Bon Jovi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bon Jovi - Logo.svg
Bon Jovi esiintymässä Montrealissa vuonna 2007, vasemmalta: kosketinsoittaja David Bryan, kitaristi Richie Sambora, laulaja Jon Bon Jovi ja rumpali Tico Torres.
Bon Jovi esiintymässä Montrealissa vuonna 2007, vasemmalta: kosketinsoittaja David Bryan, kitaristi Richie Sambora, laulaja Jon Bon Jovi ja rumpali Tico Torres.
Tiedot
Toiminnassa: 1983–
Tyylilaji: hard rock, pop rock, glam metal, country rock, stadion-rock
Kotipaikka: Yhdysvaltain lippu Sayreville, New Jersey, Yhdysvallat
Laulukieli: englanti
Sivusto: www.bonjovi.com
Jäsenet
Jon Bon Jovi laulu
Richie Sambora kitara ja taustalaulu
David Bryan kosketinsoittimet ja taustalaulu
Tico Torres rummut
Entiset jäsenet
Alec John Such basso (1983–1994)
Levy-yhtiöt
Island Records 2000–
Mercury Records 1984–2000

Bon Jovi on New Jerseyssä vuonna 1983 perustettu yhdysvaltalainen rockmusiikkia esittävä yhtye. Bon Jovin alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja ja perustajajäsen Jon Bon Jovi, kitaristi Richie Sambora, basisti Alec John Such, kosketinsoittaja David Bryan sekä rumpali Tico Torres. Such erotettiin yhtyeestä vuonna 1994 kokoelma-albumin Cross Road julkaisun jälkeen, mutta yhtye ei halunnut ottaa hänen tilalleen virallista korvaajaa. Näin ollen yhtyeen basistina on vuodesta 1994 toiminut sessiomuusikko Hugh McDonald.

Bon Jovi nousi tunnetuksi ensimmäisellä singlejulkaisullaanRunaway” vuonna 1983, ja julkaisi esikoisalbuminsa Bon Jovi vuonna 1984. Yhtye ei onnistunut kahdella ensimmäisellä studioalbumillaan Bon Jovi ja 7800° Fahrenheit (1985) saavuttamaan odotettua menestystä Yhdysvalloissa, mutta vuoden 1986 elokuussa julkaistu Bon Jovin kolmas studioalbumi Slippery When Wet teki yhtyeestä maailmanlaajuisen tähden. Lukuisia hittikappaleita sisältänyt Slippery When Wet nousi Yhdysvalloissa listakärkeen, ja vuonna 1988 julkaistu neljäs albumi New Jersey jatkoi yhtyeen voittokulkua lähes yhtä menestyvästi kuin edeltäjänsä. Slippery When Wet ja New Jersey tekivät Bon Jovista yhden koko 1980-luvun suurimmista sensaatioista, mutta jatkuva levyttäminen ja kiertue-elämä poltti yhtyeen niin loppuun, että se joutui jättäytymään tauolle vuonna 1990.

Vuonna 1992 Bon Jovi palasi uuden studioalbuminsa Keep the Faith myötä. Vuoden 1995 studioalbumia These Days seurasi jälleen uusi tauko, mutta 2000-luvun alussa yhtye teki näyttävän paluun Crush -albumin ja hitin ”It’s My Life” avulla. Bon Jovi on Crush -albumin jälkeen julkaissut viisi studioalbumia, joista kolme viimeisintä ovat nousseet albumilistan kärkipaikalle Yhdysvalloissa. Yhtyeen tuorein studioalbumi on vuoden 2013 keväällä julkaistu What About Now.

Bon Jovi on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä artisteista ja yhtyeistä. Maailmanlaajuisesti yhtyeen tuotantoa on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta, ja yhtye on esittänyt yli 2 700 konserttia kymmenissä maissa yli 34 miljoonan hengen yleisölle.[1] Vuonna 2006 yhtye nimettiin UK Music Hall of Fameen,[2] ja sekä Jon Bon Jovi että Richie Sambora nimettiin vuonna 2009 lauluntekijöiden Songwriters Hall of Fameen.[3][4] Yhtyeen uran tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Runaway”, ”Livin’ on a Prayer”, ”You Give Love a Bad Name”, ”Wanted Dead or Alive”, ”Born to Be My Baby”, ”I’ll Be There for You”, ”Bed of Roses”, ”Always” ja ”It’s My Life”.[3][4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bon Jovin esiasteet ja yhtyeen perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jon Bon Jovi at the 2009 Tribeca Film Festival.jpg Richie Sambora at the 2009 Tribeca Film Festival.jpg Tico Torres Bon Jovi at the 2009 Tribeca Film Festival.jpg David Bryan of Bon Jovi at the 2009 Tribeca Film Festival.jpg
Jon Bon Jovi Richie Sambora Tico Torres David Bryan

Jon Bon Jovi, syntymänimeltään John Francis Bongiovi, Jr., syntyi vuoden 1962 maaliskuussa New Jerseyn Perth Amboyssa perheensä esikoiseksi. Hänen isänsä, parturi John Francis Bongiovi, Sr., oli entinen Yhdysvaltain merijalkaväen sotilas ja hänen äitinsä, floristi Carol Sharkey entinen Playboy-pupu. Jon kiinnostui musiikista jo nuorena, ja hän aloitti pianonsoiton ollessaan 13-vuotias. Hän aloitti myös kitaransoiton ja perusti ensimmäisen yhtyeensä Raze. Hän pinnasi usein koulusta jäädäkseen kotiin soittamaan kitaraa, ja hän soitti teini-iässä muun muassa serkkunsa Tony Bongiovin ja ystäviensä kanssa eri kokoonpanoissa. Koulusta usein poissa ollut Jon ei menestynyt opinnoissaan, mutta hän keskitti kaiken aikansa musiikkiin ja esiintyi jo 16-vuotiaana paikallisten klubien lavoilla muun muassa yhtyeensä John Bongiovi and the Wild Ones kanssa. 16-vuotiaana Jon tutustui klubiympäristössä kosketinsoittaja David Bryaniin, syntymänimeltään David Bryan Rashbaumiin, jonka kanssa hän perusti kymmenhenkisen Atlantic City Expressway -yhtyeen. Muita Jonin varhaisista yhtyeistä olivat muun muassa The Lechers ja The Rest.

