Bon Jovi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bon Jovi - Logo.svg
Bon Jovi Montrealissa vuoden 2007 marraskuussa.
Bon Jovi Montrealissa vuoden 2007 marraskuussa.
Tiedot
Toiminnassa: 1983
Tyylilaji: hard rock, pop rock, rock, glam metal, country rock, stadion rock
Kotipaikka: Yhdysvaltain lippu Newark, New Jersey, Yhdysvallat
Laulukieli: englanti
Sivusto: www.bonjovi.com
Jäsenet
Jon Bon Jovi laulu
Richie Sambora kitara
David Bryan kosketinsoittimet
Tico Torres rummut
Entiset jäsenet
Alec John Such basso (19831994)
Levy-yhtiöt
Island Records 2000-
Mercury Records 1984-2000

Bon Jovi on New Jerseyssä vuonna 1983 perustettu yhdysvaltalainen rockmusiikkia esittävä yhtye.

Bon Jovin alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja ja perustaja Jon Bon Jovi, kitaristi Richie Sambora, basisti Alec John Such, kosketinsoittaja David Bryan sekä rumpali Tico Torres. Such erosi yhtyeestä vuonna 1994 kokoelma-albumi Cross Roadin julkaisun jälkeen, mutta yhtye ei halunnut ottaa hänen tilalleen virallista korvaajaa. Näin ollen yhtyeen basistina on Suchin erottua toiminut Hugh McDonald, joka soitti bassoa yhtyeessä jo vuoden 1983 singlellä "Runaway".

Yhtyeen debyyttialbumi Bon Jovi julkaistiin vuonna 1984, ja toinen studioalbumi 7800° Fahrenheit vuonna 1985. Kahdella ensimmäisellä albumillaan yhtye saavutti pienimuotoista menestystä kotimaassaan, kunnes nousi vuoden 1986 albumillaan Slippery When Wet maailmanlaajuiseksi tähdeksi musiikkialalla. Neljän hittisinglen Slippery When Wet nousi Yhdysvalloissa listakärkeen Billboardin albumilistalla, ja vuonna 1988 ilmestynyt New Jersey teki samoin. Albumien myötä yhtye nousi yhdeksi 1980-luvun suurimmista sensaatioista, mutta jättäytyi tauolle vuonna 1990 massiivisen maailmankiertueen aiheuttaman rasituksen vuoksi. Yhtyeen 1980-luvun tuotannon tunnetuimpia hittejä ovat "Livin' on a Prayer", "You Give Love a Bad Name", "Never Say Goodbye", "Bad Medicine", "I'll Be There for You" ja "Lay Your Hands on Me".

Vuonna 1992 paluun albumillaan Keep the Faith tehneen yhtyeen suosio Yhdysvalloissa oli päässyt jokseenkin hiipumaan. Sen sijaan Euroopassa yhtyeen suosio oli jopa kasvanut entistä massiivisempiin mittoihin. Tästä huolimatta koko 1990-luvun aikana yhtye julkaisi Keep the Faithin lisäksi ainoastaan yhden studioalbumin, These Daysin vuonna 1995.

2000-luvun alussa yhtye teki näyttävän paluun myös Yhdysvalloissa Crush-albumilla ja hitillään "It's My Life". Sittemmin yhtye on julkaissut studioalbumit Bounce (2002), Have a Nice Day (2005), Lost Highway (2007), The Circle (2009) ja What About Now (2013). Yhtyeen hittejä 2000-luvun tuotannon saralla ovat olleet "It's My Lifen" ohella "Everyday", "Have a Nice Day", "Who Says You Can't Go Home", "We Weren't Born to Follow", "Superman Tonight" ja "Because We Can". 2000-luvulla Bon Jovin kolme viimeisintä studioalbumia ovat kaikki menneet julkaisuviikollaan Yhdysvaltojen Billboard-listan kärkeen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aika ennen Bon Jovia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

New Jerseystä kotoisin oleva John Francis Bongiovi kiinnostui musiikista toden teolla ollessaan 13-vuotias. Hän alkoi käydä kitaratunneilla naapurinsa luona ja kuunteli musiikkia päivittäin tuntikaupalla. Jonin idoleita ja esikuvia olivat tuolloin muun muassa Elton John sekä New Jerseyn suuruudet Bruce Springsteen ja Southside Johnny. Hän alkoi itsekin haaveilla rocktähteydestä, ja oli valmis tekemään mitä vain unelmansa eteen.

Ensimmäisen bändinsä hän perusti ollessaan 16. Raze jäi kuitenkin varsin lyhytikäiseksi. Jon soitti erilaisissa ja eritasoisissa yhtyeissä New Jerseyn klubeilla lähes joka ilta, ja tapasikin klubiympyröissä Bon Jovin tulevan kosketinsoittajan David Bryanin. Yhdessä he perustivat 10-henkisen yhtyeen nimeltä Atlantic City Expressway. Se oli huomattavasti Jonin aikaisempia bändiviritelmiä tasokkaampi, ja pääsi kerran esiintymään jopa Springsteenin kanssa tämän hypättyä lavalle kesken keikan. Kun bändin jäsenet alkoivat valmistua high schoolista ja lähteä yliopistoon, se hajosi.

