Hammond-urut

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Hammond-urut

Hammond-urut on sähköinen kosketinsoitin, jonka Laurens Hammond (1885–1973) patentoi huhtikuussa 1934.[1] Alun perin Hammond-urkuja myytiin kirkkoihin edullisena vaihtoehtona pilliuruille, joskin jazz-, blues-, rock- ja gospel-muusikot myöhemmin huomasivat soittimen hyvinkin käyttökelpoiseksi omassa musiikissaan. 1980-luvulla Hammondin käyttö väheni selvästi liittyen syntetisaattoreiden yleistymiseen, mutta 1990- ja 2000-luvulla Hammond-urut ja sen entistä paremmat digitaaliset jäljennökset ovat uudelleen vakiinnuttaneet asemansa monien eri musiikkityylejä edustavien artistien käytössä.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Hammond-urkujen historia

Vetosäätimet

Laurens Hammond oli aiemmin kehittänyt muun muassa sähkömekaanisen kellon, joka toimi verkkovirran taajuuteen pyörintänopeutensa lukitsevan synkronimoottorin avulla. Kun kellojen kysyntä myöhemmin hiipui, Hammond alkoi miettiä, voisiko tällaista sähkömoottoria ja hammaspyöriä käyttää muuhunkin käyttötarkoitukseen. Vuonna 1896 oli Thaddeus Cahill konstruoinut Telharmonium-nimisen laitteen, jossa kelan ja magneetin lähellä pyörivä hammastettu sylinteri tuotti kelaan sähköjännitteen, jonka puhelinkuuloke muutti ääneksi.

Hammond patentoi äänigeneraattoriurut vuonna 1934, ja vuoden päästä tästä hän esitteli ensimmäisen Hammond-urkumallin: Model A:n. Patenttihakemuksessa Hammond listaa 29 ominaisuutta hakemalleen keksinnölle, esimerkiksi nro 17: "Soitin, joka on suhteellisen kevyt ja liikuteltava."

Soittimen nimeämisestä uruiksi oli seurauksena oikeuskiista. Jotkut pilliurkujen rakentajat katsoivat ettei soitinta olisi saanut nimittää uruiksi. Kiistan ratkaisemiseksi järjestettiin kuuntelu, jossa asiantuntijat verhojen takana pyrkivät soinnista erottamaan kumpi soitin oli kyseessä. Tämä ei onnistunut täysin varmasti ja kiista ratkesi Laurens Hammondin eduksi.[2]

Model A oli tuohon aikaan hyvin kallis eikä sen ajateltu myyvän suuria määriä, mutta se muodosti selkärangan Hammondin urkujen tuotannolle. Yhtiö jatkoi tasaista kasvuaan ja uusia malleja julkaistiin tasaisin väliajoin. Vuonna 1954 Hammond esitteli maailmalle B-3-mallin. Siitä tuli kaikkien Hammond-urkujen myydyin versio. Yksi B-3:n menestyksen avaimista oli sen ainutlaatuinen soundi – kiitos uusien chorus- ja tremolo-ominaisuuksien sekä perkussioefektin ja kaikulaitteen. Kun kaikki nämä elementit yhdistettiin vetosäätimien (drawbar) mahdollisuuksiin, olivat muusikot tuona aikana ja ovat vielä tänäkin päivänä varsin tyytyväisiä B-3:n tarjoamiin muokkausmahdollisuuksiin omaperäisen ja persoonallisen soinnin luomiseksi. Vuosien 1954 ja 1974 välissä Hammond Organ Company myi Hammond B-3- ja C-3-malleja yhteensä lähes 275 000 kappaletta – enemmän kuin mikään muu sähköinen kosketinsoitin on tähän päivään mennessä myynyt.

Hammondin muita mallisarjoja ovat ns. spinetit, jotka ovat kompaktimpia ja jotkin ratkaisut poikkeavat nk. isoista Hammondeista edullisemman soittimen luomiseksi. Spineteistä tunnetuimpia ovat M- sarja, L- sarja sekä T-sarja joita kaikkia on useita malleja.