Vuonna 1982 opintonsa lopettanut 17-vuotias Jon työskenteli osa-aikaisesti naisten kenkäkaupassa. Tony Bongiovi oli perustanut New Yorkin Manhattanille The Power Station -nimisen äänitysstudion, josta Jon sai töitä siivoojana ja studiolla levyttäneiden artistien juoksupoikana. Hän tutustui läheltä musiikkialan levytystoimintaan ja tapasi myös alan kuuluisimpia tähtiä. Kun studioa ei käytetty levyttämiseen, Jon pääsi työstämään omia demojaan, joita hän lähetti ahkerasti eri levy-yhtiöille. Yksikään yhtiö ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tarjoamaan hänelle levytyssopimusta, mutta vuonna 1982 Jon pääsi levyttämään ensi kertaa urallaan osallistuttuaan albumin Christmas in the Stars: Star Wars Christmas Album kappaleen ”R2-D2 We Wish You a Merry Christmas” äänittämiseen taustalaulajana. Hän liittyi vuonna 1983 hetkellisesti Scandal -yhtyeen rytmikitaristiksi, ja kaiken vapaa-aikansa hän vietti kirjoittamalla omia kappaleitaan.

Yksi Jonin kirjoittamista kappaleista oli ”Runaway”, jonka menestymiseen hän uskoi heti kappaleen kirjoitettuaan. Hän lähestyi kappaleen tiimoilta lukuisia eri levy-yhtiöitä, mutta ei vieläkään onnistunut saamaan levytyssopimusta ”Runawayn” levyttämistä varten. Hän tarjosi sitä New Yorkin Lake Successissa toimineelle WAPP 103.5FM ”The Apple” -radioasemalle, jonka DJ Chip Hobart ja tuotantovastaava John Lassman ehdottivat, että Jon levyttäisi kappaleen ja WAPP julkaisisi sen albumilla, joka esitteli uusien paikallisten artistien ja yhtyeiden levytyksiä. Jon kasasi nopeasti ympärilleen nimen The All Star Review saaneen kokoonpanon, johon luketuivat hänen lisäkseen basisti Hugh McDonald, kosketinsoittaja Roy Bittan, rumpali Frankie LaRocka ja kitaristi Tim Pierce.

”Runaway” alkoi saamaan nopeasti radiosoittoa New Yorkin alueella ja siitä tuli alueen paikallinen hitti, kun WAPP:in ohella myös muut paikalliset radioasemat ottivat kappaleen listoillensa. Useat eri levy-yhtiöt tarjosivat Jonille nyt levytyssopimusta, ja hän päätti valita sopimusta tarjonneista yhtiöistä PolyGram Recordsin, jonka sisaryhtiö Mercury Recordsille Jon pääsisi sopimuksen myötä levyttämään. Jon päätti perustaa ympärilleen vakituisen yhtyeen ja otti yhteyttä David Bryaniin, joka oli juuri tullut valituksi arvostettuun Juilliard Schooliin. Opiskelupaikan hylkääminen oli Davidille hyvin vaikea ratkaisu, mutta kuultuaan Jonin saamasta levytyssopimuksesta hän päätti liittyä yhtyeen kosketinsoittajaksi. Davidin myötävaikutuksella yhtyeeseen liittyivät myös basisti Alec John Such ja rumpali Tico Torres, jotka olivat aiemmin soittaneet yhdessä Phantom’s Opera -nimisessä yhtyeessä. Alun perin yhtyeen kitaristin tehtävästä vastasi Jonin lapsuuden- ja nuoruudenystävä Dave Sabo, joka ei kuitenkaan koskaan virallisesti liittynyt yhtyeen kitaristiksi. Jon halusi löytää yhtyeeseensä vakituisen kitaristin, ja nähtyään paikallisissa kokoonpanoissa ja muun muassa Joe Cockerin taustayhtyeessä soittaneen Richie Samboran esiintymässä eräällä klubilla hän pyysi tämän yhtyeensä kitaristiksi.

Jon esitteli perustamansa kokoonpanon PolyGram Recordsille, mutta yhtye oli yhä vailla nimeä. Muun muassa Mötley Crüea manageroineesta Doc McGheesta tuli yhtyeen manageri, ja hänen työntekijänsä Pamela Maher ehdotti yhtyeen ottavan käyttöönsä nimen Bon Jovi keulakuvansa Jonin taiteilijanimen mukaan.

Ensimmäiset studioalbumit Bon Jovi ja 7800° Fahrenheit (1984-1985)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1983 Bon Jovi aloitti ensimmäisen studioalbuminsa Bon Jovi työstämisen. Albumin tuottivat Lance Quinn ja Jonin serkku Tony Bongiovi, jonka omistamalla The Power Station -äänitysstudiolla albumi myös äänitettiin. Bon Jovin kappalemateriaalin kirjoittamisesta vastasivat suurimmaksi osaksi Jon, Richie Sambora ja David Bryan, mutta albumin yhdeksästä kappaleesta kolmella käytettiin myös ulkopuolisten lauluntekijöiden sävellysapua. ”Runaway” julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä vuoden 1984 marraskuussa, ja se nousi Yhdysvalloissa neljänkymmenen parhaan joukkoon sijoittumalla Billboard Hot 100 -singlelistan 39. sijalle.[5] Albumi julkaistiin vuoden 1984 tammikuussa, ja se nousi Billboard 200 -albumilistan sijalle 43.[6] Yhdysvaltojen ohella albumi ylsi listoille myös Japanissa, Uudessa-Seelannissa ja Euroopan maissa. Toukokuussa kappale ”She Don’t Know Me” julkaistiin albumin toisena singlenä, ja se nousi Billboardin Hot 100 -listan 48. sijalle.[5] Bon Jovi pääsi kiertämään Yhdysvalloissa Scorpionsin Love at First Sting -albumin kiertueella lämmittelijänä, ja Euroopassa yhtye lämmitteli Kiss -yhtyettä sen Animalize -albumin kiertueella. Japanissa Bon Jovin suosiota vahvistamaan julkaistiin myös vuoden 1984 lokakuussa single ”Burning for Love”. Brittiläinen Kerrang! -lehti valitsi Bon Jovin vuoden 1984 parhaiden rock-albumien listalla sijalle 11.[7]