18-vuotiaana, vuonna 1980 Jon oli saanut koulunsa päätökseen ja muutti New Yorkiin. Hän pääsi töihin Power Station-studiolle, jossa hänen serkkunsa Tony Bongiovi oli osaomistajana. Työtehtäviin kuului siivousta ja juoksupojan hommia, ja samalla Jon sai tilaisuuden nähdä läheltä musiikkibisneksen toimintaa ja tavata alan tähtiä. Hän pääsi öisin studioon äänittämään omia sävellyksiään, ja viettikin lähes kaiken vapaa-aikansa kirjoittamalla uusia kappaleita.

Tuohon aikaan Jon kirjoitti myös Runawayn. Hän uskoi, että kappale voisi menestyä, ja halusi äänittää sen huolella. Jon kasasi studiomuusikoista väliaikaisen kokoonpanon, johon kuuluivat hänen lisäkseen basisti Hugh McDonald, kosketinsoittaja Roy Bittan, rumpali Frankie LaRocka ja kitaristi Tim Pierce. Demonauhalle äänitettiin lisäksi kolme muuta Jonin kappaletta, ja hän toimitti demonsa henkilökohtaisesti lähes kaikkiin Yhdysvaltain itärannikon levy-yhtiöihin. Missään ei kuitenkaan oltu Jonista kiinnostuneita.

Vuoden 1982 lopulla Jonin onni kääntyi. Hän oli vienyt kappaleensa kuunneltavaksi uudelle newyorkilaiselle radioasemalle WAPP FM:lle, eikä olisi voinut osua paikalle parempaan aikaan. Pian kappale alkoi saada soittoaikaa muillakin kanavilla, ja yhtäkkiä Runaway tunnettiin koko maassa. Levy-yhtiöt alkoivat tarjota Jonille levytyssopimuksia - ne samat jotka aiemmin olivat torjuneet hänet. Jon oli epätavallisessa tilanteessa, sillä hänellä oli hittibiisi, mutta ei vakituista bändiä eikä manageria. Hän valitsi levy-yhtiökseen Polygramin ja ryhtyi kokoamaan itselleen yhtyettä, kriteerinään jäsenten valinnassa mahdollisuus täysipäiväiseen sitoutumiseen. Jon soitti ensimmäisenä ystävälleen David Bryan Rashbaumille, joka oli juuri päässyt arvostettuun musiikkikouluun, Juilliard School of Musiciin. Opiskelupaikan hylkääminen ei ollut Davidille helppoa, mutta hän suostui Jonin pyyntöön siitä huolimatta.

Seuraavaksi yhtyeeseen liittyivät basisti Alec John Such ja hänen suosituksestaan rumpali Tico Torres. Kitaristina toimi tuolloin Jonin nuoruudenystävä Dave Sabo, joka ei kuitenkaan ollut varsinaisesti bändin vakiojäsen. Kokoonpano kiersi paikallisilla klubeilla, ja eräs heidän keikoistaan teki suuren vaikutuksen itseoppineeseen kitaristiin Richie Samboraan, joka tiesi oitis haluavansa liittyä bändiin. Richie lähestyi Jonia suorasukaisesti keikan jälkeen, mutta väsynyt Jon halusi vain päästä pian kotiin. Richie ei luovuttanut, vaan yritti uudestaan seuraavalla keikalla. Tällä kertaa Jon kutsui hänet kokeeksi bänditreeneihin. Richie onnistui vakuuttamaan kaikki taidoillaan, ja hänet hyväksyttiin jäseneksi.

Tämän kokoonpanon Jon esitteli Polygramille. Levy-yhtiön ehdotuksesta bändin nimeksi tuli Bon Jovi sen keulakuvan mukaan - Jon joutui myös muuttamaan nimensä showbisnekseen sopivammin Jon Bon Joviksi.

Varhaiset vuodet (1984-1985)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden managerinsa, Doc McGheen avustuksella yhtye pääsi nauhoittamaan debyyttialbumiaan. Bon Jovi-nimen saanut debyyttialbumi julkaistiin 21. tammikuuta 1984. Albumilta julkaistiin kaksi singleä; Runaway ja She Don’t Know Me. Lisäksi Japanissa julkaistiin myös kolmas single, Burning For Love. She Don’t Know Me on myös Bon Jovin historian ainoa kappale, jonka kirjoittamiseen Jon Bon Jovi ei ole osallistunut.

