AC/DC

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee yhtyettä. AC/DC on myös lyhenne englanninkielisestä sähkötermistä, joka tarkoittaa laitteen olevan käyttökelpoinen sekä vaihtovirralla (Alternating Current) että tasavirralla (Direct Current).
AC/DC
AC/DC
Angus Young ja Bon Scott Ulster Hallissa 1979
Angus Young ja Bon Scott Ulster Hallissa 1979
Tiedot
Toiminnassa: 1973–
Tyylisuunta: rock
Tyylilaji: hard rock, blues rock, heavy metal, Rock and Roll[1]
Kotipaikka: Sydney, Australia
Laulukieli: Englanti
Sivusto: www.acdcrocks.com
Jäsenet
Brian Johnson laulu (1980–)
Malcolm Young komppikitara
Angus Young soolokitara
Phil Rudd rummut (1973–1983, 1994–)
Cliff Williams basso (1977–)
Entiset jäsenet
Dave Evans laulu (1973–1974)
Bon Scott laulu (1974–1980)
Mark Evans basso (1973–1977)
Simon Wright rummut (1984–1989)
Chris Slade rummut (1989–1994)

AC/DC on australialainen hard rock -yhtye. Se tunnetaan soolokitaristi Angus Youngin koulupuvun ohella energisestä esiintymisestään ja tehokkaasta hard rock -soundistaan, joka pohjautuu yksinkertaisiin sointukulkuihin ja voimasointujen käyttöön ilman efektejä.

Pelkästään Yhdysvalloissa AC/DC:n albumeja on myyty yli 68 miljoonaa kappaletta.[2] Arviot AC/DC:n maailmanlaajuisesta albumimyynnistä vaihtelevat noin 120 miljoonasta yli 200 miljoonaan kappaleeseen.[3][4][5]

Jo kolmekymmentäviisi vuotta toiminnassa ollut AC/DC on eräs maailman pitkäikäisimmistä ja suosituimmista hard rock -yhtyeistä. Se on valittu Rock and Roll Hall of Famen jäseneksi ja yhtyeellä on oma laatta Hollywoodin Walk of Famella. MTV on nimennyt AC/DC:n seitsemänneksi parhaaksi heavy metal-bändiksi kautta aikojen [6] ja neljänneksi parhaaksi hard rock-artistiksi.[7]

Sisällysluettelo

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Alkuajat (1973-1978)

AC/DC:n soolokitaristi ja keulakuva Angus Young.
AC/DC:n rytmikitaristi, säveltäjä ja perustaja Malcolm Young.

Angus Young ja hänen veljensä Malcolm Young perusti AC/DC:n Sydneyssä vuonna 1973. AC/DC tuli suosituksi Australiassa hiteillä "Can I Sit Next to You Girl" ja "Baby, Please Don't Go".

Alun perin molemmat kitaristiveljekset soittivat sooloja, mutta myöhemmin Malcolm päätti jättäytyä pelkästään rytmikitaristiksi ja jätti soolot Angukselle. Kun Angus ja Malcolm olivat kyllästyneet Dave Evansin ylimieliseen asenteeseen he alkoivat etsiä uutta laulajaa. George Young (kitaristien isoveli) ehdotti laulajaksi hyvää ystäväänsä Bon Scottia, niinpä Scottille pidettiin koelaulut ja hänet otettiin bändiin. Eräänä päivänä AC/DC:n keikalla Bon tuli lavalle otti mikin ja sanoi: "No niin kaikki ketkä on tullu tänne kattoo Dave Evansii voi häipyy koska se heitettin ulos bändistä".

Muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestyi AC/DC:n ensimmäinen albumi High Voltage. Yhtyeen seuraava albumi T.N.T. sai jo enemmän huomiota, ja yhtye alkoi saada suosiota kotimaansa ulkopuolella siirtyessään vuonna 1976 Lontooseen.

Yhtye julkaisi kolmannen albuminsa Dirty Deeds Done Dirt Cheap vuonna 1976 ja vuotta myöhemmin ilmestyi Let There Be Rock, jonka nimikappale,"Bad Boy Boogie","Hell Ain`t a Bad Place To ´Be", ja "Whole Lotta Rosie" nousivat suuriksi hiteiksi. Albumin jälkeen samana vuonna basistiksi tuli Cliff Williams. Mark Evansin lähtöä ei ole yhtyeen puolesta juurikaan kommentoitu, mutta yleisesti uskotaan eron johtuneen Angus Youngin ja Mark Evansin tulehtuneista väleistä.

