Fani
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Fani (engl. fan) on henkilö, joka ihailee tai arvostaa jotain ilmiötä, henkilöä, joukkuetta, tyylilajia tai kulttuurin aluetta voimakkuudella, joka ylittää tavanomaisen arvostuksen. Nimitys on lähtöisin englannin sanasta fanatic eli kiihkoilija.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Faniuden psykologinen selitys
Erilaiset kulttuuriset ilmiöt tuottavat ihmisille “panostuskarttoja” eli yleiskäsityksen siitä, mikä heille on tärkeää ja missä suhteessa. Jotkin asiat ovat heille niin tärkeitä, että mikään logiikka ei pysty selittämään sitä. Asian tärkeys ajaa ohi sen mielihyvän tai hyödyn, jonka asiasta voisi loogisesti ajateltuna saada irti. Ihminen, jolle jokin asia on erittäin tärkeä ja merkityksellinen, on tämän asian fani.
Eri kulttuurimuotoja ja niiden yleisöjä yhdistää toisiinsa niiden kokemistapa. Kokemistavat voidaan jakaa kahteen alueeseen. Ensimmäinen kokemistapa on kuluttajan kokemistapa. Tällöin populaarikulttuuria käytetään, koska se tarjoaa mielihyvää ja se on viihdyttävää. Toinen kokemistapa on affektiivinen kokemistapa. Affektiivisessa kokemistavassa jokin asia on meille tärkeää, koska se on meille tärkeää. Joku asia voi siis olla ihmiselle tärkeä jo pelkästään sen vuoksi, että hän kokee tarvitsevansa jotain merkityksellistä elämäänsä.
[muokkaa] Affektio
Affektio on asiaa kohtaan tuntemamme tunneulottuvuus, “fiilikset” jostain asiasta, se voimakkuusi, jolla panostamme johonkin asiaan. Affekti määrittää sen, miksi jollain asialla on enemmän merkitystä kuin toisella ja miksi panostamme eri määrän eri kokemuksiin.
Affektion tärkeys ei johdu sen sisällöstä, vaan sen vallasta suhteessa eroon.lähde?Esimerkiksi ideologia kertoo, mitkä asiat ovat tärkeitä, affekti puolestaan auttaa löytämään ne piirteet, jotka ovat merkityksellisiä näiden tärkeiden asioiden löytämiseksi. Affektio auttaa ihmisiä löytämään tärkeitä asioita erottamalla ne muista asioista, mutta se tuo samalla itsessään asioille lisäarvoa.
Fani panostaa affektionsa kohteeseen enemmän kuin muihin kulttuurikonteksteihin. Tätä affektiivista panostusta, "täpinässä olemista" tai ”fanittamista” kuitenkin yritetään selittää.lähde?Fanius esiintyy harvoin “järjettömänä”, ja se organisoidaan näennäisesti jonkin logiikan mukaan. Fanille tärkeää ei ole lopulta todellinen ero, se, miten ihailtu kohde oikeasti eroaa parempana muusta kulttuurista, vaan tärkeintä on eron teko, ihailun ja merkityksen rakentamisen prosessi.
Ihmiset kokevat yhä yleisemmin vaikeaksi löytää elämästä merkittäviä asioita. Kaikki tuntuu arjessa samalta ja eron tekeminen merkittävän ja vähemmän merkittävän välillä on vaikeaa. Fanius tarjoaa strategian jossain määrin affektiiviseen elämänhallintaan ja antaa mahdollisuuden panostaa merkitysten, mielihyvän ja identiteettien etsintään, sekä antaa aseita pessimismiä ja vieraantumista vastaan. Affektien kautta he selvittävät itselleen, mikä on heille merkityksellistä ja mikä on heidän intohimonsa. Fanius on siten yritys saada vakaa identiteetti järjestykseen. Koska tärkeintä ei ole affektion kohde, vaan se, että tärkeitä asoita ylipäätään on, voi affektion kohde joskus tuntua jopa sattumanvaraiselta.
