Ken Hensley

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ken Hensley
Syntynyt 24. elokuuta 1945 (ikä 68)
Kotipaikka Englannin lippu Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Aktiivisena 1960-luku
Tyylilajit rock
progressiivinen rock
hard rock
taiderock
Ammatit muusikko
Soittimet kosketinsoittimet, kitara
Yhtyeet The Gods, Uriah Heep, Head Machine, Toe Fat, Weed, Blackfoot
Ken Hensley vuonna 2009 Ludwigsburgissa.

Kenneth "Ken" Hensley (s. 24. elokuuta 1945 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta) on brittiläinen muusikko, joka tunnetaan erityisesti varhaisen heavy metal -yhtyeen Uriah Heepin kosketinsoittajana, kakkoskitaristina, falsettistemmaajana ja yhtyeen tunnetuimpien hittien tekijänä.[1]

Musiikillinen alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hensley aloitti 11-vuotiaana kitaransoiton ja siirtyi 19-vuotiaana ammattilaisuralle. Hän levytti ensi kertaa studiossa brittiläisen The Gods -yhtyeen jäsenenä albumit Genesis (1968) ja To Samuel A Son (1969) . Yhtye ei tehnyt merkittävää kansallista läpimurtoa, mutta saavutti kulttistatusta ja heidän coverversiotaan The Beatlesin kappaleesta Hey Bulldog soitettiin radiossa jonkin verran.

The Gods -yhtyeen eri kokoonpanoissa soittivat Hensleyn ohella muun muassa sellaiset myöhemmin Hensleyn tavoin tunnetuiksi tulleet muusikot kuin Greg Lake (Emerson, Lake & Palmer), Mick Taylor (The Rolling Stones), John Glascock (Jethro Tull), Lee Kerslake ja Paul Newton (Uriah Heep). Hensley oli The Gods -yhtyeen vokalisti ja kosketinsoittaja ja kirjoitti suurimman osan materiaalista yhdessä kitaristi Joe Konasin kanssa. Nämä albumit sekä niistä työstetyt kokoelmat julkaistiin sittemmin useaan otteeseen uudelleen, kun Hensley teki kansainvälisen läpimurtonsa Uriah Heepissä. Tyypillinen piirre Hensleyn uran alkuaikoina oli, että hän hyödynsi lahjojaan säveltämällä kappaleita toisten nimissä korvausta vastaan. Se loppui 1970-luvun alussa Uriah Heepin noustua suurmenestykseen.

Hensleylle tuttu basisti Paul Newton toimi linkkinä, jonka myötä Hensley liittyi debyyttialbumiaan tehneeseen Spice-yhtyeeseen vuoden 1969 lopulla. Hän soitti levylle hammondia ja kitaraa, mutta ei ehtinyt osallistua sävellystyöhön. Spice muutti levyä tehdessään nimensä Uriah Heepiksi vuosikymmenten vaihteessa ja yhtyeen ensilevy Very 'eavy... very 'umble julkaistiin vuonna 1970.

Hensley oli 1970-luvun vaihteessa mukana muun muassa vähemmän tunnetuissa Toe Fat ja Head Machine -yhtyeissä. Vahvaa rockia soittaneessa Toe Fatissa Hensley keskittyi kappaleiden kirjoittamisen ohella kitaransoittoon. Cliff Bennett lauloi suurimman osan yhtyeen kappaleista. Yhtye julkaisi kaksi albumia (Toe Fat ja Toe Fat II), joista jälkimmäisen ilmestyessä Hensley oli jo lähtenyt yhtyeestä. Head Machine -yhtyeen ainoa albumi Orgasm taas oli omalaatuinen sekoitus progressiivista rockia ja seksiaiheisia sanoituksia – projekti, jonka Hensley myöhemmin kertoi tehneensä puhtaasti rahaa ansaitakseen.

Lisäksi Hensley teki salanimellä Ken Lesley progealbumin saksalaisen Weed-yhtyeen kanssa vuonna 1971. Sivuprojektit toisissa yhtyeissä jäivät Uriah Heepin tehdessä kansainvälisen läpimurron vuoden 1971 Look at Yourself ja vuoden 1972 Demons and Wizards -albumeilla.