AC/DC julkaisi 1978 albumin Powerage, jonka hittejä olivat "Rock`n Roll Damnation", "Riff Raff" ja "Sin City". Samana vuonna Skotlannin Glasgow'ssa nauhoitettu konsertti julkaistiin livealbumina nimellä If You Want Blood You've Got It, joka sai Isossa-Britanniassa suuria kehuja. Tämä huomattiin Yhdysvalloissa ja yhtyeen maine kasvoi vielä suuremmaksi, Australiassa yhtye oli jo näihin aikoihin noussut legendaksi.

[muokkaa] Suurmenestys ja tragedia (1979-1980)

Edesmenneen laulajan Bon Scottin muistoksi pystytetty patsas Fremantlessa, Australiassa.

Vuonna 1979 AC/DC julkaisi albumin Highway to Hell, josta yhtye sai Yhdysvalloissa ensimmäisen kultalevynsä. Albumi oli Bon Scottin aikaisen AC/DCn suurin menestys ja sen ehkä tunnetuin hitti on nimikappale "Highway to Hell". Muita suuria hittejä albumilta ovat "Touch Too Much", "Girls Got Rhythm", "Shot Down in Flames" ja "If you want blood (you've got it)". Kyseisen albumin nimi osoittautui kuitenkin ikävällä tavalla enteelliseksi Bon Scottille.

Bon Scott löydettiin 19. helmikuuta 1980 tuttavansa autosta kuolleena Lontoossa. Kuolinsyyksi ilmoitettiin alkoholimyrkytys.[8]

AC/DC:n viimeinen nauhoitettu esiintyminen Bon Scottin kanssa oli Espanjan televisiossa vain viikkoa ennen Scottin kuolemaa. Taltiointi kyseisestä esiintymisestä on muun muassa yhtyeen DVD:llä Family Jewels ja epävirallisella DVD-julkaisulla "Let There Be Rock".

Yhtyeen tulevaisuuteen ei uskottu, mutta AC/DC alkoi kuitenkin etsiä uutta laulajaa.

[muokkaa] Comeback (1980-1982)

Bon Scottin seuraajaksi pestattiin Brian Johnson.

Bon Scott oli sanonut jo 1970-luvulla, että Brian Johnson on paras laulaja, jonka hän on koskaan tavannut ja Johnsonia pyydettiin liittymään AC/DC:hin Scottin kuoleman jälkeen. Välittömästi tämän jälkeen yhtye alkoi työstää uutta albumia Back in Black, jonka nimiraita on omistettu Bon Scottille.

Back in Black ilmestyi vuonna 1980 ja siitä tuli AC/DCn menestynein julkaisu. Se on myynyt 42 miljoonaa kappaletta, joka tekee siitä maailman toiseksi myydyimmän äänitteen.[9] Albumi sisältää useita tunnettuja kappaleita, kuten "Hell's Bells", "Back In Black", "You Shook Me All Night Long","Rock And Roll Ain't Noise Pollution" ja "Shoot To Thrill".

Seuraava albumi For Those About to Rock We Salute You ilmestyi jo vuonna 1981 ja sekin menestyi hyvin. Albumin tunnetuimmaksi kappaleeksi kohosi sen nimikappale, jonka osaksi sovitetuista tykinlaukauksista on tullut AC/DC:n konserttien vakionumero.

[muokkaa] Suosion lasku (1983-1989)

For Those About to Rock -albumia seurannutta Flick of the Switchiä pidetään hienoisena pettymyksenä, vaikka nimikappaleesta tulikin hitti. Albumin julkaisun jälkeen rumpali Phil Rudd jätti yhtyeen riitojen vuoksi.

Yhtye julkaisi vuonna 1985 albumin Fly on the Wall, jonka suurin hitti oli "Shake Your Foundations". Yhtye julkaisi myös levyn nimeä kantaneen VHS-julkaisun, joka sisälsi musiikkivideot kappaleista Fly on the Wall, Danger, Sink the Pink, Stand Up sekä Shake Your Foundation.

Vuonna 1986 julkaistu Who Made Who nosti yhtyeen taas listan kärkeen, vaikka levy sisälsikin vain 3 uutta kappaletta. Levy oli myös samalla soundtrack Stephen Kingin ohjaamalle elokuvalle Maximum Overdrive.

Albumi Blow Up Your Video julkaistiin 1988, ja sen kappaleet "That's the Way I Wanna Rock 'n' Roll" ja "Heatseeker" nousivat hiteiksi.

