Slade

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Slade
Slade
Slade alkuperäisessä ja kuuluisimmassa kokoonpanossaan vuonna 1973.
Slade alkuperäisessä ja kuuluisimmassa kokoonpanossaan vuonna 1973.
Tiedot
Toiminnassa: 19661991
1993
Tyylilaji: glam rock
hard rock
rock and roll
Kotipaikka: Englannin lippu Wolverhampton, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Sivusto: [1]
Jäsenet
Mal McNulty – laulu, komppikitara  
Dave Hill – soolokitara, taustalaulu  
John Berry – bassokitara, taustalaulu, viulu  
Don Powellrummut  
Entiset jäsenet
Noddy Holder – kitara, laulu (1966–1991)  
Jim Lea – bassokitara, kosketinsoittimet, viulu,
taustalaulu (1966–1991)
 
Steve Whalley – laulu, kitara (1993–2005)  
Steve Makin – kitara, laulu (1993–1997)  
Craig Fenney – bassokitara, laulu (1993–1997)  
Trevor Holliday – bassokitara, laulu (1998–2000)  
Dave Glover – bassokitara, laulu (2000–2003)  
Levy-yhtiöt
Fontana 1969–1970  
Polydor Records 1970–1976/1991  
Barn 1977–1979  
Cheapskate 1980–1981  
RCA Records 1981–1989  

Slade on brittiläinen rockyhtye, jonka alkuperäinen ja tunnetuin kokoonpano vaikutti vuodesta 1966 vuoteen 1991. Yhtye on alun perin kotoisin Wolverhamptonista Englannista. Sladen tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat muun muassa "Coz I Luv You", "Mama Weer All Crazee Now", "Gudbuy T’Jane", "Cum on Feel the Noize", "Merry Xmas Everybody", "Far Far Away" sekä "My Oh My".

Yhtye aloitti toimintansa vuonna 1966 nimellä The 'N Betweens, ja vuonna 1969 nimi muutettiin muotoon Ambrose Slade. Vuotta myöhemmin nimi muutettiin kuitenkin lopulliseen muotoonsa Slade. Slade nousi suureen suosioon 1970-luvun alussa, jolloin se julkaisi useita hittejä ja kaupallisesti menestyneitä albumeita. Slade oli huippuaikanaan maailman kaupallisesti menestyneimpiä yhtyeitä, ja yhtyettä kutsuttiin jopa uudeksi Beatlesiksi, menestyksen ja kappaleiden korkean tason vuoksi. Menestys alkoi hiipua 1970-luvun puolivälissä, vaikka vielä 1980-luvulla ja vuonna 1991 yhtye nousi listoille. Alkuperäinen Slade hajosi vuonna 1991.

Vuonna 1993 alkuperäisjäsenet Dave Hill ja Don Powell perustivat Slade II -yhtyeen. Vuonna 2002 se jätti järjestysluvun nimestään pois, ja nykyisin yhtye tunnetaan jälleen nimellä Slade.

Muun muassa yhdysvaltalainen Kiss-yhtye on ilmoittanut Sladen suureksi vaikuttajakseen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuajat (1966–1968)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye aloitti "The 'N Betweens"-nimellä vuonna 1966. Kitaristi Dave Hill ja rumpali Don Powell olivat soittaneet samassa yhtyeessä jo pari vuotta. Yhtyeeseen liittyivät myös laulaja-kitaristi Noddy Holder ja basisti Jim Lea. Tässä oli kokoonpano seuraavaksi lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Myöhemmin samana vuonna 1966 Van Morrisonin johtama Them-yhtye oli hajonnut kesken Yhdysvaltain-kiertueensa, ja 'N Betweensiä pyydettiin tilalle. Yhtye kuitenkin kieltäytyi.[1] Yhtye julkaisi saman vuoden joulukuussa myös singlen, mutta "You Better Run" ei vielä menestynyt erikoisemmin. Tosin se oli Wolverhamptonin oman singlelistan ykkösenä yli kuukauden ajan.[2] Yhtye saavutti suosiota keikoillaan kotikulmiensa lisäksi myös Lounais-Englannissa, Walesissa ja etenkin Skotlannissa.[3] Myös silloisessa Länsi-Saksassa yhtye esiintyi monien brittiyhtyeiden tapaan.[3]