Uriah Heep -aika (1970–1980)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hensley vuonna 1977.

Progressiivisvaikutteisesta heavyrockista, raskaasta urku-kitara -soundista, omintakeisista vibrato- ja falsettilauluharmonioista sekä melodisista balladeista tunnetuksi tullut Uriah Heep muodostui Hensleyn ylivoimaisesti tunnetuimmaksi yhtyeeksi. Hän oli Uriah Heepin jäsen 10 vuotta. Tuona aikana yhtye saavutti uransa huipun. Hensleyn liityttyä yhtyeeseen hän otti päävastuun kappaleiden sävellystyöstä. Hensley kirjoitti yhtyeen tunnetuimmat klassikot, esimerkiksi "Easy Livin'" -kappaleen. Hän lauloi itse hittikappaleissa "Lady in Black" (1971) ja "Look at Yourself" (1971). Pitkälti hänen kynästään olivat lähtöisin myös klassikot "July Morning" (1971, yhdessä David Byronin kanssa) ja "The Wizard" (1972, yhdessä Mark Clarken kanssa).

Vuodet 19721975 olivat albumilevymyynnin perusteella Uriah Heepin ja Hensleyn kultakautta. Yhtye nautti hyvää listamenestystä myös Yhdysvalloissa 19711974 useilla top40 -albumeilla ja voitti muun muassa Britannian listaykkösbändi Sladen selvästi. Kotimaassaan Englannissa yhtye ei koskaan ollut saanut levymyynnillisesti yhtä suurta menestystä kuin muualla Euroopassa, mutta läpimurto top10:een tapahtui vuoden 1975 Return to Fantasy -levyllä. Se nousi maan albumilistan sijalle 7. Hensley kärsi jo tuolloin pahasta huumeriippuvuudesta, josta pääsi eroon vasta 1980-luvun alussa.

Kaikkein suurinta suosiota Uriah Heep nautti Keski- ja Pohjois-Euroopassa. Suomessa yhtye löi läpi varhain ja oli myydyimpien artistien listailla samanaikaisesti usealla eri albumilla jo 70-luvun alussa. Yhtyeen ja Suomen välille muodostui erityisen tiivis, edelleen voimissaan oleva side.

Yhtyeen "kultakauden" (197275) suosio oli erityisen suurta myös Australiassa, Japanissa ja Uudessa-Seelannissa, josta yhtyeen basisti Gary Thain oli kotoisin. Kun suosio Pohjolassa hiipui hieman 70-luvun loppupuolella, oli suosio suurimmillaan Keski-Euroopassa. Saksassa yhtyeellä oli 1977 yhtä aikaa peräti kolme Hensleyn kirjoittamaa singleä top20:ssä ("Free Me", "Wise Man" ja uudelleenjulkaistu "Lady In Black", josta Heep sai Grammy-palkintoa vastaavan Golden Lion -palkinnon). Saksassa "Lady In Black" -kappaletta on käytetty jopa koululaisten englanninopetukseen. Suomessa Hensleyn kappaleita ovat versioineet useat eri rockyhtyeet ja iskelmäartistit.

Vuoden 1976 lähes Hensleyn soololevyltä kuulostanut High and Mighty menestyi maailmalla yleisesti huonommin kuin useat edeltäjänsä. Levyä seuranneella kiertueella muutamaa vuotta aiemmin alkaneet ongelmat laulaja David Byronin kanssa kärjistyivät lopullisesti. Hensley jätti yhtyeen pääasiassa Byroniin tuskastuneena, mutta tuottaja Gerry Bron sai urkurin palaamaan. Lopulta Byron sai potkut liiallisen alkoholinkäyttönsä ja sen tuomien ongelmien myötä kesäkuussa 1976. Byronin hyvä ystävä, basistina Uriah Heepissä vuodesta 1975 toiminut John Wetton jätti yhtyeen Byronin erottamisen jälkeen. Hänet korvasi Trevor Bolder. Yhtyeen uudeksi laulajaksi valittiin John Lawton.

