Johannes Brahms

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Brahms vanhana

Johannes Brahms (7. toukokuuta 1833 Hampuri3. huhtikuuta 1897 Wien) oli saksalainen klassisen musiikin säveltäjä, joka edusti tyylillisesti romantiikkaa. Häntä pidetään yhtenä suurimmista koskaan eläneistä säveltäjistä.

Brahms luokiteltiin omana aikanaan saksalaisen musiikin konservatiivisen leirin edustajaksi, mutta hän loi hyvin omaperäisen tyylinsä, josta on myöhemmin löydetty paljon edistyksellisenä pidettyjä elementtejä. Sävellystekniikkansa Brahms pohjasi barokkiin ja klassismiin mutta omaksui romantiikan musiikin suurellisuuden ja kehitti myös aikansa sävelkielen soinnutusta ja melodisuutta.

Brahmsin neljä sinfoniaa kuuluvat klassisen musiikin arvostetuimpiin teoksiin. Samanlaisessa asemassa ovat hänen viulukonserttonsa sekä kaksi suuren mittakaavan mukaan sävellettyä pianokonserttoa. Brahmsin Saksankielinen sielumessu on kaikkien aikojen pidetyimpiä kuoroteoksia, ja se teki hänestä yhden 1800-luvun suosituimmista säveltäjistä. Kamarimusiikkia edustavista teoksista klarinettikvintetto on tunnetuin, muita ovat esimerkiksi pianokvartetot ja -kvintetto. Näiden teostyyppien lisäksi Brahmsin alkusoittoja, säestyksetöntä kuoromusiikkia, liedejä sekä soolopianoteoksia esitetään yhä laajalti. Pianovirtuoosina Brahms esitti usein itse ensimmäisenä omat pianoteoksensa.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Brahms syntyi laajaan alasaksilaista ja pohjoissaksalaista ainesta edustavaan sukuun. Hänen isänsä soitti elannokseen monia soittimia, etenkin käyrätorvea sekä kontrabassoa, ja esiintyi pienessä soittajaryhmässä Hampurin tanssipaikoissa. Isä oli alun perin lähtöisin Schleswig-Holsteinista. Äiti oli isää 17 vuotta vanhempi ompelija, Johanna Henrika Christiane Nissen. Perhe eli aluksi Hampurin sataman lähellä Gängeviertelin korttelissa, kunnes muutti kaupungin pohjoisosiin, Alsterissa sijainneeseen taloon. Johannes sai isältään ensimmäiset oppituntinsa musiikissa. Ja aloitti pianotunnit seitsemän vuoden iässä Otto Firedrich Willibald Cosselin johdolla. Pianon lisäksi Brahms opiskeli sellon soittoa. Tähän tuli kuitenkin loppu, kun hänen sellonopettajansa katosi Brahmsin soittimen kanssa.

Nuori Brahms vaikutti lupaavalta pianistinalulta ja auttoi perhettään toimeentulossa soittamalla pianoa ravintoloissa ja teattereissa sekä antamalla myös soittotunteja. Piano-opinnot jatkuivat Eduard Marxsenin johdolla, joka puolestaan itse oli opiskellut Wienissä Ignaz Seyfriedin (W. A. Mozartin oppilas) sekä Carl von Bockletin (Franz Schubertin ystävä) opastamana. Nuoren Brahmsin vuonna 1849 säveltämä Phantasien über einen beliebten Walzer vaatii jo virtuoosimaista pianonsoittotaitoa. Brahms kertoi itse soittaneensa nuorena bordelleina toimineissa kapakoissa turvatakseen elantonsa. Brahmsin nuoremmasta veljestä Fritzistä tuli myös pianisti. Nuori Brahms esiintyi useissa konserteissa Hampurissa pianistina, mutta hänestä ei lahjoistaan huolimatta tullut kuuluisaa pianistia. Myöhemmin hän kuitenkin esiintyi pianistina esimerkiksi omien pianokonserttojensa ensiesityksissä ja esitti myös lukuisia sooloteoksiaan, osallistui kamarimusiikkiteoksiensa esittämiseen sekä säesti laulujaan.