Kesällä 1984 yhtye kiersi Scorpionsin ja Kissin lämmittelijänä ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Lisäksi yhtye esiintyi Japanissa herättäen suurta kiinnostusta. Samana vuonna yhtyeen debyyttialbumi myi kultaa Japanissa, ja ylsi samaan suoritukseen vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa.

20. huhtikuuta 1985 Bon Jovi julkaisi toisen albuminsa, 7800° Fahrenheitin. Albumin nimi viittasi lämpötilaan, jossa kivi nesteytyy. Levyltä julkaistiin kolme singleä; Only Lonely, Silent Night sekä pienoiseksi hitiksi noussut In And Out Of Love. Albumi oli ilmestymisviikollaan Billboard 200-listan sijalla 37 ja saavutti kultalevyn myyntirajan kotimaassaan ja Japanissa, jossa Bon Jovin suosio oli kasvanut entisestään.

Menestysalbumit Slippery When Wet ja New Jersey (1986-1990)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1986 huhtikuussa yhtye matkasi Kanadan Vancouveriin lauluntekijä Desmond Childin, tuottaja Bruce Fairbairnin sekä miksaaja Bob Rockin kanssa nauhoittaakseen kolmannen studioalbuminsa Slippery When Wetin. Neljän singlen siivittämänä elokuussa ilmestynyt albumi merkitsi yhtyeelle lopullista läpimurtoa.[1] Albumin ensimmäinen single "You Give Love a Bad Name" toi yhtyeelle välittömästi menestystä Yhdysvalloissa nousten Billboardin singlelistan kärkeen ensimmäisenä Bon Jovin singlenä.[2] Vaikka kappale putosikin kärkipaikalta yhden viikon jälkeen, yhtye uusi saavutuksensa Slippey When Wetin toisella singlellä "Livin' on a Prayer", joka on eittämättä yhtyeen tunnetuin kappale.[2] Kolmas single "Wanted Dead or Alive" nousi Yhdysvalloissa korkeimmillaan seitsemänneksi,[2] ja Bon Joville hyvin ominainen balladi "Never Say Goodbye" saavutti Billboardin Hot Mainstream Rock Tracks-listalla sijan 11.[2] Albumia pidetään yhtenä koko 1980-luvun merkittävimmistä albumeista, koska juurikin Slippery When Wetin johdolla glam metal sai entistä merkittävämmin jalansijaa valtavirran musiikissa,[1] ja albumin tehokas yhdistelmä pop-, rock- ja metallimusiikkia sai osakseen myös naispuolisia kuuntelijoita,[1] joiden keskuudessa vastaavanlaista musiikkia ei aiemmin huomioitu juuri lainkaan.[1] Slippery When Wetin melodisen musiikin tarttuvuuden ohella myös Music Television vauhditti albumin menestystä huimasti levittäen sanaa nopeasti esittäessään albumin singlelohkaisujen musiikkivideoita lähes tauotta. Suomessa Slippery When Wetin myynti on ylittänyt 73 000 kappaleen rajan, ja yhtye vastaanotti albumista platinalevypalkinnon Suomessa vuonna 1990.[3]

Albumin julkaisua seurasi massiivinen maailmankiertue Slippery When Wet Tour, jonka nostattama suosio muistutti hyvin pitkälti The Beatlesin 1960-luvulla aikaansaamaa mediakohua. Yhtye saapui maailmankiertueensa tiimoilta myös Suomeen ja konsertoi Helsingin jäähallissa vuoden 1986 joulukuussa. Yhtyeelle aiempaa mittavampi maailmankiertue oli kuitenkin fyysisesti kuluttava ja se asetti yhtyeen jäsenet lujille. Kiertueen lopun häämöttäessä erityisesti Jonin terveys oli hyvin heikossa kunnossa tiukan esiintymistahdin vuoksi, mutta hän ei antanut sen hidastaa itseään. Kiertue päättyi vuoden 1987 lokakuussa kolmeen esiintymiseen Havaijilla: yhtye oli kiertueen päätyttyä esittänyt 206 konserttia 16 maassa, mutta ei kuitenkaan jäänyt lepäämään päästyään vihdoin kiinni maailmanlaajuisen supertähden asemaan.