Keski-Eurooppaa ja Australiaa lukuun ottamatta Uriah Heepin suosio hiipui 70-luvun puolivälin jälkeen. "Free Me" -kappaleen jättimenestyksen jälkeen vuonna 1977 Hensley pyrki kirjoittamaan entistä kaupallisempaa ja modernimpaa materiaalia. Se lähestyi pop- ja ajankohdalle ominaisilla diskovaikutteilla jopa esi-AOR-mäisiä piirteitä. Uriah Heep menetti sen myötä raskaammasta rockista pitänyttä fanipohjaansa. Hensley oli osatuottaja vuoden 1977 Innocent Victim ja 1978 Fallen Angel -levyillä. Rumpali Lee Kerslake lähti yhtyeestä vuonna 1979, koska vastusti Hensleyn kasvanutta musiikillista valtaa. Hänet korvasi Chris Slade.

Uriah Heep Hensleytä lukuun ottamatta ei ollut tyytyväinen yhtyeen musiikkiin, koska piti sitä liian kevyenä. Muu yhtye halusi uudeksi laulajaksi ex-Lone Star miehen John Slomanin. Hänen kanssaan vuonna 1980 tehty Conquest-albumi oli modernimpi, melodinen rocklevy, joka osoitti Hensleyn kyvykkyyden uudistua säveltäjänä. Albumi menestyi paremmin maailmalla kuin Lawtonin aikaiset levyt Keski-Eurooppaa lukuun ottamatta.

Hensley jätti yhtyeen samana vuonna tyytymättömänä yhtyeen uuteen musiikkiin. John Lawtonin lähdön jälkeen Hensley oli halunnut laulajaksi Trapezen Peter Goalbyn, josta ironisesti tuli Uriah Heepin uusi vokalisti Hensleyn eron jälkeen.

Tuottelias muusikko julkaisi 1970–1980-luvuilla Uriah Heep- jäsenyyden ohessa kolme soololevyä: vuonna 1973 Proud Words On A Dusty Shelf -lp:n, 1975 albumin Eager To Please, sekä pian Uriah Heepistä erottuaan vuonna 1980 Free Spiritin. Levyistä varsinkin kaksi ensimmäistä olivat onnistuneita, mutta ne eivät olleet suuria myyntimenestyksiä. Tästä voidaan osittain syyttää levy-yhtiö Bronzea, joka ei halunnut markkinoida soolomateriaalia samalla teholla kuin samaan aikaan tehtyjä Uriah Heepin albumeita.

1980–2007[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Free Spirit -albumin ja sitä seuranneen lyhytaikaisen Shotgun-yhtyeen jälkeen Hensley muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1981. Hän liittyi southern rock -yhtye Blackfootiin. Yhtyeen soundimaailma muuttui Hensleyn myötä ajanmukaisemmaksi. Hensley soitti Siogo (1983) ja Vertical Smiles (1984) -albumeilla. Ensin mainittu levy tunnetaan Hensleyn hitistä "Send Me An Angel".

Kuultuaan entisen yhtyekaverinsa laulaja David Byronin kuolemasta alkuvuodesta 1985, Hensley jätti Blackfootin ja vetäytyi levyttävän muusikon uralta. Hän keskittyi musiikki-instrumenttien markkinointiin St. Louisissa ja vieraili välillä muiden artistien levyillä (esim. W.A.S.P.-yhtyeen versiolla Easy Livin' -kappaleesta).

1990-luvun alkupuolella kiinnostus Hensleyn musiikkiin kasvoi ja hänen soolotuotannostaan julkaistiin kokoelmalevyjä. Vuonna 1994 Hensley julkaisi From Time To Time -kokoelman, joka sisälsi ennenjulkaisematonta studiomateriaalia aikaisemmilta soololevyiltä. Hensley palasi levyttämään uusia kappaleita vuonna 1999, josta syntyi A Glimpse Of Glory -albumi. Siitä osa oli levytetty kristillisen Visible Faith -yhtyeen kanssa. Hensley on painottanut kristillisiä arvoja 1990-luvulta alkaen.