Brahmsin säveltäjänlahjat tulivat esiin jo varhain. Monet ensimmäisistä sävellyksistään Brahms kuitenkin tuhosi. Esimerkiksi Marxsenin muistelmissa sanotaan, että Brahms oli soittanut oman pianosonaattinsa jo 11-vuotiaana. Nuorena Brahms otti tavakseen julkaista varhaisia sävellystöitään salanimillä, kuten G. W. Marcks ja Karl Würth, ja kirjoitti teoksiinsa omituisen suuret opusnumerot. Aluksi Brahms sävelsi nimenomaan pianolle, ja soitinnuksen salat olivat hänelle vielä epäselviä. Myöhemmin ensimmäisiä orkesteriteoksia säveltäessään hän turvautui ystäväpiirinsä kokeneempien säveltäjien apuun.

Taiteilijaelämä alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brahmsin varhaiset sävellykset eivät saaneet juuri huomiota, ennen kuin hän lähti kiertueelle kuuluisan viulistin, Eduard Remenyin, kanssa vuoden 1853 huhti- ja toukokuussa. Remenyi oli huomannut Brahmsin kyvyt tämän soittaessa eräässä ravintolassa. Matkalla Remenyin kanssa Brahms tapasi Hannoverissa viulisti Joseph Joachimin. Tämä vaikuttui Brahmsin kyvyistä ja kirjoitti, että Brahmsin soitossa on kuultavissa "intensiivinen tuli", "fatalistinen energia" sekä "tarkka rytmi", ja Brahmsin sävellyksistä hän kirjoitti, ettei ollut tavannut vielä aikaisemmin niin nuorta säveltäjää, jonka teokset olivat yhtä laadukkaita.

Joachim suositteli Brahmsia kääntymään Weimarin tuolloisen hovikapellimestarin Franz Lisztin puoleen. Hovissa Brahms kohtasi myös Peter Corneliuksen sekä Joachim Raffin. Kuuluisan kertomuksen mukaan Remenyin ja Brahmsin välit tulehtuivat, koska Brahms ei ylistänyt Lisztin h-molli-sonaattia tarpeeksi innokkaasti heidän kuunnellessaan Lisztin esitystä Weimarin hovissa. Väitetään, että Brahms itse asiassa nukahti kesken esityksen. Nykytutkimus pitää tätä anekdoottia kuitenkin epäuskottavana. Samassa tilaisuudessa Lisztin sanotaan soittaneen Brahmsin scherzon op. 4, siltä seisomalta nuotit nähtyään. Liszt antoi Brahmsille lupauksen kertoa hänestä kirjeitse musiikkikustantamo Breitkopf & Härtelille. Brahms ei odottanut tämän perusteella paljon ja kirjoitti Joachimille kirjeen pyytäen lisää opastusta taiteilijaelämän aloittamisessa. Joachim neuvoi Brahmsia hakeutumaan tällöin Düsseldorfissa majailleen Robert Schumannin luokse.

Schumannien perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Brahms nuorena miehenä (1853).

Joachim oli antanut Brahmsille kirjeen, jossa hänet toivotettiin tervetulleeksi Schumannien taloon, ja tehtyään kävellen kierroksen Reininmaassa, Brahms lähti junalla Düsseldorfiin, jossa Schumannit ottivat hänet vastaan. Robert Schumann oli hyvin vaikuttunut 20-vuotiaan Brahmsin lahjoista ja kirjoitti "Neue Bahnen" (uusia polkuja) -nimisen artikkelin lehteensä Neue Zeitscrift für Musik 28. lokakuuta 1853. Schumann halusi suoda julkista huomiota nuorelle miehelle, jonka hän kirjoitti olevan "määrätty antamaan aikakaudelle ideaalinen ilmaisu". Tämä viesti otettiin Schumannin lähipiirin ulkopuolella hieman skeptisesti vastaan. Düsseldorfissa Brahms osallistui Schummannin ja Albert Dietrichin kanssa kirjoittamaan sonaattia Joachimille. Tämän teoksen nimeksi tuli F-A-E sonaatti. Brahms ihastui myös Schumannin vaimoon, säveltäjä-pianisti Claraan, joka oli Brahmsia 14 vuotta vanhempi.