Bon Jovi -albumin julkaisemisen ja Scorpionsin ja Kissin lämmittelijöinä tehtyjen kiertueiden jälkeen Bon Jovi palasi studioon vuoden 1985 tammikuussa levyttääkseen seuraavan studioalbuminsa 7800° Fahrenheit. Albumi äänitettiin Philadelphiassa The Warehouse -äänitysstudiolla, ja sen tuotti yhtyeen esikoisalbumin tapaisesti Lance Quinn. Albumin kappalemateriaalista vastasivat suurimmaksi osaksi Jon Bon Jovi ja Richie Sambora, mutta myös David Bryan ja Tico Torres osallistuivat kappalemateriaalin kirjoittamiseen. 7800° Fahrenheit julkaistiin maaliskuussa, ja se nousi Billboard 200 -albumilistalla sijalle 37.[6] Albumi menestyi hyvin myös Japanissa, missä se nousi albumilistan viidenneksi ja Suomessa, missä se oli albumilistan kuudes. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin huhtikuussa kappale ”Only Lonely”, joka nousi Billboard Hot 100 -listan sijalle 54 ja Hot Mainstream Rock Tracks -listan sijalle 28.[8] Myös seuraavat singlejulkaisut ”In and Out of Love” ja ”Silent Night” ylsivät listoille Yhdysvalloissa.[5][8] Lisäksi albumin kappaleista ”The Hardest Part is the Night” julkaistiin singlenä Britanniassa ja ”The Price of Love” Japanissa. Vuoden 1985 lokakuussa Recording Industry Association of America palkitsi 7800° Fahrenheitin Bon Jovin uran ensimmäisenä kultalevyn saavuttaneena albumina Yhdysvalloissa.[9] Albumi saavutti platinalevyn myyntirajan vuoden 1987 helmikuussa.[9]

7800° Fahrenheitia promotoinut kiertue toi Bon Jovin pääesiintyjäksi Euroopan maihin, ja vuoden 1985 toukokuussa yhtye konsertoi albumin tiimoilta myös Suomessa esiintyen Helsingin Kulttuuritalolla. Euroopasta palattuaan yhtye kiersi Yhdysvalloissa puolen vuoden ajan lämmittelijänä Ratt -yhtyeen Invasion of Your Privacy -kiertueella, ja Britanniassa Bon Jovi konsertoi muun muassa Monsters of Rock -festivaaleilla. Jon Bon Jovi esiintyi myös sooloartistina Farm Aid -hyväntekeväisyyskonsertissa vuoden 1985 syyskuussa.

Menestysalbumit Slippery When Wet ja New Jersey (1986-1990)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1986 huhtikuussa yhtye matkasi Kanadan Vancouveriin lauluntekijä Desmond Childin, tuottaja Bruce Fairbairnin sekä miksaaja Bob Rockin kanssa äänittääkseen kolmannen studioalbuminsa Slippery When Wet. Neljän singlen siivittämänä vuoden 1986 elokuussa ilmestynyt albumi merkitsi yhtyeelle lopullista läpimurtoa.[10] Albumin ensimmäinen single ”You Give Love a Bad Name” toi yhtyeelle välittömästi menestystä Yhdysvalloissa nousten Billboard Hot 100 -singlelistan kärkeen.[11] Vaikka kappale putosikin kärkipaikalta yhden viikon jälkeen, yhtye uusi saavutuksensa albumin toisella singlelohkaisullaan ”"Livin’ on a Prayer”.[11] Kolmas single ”Wanted Dead or Alive” nousi seitsemänneksi,[11] ja balladiNever Say Goodbye” saavutti Billboardin Hot Mainstream Rock Tracks -singlelistan 11. sijan.[11] Albumi menestyi myös Suomessa, jossa se ylitti platinalevyn myyntirajan vuonna 1990.[12]

Slippery When Wet -albumia pidetään yhtenä koko 1980-luvun merkittävimmistä albumeista, koska juuri sen ansiosta glam metal sai entistä vahvemman aseman valtavirran musiikissa.[10] Albumin tehokas yhdistelmä pop-, rock- ja metallimusiikkia sai osakseen myös naispuolisia kuuntelijoita,[10] joiden keskuudessa vastaavanlaista musiikkia ei aiemmin huomioitu juuri lainkaan.[10] Slippery When Wetin melodisen musiikin tarttuvuuden ohella myös Music Television vauhditti albumin menestystä huimasti levittäen sanaa nopeasti esittäessään albumin singlelohkaisujen musiikkivideoita lähes tauotta.

Albumin julkaisua seurasi Slippery When Wet Tour -maailmankiertue, jonka nostattama suosio muistutti hyvin pitkälti The Beatlesin 1960-luvulla aikaansaamaa mediakohua. Aiempaa mittavampi maailmankiertue oli kuitenkin fyysisesti kuluttava ja se asetti yhtyeen jäsenet lujille. Kiertueen lopun häämöttäessä erityisesti Jonin terveys oli hyvin heikossa kunnossa tiukan esiintymistahdin vuoksi, mutta hän ei antanut sen hidastaa itseään. Kiertue päättyi vuoden 1987 lokakuussa kolmeen esiintymiseen Havaijilla: yhtye oli kiertueen päätyttyä esittänyt 206 konserttia 16 maassa, mutta ei kuitenkaan jäänyt lepäämään päästyään vihdoin kiinni maailmanlaajuisen supertähden asemaan.