Maailmankiertueen päätyttyäyhtye palasi suoraan takaisin töihin tavoitteenaan nauhoittaa seuraaja huikean menestyksekkäälle Slippery When Wetille. Seuraavalla albumilla oli hyvin suuri menestys yhtyeen uran kannalta, sillä heidän tuli nyt todistaa maineensa musiikkimaailman kärkikastissa sen sijaan, että yhtye jäisi pelkäksi yhden hitin ihmeeksi. Suurimmalti osin yhtyeen laulunteosta vastanneilla Jonilla ja Richiellä oli valtaisat paineet toistaa edellisen hittialbuminsa menestys, joten he päättivät jatkaa myös seuraavalla albumillaan hyväksi havaitulla tuotantotavalla: Bruce Fairbairn palasi tuottajaksi, Bob Rock miksaajaksi ja Desmond Child laulunkirjoittajaksi. Uutta materiaalia syntyi niin paljon, että yhtye harkitsi jopa tupla-albumin julkaisemista. Levy-yhtiö Mercury Records kuitenkin päätyi yhden levyn julkaisuun peläten, ettei uusi albumi täyttäisi toivottuja myyntivaatimuksia ja tuottaisi samankaltaista voittoa kuten edeltäjänsä. Bon Jovin neljäs studioalbumi, vuoden 1988 syyskuussa julkaistu New Jersey myi lähes yhtä hyvin kuin edeltäjänsä ja lujitti yhtyeen mainetta entisestään rockmusiikin saralla. Desmond Childin kanssa kirjoitettiin jälleen useita lauluja, joista musiikillisesti lähimpänä Slippery When Wetiä ollut "Bad Medicine" onnistui parhaiten tehtävässään toistaa edellisten hittisinglejen menestys. "Bad Medicine" oli New Jerseyn johtosingle ja tarttuvan kertosäkeensä siivittämänä se nousi Billboardin singlelistan kärkeen. Sittemmin siitä on tullut eräs Bon Jovin rakastetuimmista klassikoista Slippery When Wetin hittien ohella.

Yhtyeen valtavasta suosiosta 1980-luvun lopulla kertoo, että kaikki New Jerseyn singlejulkaisut nousivat Billboardin singlelistalla kymmenen parhaan joukkoon: "Bad Medicine" ja balladivoittoinen "I'll Be There for You" nappasivat molemmat listan kärkipaikan, "Born to Be My Baby" nousi kolmanneksi, "Lay Your Hands on Me" seitsemänneksi ja "Living in Sin" yhdeksänneksi.[4] New Jersey sijoittui edeltäjänsä tapaisesti Billboardin albumilistan kärkeen,[4] ja Yhdysvalloissa albumia on myyty yli seitsenkertaisen platinalevyn verran. Suomessa albumia on myyty yli 51 000 kappaletta, ja albumille on myönnetty Suomessa kultalevy vuonna 1989 ja platinalevy vuonna 1996.[3] New Jerseyn jälkeinen maailmankiertue New Jersey Syndicate Tour oli valtaisan menestyksekäs, mutta edellisen maailmankiertueen mukaisesti pitkä ja raskas. Kaksivuotisen kiertueen aikana yhtyeen jäsenten ihmissuhteet rakoilivat, minkä vuoksi he päättivät laittaa Bon Jovin määräämättömäksi ajaksi tauolle.

Bon Jovin jäätyä tauolle yhtyeen jäsenet pääsivät keskittymään rauhassa omiin projekteihinsa rauhattoman kiertue-elämän tauottua. Jon levytti ja julkaisi lännenelokuvaan Nuoret sankarit 2 säveltämäänsä musiikkia ensimmäisellä omalla studioalbumillaan Blaze of Glory. Albumi sai positiivisen vastaanoton sekä kriitikoilta että yleisöltä, ja Billboardin listalla albumi sijoittui kolmanneksi.[5] Albumi toi Jonille myös henkilökohtaista singlemenestystä; nimiraita "Blaze of Glory" sijoittui listakärkeen sekä Yhdysvalloissa että Australiassa ja kappale huomioitiin myös Parhaan kappaleen Oscar-palkintoehdokkuudella vuoden 1990 Oscar-gaalassa.

Myös Richie julkaisi oman sooloalbuminsa, hyvin blues-vaikutteisen Stranger in This Townin vuonna 1991. Sekä kitaristilegenda Eric Clapton että yhtyetoverit Tico ja elokuvamusiikin säveltämiseen keskittynyt David vierailivat albumilla. Stranger in This Town nautti suurinta listamenestystään Yhdistyneessä kuningaskunnassa, jonka albumilistalla se nousi korkeimmillaan sijalle 20.[6] Tauon aikana Tico aloitti maalaamisen, josta myöhemmin muodostui musiikin ohella toinen tärkeä osa hänen elämäänsä, ja intohimoisena moottoripyöräharrastajana tunnettu Alec vietti aikaansa juurikin moottoripyörien parissa.

Vuoden 1991 lopulla yhtye kokoontui yhteen 17 kuukauden mittaisen tauon jälkeen. Jon oli kutsunut paikalle muun yhtyeen lisäksi myös puolueettoman sovittelijan, jotta yhtyeen jäsenten välisiä erimielisyyksiä voitaisiin ratkoa sovussa. Muusikoiden väliset ristiriidat saatiin selvitettyä, ja yhtye oli valmis tekemään paluun esiintymislavoille.