Brahmsin ystävyys Remenyin kanssa jäi pinnalliseksi. Joachimista ja Schumannista tuli sen sijaan Brahmsin läheiset ystävät. Schumann kannusti Brahmsia tämän säveltäjän uralla ja esitteli yleisölle tämän sävellyksiä. Schumann suljettiin mielisairaalaan jo keväällä 1854, jolloin Brahms muutti pidemmäksi aikaa Düsseldorfiin auttaakseen Claraa. Brahms asui Claran ja tämän lasten kanssa Robertin kuolemaan vuoteen 1856 asti ja oli käytännössä talon isäntä. Brahmsin ja Claran suhteen laadusta on esitetty monenlaisia arvailuja, mutta todellisuus jäänee hämärän peittoon. Brahmsin kirjeistä käy selvästi ilmi, että hän oli rakastunut Claraan. Silti suhde saattoi pysyä sävyltään platonisena. Tunteet tasaantuivat Robertin kuoltua ja muuttuivat syväksi välittämiseksi ja ystävyydeksi, joka jatkui aina Claran kuolemaan, vuoteen 1896 asti.

Detmoldissa ja Hampurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1857 Brahms asettui Detmoldiin. Siellä hän antoi paikallisen ruhtinaskunnan hovissa pianotunteja ja johti orkesteria. Hän kävi myös Hampurissa johtamassa naiskuoroa. Tähän aikaan Brahms aloitti uuden suuren projektin, ensimmäisen pianokonserttonsa. Joseph Joachim antoi hänelle neuvoja orkestraation suhteen. Raskaassa teoksessa on usein väitetty heijastuneen säveltäjän Clara Schumannia kohtaan tuntemat tunteet. Teos sai ensiesityksensä vuoden 1859 tammikuussa Hannoverissa. Seuraava esitys saman kuun 27. päivänä Leipzigissa ei tuottanut odotetunlaista innostusta. Brahms ei peitellyt pettymystään ja päätti lujasti tehdä seuraavasta pianokonsertostaan täysin erilaisen. Se valmistui kuitenkin vasta 22 vuotta myöhemmin.

Detmoldeissa ollessaan Brahms laati pianokonserton lisäksi liedejä sekä serenadeja orkesterille. Tuolloin syntyneellä laulullaan, Unter Blüten des Mai's spielt' ich mit ihrer Hand Brahms vihjaa uudesta naispuolisesta tuttavuudestaan, Agathe von Sieboldista. Brahms myös sisällytti toisen jousisektettonsa ensimmäiseen osaan ihastukseensa nimeen viittaavan sävelkulun perättäisistä nuoteista A-G-A-H-E. Brahms kuitenkin vetäytyi pian kihlasormusten vaihtamisen jälkeen tästä suhteesta. Hän näki, ettei voinut sitoutua avioliittoon tässä vaiheessa elämäänsä. Lopulta Brahms ei koskaan mennyt naimisiin. Hän viittasi avioliittoon "kahleiden kantamisena".

Toukokuussa 1859 Brahms asettui pariksi vuodeksi Hampuriin. Siellä hän aloitti teoksensa Magelonen-liedit, jotka valmistuivat kuitenkin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Samoin hän kirjoitti useita variaatioteoksia pianolle, esimerkiksi Händelin ja Schumannin teemoihin perustuvat. Seuraavana vuonna, 1860, Brahms tutustui julkaisija Fritz Simrockiin. Hän auttoi Brahmsia saamaan teoksiaan laajemmin tunnetuksi. Säveltäjän oli ollut viime aikoina hankalaa saada teoksiaan julkaistuksi. Julkaisijat olivat olleet haluttomia ostamaan Brahmsin teoksia – ensimmäinen pianokonsertto ei ollut menestys ja muut pianoteokset olivat vaikeita soittaa, minkä pelättiin vähentävän nuottien myyntiä. Myös Brahms itse hankaloitti suhteitaan kustantajiin perfektionismillaan halutessaan usein lähettää parannuksia jo luovuttamiinsa käsikirjoituksiin. Brahms käänsi selkänsä Hampurille, kun hänen tukijansa ja ystävänsä Theodor Avé-Lallemantin yritykset saada hänelle kapellimestarin virkaa kaupungissa epäonnistuivat. Myös lauluakatemian kuoronjohtajan paikka meni hänen sijastaan Julius Stockhausenille. Tapaus rasitti Avé-Lallemantin ja Brahmsin ystävyyttä vuosikausia.

Wienissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johann Strauss nuorempi ja Johannes Brahms

Vuonna 1862 Brahms asettui pysyvästi Wieniin, missä hän kohtasi suurta menestystä. Säveltämänsä Saksankielisen sielumessun (Ein deutsches Requiem) avulla hän sai maineen yhtenä aikansa suurimmista säveltäjistä. Vasta tämän jälkeen Brahms rohkeni säveltää ensimmäisen sinfoniansa. Hän hioi teosta kymmenen vuoden ajan ennen sen kantaesitystä vuonna 1876. Brahmsin loput kolme sinfoniaa ilmestyivät vuosina 1877, 1883 ja 1885. Hänen kamarimusiikki-, lied- ja soolopianotuotantonsa kasvoi myös. Brahms pysyi silti hyvin itsekriittisenä työnsä suhteen.

Brahms menestyi nyt pianistina sen verran hyvin, että hänen ei tarvinnut olla pysyvästi töissä elättääkseen itsensä. Vuonna 1873 Brahms nousi kuuluisan Wiener Singverein -kuoron johtajaksi, joskin hän jätti tehtävän jo pari vuotta myöhemmin. Brahmsin jo ilmestyneet sävellykset myivät nyt sen verran hyvin, että julkaisija Simrock juoksi Brahmsin perässä alituiseen kysyen uusia töitä myytäväksi.

Brahms matkusteli paljon, ei pelkästään konserttien takia vaan myös omaksi huvikseen. Hän kävi esimerkiksi Italiassa. Brahms vietti kesäisin aikaansa myös maaseudulla mm. Pörtschachissa, Bad Ischlissä ja Mürzzuschlagissa Itävallassa. Maaseudun rauhassa syntyivät monet kuolemattomat sävellykset.

Yhdysvaltalaisen keksijä Thomas Edisonin edustaja Theo Wangemann kävi Wienissä vuonna 1889 ja kutsui Brahmsia osallistumaan kokeellisen äänitteen tekoon. Metallisylinterille tehdyssä varhaisessa tallenteessa puhuja esittelee aluksi Brahmsin, ja sen jälkeen kuuluu säveltäjän soittamana hänen ensimmäinen unkarilainen tanssinsa pianolle. Varsinainen soitto kuuluu tallenteessa hyvin epäselvästi. Alussa kuultava lyhyt puheääni on hieman selkeämpi, mutta ei tiedetä, onko puhuja Brahms itse vai joku muu. Joka tapauksessa Brahmsista tuli äänityksen myötä ensimmäinen soittoaan taltioinut tunnettu säveltäjä.

Vuonna 1890 tuolloin 57-vuotias Brahms päätti lopettaa säveltämisen. Hän tuhosi nuotteja sisältäneen muistivihkonsa ja ilmoitti kustantajalleen, ettei viidettä sinfoniaa ole tulossa. Brahms ei kuitenkaan pysynyt päätöksessään, vaan sävelsi vielä joitain suosittuja teoksia ennen kuolemaansa. Klarinetisti Richard Mühlfeldiä kohtan tuntemansa ihailun johdosta syntyivät klarinettitrio op. 114, kaksi klarinettisonaattia op. 120 sekä kaiken kamarimusiikin tunnetuimpiin teoksiin kuuluva klarinettikvintetto op. 115. Muita viimeisten vuosien töitä olivat Neljä vakavaa laulua (Vier ernste Gesänge) ja pianosarjat op. 116-119. Brahmsin viimeiseksi teokseksi jäivät urkukoraalit op. 122. Seesteiseen F-duuriin päättyvän kokoelman päätöskappaleen nimi tuntuu enteelliseltä: O Welt, ich muss dich lassen ("Oi maailma, minun on jätettävä sinut").