1960-luvun lopulla The 'N Betweensille tarjottiin kahden kuukauden pestiä Bahamalta. Yhtye suostui, sillä kukaan yhtyeen jäsenistä ei ollut aikaisemmin käynyt niin eksoottisessa paikassa.[4] The 'N Berweensillä oli normaalisti kaksi pitkää settiä illassa paikallisissa pubeissa, ja sen lisäksi yhtye toimi säestäjänä monille muille esiintyjille. Bahaman vierailu venyi The 'N Betweensillä lopulta neljän kuukauden pituiseksi erilaisten rahallisten sotkujen vuoksi.[4]

Levytysuran alkuajat: Beginnings ja Play It Loud (1969-1970)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan Englantiin yhtye hankki levytyssopimuksen Fontana-yhtiöltä ja ryhtyi työstämään esikoisalbumiaan. Fontanan pomo Jack Baverstock antoi yhtyeelle viikon aikaa äänittää kappaleet. Baverstock piti yhtyeen musiikista, mutta vihasi yhtyeen nimeä ja käski vaihtamaan sen uuteen – muussa tapauksessa levyä ei julkaistaisi. Baverstock ehdotti uudeksi nimeksi Ambrose Slade, ja vaikka se kuulosti yhtyeen mielestä naurettavalta, se otettiin käyttöön. Kerrotaan, että Baverstock olisi keksinyt nimen sihteeriltään, jolla oli tapana antaa nimiä tavaroilleen. Erään esineen nimi olisi ollut Ambrose ja erään toisen nimi Slade.[5] Toisen teorian mukaan nimi olisi tullut eräästä elokuvasta, jossa oli ollut henkilö nimeltä Ambrose Slade. Debyyttialbumi Beginnings julkaistiin lopulta vuonna 1969. Se sisälsi useita lainakappaleita, kuten "Martha My Dear" (The Beatles) ja "Born To Be Wild" (Steppenwolf).

Vuonna 1970 yhtyeen nimi lyhennettiin muotoon Slade, sillä aikaisempi ei ollut uuden managerin Chas Chandlerin (entinen The Animals -basisti ja Jimi Hendrix -manageri) mielestä tarpeeksi iskevä. Hän loi yhtyeelle myös skinhead-imagon, jotta Slade erottuisi pitkätukkaisista valtavirtayhtyeistä. Poikien hiukset leikattiin lyhyiksi ja he pukeutuivat vanhanmallisiin vaatteisiin. Myös levy-yhtiötä vaihdettiin Polydorille. Samana vuonna julkaistiin toinen albumi Play It Loud, joka oli soundiltaan rankempi ja raskaampi kuin debyyttialbumi. Suurta menestystä ei vieläkään irronnut, mutta yhtye sai haluamaansa huomiota uudella imagollaan.

Nousu menestykseen, Slade-mania (1971–1975)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Single "Get Down And Get With It" (Britanniassa listasija 16.) muodostui yhtyeen ensimmäiseksi hitiksi. Myöhemmin samana vuonna julkaistu single "Coz I Luv You" nousi brittilistan kärkeen kolmen viikon ajaksi. Tässä vaiheessa yhtye halusi kasvattaa faniryhmäänsä, ja luopui skinhead-imagostaan.

Seuraava single, vuoden 1972 tammikuussa julkaistu "Look Wot You Dun" (Britanniassa listasija 4.) oli jälleen suuri hitti. Chas Chandlerin idea oli, kuten aikoinaan Beatlesilla, myös Sladella olisi aina hitti singlelistalla. Kun aikaisempi putoaa sieltä pois, nousee seuraava tilalle. Yhtyeen mielestä kaksi edellistä hittiä olivat kuitenkin liian kaupallisia, eivätkä ne toimineet livenä. Näin ollen kesäkuussa julkaistu single "Take Me Bak 'Ome" olikin tyyliltään rockimpi ja single nousi jälleen brittilistan kärkeen. Yhtyeen lavakunnosta sen sijaan antoi näytteen seitsemän kappaleen livealbumi Slade Alive!, joka oli Sladen ensimmäinen menestysalbumi. Slade Alive! nousi Britanniassa listan sijalle 2 ja menestyi hyvin ympäri Eurooppaa. "Mama Weer All Crazee Now"-singlen noustessa Isossa-Britanniassa jälleen ykköseksi, alettiin yhtyettä kutsua jo uudeksi Beatlesiksi.[6] Kyseisen singlejulkaisun aikoihin Slade aloitti ensimmäisen Amerikan kiertueensa. Seuraava single "Gudbuy T'Jane" nousi brittilistan kakkoseksi marraskuussa 1972. Samassa kuussa aloitti yhtye vuorostaan Britannian kiertueen lämmittelijöinään Thin Lizzy -yhtye ja Suzi Quatro.