2000-luvulle tultaessa Hensley aloitti keikkailun uudestaan. Hän on julkaissut kolme täysin uutta musiikkia sisältänyttä studioalbumia: Running Blind (2002), The Last Dance (2004) ja Blood On The Highway (2007). Uudelleenlevytettyjä Heep-kappaleita sisältäneen The Wizard's Diaryn Hensley teki osittain Venäjällä vuonna 2004. Uudelleenlevytettyjä vanhempia soolokappaleita kuullaan albumilla Cold Autumn Sunday (2005). Norjassa kuvattiin live-dvd Live Fire vuonna 2006.

Hensley on 2000-luvulla tehnyt musiikillista yhteistyötä kolmen entisen Uriah Heep -jäsenen, basisti-laulaja John Wettonin, laulaja John Lawtonin ja basisti Paul Newtonin kanssa. Tuloksena on julkaistu neljä livealbumia. Vuonna 2002 Hensley osallistui historialliselle yhteiskeikalle Uriah Heepin kanssa, josta julkaistiin livealbumi ja dvd The Magician's Birthday Party, mutta mitään pysyvää re-unionia ei yhtyeelle ole luvassa. Vuonna 2006 Hensley julkaisi elämästään ja musiikillisesta urastaan kertovan When Too Many Dreams Come True -kirjan. Siinä hän toteaa, että nykyinen Uriah Heep on aivan eri yhtye kuin Hensleyn aikainen Heep, jonka jäsenistä osa on jo edesmennyt eikä sitä siksi ole syytä yrittää lämmitellä uudestaan.

Ken Hensley on esiintynyt uransa aikana lukuisia kertoja Suomessa. Uriah Heepin jäsenenä hän on ollut kahdesti Pohjoismaiden vanhimman rockfestivaali Ruisrockin pääesiintyjänä (1972 ja 1978). Uransa huipulla ollut Uriah Heep aloitti mittavan Wonderworld-kiertueensa Helsingistä vuonna 1974. Sooloartistina Hensley on esiintynyt Suomessa lukuisia kertoja 2000-luvulla. Hän aloitti Running Blind -soolokiertueensa peräti seitsemällä klubikonsertilla eri puolilla Suomea. Kesällä 2007 Hensley esiintyi Joensuun Ilovaarirockissa tuoretta Blood On The Highway -albumiaan promotoiden mm. yhdessä Islantia Helsingin Euroviisuissa edustaneen Eiríkur Haukssonin kanssa.

64-vuotias Hensley asuu nykyisin vaimonsa Monican kanssa Espanjassa, jossa hän tekee musiikkia. Uusi omaelämäkerrallinen konseptialbumi Blood On The Highway ilmestyi toukokuussa 2007. Levyllä vierailevat muun muassa John Lawton ja Glenn Hughes sekä Jorn Lande.

Soolotuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Godsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Head Machinessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toe Fatissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weedissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uriah Heepissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Blackfootissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Siogo (1983)
  • Vertical Smiles (1984)
  • KBFH presents Blackfoot Live 1983 (1998)

The Hensley/Lawton Bandissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ken Hensley/John Wetton[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • More Than Conquerors (2002)
  • One Way Or Another (2002)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ken Hensley Allmusic.com. Viitattu 3.8. 2011. (englanniksi)

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ken Hensley: When Too Many Dreams Come True – The Ken Hensley Story (2006)
  • Jørgen Angel: The Photobook – Uriah Heep Golden Years – 1974–76 photographed by Jørgen Angel (Krispin & Eickhoff, 1999) ISBN 3-00-004329-2
  • Ronn Mann & Mac Steagall: Tales of Heeplore (CHA Publications, 2002) ISBN 978-1-4116-0194-9
  • Dave Ling: Wizards and Demons (Classic Rock Productions, 2003) ISBN 0-9543743-0-4

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]