Clara Schumannin kuolema vuonna 1896 oli Brahmsille kova isku. Brahms kuoli syöpään vajaa vuosi myöhemmin 3. huhtikuuta vuonna 1897. Hänet haudattiin Wienin keskushautausmaalle.

Brahmsin musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka monet pitävät Brahmsia romanttisen aikakauden keskeisimpiin hahmoihin kuuluvana, hän ei ollut valtavirran romantikko, vaan ylläpiti klassismin ajan musiikin käyttämiä muotoihanteita omissa töissään. Tässä suhteessa hän erosi selvästi muista aikansa kuuluisista säveltäjistä. Monet Brahmsin ihailijat näkivätkin hänet perinteisen klassisen "puhtaan musiikin" mestarina, jonka he asettivat vastakkain uuden saksalaisen musiikin suuntauksen ohjelmamusiikkia korostavan lähestymistavan kanssa. Brucknerin kanssa Brahms oli ylläpitämässä sinfonian perinnettä 1800-luvun lopussa, ja näin hän antoi inspiraatiota myöhemmille sinfonia-säveltäjille kuten Gustav Mahlerille ja Jean Sibeliukselle.

Vaikka Brahms nähtiin Wagnerin konservatiivisena vastavoimana, on tätä kuvaa pidetty yksipuolisena. Brahms otti vahvasti vaikutteita menneen ajan musiikista mutta katsoi myös eteenpäin. Hänen rohkea harmoninen ilmaisunsa muiden piirteiden ohella inspiroi Arnold Schönbergin kirjoittamaan vuonna 1933 esseen nimeltä Brahms edistyksellinen, joka muiden tulkintojen ohella pohjusti tietä Brahmsin uudelleenarvioinnille 1900-luvulla. Viime vuosikymmeninä tutkijat ovat myös alkaneet kiinnittää huomiota Brahmsin omalaatuiseen rytmikkaan, johon kuuluu esimerkiksi epätavanomaisia viiden ja seitsemän iskun tahtilajeja.

Brahms itse harkitsi säveltämisestä luopumista siinä vaiheessa, kun tonaalisuuden muodot näyttivät olevan venymässä äärimmilleen siten, että ainoa tapa kehittää ilmaisua eteenpäin olisi ollut tonalisuuden kaikista säännöistä luopuminen. Tästä huolimatta Brahms antoi kannustuksensa tonaalisuuden hylkäämisestä kuuluisan Schönbergin opettajalle Alexander Zemlinskylle ja oli vaikuttunut, kun Zemlinsky näytti hänelle Schönbergin varhaisen D-duuri-jousikvarteton kahta osaa.

Musiikillinen kiista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo vuodesta 1860 alkaen oli syntynyt mielipide-eroja perinteisen "absoluuttisen musiikin" kannattajien sekä Lisztin perustaman "uuden saksalaisen koulukunnan" välillä. Kiista perustui perustavaan eroon tavassa ymmärtää musiikki. Liszt ja Wagner edustivat mielestään "tulevaisuuden musiikkia" (Zukunftsmusik). He halusivat edistää musiikkia sävelrunon ja musiikkidraaman (eli wagnerilaisen oopperan) keinoin. Tässä yhteydessä alettiin käyttää sanaa "ohjelmamusiikki". Tämän koulukunnan äänitorvena toimi Franz Brendelin luotsaama lehti Neue Zeitschrift für Musik. Tätä koulukuntaa vasten asettuneiden "traditionalistien" leiriin kuuluivat Brahms, kriitikko Eduard Hanslick sekä viulistina, kapellimestarina ja säveltäjänä kunnostautunut Joseph Joachim. Yhteinen rintamalinja kiistassa muodosti perustan lujalle ystävyydelle näiden kolmen välillä. Heidän tavoitteensa oli Brahmsin sanoin dauerhafte Musik ("kestävä musiikki"), jota kuvattiin musiikiksi, joka välttää oman luonteensa puolesta historiallisen muutoksen.