Menestyksekkään vuoden kruunasi usein yhtyeen parhaaksi albumiksi kehuttu Slayed?, joka nousi Britannian albumilistan kärkeen. Levy sisälsi Sladen viimeisimmät hitit "Mama Weer All Crazee Now" ja "Gudbuy T'Jane", sisältäen myös Janis Joplin-coverin "Move Over". Tyyliltään albumi oli raskasta perusrokkia, jolla solisti Noddy Holderin raspikurkkuääni oli vahvasti esillä. Slayed? pysyi Britannian albumilistalla pitkälle seuraavaan vuoteen.

Tammikuussa 1973 julkaistiin singlenä kappale "Cum on Feel the Noize", joka nousi jälleen listaykköseksi Britanniassa. Kappale on yksi yhtyeen tunnetuimmista ja siitä on tullut eräänlainen Sladen "tunnuslaulu". Myöhemmin 1980-luvulla amerikkalainen Quiet Riot-yhtye teki kappaleesta menestyksekkäästi oman versionsa. "Cum on Feel the Noizen" julkaisun aikoihin aloitettiin uusi Amerikankiertue, jonka jälkeen järjestettiin ensimmäinen Australiankiertue. Australiassa yhtye esiintyi suurilla ulkoilmalavoilla, joissa oli yleisöä useita kymmeniä tuhansia. Lämmittelijöinä yhtyeelle toimivat yhtyeet Status Quo, Lindisfarne, sekä Caravan. Yhtyeen imago oli hieman muuttunut, ja yhtye parodioi silloin suuressa huudossa ollutta glam-muotia kiiltävillä vaatteillaan. Myös Noddy Holderin tavaramerkki oli vaihtunut lippalakista silinterihattuun, johon hän kiinnitti peilejä. Kun valonheitin osui Noddyn silinteriin, peilit synnyttivät valokiilan. Slade osti vaatteensa liikkeestä, jonka omisti Freddie Bulsara -niminen henkilö, joka hieman myöhemmin löi itsensä läpi Queen-yhtyeen laulajana, Freddie Mercury -nimellä.[7]

Kesäkuussa 1973 julkaistu single "Skweeze Me, Pleeze Me" nousi listaykköseksi Britanniassa. Tyyliltään se oli hyvin samankaltainen kuin aikaisempi single "Cum on Feel the Noize".

Don Powellin auto-onnettomuus (1973)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

4. heinäkuuta 1973 rumpali Don Powell joutui vakavaan auto-onnettomuuteen ajettuaan tyttöystävänsä kanssa talon seinään ja kummatkin lensivät auton tuulilasin läpi. Hänen tyttöystävänsä Angela Morris kuoli matkalla sairaalaan ja Powell itse vaipui koomaan usean päivän ajaksi. Donin herättyä kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen, hän ei muistanut onnettomuudesta mitään, ei edes kuollutta tyttöystäväänsä ja Powell kärsii muistihäiriöistä edelleen.[8] Hän oli menettänyt myös haju- ja makuaistinsa. Angelan vanhemmat syyttivät Powellia tapahtuneesta, mutta varmoja todisteita siitä kumpi autoa ohjasi, ei ole. Tosin eräs silminnäkijä on kertonut nähneensä naisen kuljettajan paikalla. Tragediasta huolimatta yhtye ei joutunut perumaan konserttejaan, sillä Powellin kuntoutuessa rumpuja soitti parilla heinäkuun 1973 keikalla yhtyeen basisti Jim Lean veli Frank Lea. Don toipui onnettomuudesta yllättävän nopeasti ja uutta albumia ryhdyttiin äänittämään.

Syyskuussa 1973 julkaistu pianovoittoinen "My Friend Stan" -single, joka oli totuttua kevyempää musiikkia Sladelta, "jäi" sijalle 2 Britannian singlelistalla.