Askel aikuistuneempaan ilmaisuun - albumit Keep the Faith ja These Days (1992-1998)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun studioalbumeilla Keep the Faith (1992) ja These Days (1995) yhtyeen musiikki otti askeleen aikuisempaan tyylisuuntaan.

Vuonna 1992 yhtye aloitti tulevan studioalbuminsa Keep the Faithin nauhoittamisen tutun kaavan mukaisesti Vancouverissa. Tällä kertaa tuottajaksi palkattiin aiemmin miksaajana New Jerseyllä ja Slippery When Wetillä työskennellyt Bob Rock, sillä Bruce Fairbairn ei yhtyeen pyynnöstä huolimatta ehtinyt tuottamaan Keep the Faithia koska työskenteli samaan aikaan Aerosmith-yhtyeen kanssa.

Musiikillisesti yhtye oli tehnyt mittavan harppauksen New Jerseyn ja Keep the Faithin välissä. Yhtyeen viettäessä taukoa musiikkialalla oli tapahtunut paljon muutoksia, ja juurikin Bon Jovin tapaiset, 1980-luvun glam metal-yhtyeet pysyivät pinnalla vain päivittämällä tyyliään ajan mukaiseksi. Keep the Faithilla yhtyeen musiikki otti ensimmäisen kerran selvän harppauksen aikuismaisempaan ilmaisuun: albumilta uupuivat nyt muutaman vuoden takainen raskas rumpujensoitto sekä nopeiden kitarasoolojen viljely. Uutta albumia promotoidakseen yhtye teki paluun juurilleen esiintymällä uransa alkutaipaleelta tutuilla klubeilla kotiseudullaan New Jerseyssä, jonka lisäksi yhtye myös esiintyi Music Televisionin suositussa MTV Unplugged-ohjelmassa, jossa yhtyeen esiintyminen taltioitiin ja julkaistiin myöhemmin VHS-muodossa nimellä Keep the Faith: An Evening with Bon Jovi.

Keep the Faithilta julkaistiin kuusi singleä; Desmond Childin kanssa kirjoitetut "Keep the Faith" ja "I'll Sleep When I'm Dead", Jonin säveltämä balladi "Bed of Roses", Davidin, Richien ja Jonin "In These Arms" sekä Jonin sävellykset "I Believe" ja "Dry County". Etenkin "Keep the Faith", "Bed of Roses", "In These Arms" ja "I'll Sleep When I'm Dead" olivat onnistuneita singlevalintoja, ja ne vakiinnuttivat jo albumia seuranneella kiertueella paikkansa yhtyeen konserttien ohjelmistossa. Vaikka Yhdysvalloissa albumia pidettiin hienoisena pettymyksenä, muualla maailmassa yhtyeen suosio oli sen sijaan kasvanut entisestään. Keep the Faith nappasi Iso-Britanniassa, Suomessa ja Australiassa albumi kärkisijan albumilistoilla,[7] ja lopulta yhtye saavutti albumillaan platinamyynnin myös kotimaassaan Yhdysvalloissa.[8] Suomessa yhtye vastaanotti kultalevyn Keep the Faithista vuonna 1993, ja albumia onkin myyty Suomessa lähes 40 000 kappaletta.[3] Keep the Faithia seurasi valtava maailmankiertue, jonka aikana yhtye esitti 177 konserttia 37 eri maassa rikkoen jopa yleisöennätyksiä ja vieraillen myös itselleen täysin uusissa maissa.

Vuoden 1994 lokakuussa yhtye julkaisi kokoelma-albumin Cross Road. Yhdysvalloissa Cross Road nousi albumilistan kahdeksanneksi. Albumi sisälsi kaksi uutta tammikuussa kirjoitettua studioraitaa,[9] hiteiksi nousseet kappaleet "Someday I’ll Be Saturday Night" ja "Always". Lisäksi albumin Pohjois-Amerikan painos sisälsi uudelleenäänitetyn version "Livin' on a Prayerista". "Always" nousi Yhdysvalloissa singlelistan kolmannelle sijalle pysytellen kymmenen parhaan joukossa yli kuuden kuukauden ajan, ja siitä tuli kaikkien aikojen menestynein Bon Jovin singlelohkaisu Yhdysvalloissa. "Alwaysin" menestyksen johdolla Cross Roads nousi albumilistojen kärkeen 13 eri maassa, mukaan lukien myös Suomessa jossa albumi ylitti tuplaplatinalevyn myyntirajan vuonna 1995. Britanniassa Cross Road oli vuoden 1994 myydyin äänite ja viiden viikon ajan myös maan albumilistan kärki ja Yhdysvalloissa Metal Edgen lukijat äänestivät Cross Roadin vuoden parhaaksi albumiksi ja parhaaksi kokoelma-albumiksi.[10] Always äänestettiin puolestaan vuoden parhaaksi kappaleeksi ja sen musiikkivideo niin ikään vuoden parhaaksi, kuten myös yhtyeen 16 musiikkivideon kokoelma Cross Road.[10] Cross Roadia on myyty Suomessa yli 120 000 kappaletta, ja se on kaikkien aikojen kolmanneksi eniten myydyin ulkomaalainen äänite Suomessa edellään ainoastaan Queenin Greatest Hits II ja Abban Gold - Greatest Hits, joista molempia on myyty yli 140 000 kappaletta.[11]