Joachim ja Brahms allekirjoittivat laatimansa manifestin, jossa he protestoivat uuden koulukunnan kasvavaa vaikutusta vastaan. Teksti joutui erehdyksen vuoksi ennen julkaisuaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden osapuolten käsiin vesittäen protestia. Uuden koulukunnan jäsenet vastasivat manifestiin pilanteolla yrittäen leimata sen kirjoittajat "pitkästyttävän ja mielenkiinnottoman taiteen veljeskunnaksi". Näin välit kiistan osapuolten kesken pilaantuivat lopullisesti. Brahms ja Wagner säilyttivät koko elämänsä ajan toisiinsa viileän etäisyyden. Brahms vetäytyi varovasti kiistoista, mutta hän ei kuitenkaan nähnyt Wagneria varsinaisena kilpailijanaan, koska tämä keskittyi lähinnä oopperoiden säveltämiseen, joita Brahms ei puolestaan säveltänyt laisinkaan. Näin säveltäjien tontit pysyivät erillään. Wagnerin kanssa jonkin sortin liittolaisia olleet Bruckner ja Felix Draeseke sen sijaan olivat vakavammin otettavia kilpailijoita, koska he sävelsivät myös kuoro- kamari- ja orkesterimusiikkia. Brucknerin kahdeksannen sinfonian ensiesityksessä Brahms kuitenkin taputti muun yleisön mukana seisaaltaan.

Eduard Hanslick, joka oli tuohon aikaan Wienin vaikutusvaltaisin musiikkikriitikko, levitti näkemystä Brahmsista Beethovenin seuraajana, ja toimi muutenkin ahkerana traditionalistien puolustajana. Samoin aikaisemmin Wagnerin kannattajiin kuulunut kapellimestari Hans von Bülow siirtyi Brahmsin tukijaksi sen jälkeen, kun Wagner oli iskenyt hänen vaimonsa. Bülowin tuki Brahmsille on jäänyt elämään ennen kaikkea lausahduksessa, jossa hän kuvaili Brahmsin ensimmäistä sinfoniaa Beethovenin kymmenenneksi.

Brahmsin teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Täydellinen teosluettelo verkossa - Heikki Poroila: Yhtenäistetty Johannes Brahms

Brahmsin tärkeimmät orkesteriteokset ovat hänen neljä sinfoniaansa, kaksi pianokonserttoa sekä hänen viulukonserttonsa. Kaikki neljä sinfoniaa ovat suosittuja teoksia, jotka luetaan tärkeimpien sinfonioiden joukkoon. Näiden lisäksi Brahmsin orkesterimusiikkia edustavat alkusoitot (Akateeminen juhla-alkusoitto ja Traaginen alkusoitto) sekä kaksoiskonsertto viululle ja sellolle. Suuren yleisön keskuudessa Brahmsin kenties rakastetuin teos on Saksankielinen sielumessu (Ein deutsches Requiem), joka on sävelletty Martin Lutherin kääntämiin raamatunteksteihin kuorolle ja orkesterille.

Brahmsin luomista sävellyksistä tunnetuin suuren yleisön keskuudessa lienee kuitenkin Brahmsin kehtolaulu. Brahms sävelsi myös runsaasti kamarimusiikkia ja musiikkia soolopianolle, sekä 200 liediä. Oopperoita tai sävelrunoja Brahms ei kuitenkaan koskaan säveltänyt. Tunnetuimmat kamarimusiikin teokset ovat klarinettikvintetto (op. 115) sekä pianokvintetto (op. 34). Pianoteoksista tunnetuimpia ovat kolmas pianosonaatti, rapsodiat sekä Händel- ja Paganini-variaatiot. Brahmsin musiikki oli muita romantiikan suuria säveltäjiä lähempänä klassista traditiota, mikä saattaa johtua hänen suuresta mieltymyksestään Beethovenin, Mozartin, Schubertin ja Haydnin musiikkiin. Rahallisesti tuottoisimpia Brahmsin julkaisuista olivat Unkarilaiset tanssit (julkaistu sekä orkesterille että kahdelle pianolle), jotka perustuvat unkarilaisiin kansanmelodioihin. Tunnetuin näistä on numero 5, jonka kuuluisa melodia on Brahmsin kansanlauluksi luulemasta Kéler Bélan sävellyksestä "Bártfai emlék".