Rumpali Simon Wright lähti yhtyeestä vuonna 1989 ja hänen tilalleen tuli Chris Slade.

[muokkaa] Kolmen soinnun renessanssi (1990-1999)

Yhtye pääsi uudestaan jättimenestykseen Bon Jovin ja KISSin tuottajan, Bruce Fairbairnin, kanssa vuonna 1990 tehdyn The Razor's Edge -albumin myötä, jonka kappaleet "Thunderstruck" ja "Moneytalks" nousivat suuriksi radiohiteiksi. Yhtye oli 28. syyskuuta 1991 pääesiintyjänä Moskovan Tushino-lentokentällä järjestetyssä Monsters of Rock -tapahtumassa, jossa esiintyivät lisäksi Metallica, The Black Crowes, E.S.T ja Pantera. Yleisöä ilmaiskonsertissa oli arviolta puolitoista miljoonaa.

Vuonna 1991 AC/DC julkaisi Live-nimisen konserttitaltioinnin, jota painettiin sekä yhden että kahden CD:n versioina. Myös 17. elokuuta 1991 Castle Doningtonin festivaaleilla kuvattu 26 kameralla kuvattu konsertti julkaistiin videona ja myöhemmin DVD:nä.

AC/DC:n single Big Gun vuodelta 1993 päätyi Arnold Schwarzeneggerin tähdittämään Last Action Hero -elokuvaan. Elokuva ei menestynyt, mutta single myi hyvin ja sai paljon radiosoittoaikaa.

Vuonna 1994 alkuperäinen rumpali Phil Rudd tuli takaisin AC/DC:hin Chris Sladen tilalle.

Loppusyksystä 1995 ilmestyi Rick Rubinin tuottama albumi Ballbreaker, joka nousi useissa maissa listakärkeen, ja jonka aloitusraita "Hard As A Rock" nousi hitiksi.

Vuonna 1997 AC/DC julkaisi neljän CD:n Bonfire-kokoelman, joka sisältää muun muassa livetallenteita Bon Scott -aikakaudelta. Joihinkin Bonfire-kokoelmiin sisältyi viidentenä CD:nä albumi Back In Black.

[muokkaa] Uusi levytyssopimus ja Hall of Fame (2000–)

Helmikuussa 2000 AC/DC julkaisi uuden studioalbumin Stiff Upper Lip, jota seurasi pitkä maailmankiertue. Seuraava albumi antoi odottaa itseään peräti kahdeksan vuotta.

Vuonna 2002 AC/DC teki sopimuksen Sony Musicin kanssa, minkä ansiosta Sony julkaisi "AC/DC Remasters"-sarjassa koko AC/DC:n katalogin uudestaan lisämateriaalein. Kunkin albumin mukana tuli uudelleen painettu lehtinen höystettynä harvinaisilla valokuvilla ja nippelitiedolla.

AC/DC nimettiin Rock and Roll Hall of Famen jäseneksi maaliskuussa 2003. Seremonian yhteydessä yhtye esitti kappaleet "Highway to Hell" ja "You Shook Me All Night Long". Juontaja Steven Tyler liittyi esitykseen mukaan. Hän kuvaili seremoniassa yhtyeen voimasointujen mestarillista käyttöä "Australian ukkoseksi, joka saa aikaan toiseksi voimakkaimman virtauksen ihmisen kehossa".[10]

Kiitospuheessa laulaja Brian Johnson siteerasi Bon Scottin vuonna 1977 kirjoittamaa kappaletta "Let There Be Rock":

»"In the beginning, back in 1955, man didn't know about the rock 'n roll show and all that jive. The white man had the schmaltz, the black man had the blues, but no one knew what they was gonna do but Tchaikovsky had the news, he said: 'let there be rock'." Bon Scott wrote that. And it's a real privilege to accept these awards tonight.»
([11])

AC/DC:ltä ilmestyi syksyllä 2007 tupla-DVD Plug Me In, jonka toisella levyllä on materiaalia Bon Scottin ajoilta ja toisella Brian Johnsonin aikakaudelta.

Vuoden 2006 alusta lähtien AC/DC työskenteli uuden materiaalin parissa, ja viimein uusi albumi Black Ice ilmestyi 20. lokakuuta vuonna 2008. Brian Johnson on sanonut albumia yhtyeen merkittävimmäksi sitten Back In Blackin. Albumia seurasi vuonna 2009 Black Ice -maailmankiertue.