Samoihin aikoihin "My Friend Stan" -singlejulkaisun kanssa julkaistiin yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi Sladest, joka nousi jo totutusti listaykköseksi. Albumi sisältää kaikki yhtyeen hittisinglet, mukaan lukien samana vuonna julkaistut "Cum on Feel the Noize", sekä "Skweeze Me, Pleeze Me" -singlet. Sillä on myös muutama kappale yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Vuoden lopulla Slade esiintyi ensimmäisen kerran Suomessa 5. marraskuuta Helsingin Messuhallissa. Konsertti oli vähällä peruuntua yhtyeen tiukan aikataulun vuoksi.

Vuoden lopulla joululaulu "Merry Xmas Everybody" nousi listaykköseksi ja kappaleesta muodostui todellinen Slade-klassiko. Kappaleen iloinen ja optimistinen sävy loi uskoa noihin aikoihin syvässä lamassa painiskeleviin britteihin. Solisti Noddy Holder oli kirjoittanut kappaleen alun perin jo vuonna 1967, tuolloin tosin eri sanoilla. Slade julkaisi "Merry Xmas Everybodyn" useana jouluna vuoden 1973 jälkeenkin, kuten muun muassa peräkkäisinä vuosina 1980-1984.

Tyyli laajenee: Old, New, Borrowed and Blue (1974)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slade vuonna 1974.

Seuraavan vuoden 1974 alussa julkaistu albumi Old, New, Borrowed and Blue nousi jälleen listaykköseksi. Levyllä Holderin raspin käyttö lauluissa oli suurimmillaan ja levyllä oli useita hyvin raskaspoljentoisia kappaleita, kuten avausraita "Just A Little Bit" ja "We're Really Gonna Raise the Roof". Vastapainoksi levyltä löytyi myös kevyempää materiaalia, kuten "Everyday", jota on kutsuttu "Sladen Yesterdayksi". Kappale julkaistiin myös singlenä ja se nousi brittilistan sijalle 3. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin nimellä Stomp Your Hands, Clap Your Feet. Kesällä julkaistiin myös single "The Bangin' Man", joka nousi jälleen listojen kärkipäähän (Britanniassa listasija 3.).

Elokuva: Slade in Flame (1974)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1974 yhtye ryhtyi kuvaamaan elokuvaansa Slade in Flame, joka tuli elokuvateattereihin myöhemmin samana vuonna. Elokuva kertoi Flame-nimisestä yhtyeestä 1960-luvulla. Alun perin elokuvan piti olla parodia 1950-luvun brittiläisestä elokuvasta "The Quatermass Experiment", ja Noddy Holder olisi ollut pääosassa näytellen hullua tiedemiestä. Dave Hill asettui kuitenkin tätä vastaan, koska hirviö olisi syönyt hänet heti elokuvan alussa ja näin ajatuksesta luovuttiin. Sladen jäsenet huomasivat näyttelemisen olevan kovaa työtä aikaisine herätyksineen ja tiukkoine aikatauluineen. Erityisen vaikeaa näytteleminen oli luonnollisesti muistivaivoistaan kärsineelle Don Powellille.

Slade in Flamen ensi-ilta järjestettiin vuoden lopulla 1974 Lontoossa ja paikalla oli useita tunnettuja yhtyeitä ja artisteja kuten Sweet, Thin Lizzy ja Suzi Quatro. Itse Slade saapui paikalle paloauton katolla kylmässä viimassa. Elokuva oli pienoinen pettymys Slade-faneille, jotka odottelivat samanlaista ”hassutteluelokuvaa” mitä The Beatles oli tehnyt 1960-luvulla. Slade in Flame oli yllättävän vakava elokuva, sisältäen muun muassa väkivaltaa, ja aluksi Slade In Fame sai K-18 kriteerit Isossa-Britanniassa. Elokuvaa jouduttiin leikkaamaan, jotta myös nuoremmat pääsisivät sitä katsomaan. Nykyisin Slade In Flame on kulttiasemassa ja sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaista rock-elokuvista.[9]

Slade in Flame -elokuvan soundtrack Slade in Flame julkaistiin samoihin aikoihin elokuvan ensi-illan kanssa ja albumi oli parhaimmillaan Ison-Britannian albumilistan sijalla 6. Tällä levyllä Sladen uusi veto oli puhaltimien ja jousien käyttö, mikä aiheutti mielipiteiden vaihtelua fanien keskuudessa. Singlenä julkaistu, monen mielestä yhtyeen parhaisiin lauluihin kuuluva "Far Far Away" nousi singlelistan sijalle 2.