[muokkaa] Hammond-urkujen tekniikka

Hammond kehitteli Cahillin ideaa äänen tuottamisesta kelan ja hammastetun sylinterin avulla, ja lopputuloksena oli äänigeneraattori, jossa synkronimoottorin pyörittämät hammastetut pyörät indusoivat keloihin jännitteitä, jotka voidaan vahvistaa ja muuttaa ääneksi. Pyörien hammastus on muotoiltu siten, että kelaan syntyvä vaihtojännite on puhdasta siniaaltoa. Jännitteen taajuus riippuu äänipyörän pyörintänopeudesta sekä siitä, kuinka monta hammasta pyörän kehällä on. Varsinainen sointiväri luodaan yhdistämällä eritaajuisia siniaaltoja tarvittavissa suhteissa vetosäätimien (drawbar) avulla joiden määrä vaihtelee eri mallisarjoissa kunkin tarjotessa 9 eri asentoa, 0 ja kahdeksan soivaa.

[muokkaa] Äänipyörägeneraattori

Äänipyörägeneraattori

Äänipyörägeneraattori sisältää kaikkiaan 91 pyörää, jotka kattavat seitsemän ja puolen oktaavin äänialan ulottuen kontra-C:stä (32,69 Hz) viisiviivaiseen fis:iin (5 919,85 Hz). Koska kaikki äänipyörät ovat hammaspyörien välityksellä yhteydessä samaan pääakseliin, ovat kaikki 91 taajuutta aina samassa vireessä ja vaiheessa keskenään. Kun pääakselin pyörimisliikkeestä puolestaan huolehtii kellontarkka synkronimoottori, niin generaattori-Hammondit eivät käytännöllisesti katsoen koskaan kärsi viritysongelmista.

Synkronimoottoriin liittyy muuan mielenkiintoinen ominaisuus: se ei nimittäin pysty lähtemään omin avuin pyörimään, koska sillä pysähtyneenä ei ole vääntömomenttia ollenkaan. Siksi isoissa Hammondeissa on toinenkin sähkömoottori, jota käytetään vain antamaan käynnistysvauhti synkronimoottorille. Äänigeneraattorin keloihin indusoituva jännite on vain muutamia millivoltteja, ja suuren vahvistuksen vaativana se on altis kaikenlaisille häiriöäänille. Niiden pois suodattamiseksi on jokaiselle äänipyörä/kela -yhdistelmälle oma alipäästösuotimensa.

Vielä oman pikantin lisänsä jokaisen pyörän tuottamaan ääneen antaa viereisen pyörän aiheuttama ylikuuluminen eli vuotoääni (leakage). Tätä yritettiin aikanaan minimoida suunnittelemalla äänipyörien järjestys generaattorissa siten, että viereisten pyörien tuottamat äänet olivat mahdollisimman konsonoivassa harmonisessa suhteessa (oktaavi tai kvintti) keskenään.

[muokkaa] Nykytila

 Tämän artikkelin tai sen osan muoto kaipaa korjausta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Hammond-tuotemerkin omistaa tätä nykyä Hammond Suzuki, joka valmistaa täysin digitaalisia Hammond-urkuja Hammond-merkillä. Näissä on otettu huomioon sekä äänen mahdollisimman tarkka digitaalimallinnus että ulkonäkö ja käytettävyys. Äänen säätämiseen käytettävät vetosäätimet (drawbars) ovat edelleen olemassa ja toimivat kuten esikuvassaan. Digitaalisesti tuotettu äänipyörä-sointi on jo todella uskottava Hammondille ominaisine piirteineen. Näitä ovat esimerkiksi koskettimiston klikit ja viereisten äänipyörien ylikuuluminen. Hammond-urkujen sointiin tunnusomaisesti kuuluva Leslie-vahvistin ja kaiutinyhdistelmä on vaikea mallinnettava johtuen sen toimintaperiaatteesta ja rakenteesta jotka yhdessä luovat eri äänitaajuusalueiden modulaatio-, interferenssi- ja doppler-ilmiöiden muokkaaman soinnin. Mallintamisen hankaluutta lisää alkuperäisten Leslie-vahvistimien (122B, 147, 251) elektroniputkilla toteutetut esi- ja pääteasteet, joiden putkien lievä yliohjaus haluttaessa tuottaa miellyttävän kuuloista säröä. Tätä "putkisäröä" on erittäin vaikea tuottaa digitaalisesti tai puolijohdekomponenteilla. Hammondin oma malli oli Hammond ToneCabinet, mutta keksijä Don Leslien kehittämä malli oli paljon suositumpi[3].

[muokkaa] Tunnettuja Hammond-urkureita

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Laurens Hammond 2008. Soylent Communications. Viitattu 18. syyskuuta 2008. (englanniksi)
  2. ↑ Riffi-lehti 5/2001
  3. ↑ Riffi-lehti 5/2001

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Hammond-urut
Henkilökohtaiset työkalut