Maailmankiertueen päätyttyä yhtye palasi suoraan takaisin töihin tavoitteenaan nauhoittaa seuraaja huikean menestyksekkäälle Slippery When Wetille. Seuraavalla albumilla oli hyvin suuri menestys yhtyeen uran kannalta, sillä heidän tuli nyt todistaa maineensa musiikkimaailman kärkikastissa sen sijaan, että yhtye jäisi pelkäksi yhden hitin ihmeeksi. Suurimmalti osin yhtyeen laulunteosta vastanneilla Jonilla ja Richiellä oli valtaisat paineet toistaa edellisen hittialbuminsa menestys, joten he päättivät jatkaa myös seuraavalla albumillaan hyväksi havaitulla tuotantotavalla: Bruce Fairbairn palasi tuottajaksi, Bob Rock miksaajaksi ja Desmond Child laulunkirjoittajaksi. Uutta materiaalia syntyi niin paljon, että yhtye harkitsi jopa tupla-albumin julkaisemista. Levy-yhtiö Mercury Records kuitenkin päätyi yhden levyn julkaisuun peläten, ettei uusi albumi täyttäisi toivottuja myyntivaatimuksia ja tuottaisi samankaltaista voittoa kuten edeltäjänsä. Bon Jovin neljäs studioalbumi, vuoden 1988 syyskuussa julkaistu New Jersey myi lähes yhtä hyvin kuin edeltäjänsä ja lujitti yhtyeen mainetta entisestään rockmusiikin saralla. Desmond Childin kanssa kirjoitettiin jälleen useita lauluja, joista musiikillisesti lähimpänä Slippery When Wetiä ollut "Bad Medicine" onnistui parhaiten tehtävässään toistaa edellisten hittisinglejen menestys. "Bad Medicine" oli New Jerseyn johtosingle ja tarttuvan kertosäkeensä siivittämänä se nousi Billboardin singlelistan kärkeen. Sittemmin siitä on tullut eräs Bon Jovin rakastetuimmista klassikoista Slippery When Wetin hittien ohella.

Yhtyeen valtavasta suosiosta 1980-luvun lopulla kertoo, että kaikki New Jerseyn singlejulkaisut nousivat Billboardin singlelistalla kymmenen parhaan joukkoon: "Bad Medicine" ja balladivoittoinen "I'll Be There for You" nappasivat molemmat listan kärkipaikan, "Born to Be My Baby" nousi kolmanneksi, "Lay Your Hands on Me" seitsemänneksi ja "Living in Sin" yhdeksänneksi.[13] New Jersey sijoittui edeltäjänsä tapaisesti Billboardin albumilistan kärkeen,[13] ja Yhdysvalloissa albumia on myyty yli seitsenkertaisen platinalevyn verran. Suomessa albumia on myyty yli 51 000 kappaletta, ja albumille on myönnetty Suomessa kultalevy vuonna 1989 ja platinalevy vuonna 1996.[12] New Jerseyn jälkeinen maailmankiertue New Jersey Syndicate Tour oli valtaisan menestyksekäs, mutta edellisen maailmankiertueen mukaisesti pitkä ja raskas. Kaksivuotisen kiertueen aikana yhtyeen jäsenten ihmissuhteet rakoilivat, minkä vuoksi he päättivät laittaa Bon Jovin määräämättömäksi ajaksi tauolle.

Bon Jovin jäätyä tauolle yhtyeen jäsenet pääsivät keskittymään rauhassa omiin projekteihinsa rauhattoman kiertue-elämän tauottua. Jon levytti ja julkaisi lännenelokuvaan Nuoret sankarit 2 säveltämäänsä musiikkia ensimmäisellä omalla studioalbumillaan Blaze of Glory. Albumi sai positiivisen vastaanoton sekä kriitikoilta että yleisöltä, ja Billboardin listalla albumi sijoittui kolmanneksi.[14] Albumi toi Jonille myös henkilökohtaista singlemenestystä; nimiraita "Blaze of Glory" sijoittui listakärkeen sekä Yhdysvalloissa että Australiassa ja kappale huomioitiin myös Parhaan kappaleen Oscar-palkintoehdokkuudella vuoden 1990 Oscar-gaalassa.

Myös Richie julkaisi oman sooloalbuminsa, hyvin blues-vaikutteisen Stranger in This Townin vuonna 1991. Sekä kitaristilegenda Eric Clapton että yhtyetoverit Tico ja elokuvamusiikin säveltämiseen keskittynyt David vierailivat albumilla. Stranger in This Town nautti suurinta listamenestystään Yhdistyneessä kuningaskunnassa, jonka albumilistalla se nousi korkeimmillaan sijalle 20.[15] Tauon aikana Tico aloitti maalaamisen, josta myöhemmin muodostui musiikin ohella toinen tärkeä osa hänen elämäänsä, ja intohimoisena moottoripyöräharrastajana tunnettu Alec vietti aikaansa juurikin moottoripyörien parissa.

Vuoden 1991 lopulla yhtye kokoontui yhteen 17 kuukauden mittaisen tauon jälkeen. Jon oli kutsunut paikalle muun yhtyeen lisäksi myös puolueettoman sovittelijan, jotta yhtyeen jäsenten välisiä erimielisyyksiä voitaisiin ratkoa sovussa. Muusikoiden väliset ristiriidat saatiin selvitettyä, ja yhtye oli valmis tekemään paluun esiintymislavoille.

Askel aikuistuneempaan ilmaisuun - albumit Keep the Faith ja These Days (1992-1998)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1992 yhtye aloitti tulevan studioalbuminsa Keep the Faithin nauhoittamisen tutun kaavan mukaisesti Vancouverissa. Tällä kertaa tuottajaksi palkattiin aiemmin miksaajana New Jerseyllä ja Slippery When Wetillä työskennellyt Bob Rock, sillä Bruce Fairbairn ei yhtyeen pyynnöstä huolimatta ehtinyt tuottamaan Keep the Faithia koska työskenteli samaan aikaan Aerosmith-yhtyeen kanssa.

Musiikillisesti yhtye oli tehnyt mittavan harppauksen New Jerseyn ja Keep the Faithin välissä. Yhtyeen viettäessä taukoa musiikkialalla oli tapahtunut paljon muutoksia, ja juurikin Bon Jovin tapaiset, 1980-luvun glam metal-yhtyeet pysyivät pinnalla vain päivittämällä tyyliään ajan mukaiseksi. Keep the Faithilla yhtyeen musiikki otti ensimmäisen kerran selvän harppauksen aikuismaisempaan ilmaisuun: albumilta uupuivat nyt muutaman vuoden takainen raskas rumpujensoitto sekä nopeiden kitarasoolojen viljely. Uutta albumia promotoidakseen yhtye teki paluun juurilleen esiintymällä uransa alkutaipaleelta tutuilla klubeilla kotiseudullaan New Jerseyssä, jonka lisäksi yhtye myös esiintyi Music Televisionin suositussa MTV Unplugged-ohjelmassa, jossa yhtyeen esiintyminen taltioitiin ja julkaistiin myöhemmin VHS-muodossa nimellä Keep the Faith: An Evening with Bon Jovi.