Vuonna 1975 tuli markkinoille uusi single "Thanks for the Memory". Samana vuonna yhtye muutti Yhdysvaltoihin USA:n valloituksen toivossa ja loppuvuodesta julkaistu single "In for a Penny" antoi maistiaisia tulevasta levystä.

Menestys haihtuu (1976–1979)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slade esiintymässä Oslossa 1977.

Lopulta maaliskuussa 1976 julkaistiin Sladen uusi albumi Nobody's Fools, joka sisälsi selvästi kokeilevampaa materiaalia, sillä albumi oli tehty enemmän amarikkalaisten musiikkimaulle. Levy sisältää niin reggae-, gospel- ja soul-vaikutteita, perinteisen Slade-rockin ollessa selvästi taka-alalla. Levyllä Slade käytti myös naispuolista taustalaulajaa. Ironisesti Nobody's Fools menestyi Yhdysvalloissa kuitenkin huonommin kuin aiemmat Slade-albumit. Britanniassa levy oli korkeimmillaan sijalla 14. Nobody's Fools oli viimeinen albumi, jonka julkaisi Polydor Records. Yhtyeen suosio alkoi olla laskusuuntainen. "Soittakaa ja laulakaa sellaisia kappaleita kuin Tom Jones", oli Dave Hillin äidin neuvo tilanteeseen.

Slade palasi Englantiin vuonna 1977. Samana vuonna julkaistu heavy rock -vaikutteinen Whatever Happened to Slade? -albumi ei noussut Britanniassa listoille ollenkaan. Punk ja disko olivat vallanneet musiikkimaailman ja kuten monen muunkin sen ajan hieman vanhemman rockyhtyeen kohdalla, myös Sladen suosio romahti. Vuoden lopulla Elvis Presleyn muistolle omistettu sikermä "My Baby Left Me/That's All Right" -single kipusi listan häntäpäähän. Albumin ja singlen julkaisi manageri Chas Chandlerin oma Barn -levymerkki. Samana vuonna kitaristi Dave Hill kohautti ajamalla päänsä kaljuksi.

Vuonna 1978 manageri Chas Chandler ehdotti Noddy Holderille ja Jim Lealle kitaristi Dave Hillin erottamista ja uuden yhtyeen perustamista, mutta Holder ja Lea tyrmäsivät ehdotuksen. Samana vuonna julkaistiin livealbumi Slade Alive Volume Two. On kuitenkin herännyt epäilyksiä siitä, onko kyseessä sataprosenttisen aito livetaltiointi. Myös kaksi singleä tehtiin samana vuonna, tarttuva jalkapalloaiheinen "Give Us a Goal", sekä diskovaikutteinen "Rock and Roll Bolero", mutta menestys tuntui karkaavan yhä kauemmas. Yhtye esiintyi myös Puolassa, mikä oli hyvin harvinaista länsimaiselta yhtyeeltä sosialistisessa maassa.

Seuraavana vuonna 1979 julkaistu albumi Return to Base floppasi täysin. Jotta yhtye ei olisi mennyt vararikkoon, heidän täytyi sulattaa myymättä jääneitä Return to Base -levyjä, sillä yhtyeelle tuli hyvin kalliiksi tehdä levyjä, jotka eivät myyneet. Slade oli myös muodostunut lähes vitsiksi radioasemille, eikä yhtyeen musiikkia juurikaan radiossa soitettu, mikä teki menestymisen entistä vaikeammaksi. Yhtye oli melkoisen turhautunut tilanteeseen ja manageri Chas Chandler, joka ei ollut keksinyt ongelmaan ratkaisua, sai osansa kiukusta.

Comeback (1980–1985)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Readingin ihme (1980)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sladen 1980-luvun comebackin on katsottu alkaneen kuvan Readingin rockfestivaaleilta 1980.