[muokkaa] Faniuden stereotyypit
Yleinen mielikuva faniudesta sisältää kaksi stereotyyppiä: obsessiivisen yksilön sekä hysteerisen ryhmän. Otollisimmat fanit, kuten esimerkiksi teini-ikäiset tytöt, eivät ole ryhmänä arvostettuja ja heidän fanireaktioittensa kiivaus voi saada tarkkailijat tuomitsemaan ne hysteerisiksi ja epärationaalisiksi. Kun fanius nähdään oletetun sosiaalisen kyvyttömyden oireena, on "hulluja keräilijöitä" tai "villiintyneitä konserttiyleisöjä" helppo ymmärtää vaarallisina.
Faniuden käsittely epäterveenä alemman keskiluokan kulttuurisena oireiluna perustuu oletettuun vastakkainasetteluun järjen ja tunteen välillä. Fanius on tunteen ilmentymä, kun taas innokas harrastajuus (aficionado) on järjen ilmentymä. Fanius nähdään tällöin epänormaalina toimintana, jossa fani on pakkomielteisen kiinnostunut kohteestaan. Fani on sitoutunut kohteeseensa tunnetasolla ja hänen toimintansa on aktiivista, irrationaalista, äänekästä ja kritisoivaa.
Arvostus on puolestaan “älymystön” tapa osoittaa suosiotaan. Arvostuksessa ihailu ilmaistaan maltillisemmin, esimerkiksi elokuva-arvosteluna. Siinä missä fanius on aktiivista, arvostus on passiivista, rationaalista ja kunnioittavaa. Arvostuksessa kumarretaan auktoriteeteille, kuten palkituille säveltäjille, kun taas faniudessa fani ei pelkää kuuluttaa inhoansa siinä missä ihailuaankin.
[muokkaa] Fani populaarin tuottajana
Fanius ei ole koskaan pelkästään passiivista kulttuurituotteiden vastaanottoa, vaan se on produktiivista. Tuottaminen voidaan jakaa kolmeen ryhmään: Semioottiseen, sosiaaliseen ja tekstuaaliseen tuottamiseen.
- Semioottinen tuottaminen tarkoittaa merkitysten ja sosiaalisen identiteetin tuottamista.
- Sosiaalisessa tuottamisessa merkitykset ilmaistaan julkisesti ja niitä käytetään yhteydenpitoon toisten kanssa. Erityisryhmille muodostuu näin slangiltaan ja asiasisällöiltään ainutlaatuinen kommunikointitapa, fanipuhe. Fanipuhe myös kierrättää mukanaan semioottisia merkityksiä ryhmän jäseneltä toiselle.
- Tekstuaalisessa tuottamisessa fanit tuottavat ja kierrättävät keskuudessaan itse tuotettua uutta materiaalia. Tekstejä kierrätetään faniyhteisöjen sisällä, eikä niiden “ilosanomaa” yleensä ole tarkoitus levittää suuren yleisön keskuuteen. Kuitenkin esimerkiksi internet on mahdollistanut myös fanitekstien laajan levityksen ja ”ulkopuolisten” pääsyn selaamaan materiaalia.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Kaarina Nikunen (toim.), Fanikirja. Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä. Nykykulttuurin julkaisuja 96.
- Urpo Kovala ja Tuija Saresma (toim.), Kulttikirja. Tutkimuksia nykyajan kultti-ilmiöistä. (2003).
- Lisa A. Lewis (ed.), The Adoring Audience Fan Culture and Popular media. London: Routledge (1992).
- Pajala, Mari, Revi siitä ja bailaa! – Fanikatseen nautintoja ja vaaroja teoksessa Sihvonen, Jukka (toim.) Silmä: Näkökulmia visuaaliseen kulttuuriin. Turku: Kirjapaino Gillot (1996).