Ennen uuden albumin julkaisua Alec John Such erotettiin yhtyeestä.[12] Päätös ei ollut helppo, sillä yhtyeen jäsenet olivat keskenään kuin veljeksiä. Viisikosta tuli pysyvästi nelikko, sillä muu yhtye ei koskaan halunnut ottaa Alecin tilalle uutta, virallista basistia. Sittemmin Hugh McDonald, joka soitti bassoa jo "Runawaylla" vuonna 1983, on toiminut yhtyeen basistina levytyksillä ja kiertueilla. Uuden kappalemateriaalin työstämisen Bon Jovi aloitti vuoden 1994 lopulla.[9]

Cross Roadia seurasi vuonna 1995 uusi studioalbumi These Days, joka oli edeltäjäänsäkin hillitymmästä ja entistä kypsemmästä linjastaan huolimatta jälleen menestyksekäs julkaisu. Albumi oli listakärki Suomessa, Sveitsissä, Itävallassa, Alankomaissa ja Australiassa,[13] tuottaen yhtyeelle tukun uusia radiosoittoon päätyneitä hittejä.[13] These Days oli Suomessa jopa Keep the Faithia suurempi menestys, sillä albumi ylitti sekä kulta- että platinarajan jo ilmestymisvuonnaan.[3] Vuoden 1996 alussa yhtye piti tauon esiintymisestä, jonka aikana Jon keskittyi näyttelemiseen esittäen pääosaa muun muassa elokuvassa The Leading Man - petoksen näyttämö. These Daysia seurannut maailmankiertue jatkui toukokuussa viidellä Japanin konsertilla, joiden jälkeen yhtye suuntasi Eurooppaan viimeistelemään pitkän kiertueen joka päättyi lopulta Helsingin Olympiastadionille 19. heinäkuuta 1996.[14]

Vuonna 1997 Jon julkaisi toisen sooloalbuminsa nimeltään Destination Anywhere. Suomessa albumi sijoittui toiseksi,[15] Belgiassa ja Australiassa neljänneksi ja Ruotsissa seitsemänneksi.[16] Albumin singlelohkaisu "Midnight in Chelsea" sijoittui Suomen singlelistalla niin ikään toiseksi ja Sveitsissä viidenneksi, mutta ei karttanut kovinkaan suurta menestystä muissa maissa.[17] Seuraavana vuonna myös Richie julkaisi oman toisen sooloalbuminsa Undiscovered Soul, joka oli edeltäjänsä Stranger in This Townin blues-henkisestä linjasta hieman rockpainotteisempi julkaisu.[18] David julkaisi omia instrumentaalisävellyksiään esitelleen sooloalbumin On a Full Moon ja työskenteli musikaalien parissa. Tico vietti pitkälti aikaa maalaten, ja lanseerasi myös oman lastenvaatemallistonsa "Rock Star Baby".

Paluu levytystauolta (1999-2005)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bon Jovi palasi studioon vuonna 1999 ensimmäisen kerran yhdessä sitten These Daysin levyttämisen nauhoittamaan Jonin ja Desmond Childin kirjoittamaa kappaletta "Real Life" elokuvan EDtv soundtrackille. Yhtye aloitti kappaleen tiimoilta myös tulevan, työnimellä Sex Sells kulkeneen studioalbuminsa nauhoittamisen kotiseudullaan New Jerseyssä. Vuoden 2000 kesällä julkaistiinkin nimen Crush saanut seitsemäs Bon Jovin studioalbumi. Crush päätyi julkaistaessaan Billboardin listalla yhdeksänneksi, ja albumin hittisingle "It's My Life" nousi useissa maissa singlelistojen kärkeen. Albumin kaksi seuraavaa singleä, "Say it Isn't So" ja "Thank You for Loving Me" eivät nousseet suuriksi hiteiksi. Vuonna 2001 yhtye julkaisi albumia seuranneella kiertueella taltioidun konsertti-DVD:n The Crush Tour sekä livealbumin One Wild Night Live 1985–2001.

Vuoden 2002 syksyllä yhtye julkaisi seuraavan studioalbuminsa Bounce, jonka teemana olivat muun muassa syyskuun 11. päivän iskut. Bounce nousi Billboardin listalla parhaimmillaan toiseksi. Albumilta julkaistiin singleinä kappaleet "Everyday", "Misunderstood", "All About Lovin' You", "Bounce" ja "The Distance". Singlemenestys, poikkeuksena "Everyday", oli kuitenkin varsin kehnoa.