Yhtäkkiä hajoamispisteessä olleelle yhtyeelle tarjottiin paikkaa Readingin rockfestivaaleilta syksyllä 1980. Ozzy Osbourne oli joutunut peruuttamaan esiintymisensä, ja paikkaa tarjottiin Sladelle, sillä he olivat jo vuonna 1978 ilmaisseet halunsa esiintyä festivaaleilla. Noddy Holder, Jim Lea ja Don Powell olivat innoissaan. Bändi tajusi, että kyseessä olisi ehkä viimeinen mahdollisuus palata huipulle. Ainoa ongelma oli Dave Hill, joka oli edelleen näreissään siitä, että häntä oltiin erottamassa yhtyeestä paria vuotta aiemmin. Niinpä Noddy vieraili Daven luona Wolverhamptonissa, mutta ei onnistunut puhumaan häntä ympäri. Lopulta Chas Chandler itse joutui ajamaan Lontoosta Wolverhamptoniin Daven luokse. Anteeksi pyydellen hän onnistui taivuttelemaan Hillin soittamaan vielä tämän yhden keikan.

Keikkapäivänä yhtye joutui pysäköimään autonsa yleiselle pysäköintialueelle, ja kuljettamaan soittimensa yleisön läpi lavan taakse, sillä heillä ei ollut edes kulkulupia. Yhtyettä kannustettiin ennen keikkaa kertomalla, että festarit olivat olleet siihen mennessä harvinaisen tylsät, mutta Sladen tarttuva musiikki saattaisi muuttaa kaiken ja Sladen hitit tunnettiin yleisesti hyvin. He olivat oikeassa, sillä yleisö otti yhtyeen hyvin vastaan. Keikan jälkeen yhtyettä lähestyttiin lukuisilla konserttipyynnöillä. Ennen esiintymistä niin vastahakoinen Dave Hill on myöhemmin sanonut tuon päivän olleen hänen elämänsä onnellisin. BBC kuvasi ja äänitti esiitymisen, ja noista nauhoista Slade julkaisi EP-levyn, joka nousi listoille. Myös kokoelma-albumi Slade Smashes nousi brittilistan sijalle 21 ja comeback oli valmis.

We'll Bring the House Down: lopullinen paluu huipulle (1981)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1981 julkaistiin LP We'll Bring The House Down, joka palautti Sladen lopullisesti huipulle. Myös albumin nimikappale muodostui hitiksi (Britannia 11.). Albumi oli soundiltaan melko raskas ja rokkaava. Levyn julkaisi jälleen Jim Lean oma "Cheapskate"-yhtiö. Yhteistyö pitkäaikaisen managerin Chas Chandlerin kanssa päättyi tähän albumiin, ja viimeisenä työnään hän hankki yhtyeelle levytyssopimuksen RCA Records -yhtiöltä.

Myöhemmin samana vuonna 1981 julkaistiin seuraava albumi Till Deaf Do Us Part, joka oli musiikillisesti edeltäjäänsäkin raskaampi, ja sitä on usein verrattu AC/DC-yhtyeen hard rockiin. Itse albumi jäi Britanniassa listojen ulkopuolelle, mutta siltä julkaistu single "Lock Up Your Daughters" nousi listan sijalle 29. Joulukuussa 1982 julkaistiin Slade on Stage -livealbumi.

Vuonna 1983 julkaistut singlet, "My Oh My" (Britannia 2.) ja seuraavana vuonna julkaistu "Run Runaway" (Britannia 7.), olivat molemmat suuria hittejä. Singlet olivat vuoden 1983 The Amazing Kamikaze Syndrome -albumilta. Yhtyeen jäsenten ystävä Ozzy Osbourne pyysi Sladea Yhdysvaltain kiertueelleen, ja hänen vaimonsa Sharon Osbourne tarjoutui yhtyeen uudeksi manageriksi. Yhtye suostui mielellään, sillä yhtye sai näin uuden tilaisuuden yrittää Amerikan valloitusta. Ensimmäinen konsertti Osbournen lämmittelijänä menikin hyvin, mutta sitten basisti Jim Lea sairastui hepatiittiin ja loput keikat jouduttiin peruuttamaan. Tosin heitä vaadittiin soittamaan kiertue loppuun toisen basistin voimin, mutta Sladen muiden jäsenten uskollisuuden ja lojaalisuuden vuoksi asia ei edennyt sen pidemmälle. Lean kunnon noustua yhtye palasi Englantiin. Ongelmia oli myös Don Powellilla, joka kärsi alkoholiongelmasta. Lopulta hän meni samaan vieroitukseen, jota kävi myös Ozzy Osbourne. Powellin onnistui lopettaa juominen kokonaan.[10]

Vuonna 1985 julkaistiin albumi Rogues Gallery, joka sisälsi hittikappaleen "All Join Hands". Samana vuonna julkaistiin myös "joululevy" Crackers. Molemmat albumit nousivat listoille Britanniassa.