[muokkaa] Yhtyeen nimen alkuperä

ACDC Lane -katukyltti Melbournessa.

Yhtyeen nimi AC/DC on herättänyt keskustelua alusta asti. Eräitä vahvistamattomia tulkintoja ovat muun muassa "Antichrist/Devil's Children" (suom. Antikristus/Paholaisen lapset), jota monet kristilliset järjestöt alkoivat korostaa tai biseksuaalisuutta kuvaava slangitermi. Logossa oleva salama puoltaisi kuitenkin yleisintä tulkintaa sähkövirtamerkinnästä (vaihtovirta/tasavirta - AC/DC). Maximum Rock 'N' Roll -kirjan mukaan yhtyeen nimi on otettu suoraan ompelukoneen takaa ja joidenkin huhujen mukaan pölynimurista.

[muokkaa] Konsertit Suomessa

Suomessa AC/DC on esiintynyt yhdeksän kertaa vuosien varrella. Ensimmäinen esiintyminen oli Helsingin Kulttuuritalolla Let There Be Rock Tourilla vuonna 1977. Tuolloin yhtye synnytti pienoisen skandaalin, koska käytti langatonta lähetintekniikkaa soittimissaan. Siihen aikaan Suomessa ei moisista tiedetty, joten osa yleisöstä luuli bändin soittavan playbackina. Viimeksi yhtye on esiintynyt Suomessa vuonna 2009 Black Ice -kiertueella Helsingin Olympiastadionilla.

AC/DC julkaisi 12. joulukuuta 2008 kiertuepäivämääriä sisältävän luettelon, jonka mukaan yhtye esiintyy Helsingin Olympiastadionilla 17. kesäkuuta 2009 Black Ice -maailmankiertueellaan. Konsertti on Suomen yhdeksäs ja sen kaikki liput varattiin 70 minuutissa lipunmyynnin alettua.lähde?

AC/DC:n Suomen konsertit:

[muokkaa] Jäsenet

[muokkaa] Nykyiset

[muokkaa] Entiset

[muokkaa] Diskografia

AC/DC on levyttänyt viisi kappaletta, joita ei ole julkaistu Australian ulkopuolella: "Love Song", "Stick Around" (albumilta High Voltage), "School Days" (albumilta T.N.T.), "R.I.P. (Rock In Peace)" (albumilta Dirty Deeds Done Dirt Cheap) ja "Crabsody In Blue" (albumilta Let There Be Rock).lähde?

Albumit

DVD:t

Singlet

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Kirjallisuutta

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Christe, Ian. Sound of the Beast. Allison & Busby, pg. 2, 39-48, 52-57. ISBN 0749083514. 
  2. ↑ RIAA - Gold and Platinum: Best Sellers RIAA. Viitattu 14.7.2007. (englanniksi)
  3. ↑ New licensing agreement for Australia and New Zealand commencing June 2006 8. toukokuuta 2006. crabsodyinblue.com. Viitattu 14.7.2007. (englanniksi)
  4. ↑ Paul Mulvey: Back to roots for AC/DC 23. lokakuuta 2003. Sydney Morning Herald. Viitattu 14.7.2007. (englanniksi)
  5. ↑ Jennifer Ordonez: Sony's Newest Boy Band, AC/DC, Took Stage In 1970s 5. joulukuuta 2002. Wall Street Journal. Viitattu 14.7.2007. (englanniksi)
  6. ↑ http://www.mtv.com/bands/m/metal/greatest_metal_bands/071406/index8.jhtml
  7. ↑ http://www.rockonthenet.com/archive/2000/vh1hardrock.htm
  8. ↑ Richard Jinman: 25 years on, AC/DC fans recall how wild rocker met his end 19. helmikuuta 2005. Guardian.co.uk. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  9. ↑ Record Breakers and Trivia: Best-Selling Albums of All Time - Global All-Time Top 20 Albums everyHit.com. Viitattu 19.2.2007. (englanniksi)
  10. ↑ AP: Rock and Roll Hall of Fame open doors to Clash, Police, Costello, AC/DC 11. maaliskuuta 2003. CNN.com. Viitattu 19.2.2007. (englanniksi)
  11. ↑ Billy Johnson Jr.: AC/DC, The Clash, The Police And Others Inducted Into Hall Of Fame 11.3.2003. Yahoo! Music. Viitattu 19.2.2007. (englanniksi)

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/AC/DC
Henkilökohtaiset työkalut