Vuonna 2003 Bon Jovi juhli 20-vuotista uraansa julkaisemalla albumillisen vanhoja kappaleitaan uudelleen akustisille kitaroille sovitettuina tulkintoina. Akustisen kokoelman nimeksi tuli This Left Feels Right, ja pitkää taivalta juhlistamaan julkaistiin myös mittava 100,000,000 Bon Jovi Fans Can't Be Wrong -kokoelmaboksi vuonna 2004.

Syyskuussa 2005 julkaistiin jälleen uusi studioalbumi Have a Nice Day, jonka ensimmäinen single oli albumin nimikappale "Have a Nice Day". Albumi oli selkeä paluu yhtyeen aiempaan melodiseen rockmusiikkiin. Have a Nice Daylle yhtye hankki tuottajaksi John Shanksin, joka toi merkittävää ulkopuolista näkökulmaa Bon Jovi-kaavaan ja jonka kanssa Jon ja Richie myös kirjoittivat useita albumin kappaleita. Lisäksi yhteistyö pitkäaikaisen sävellyskumppani Desmond Childin kanssa jatkui jälleen kerran. Albumin muut singlet olivat " Welcome to Wherever You Are", joka ei menestynyt odotetusti, sekä "Who Says You Can't Go Home". Jälkimmäisestä tehtiin kaksi versiota - Have a Nice Daylle päätynyt rock-sovitus sekä countryvaikutteinen duetto Jennifer Nettlesin kanssa. Se nousi nopeasti listaykköseksi country-kategoriassa, inspiroiden näin osaltaan bändin seuraavaa albumia.

Uutta menestystä Yhdysvalloissa - Lost Highway, The Circle ja What About Now (2006-2013)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

19. kesäkuuta 2007 yhtye julkaisi uuden studioalbuminsa Lost Highway. Ainakin osittain edellisen levyn Who Says You Can´t Go Home-singlen menestyksen innoittamana Nashvillessa äänitetty Lost Highway sisältää countryvaikutteita, joskaan kovin suuresta muutoksesta perinteiseen Bon Jovin rocktyyliin nähden ei ole kyse. Levy on sävelletty ja tuotettu yhteistyössä John Shanksin ja Desmond Childin kanssa, joskin sävellysapua on saatu myös muilta tahoilta. Jon Bon Jovin mukaan omaelämäkerrallinen nimikappale "Lost Highway" on eräs yhtyeen uran merkityksellisimmistä lauluista. Albumin kappaleiden sanoitukset olivat aiempaa aikuisempia ja tyyli rauhallisempi. Heti ilmestyttyään albumi nousi Yhdysvaltain Billboard-albumilistan kärkeen. Saavutus oli Bon Joville ensimmäinen sitten vuoden 1988. Yhtye aloitti sittemmin laajalle ulottuvan Lost Highway -maailmankiertueen, joka pysähtyi myös Suomessa Helsingin Olympiastadionilla kesäkuun 16. päivä 2008. Loppuunmyytyä konserttia oli todistamassa yli 43 000 katsojaa.

Yhtye oli luvannut Lost Highwayn julkaisua edeltävän aikana levy-yhtiölleen Island Recordsille, että he julkaisisivat uuden kokoelma-albumin lähitulevaisuudessa.[19] Jon ja Richie halusivat myös uudelle kokoelmalleen muutaman uuden kappaleen vuoden 1994 Cross Roadin tapaisesti, mutta kesken uuden materiaalin kirjoittamisen he inspiroituivat tekemään kokonaisen uuden albumin. Niinpä yhtyeen uusi studioalbumi The Circle julkaistiin vuoden 2009 marraskuussa,[20] ja se ponnahti ilmestyessään suoraan Billboardin albumilistan kärkeen Lost Highwayn tapaisesti. Yhtye kiersi vuoden 2010 helmikuusta joulukuuhun asti albumia mukailevalla teemalla, jonka jälkeen yhtye jatkoi uudella maailmankiertueella lokakuussa ilmestyneen kokoelma-albumin Greatest Hitsin tiimoilta. The Circlen yhteydessä julkaistiin dvd:nä mustavalkoinen dokumenttielokuva When We Were Beautiful, joka valottaa Bon Jovin pitkää uraa. Elokuvassa käsitellään varsin rehellisesti ja peittelemättä yhtyeen tuntoja pitkältä uralta.