Keep the Faithilta julkaistiin kuusi singleä; Desmond Childin kanssa kirjoitetut "Keep the Faith" ja "I'll Sleep When I'm Dead", Jonin säveltämä balladi "Bed of Roses", Davidin, Richien ja Jonin "In These Arms" sekä Jonin sävellykset "I Believe" ja "Dry County". Etenkin "Keep the Faith", "Bed of Roses", "In These Arms" ja "I'll Sleep When I'm Dead" olivat onnistuneita singlevalintoja, ja ne vakiinnuttivat jo albumia seuranneella kiertueella paikkansa yhtyeen konserttien ohjelmistossa. Vaikka Yhdysvalloissa albumia pidettiin hienoisena pettymyksenä, muualla maailmassa yhtyeen suosio oli sen sijaan kasvanut entisestään. Keep the Faith nappasi Iso-Britanniassa, Suomessa ja Australiassa albumi kärkisijan albumilistoilla,[16] ja lopulta yhtye saavutti albumillaan platinamyynnin myös kotimaassaan Yhdysvalloissa.[17] Suomessa yhtye vastaanotti kultalevyn Keep the Faithista vuonna 1993, ja albumia onkin myyty Suomessa lähes 40 000 kappaletta.[12] Keep the Faithia seurasi valtava maailmankiertue, jonka aikana yhtye esitti 177 konserttia 37 eri maassa rikkoen jopa yleisöennätyksiä ja vieraillen myös itselleen täysin uusissa maissa.

Vuoden 1994 lokakuussa yhtye julkaisi kokoelma-albumin Cross Road. Yhdysvalloissa Cross Road nousi albumilistan kahdeksanneksi. Albumi sisälsi kaksi uutta tammikuussa kirjoitettua studioraitaa,[18] hiteiksi nousseet kappaleet "Someday I’ll Be Saturday Night" ja "Always". Lisäksi albumin Pohjois-Amerikan painos sisälsi uudelleenäänitetyn version "Livin' on a Prayerista". "Always" nousi Yhdysvalloissa singlelistan kolmannelle sijalle pysytellen kymmenen parhaan joukossa yli kuuden kuukauden ajan, ja siitä tuli kaikkien aikojen menestynein Bon Jovin singlelohkaisu Yhdysvalloissa. "Alwaysin" menestyksen johdolla Cross Roads nousi albumilistojen kärkeen 13 eri maassa, mukaan lukien myös Suomessa jossa albumi ylitti tuplaplatinalevyn myyntirajan vuonna 1995. Britanniassa Cross Road oli vuoden 1994 myydyin äänite ja viiden viikon ajan myös maan albumilistan kärki ja Yhdysvalloissa Metal Edgen lukijat äänestivät Cross Roadin vuoden parhaaksi albumiksi ja parhaaksi kokoelma-albumiksi.[19] Always äänestettiin puolestaan vuoden parhaaksi kappaleeksi ja sen musiikkivideo niin ikään vuoden parhaaksi, kuten myös yhtyeen 16 musiikkivideon kokoelma Cross Road.[19] Cross Roadia on myyty Suomessa yli 120 000 kappaletta, ja se on kaikkien aikojen kolmanneksi eniten myydyin ulkomaalainen äänite Suomessa edellään ainoastaan Queenin Greatest Hits II ja Abban Gold - Greatest Hits, joista molempia on myyty yli 140 000 kappaletta.[20]

Ennen uuden albumin julkaisua Alec John Such erotettiin yhtyeestä.[21] Päätös ei ollut helppo, sillä yhtyeen jäsenet olivat keskenään kuin veljeksiä. Viisikosta tuli pysyvästi nelikko, sillä muu yhtye ei koskaan halunnut ottaa Alecin tilalle uutta, virallista basistia. Sittemmin Hugh McDonald, joka soitti bassoa jo "Runawaylla" vuonna 1983, on toiminut yhtyeen basistina levytyksillä ja kiertueilla. Uuden kappalemateriaalin työstämisen Bon Jovi aloitti vuoden 1994 lopulla.[18]

Cross Roadia seurasi vuonna 1995 uusi studioalbumi These Days, joka oli edeltäjäänsäkin hillitymmästä ja entistä kypsemmästä linjastaan huolimatta jälleen menestyksekäs julkaisu. Albumi oli listakärki Suomessa, Sveitsissä, Itävallassa, Alankomaissa ja Australiassa,[22] tuottaen yhtyeelle tukun uusia radiosoittoon päätyneitä hittejä.[22] These Days oli Suomessa jopa Keep the Faithia suurempi menestys, sillä albumi ylitti sekä kulta- että platinarajan jo ilmestymisvuonnaan.[12] Vuoden 1996 alussa yhtye piti tauon esiintymisestä, jonka aikana Jon keskittyi näyttelemiseen esittäen pääosaa muun muassa elokuvassa The Leading Man - petoksen näyttämö. These Daysia seurannut maailmankiertue jatkui toukokuussa viidellä Japanin konsertilla, joiden jälkeen yhtye suuntasi Eurooppaan viimeistelemään pitkän kiertueen joka päättyi lopulta Helsingin Olympiastadionille 19. heinäkuuta 1996.[23]

Vuonna 1997 Jon julkaisi toisen sooloalbuminsa nimeltään Destination Anywhere. Suomessa albumi sijoittui toiseksi,[24] Belgiassa ja Australiassa neljänneksi ja Ruotsissa seitsemänneksi.[25] Albumin singlelohkaisu "Midnight in Chelsea" sijoittui Suomen singlelistalla niin ikään toiseksi ja Sveitsissä viidenneksi, mutta ei karttanut kovinkaan suurta menestystä muissa maissa.[26] Seuraavana vuonna myös Richie julkaisi oman toisen sooloalbuminsa Undiscovered Soul, joka oli edeltäjänsä Stranger in This Townin blues-henkisestä linjasta hieman rockpainotteisempi julkaisu.[27] David julkaisi omia instrumentaalisävellyksiään esitelleen sooloalbumin On a Full Moon ja työskenteli musikaalien parissa. Tico vietti pitkälti aikaa maalaten, ja lanseerasi myös oman lastenvaatemallistonsa "Rock Star Baby".

