöiden joukkoon.

Kahdeksannen, c-molli-sinfonian sävellystyö alkoi vuonna 1884. Teoksen inspiraationlähteestä ei ole selvyyttä, mutta Bruckner sanoi saaneensa sinfonian finaaliin innotusta samana vuonna tapahtuneesta Itävalta-Unkarin ja Saksan keisarien tapaamisesta Venäjän Olmützissa. Vuonna 1887 Bruckner lähetti työn edellistä sinfoniaa johtaneelle kapellimestari Hermann Leville. Tämä ei kuitenkaan ihastunut uuteen sinfoniaan ja Bruckner alkoi tulla epätoivoiseksi. Hän teki teoksesta uuden version, joka valmistui vuonna 1890. Vuoden 1890 versio (Leopold Nowakin toimittama versio) on teoksen esitetyin nykyään, mutta jotkut kapellimestarit suosivat hieman aiempaa versiota (Robert Haasin versio), jossa on muutamia vuoden 1887 versiosta periytyneitä kohtia. Teoksen ensimmäinen versio levytettiin ensimmäisen kerran vasta 1980-luvulla. Useimmat tutkijat pitävät sinfonian lopullista, korjausprosessin läpikäynyttä muotoa harkitusti paranneltuna. Alkuperäisessä versiossa oli esimerkiksi mahtipontinen lopetus ensimmäisessä osassa ja scherzon trio oli kepeämpi viimeisen version adagiomaisen osuuden sijaan. Kahdeksannen sinfonian keskeisimpänä osana pidetään yleensä sen adagiota, joka kestää noin 27 minuuttia. Teoksen ensiesityksestä tuli Brucknerin uran menestyksekkäin hetki, ja kriitikko Hanslick buuattiin ulos paikalta. Yleisön joukossa oli myös Brahms, joka otti teoksen vastaan osoittamalla muun yleisön mukana suosiotaan seisaaltaan. Teokselle annettiin myöhemmin lisänimi, "Apokalyptinen", mutta sen käytöstä on nykyään enimmäkseen luovuttu.

Brucknerin elämän viimeinen suuri saavutus oli kesken jäänyt yhdeksäs sinfonia d-molli, jonka kanssa hän alkoi työskennellä vuonna 1887. Teoksen ensimmäiset kolme osaa olivat valmiita vuoden 1894 loppuun mennessä. Pelkän adagion säveltämiseen Brucker oli käyttänyt 18 kuukautta. Säveltäjän heikko kunto viivästytti teoksen valmistumista ja hänen kuollessaan viimeisestä osasta oli paperilla vain laajoja luonnostelmia. Bruckner suunnitteli käyttävänsä teostaan Te Deum yhdeksännen sinfonian finaalina. Ongelmana oli, että Te Deum oli C-duurissa, kun taas sinfonia d-mollissa. Bruckner aloitti Te Deumin transponoinnin toiseen sävellajiin, mutta luopui kohta tästä ideasta. Nykyään yhdeksännestä sinfoniasta esitetään yleensä vain kolme valmistunutta osaa, mutta joskus on käytetty myös Brucknerin luonnostelmien pohjalta rekonstruoituja versioita teoksen finaalista. Rekonstruktioyrityksiä on ollut useampia, joista käytetyimpänä kaiketi John A. Phillipsin versio. Vaikka yhdeksäs sinfonia jäi kesken, monet pitävät sitä Brucknerin edistyksellisimpänä työnä ja se inspiroikin monia myöhempiä säveltäjiä.

Monista Brucknerin numeroiduista sinfonioista on olemassa useita versioita, mikä on aiheuttanut jossain määrin sekaannusta musiikintutkijoiden piirissä. Joskus on ongelmallista arvailla, mitä versiota Bruckner itse piti parhaana.

Brucknerin musiikki 1900-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brucknerin musiikkia suosivat 1900-luvulla monet tunnetuimmista kapellimestareista, kuten Herbert von Karajan, Wilhelm Furtwängler, Sergiu Celibidache, Eugen Jochum ja Günter Wand. Brucknerin sinfonioita otetaan varsin usein konserttiohjelmistoon. Tunnetun Gramophone-lehden perusteosten listaan ("suggested basic library") on valittu Brucknerilta neljäs, viides, kahdeksas ja yhdeksäs sinfonia sekä motetit.lähde?

Natsi-Saksa käytti Brucknerin musiikkia propagandatarkoituksissa. Koska Bruckner ei ollut elävä säveltäjä, voitiin hänen töitään käyttää hyödyksi pelkäämättä säveltäjän vastalauseita. Bruckner ja Adolf Hitler olivat molemmat kotoisin Ylä-Itävallasta.[2] Lisäksi molemmat ihailivat Wagneria. Nämä seikat ilmeisesti lisäsivät Hitlerin kiinnostusta Bruckneria kohtaan. Brucknerin uskonnollisuus oli kuitenkin piirre, joka ei sopinut yhteen natsien tarkoitusten kanssa, ja siksi säveltäjän tätä puolta vähäteltiin. Niinpä Herbert von Karajanin ei sallittu johtaa Brucknerin motetteja konsertissa, jossa esitettiin Brucknerin viides sinfonia. Seitsemännen sinfonian hidasta osaa soitettiin Saksan radiossa, kun Hitlerin kuolemasta kerrottiin. Brucknerin musiikin "natsiyhteydestä" ei ole kuitenkaan nykyään haittaa hänen maineelleen säveltäjänä, koska kukaan ei voi väittää, että Brucknerin ajattelulla tai musiikilla olisi ollut jotain tekemistä natsismin kanssa.

1900-luvun alkupuolella Brucknerin musiikki kärsi myös äänitystekniikan rajoituksista, koska pitkiä teoksia oli hankala saada mahtumaan äänilevyille. LP-levyjen ja myöhemmin CD-levyjen aikana asia on kuitenkin korjaantunut. Brucknerin sinfonioista kaikki mahtuvat yhdelle CD-levylle lukuun ottamatta viidennen ja kahdeksannen sinfonian hitaimpia levytyksiä (joskin näidenkin teosten levytysten keskipituus on alle kahdeksankymmenen minuutin), sekä yhdeksännen sinfonian täydennettyä versiota.

Keskeiset teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinfoniat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuoroteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kamarimusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jousikvintetto, F-duuri (1879)

Musiikkinäyte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Anton Bruckner.