Uuteen laskuun (1987–1991)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi You Boyz Make Big Noize julkaistiin vuonna 1987. Näihin aikoihin yhtyeen yhteistyö alkoi takkuilla, ja myös riitoja syntyi. Dave Hilliä suututti, kun hänen kappaleitaan ei päästetty albumeille, eikä hän näin saanut rahaa levynmyynnistä yhtä paljon kuin Jim Lea ja Noddy Holder. Albumista muodostui kaupallinen floppi sen jäätyä listojen ulkopuolelle. Myöskään albumilta julkaistut singlet eivät menestyneet. Vuoden 1988 loppuun mennessä Sladen toiminta oli käytännössä hiipunut kokonaan, mutta virallista tiedotetta yhtyeen hajoamisesta ei kuitenkaan annettu. Tällä välin rumpali Don Powell ryhtyi vaimonsa kanssa antiikkikauppiaaksi ja kirjoitti jopa lastenkirjan.[11]

Nykyinen Slade kuvattuna Sofiassa heinäkuussa 2011. Keskellä kitaristi Dave Hill, joka on rumpali Don Powellin ohella toinen yhtyeen alkuperäisjäsenistä.

Vuonna 1991 Slade palasi vielä listoille kappaleella "Radio Wall Of Sound" (Britannia 21.). Saman vuoden aprillipäivänä (1. huhtikuuta) Slade teki viimeisen keikkansa alkuperäisellä kokoonpanollaan, Walsallissa Englannissa fanclubin järjestämässä varsin tunteikkaassa tilaisuudessa. Alun perin Sladen ei pitänyt soittaa konsertissa vaan tarkoituksena oli nimenomaan ainoastaan juhlatilaisuus. Yleisön suuresta vaatimuksesta yhtye kuitenkin nousi lavalle. Viimeisen esiintymisen ajankohta ei parempi olisi voinut olla, sillä tasan 25 vuotta sitten, 1. huhtikuuta 1966 Noddy Holder, Dave Hill, Jim Lea ja Don Powell olivat esiintyneet ensimmäisen kerran yhdessä.

Alkuperäisen Sladen jälkeen (1992–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dave Hill ja Don Powell pistivät nopeasti hajoamisen jälkeen pystyyn Slade II -yhtyeen, joka vielä nykyäänkin pitää vanhaa Slade-meininkiä yllä. Slade II on esiintynyt myös Suomessa useaan otteeseen. Vuonna 2002 Jim Lea ja Noddy Holder antoivat yhtyeelle luvan pudottaa nimestä järjestysluvun pois, ja nykyisin yhtye tunnetaan jälleen yksinkertaisesti nimellä Slade.

Noddy Holderia on usein pyydetty palaamaan Sladeen, mutta hän ei ole lämmennyt ajatukselle. Hänellä on nykyisin oma musiikkiaiheinen ohjelma radiossa. Jim Lea on sanonut, että hän on valmis palaamaan Sladeen, mikäli myös Holder tekee paluun yhtyeeseen. Holder itse on kuitenkin sanonut, että alkuperäisen Sladen paluu on "erittäin epätodennäköistä".

Vuonna 2006 Salvo-records aloitti vanhojen Slade -albumien julkaisun remasteroituina versioina. Levyt sisältävät alkuperäisten kappaleiden lisäksi myös bonusmateriaalia. Salvo julkaisi myös neljän CD-levyn boksin Sladen tuotannosta vuosilta 1969-1991.