Paluu levytystauolta (1999-2005)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richie Sambora esiintymässä Crush Tour -kiertueella vuonna 2001.

Bon Jovi palasi studioon vuonna 1999 levyttääkseen Jonin ja Desmond Childin kirjoittaman kappaleen ”Real Life” elokuvaan EDtv. Yhtye levytti kappaleen ilman David Bryania, sillä hän ei pystynyt soittamaan loukattuaan sormensa vakavasti.

”Real Lifen” levyttämisen jälkeen yhtye aloitti myös seuraavan studioalbuminsa Crush työstämisen. Albumi julkaistiin vuoden 2000 kesäkuussa, ja se nousi Billboard 200 -albumilistan yhdeksänneksi myyden Yhdysvalloissa kaksinkertaista platinaa.[6] Albumi nousi listojen kärkipaikalle kymmenessä eri maassa, ja sen toukokuussa julkaistu ensimmäinen single ”It’s My Life” nousi kansainväliseksi hitiksi.[5] Crush huomioitiin Grammy-ehdokkuudella kategoriassa ”Best Rock Album”, ja ”It’s My Life” oli ehdolla Grammy-palkintoon kategoriassa ”Best Rock Performance by Duo/Group”. My VH1 Music Awards -gaalassa kappaleen musiikkivideo palkittiin vuoden parhaana. Vuonna 2001 yhtye myös julkaisi vain ystävänpäivän ajan saatavilla olleen EP-levyn The Love Songs, joka sisälsi viisi yhtyeen balladikappaletta ja jonka sai ostaessaan Crush -albumin.

Crushin julkaisua seuranneella Crush Tour -kiertueella yhtye taltioi esiintymisensä Sveitsin Zürichissa DVD-julkaisuksi The Crush Tour. DVD julkaistiin vuoden 2001 toukokuussa, ja se myi platinaa Yhdysvalloissa. Crush Tour -kiertueen aikana Bon Jovi esiintyi yli miljoonalle fanille neljässäkymmenessä konsertissa ympäri maailman, ja kiertueen valtavan suosion vuoksi yhtye jatkoi kiertämistä vuoden 2001 maaliskuusta heinäkuuhun uuden One Wild Night Tour -kiertueen merkeissä, ja vuoden 2001 toukokuussa yhtye myös julkaisi uransa ensimmäisen livealbumin One Wild Night Live 1985–2001. Lisäksi Japanissa julkaistiin maaliskuussa kokoelma-albumi Tokyo Road: Best of Bon Jovi, joka nousi Japanin albumilistan viidenneksi ja myi platinaa. Heinäkuussa 2001 One Wild Night Tour -kiertueen viimeisessä konsertissa New Jerseyn Giants Stadiumilla yhtyeen entinen basisti Alec John Such nousi ensi kertaa lavalle Bon Jovin kanssa sitten 1990-luvun kappaleen ”Wanted Dead or Alive” ajaksi. Konsertti esitettiin suorana VH1 -kanavalla, ja se rikkoi kanavan kaikki katsojaennätykset.

Marraskuussa yhtye aloitti seuraavan studioalbuminsa Bounce äänittämisen jatkaen yhteistyötään myös Crushin tuottaneen Luke Ebbinin kanssa. Albumin keskeisenä teemana olivat muun muassa syyskuun 11. päivän iskut. Vuoden 2002 lokakuussa julkaistu Bounce nousi Billboard 200 -listalla toiseksi ja myi kultaa Yhdysvalloissa.[6] Albumilta julkaistiin singleinä kappaleet ”Everyday”, ”Misunderstood”, ”All About Lovin’ You” ja ”Bounce” sekä ainoastaan Japanissa julkaistu ”The Distance”. ”Everyday”, ”All About Lovin’ You” ja ”Bounce” olivat Yhdysvalloissa neljänkymmenen parhaan joukkoon yltäneitä hittejä Hot Mainstream Rock Tracks -listalla,[8] ja lisäksi ”Everyday” ja ”All About Lovin’ You” olivat kymmenen parhaan joukossa Britannian singlelistalla ja muissa Euroopan maissa. ”Everyday” oli myös ehdolla Grammy-palkintoon kategoriassa ”Best Pop Performance by a Duo or Group with Vocals”. Albumin julkaisua seuranneen, 83 konserttia ympäri maailman kattaneen Bounce Tour -kiertueen aikana yhtye esiintyi muun muassa Lontoon Hyde Parkissa 85 000 hengen yleisölle.

Vuonna 2003 Bon Jovi juhli kaksikymmentävuotista uraansa julkaisemalla marraskuun alussa kokoelma-albumin This Left Feels Right, joka sisälsi yhtyeen tuotantoa uudelleen akustisille kitaroille sovitettuina ja huomattavasti hidastempoisempina tulkintoina. Marraskuussa yhtye taltioi kaksi albumin teemaa mukailevaa esiintymistään New Jerseyn Atlantic Cityssa DVD-julkaisuksi This Left Feels Right Live, joka julkaistiin vuoden 2004 helmikuussa. Vuonna 2003 yhtye myös julkaisi vuonna 1995 Lontoossa taltioidun konserttinsa, aiemmin VHS-formaatissa julkaistun Live from Londonin uudelleen DVD:nä. Lisäksi yhtye julkaisi Yhdysvalloissa Target -kauppaketjun yksinoikeudella myymän EP-levyn Target EP, joka koostui Crush- ja Bounce -albumien demomateriaalista ja konserteissa äänitetyistä kappaleista.

Jon Bon Jovi esiintymässä Have a Nice Day Tour -kiertueella Dublinissa vuonna 2006.