Sinfoniat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Brahms.gif

Robert Schumann oli sanonut, että Brahmsista tulee seuraava Beethovenin kaltainen suuri säveltäjä. Tämä asetti kovia paineita Brahmsille. Beethoven oli itse säveltänyt ensimmäisen sinfoniansa 30-vuotiaana, mutta nuori Brahms ei pitänyt itseään tarpeeksi kypsänä sinfonian säveltämiseen. Hänen ensimmäinen sinfoniansa julkaistiin vasta vuonna 1876, jolloin Brahms oli jo 43-vuotias. Loput kolme sinfoniaa valmistuivat yhdeksän vuoden sisällä, ja toinen sinfonia seurasi jo vuotta myöhemmin ensimmäisen jälkeen.

Ensimmäinen sinfonia (c-molli op. 68) on teoksena kunnianhimoisimman tuntuinen pitkän finaalinsa ja dramaattisen ensimmäisen osansa takia. Sinfonian ensimmäinen osa on antanut teokselle synkän ja uhkaavan maineen, mutta pitkän finaalin pääteema on jo selkeästi duurissa. Brahmsin kaikissa sinfonioissa toinen osa on perinteitä kunnioittaen sinfonian hitain osa. Nämä hitaat osat ovat myös aina sävyltään varsin lämminhenkisiä. Hitaissa osissa on myös tyypillistä, että ne alkavat aina hyvin rauhallisesti, mutta yltyvät myöhemmissä kohdissaan paikoin hyvinkin voimakkaiksi ja dramaattisiksi.

Toinen sinfonia (D-duuri op. 76) alkaa ensimmäisestä poiketen lempeällä teemalla ja pysyy muutenkin suurimmaksi osaksi duurissa. Teoksen ensimmäisessä osassa voi kuulla Brahmsin hyödyntävän paikoin kehtolaulunsa melodian alkua. Tämän sinfonian hidas osa on hitain ja unenomaisin. Sinfonia päättyy mahtipontiseen finaaliin.

Kolmas sinfonia (F-duuri op. 90) on vähiten esitetty, joskin monet kriitikot pitävät sitä parhaana. Eräs kapellimestari ehdotti Brahmsille teoksen kutsumista "herooiseksi" sen sankarillisen sävyn takia. Brahmsin sinfonioissa kolmas osa on aina lyhyin. Lukuun ottamatta kolmatta sinfoniaa, kolmannet osat ovat aina kevyempiä, tempoltaan varsin nopeahkoja, ja kulkevat enimmäkseen duurissa. Kolmannen sinfonian kolmas osa on muista poiketen kaihoisa ja romanssityylinen. Kolmannen sinfonian finaali muistuttaa toisen sinfonian loppua, joskin ei ole dynaamisesti aivan yhtä mahtipontinen, ja myös sisältää loppuhuipennuksen asemasta raukeasti hiljentyvän päätöksen.

Neljäs ja Brahmsin samalla viimeinen sinfonia (e-molli op. 98) on suosituin konserttiyleisön keskuudessa. Neljännen sinfonian ensimmäinen osa alkaa surullisella, syksyisellä teemalla. Toisen osan aloittaa käyrätorven rauhallinen teema. Kolmas osa on Brahmsin mittapuulla varsin leikkisä ja tanssimainen. Neljännen sinfonian viimeinen osa on muodoltaan passacaglia, eli se on muunnelmateos, joka on sävelletty koko osan läpi toistuvan bassokulun päälle.

Konsertot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuoroteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brahmsin kuorotuotanto on erittäin laaja ja monipuolinen. Oratoristen teosten lisäksi (joista tärkein on Ein deutsches Requiem) Brahms sävelsi paljon a cappella -musiikkia sekakuorolle, naiskuorolle ja mieskuorolle. Nämä laulut muodostavat erittäin tärkeän osan romantiikan ajan kuoromusiikkia. Tuotanto sisältää sekä maallista että hengellistä musiikkia, neliäänisistä kansanlaulusovituksista aina hyvin vaativiin motetteihin. Lisäksi Brahms sävelsi laulusarjoja kuorolle ja pianolle.

Musiikkinäyte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Johannes Brahms.