Kokoonpanot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slade 1966-1991
Slade II 1993-1997
  • Steve Whalley – laulu, kitara
  • Dave Hill – kitara, laulu
  • Steve Makin – kitara, laulu
  • Craig Fenney – basso, laulu
  • Don Powell – rummut
Slade 1998-2000
  • Steve Whalley – laulu, kitara
  • Dave Hill – kitara, laulu
  • Trevor Holliday – basso, laulu
  • Don Powell – rummut
Slade 2000-2003
  • Steve Whalley – laulu, kitara
  • Dave Hill – kitara, laulu
  • Dave Glover – basso, laulu
  • Don Powell – rummut
Slade 2003-2005
  • Steve Whalley – laulu, kitara
  • Dave Hill – kitara, laulu
  • John Berry – basso, laulu, viulu
  • Don Powell – rummut
Slade 2005-
  • Mal McNulty – laulu, komppikitara
  • Dave Hill – soolokitara, taustalaulu
  • John Berry – basso, taustalaulu, viulu
  • Don Powell – rummut

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi Vuosi Iso-Britannia Suomi Yhdysvallat
You Better Run 1966 - - -
Genesis 1969 - - -
Wild Winds Are Blowin' 1969 - - -
The Shape of Things to Come 1970 - - -
Know Who You Are 1970 - - -
Get Down And Get With It 1971 #16 - -
Coz I Luv You 1971 #1 - -
Look Wot You Dun 1972 #4 - -
Take Me Bak 'Ome 1972 #1 - #97
Mama Weer All Crazee Now 1972 #1 #11 #76
Gudbuy T'Jane 1972 #2 #7 #68
Cum on Feel the Noize 1973 #1 #11 #98
Skweeze Me, Pleeze Me 1973 #1 #4 -
My Friend Stan 1973 #2 #10 -
Merry Xmas Everybody 1973 #1 #19 -
Everyday 1974 #3 #7 -
Bangin' Man 1974 #3 - -
Far Far Away 1974 #2 #12 -
How Does It Feel? 1975 #15 - -
Thanks for the Memory 1975 #7 #18 -
In For a Penny 1975 #11 - -
Let's Call It Quits 1976 #11 - -
Nobody's Fool 1976 - - -
Gypsy Roadhog 1977 - - -
Burning in the Heat of Love 1977 - -
My Baby Left Me / That's All Right 1977 #32 - -
Give Us a Goal 1978 - - -
Rock'n'Roll Bolero 1978 - - -
Ginny Ginny 1979 - - -
Okey Cokey 1979 - - -
Sign of the Times 1979 - - -
We'll Bring the House Down 1981 #10 - -
Wheel's Aint Coming Down 1981 - - -
Knuckle Sandwich Nancy 1981 - - -
Lock Up Your Daughters 1981 #29 - -
Rock'n'Roll Preacher 1981 - - -
Ruby Red 1982 - - -
(And Now The Waltz) C'est La Vie 1982 - - -
My Oh My 1983 #2 - #37
Run Runaway 1984 #7 - #20
All Join Hands 1984 #15 - -
Little Sheila 1985 - - #86
7 Year Bitch 1985 #60 - -
Myzsterious Mizster Jones 1985 #50 - -
Do You Believe in Miracles 1985 #54
Hi Ho Silver Lining 1985 - - -
Still the Same 1987 #73 - -
That's What Friends Are For 1987 #94 - -
You Boyz Make Big Noize 1987 #95 - -
We Won't Give In 1988 - - -
Let's Dance (1988 Remix) 1988 - - -
Radio Wall of Sound 1991 #21 - -
Universe 1991 - - -

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma. Pop-Kirja, 2004.
  • Noddy Holder: Who's Crazee Now? Ebury Press, 1999.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004.
  • Timo Pennanen: Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, Otava 2006.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Perttunen, Jukka & Väistö, Keijo: Slade - hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, s. 20. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-03-9.
  2. Perttunen, Jukka & Väistö, Keijo: Slade - hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, s. 21. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-03-9.
  3. a b Perttunen, Jukka & Väistö, Keijo: Slade - hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, s. 24. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-03-9.
  4. a b Perttunen, Jukka & Väistö, Keijo: Slade - hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, s. 25. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-03-9.
  5. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004, sivu 30
  6. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti, 2004
  7. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004, sivu 60
  8. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti, 2004, sivu 69
  9. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti, 2004, sivu 91
  10. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004, sivu 154
  11. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004, sivu 175

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]