Vuonna 2004 Bon Jovin maailmanlaajuinen levynmyynti ylitti sadan miljoonan kappaleen rajan, ja tätä juhlistaakseen yhtye julkaisi marraskuussa mittavan, neljän CD-levyn 100,000,000 Bon Jovi Fans Can't Be Wrong -kokoelman, joka sisälsi aiemmin julkaisematonta materiaalia ja singlejulkaisujen b-puolia. Kokoelmalta julkaistiin myös uusi promosingle ”The Radio Saved My Life Tonight”, joka nousi singlelistan sijalle 37. Japanissa.

Vuoden 2005 syyskuussa Bon Jovi julkaisi uransa yhdeksännen studioalbumin Have a Nice Day, jonka tuotti John Shanks. Albumi nousi listakärkeen viidessätoista eri maassa ja oli albumilistan toinen muun muassa Britanniassa ja Yhdysvalloissa,[6] jossa se myi ensimmäisellä viikollaan yli 200 000 kappaletta. Albumi myi kultaa Australiassa, Kreikassa, Brasiliassa, Espanjassa ja Britanniassa, ja platinaa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Sveitsissä, Japanissa, Saksassa ja Itävallassa. Have a Nice Dayn ensimmäisenä singlenä julkaistiin marraskuussa albumin nimikkokappale ”Have a Nice Day”, joka nousi kymmenen parhaan joukkoon kahdessatoista eri maassa ja myi kultaa Yhdysvalloissa ja Australiassa. Albumin seuraavasta singlekappaleesta ”Who Says You Can't Go Home” äänitettiin kaksi versiota, joista toinen oli duetto Sugarland -yhtyeen Jennifer Nettlesin kanssa. Bon Jovin alkuperäinen versio nousi Britannian singlelistalla viidenneksi ja Billboard Hot 100 -listan 23. sijalle,[5] ja Nettlesin kanssa levytetty versio Billboardin Hot Country Songs -listan kärkipaikalle. Kappale voitti myös People’s Choice -palkinnon kategoriassa ”Favorite Rock Song” ja Grammy-palkinnon kategoriassa ”Best Country Collaboration with Vocals” vuonna 2007, ja vuonna 2006 se palkittiin myös CMT Music Awardilla kategoriassa ”Best Collaborative Video”. Have a Nice Dayn kolmantena singlenä julkaistiin kappale ”Welcome to Wherever You Are”, ja neljäntenä singlenä radiosoittoa varten kappale ”I Want to Be Loved”.

Have a Nice Dayn julkaisua seuranneella Have a Nice Day Tour -kiertueella Bon Jovi esiintyi yli kahdelle miljoonalle fanille areenoilla ja stadioneilla ympäri maailman. Kiertue oli kaupallinen menestys, ja se oli yli 132 miljoonan dollarin tuotoillaan vuoden 2006 kolmanneksi tuottoisin maailmankiertue The Rolling Stonesin A Bigger Bang- ja Madonnan Confessions Tour -kiertueiden jälkeen.

Vuoden 2006 helmikuussa yhtye julkaisi Yhdysvalloissa Wal-Mart -kauppaketjun yksinoikeudella myymän EP-levyn Live from the Have a Nice Day Tour, joka sisälsi kuusi Have a Nice Day Tour -kiertueella Bostonissa äänitettyä kappaletta. Marraskuussa Bon Jovi nimettiin UK Music Hall of Fameen.[2]

Uutta menestystä Yhdysvalloissa - Lost Highway, The Circle ja What About Now (2006-2013)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

19. kesäkuuta 2007 yhtye julkaisi uuden studioalbuminsa Lost Highway. Ainakin osittain edellisen levyn Who Says You Can´t Go Home-singlen menestyksen innoittamana Nashvillessa äänitetty Lost Highway sisältää countryvaikutteita, joskaan kovin suuresta muutoksesta perinteiseen Bon Jovin rocktyyliin nähden ei ole kyse. Levy on sävelletty ja tuotettu yhteistyössä John Shanksin ja Desmond Childin kanssa, joskin sävellysapua on saatu myös muilta tahoilta. Jon Bon Jovin mukaan omaelämäkerrallinen nimikappale "Lost Highway" on eräs yhtyeen uran merkityksellisimmistä lauluista. Albumin kappaleiden sanoitukset olivat aiempaa aikuisempia ja tyyli rauhallisempi. Heti ilmestyttyään albumi nousi Yhdysvaltain Billboard-albumilistan kärkeen. Saavutus oli Bon Joville ensimmäinen sitten vuoden 1988. Yhtye aloitti sittemmin laajalle ulottuvan Lost Highway -maailmankiertueen, joka pysähtyi myös Suomessa Helsingin Olympiastadionilla kesäkuun 16. päivä 2008. Loppuunmyytyä konserttia oli todistamassa yli 43 000 katsojaa.

Yhtye oli luvannut Lost Highwayn julkaisua edeltävän aikana levy-yhtiölleen Island Recordsille, että he julkaisisivat uuden kokoelma-albumin lähitulevaisuudessa.[28] Jon ja Richie halusivat myös uudelle kokoelmalleen muutaman uuden kappaleen vuoden 1994 Cross Roadin tapaisesti, mutta kesken uuden materiaalin kirjoittamisen he inspiroituivat tekemään kokonaisen uuden albumin. Niinpä yhtyeen uusi studioalbumi The Circle julkaistiin vuoden 2009 marraskuussa,[29] ja se ponnahti ilmestyessään suoraan Billboardin albumilistan kärkeen Lost Highwayn tapaisesti. Yhtye kiersi vuoden 2010 helmikuusta joulukuuhun asti albumia mukailevalla teemalla, jonka jälkeen yhtye jatkoi uudella maailmankiertueella lokakuussa ilmestyneen kokoelma-albumin Greatest Hitsin tiimoilta. The Circlen yhteydessä julkaistiin dvd:nä mustavalkoinen dokumenttielokuva When We Were Beautiful, joka valottaa Bon Jovin pitkää uraa. Elokuvassa käsitellään varsin rehellisesti ja peittelemättä yhtyeen tuntoja pitkältä uralta.