Vuonna 2012 yhtye julkaisi uuden livealbuminsa Inside Out ja julkisti myös tiedon tulevasta studioalbumista. Ensimmäisen kerran esimakua tulevasta saatiin vuoden 2013 talvella, kun yhtye julkaisi uuden singlensä "Because We Can". Itse albumi What About Now, ilmestyi Yhdysvalloissa 12. maaliskuuta ja Suomessa 13. maaliskuuta 2013, ja se eteni kolmantena perättäisenä Bon Jovin studioalbumina suoraan Billboardin albumilistan kärkeen. Suomen albumilistalla albumin sijoitus oli kolmas.[21]

Bon Jovi on parhaillaan kiertueella What About Now-albuminsa pohjalta ja kyseinen kiertue on nimeltään "Because We Can", albumin ensimmäisen singlen mukaan. Yhtye saapui Suomeen esiintymään Ratinan Stadionille 26. toukokuuta 2013.[22]

Bon Jovin kiertueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmankiertueella vuonna 2011 bändin lavana oli suuri puoliympyrä, jonka taustalla oli jättikokoinen puoliympyrän muotoinen näyttö, jolta näytettiin videokuvaa keikalta animaatioilla höystettynä. Vuoden 2013 "Because We Can" -World Tour -kiertueella yhtyeen lavalla on jättiläismäinen Cadillacin etuosa, jonka yläouolella näytettiin kunkin kappaleen teemaan sopivia animaatioita.

Bon Jovin kiertue on ollut kahtena vuonna maailman parhaiten tuottavan maailmankiertue, vuosina 2008 ja 2010. 2011 yhtye oli toisella sijalla Bruce Springsteenin jälkeen.lähde?

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen kokoonpano (1994-)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ja

Entiset jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla listattuna esiintymispaikka ja -aika sekä kiertue, jonka aikana yhtye vieraili Suomessa.

  • Kulttuuritalo, Helsinki (14. toukokuuta 1985, 7800° Fahrenheit Tour)
  • Helsingin jäähalli, Helsinki (8. joulukuuta 1986, Slippery When Wet Tour)
  • Helsingin jäähalli (28. marraskuuta 1988, New Jersey Syndicate Tour)
  • Helsingin jäähalli (13. joulukuuta 1989, New Jersey Syndicate Tour)
  • Helsingin jäähalli (14. huhtikuuta 1993, Keep the Faith Tour)
  • Ruisrock, Turku (8. heinäkuuta 1995, These Days Tour)
  • Helsingin olympiastadion, Helsinki (19. heinäkuuta 1996, These Days Tour)
  • Elysée Arena, Turku (5. elokuuta 2000, Crush Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (8. elokuuta 2000, Crush Tour)
  • Helsingin olympiastadion (16. kesäkuuta 2008, Lost Highway Tour)
  • Helsingin olympiastadion (17. kesäkuuta 2011, Bon Jovi Live)
  • Ratinan stadion, Tampere (26. toukokuuta 2013, Because We Can - The Tour)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Bon Jovi - Slippery When Wet (1986) - Songs, Reviews, Credits and Awards on Allmusic.com allmusic.com. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  2. a b c d Bon Jovi - Slippery When Wet (1986) - Awards on Allmusic.com allmusic.com. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  3. a b c d Bon Jovi - kulta- ja platinalevyt Musiikkituottajat. Viitattu 22.3.2013.
  4. a b Bon Jovi - New Jersey (1988) - Awards on Allmusic.com allmusic.com. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  5. Jon Bon Jovi - Blaze of Glory (1990) - Awards on Allmusic.com allmusic.com. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  6. Richie Sambora - Stranger in This Town (1991) chartactive.org. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  7. Bon Jovi - Keep the Faith australian-charts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  8. Gold / Platinum Searchable Database Recording Industry Association of America. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  9. a b Jon Bon Jovin haastattelu suomalaisessa televisio-ohjelmassa Jyrki vuonna 1996
  10. a b Metal Edge, kesäkuu 1995
  11. Kaikkien aikojen myydyimmät ulkomaiset äänitteet Suomessa Musiikkituottajat. Viitattu 3.11.2012.
  12. Bon Jovi VH1:n Behind the Music-ohjelmasarjassa.
  13. a b Bon Jovi - These Days (1995) finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  14. Bon Jovi Helsingin Olympiastadionilla vuonna 1996 YouTube. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  15. Suomen virallinen lista - Albumit 25/1997 Musiikkituottajat. Viitattu 23.3.2013.
  16. Jon Bon Jovi - Destination Anywhere finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  17. Jon Bon Jovi - "Midnight in Chelsea" finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  18. Richie Sambora - Undiscovered Soul finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  19. Jon Bon Jovi and Richie Sambora interview on This Morning 9.11.2009. YouTube. Viitattu 23.3.2013. (englanniksi)
  20. The Circle (2009) Bon Jovin verkkosivusto. Viitattu 23.3.2013. (englanniksi)
  21. Suomen virallinen lista - Albumit 11/2013 Musiikkituottajat. Viitattu 23.3.2013.
  22. http://www.radionova.fi/musiikki/uutiset/Bon-Jovi-villitsi-Tampereen-Ratina-Stadionilla-ja-sen-ulkopuolella---katso-kuvat--28614.html

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bon Jovi.