Vuonna 2012 yhtye julkaisi uuden livealbuminsa Inside Out ja julkisti myös tiedon tulevasta studioalbumista. Ensimmäisen kerran esimakua tulevasta saatiin vuoden 2013 talvella, kun yhtye julkaisi uuden singlensä "Because We Can". Itse albumi What About Now, ilmestyi Yhdysvalloissa 12. maaliskuuta ja Suomessa 13. maaliskuuta 2013, ja se eteni kolmantena perättäisenä Bon Jovin studioalbumina suoraan Billboardin albumilistan kärkeen. Suomen albumilistalla albumin sijoitus oli kolmas.[30]

Bon Jovi on parhaillaan kiertueella What About Now-albuminsa pohjalta ja kyseinen kiertue on nimeltään "Because We Can", albumin ensimmäisen singlen mukaan. Yhtye saapui Suomeen esiintymään Ratinan Stadionille 26. toukokuuta 2013.[31]

Bon Jovin kiertueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmankiertueella vuonna 2011 bändin lavana oli suuri puoliympyrä, jonka taustalla oli jättikokoinen puoliympyrän muotoinen näyttö, jolta näytettiin videokuvaa keikalta animaatioilla höystettynä. Vuoden 2013 "Because We Can" -World Tour -kiertueella yhtyeen lavalla on jättiläismäinen Cadillacin etuosa, jonka yläouolella näytettiin kunkin kappaleen teemaan sopivia animaatioita.

Bon Jovin kiertue on ollut kahtena vuonna maailman parhaiten tuottavan maailmankiertue, vuosina 2008 ja 2010. 2011 yhtye oli toisella sijalla Bruce Springsteenin jälkeen.lähde?

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ja

Entiset jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiertuemuusikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla listattuna esiintymispaikka ja -aika sekä kiertue, jonka aikana yhtye vieraili Suomessa.

  • Kulttuuritalo, Helsinki (14. toukokuuta 1985, 7800° Fahrenheit Tour)
  • Helsingin jäähalli, Helsinki (8. joulukuuta 1986, Slippery When Wet Tour)
  • Helsingin jäähalli (28. marraskuuta 1988, New Jersey Syndicate Tour)
  • Helsingin jäähalli (13. joulukuuta 1989, New Jersey Syndicate Tour)
  • Helsingin jäähalli (14. huhtikuuta 1993, Keep the Faith Tour)
  • Ruisrock, Turku (8. heinäkuuta 1995, These Days Tour)
  • Helsingin olympiastadion, Helsinki (19. heinäkuuta 1996, These Days Tour)
  • Elysée Arena, Turku (5. elokuuta 2000, Crush Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (8. elokuuta 2000, Crush Tour)
  • Helsingin olympiastadion (16. kesäkuuta 2008, Lost Highway Tour)
  • Helsingin olympiastadion (17. kesäkuuta 2011, Bon Jovi Live)
  • Ratinan stadion, Tampere (26. toukokuuta 2013, Because We Can - The Tour)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. McCall, Tris: Bon Jovi to play MetLife Stadium in July 20.11.2012. The Jersey Journal. Viitattu 31.8.2014. (englanniksi)
  2. a b Bon Jovi to enter UK Hall of Fame 16.10.2006. BBC News. Viitattu 31.8.2014. (englanniksi)
  3. a b Jon Bon Jovi Exhibit - Songwriters Hall of Fame Songwriters Hall of Fame. Viitattu 31.8.2014. (englanniksi)
  4. a b Richie Sambora Exhibit - Songwriters Hall of Fame Songwriters Hall of Fame. Viitattu 31.8.2014. (englanniksi)
  5. a b c d e Bon Jovi Billboard Singles Chart History Billboard. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  6. a b c d e Bon Jovi Billboard Album Chart History Billboard. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  7. Rock List Music Kerrang!. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  8. a b c Bon Jovi Billboard Hot Mainstream Rock Tracks Chart History Billboard. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  9. a b Bon Jovi - 7800° Fahrenheit Certifications Recording Industry Association of America. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  10. a b c d Bon Jovi - Slippery When Wet (1986) - Songs, Reviews, Credits and Awards on Allmusic.com allmusic.com. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  11. a b c d Bon Jovi - Slippery When Wet (1986) - Awards on Allmusic.com allmusic.com. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  12. a b c d Bon Jovi - kulta- ja platinalevyt Musiikkituottajat. Viitattu 22.3.2013.
  13. a b Bon Jovi - New Jersey (1988) - Awards on Allmusic.com allmusic.com. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  14. Jon Bon Jovi - Blaze of Glory (1990) - Awards on Allmusic.com allmusic.com. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  15. Richie Sambora - Stranger in This Town (1991) chartactive.org. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  16. Bon Jovi - Keep the Faith australian-charts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  17. Gold / Platinum Searchable Database Recording Industry Association of America. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  18. a b Jon Bon Jovin haastattelu suomalaisessa televisio-ohjelmassa Jyrki vuonna 1996
  19. a b Metal Edge, kesäkuu 1995
  20. Kaikkien aikojen myydyimmät ulkomaiset äänitteet Suomessa Musiikkituottajat. Viitattu 3.11.2012.
  21. Bon Jovi VH1:n Behind the Music-ohjelmasarjassa.
  22. a b Bon Jovi - These Days (1995) finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  23. Bon Jovi Helsingin Olympiastadionilla vuonna 1996 YouTube. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  24. Suomen virallinen lista - Albumit 25/1997 Musiikkituottajat. Viitattu 23.3.2013.
  25. Jon Bon Jovi - Destination Anywhere finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  26. Jon Bon Jovi - "Midnight in Chelsea" finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  27. Richie Sambora - Undiscovered Soul finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  28. Jon Bon Jovi and Richie Sambora interview on This Morning 9.11.2009. YouTube. Viitattu 23.3.2013. (englanniksi)
  29. The Circle (2009) Bon Jovin verkkosivusto. Viitattu 23.3.2013. (englanniksi)
  30. Suomen virallinen lista - Albumit 11/2013 Musiikkituottajat. Viitattu 23.3.2013.
  31. http://www.radionova.fi/musiikki/uutiset/Bon-Jovi-villitsi-Tampereen-Ratina-Stadionilla-ja-sen-ulkopuolella---katso-kuvat--28614.html

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bon Jovi.