Flame (elokuva)
| Flame | |
|---|---|
| Slade in Flame | |
 |
|
| Ohjaaja | Richard Loncraine |
| Käsikirjoittaja | Andrew Birkin, Dave Humphries |
| Tuottaja | Gavrik Losey |
| Säveltäjä | Noddy Holder, Jim Lea |
| Pääosat | Noddy Holder, Dave Hill, Don Powell, Jim Lea, Tom Conti, Alan Lake |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Britannia |
| Tuotantoyhtiö | Goodtimes Enterprises (käännä suomeksi) |
| Levittäjä | Visual Programme Systems |
| Ensi-ilta | 12. tammikuuta 1975 |
| Kesto | 91 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | englanti |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| AllMovie | |
Flame (engl. Slade in Flame) on tammikuussa 1975 ensi-iltansa saanut brittiläinen elokuva, jonka pääosassa on Slade-yhtye. Elokuvan käsikirjoitti Andrew Birkin ja ohjasi Richard Loncraine. Se käsittelee kuvitteellista Flame-yhtyettä ja sijoittuu 1960-luvun loppuun.[1]
Ilmestyessään Flame sai kriitikoilta kaksijakoisen vastaanoton. Myöhemmin BBC:n elokuvakriitikko Mark Kermode kutsui sitä ”rockmusikaalien Citizen Kaneksi”.[1]
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuva oli Sladen managerin Chas Chandlerin idea. Yhtye suostui sen tekemiseen sillä ehdolla, että elokuva olisi vakavasti otettava ja siinä olisi kunnollinen juoni.[2]
»Kun meille kerrottiin elokuvan tekemisestä, halusimme, että elokuva kertoisi tästä alasta sellaisena kuin se on. Ei juoksentelua ja hyppelyä pelloilla ja kappaleidemme soittamista. Halusimme tehdä elokuvan tästä alasta.»
(Jim Lea, Sladen basisti[1])
Alkuperäisena ideana oli tehdä parodiaversio brittiläisestä, 1950-luvulla ilmestyneestä scifielokuvasta Quatermass nimellä The Quite-a-Mess Experiment. Pääosassa olisi ollut Sladen solisti-kitaristi Noddy Holder, joka olisi näytellyt hullua tiedemiestä. Kitaristi Dave Hill ei kuitenkaan hyväksynyt käsikirjoitusta, koska hirviö olisi syönyt hänet jo elokuvan alussa, minkä jälkeen hänestä olisi näkynyt vain hirviön suusta roikkuvat hiukset.[2]
Lopulta valittiin Andrew Birkinin tekemä käsikirjoitus, joka käsitteli kuvitteellista Flame-nimistä yhtyettä 1960-luvun lopulla.[1][2] Käsikirjoitus oli vakava kuvaelma musiikkibisneksen varjopuolista, mutta Slade ei kuitenkaan pitänyt sen alkuperäistä versiota riittävän totuudenmukaisena.[2] Niinpä yhtye kutsui Birkinin ja ohjaaja Richard Loncrainen mukaansa Yhdysvaltain-kiertueelle parin viikon ajaksi seuraamaan rock and roll -elämää, minkä myötä käsikirjoitusta kehitettiin paremmaksi.[3]
Kuvaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Flamen kuvaukset aloitettiin kesällä 1974, ja ne kestivät kuusi viikkoa. Elokuvaa kuvattiin eri puolilla Englantia, muun muassa Lontoossa, Brightonissa ja Sheffieldissä. Kuvauspaikkojen joukossa oli oikeita klubeja ja konserttipaikkoja, eikä studiota juurikaan käytetty.[3]
Sladen jäsenillä ei ollut aiempaa näyttelijänkokemusta.[3] Lisäksi rumpali Don Powell oli joutunut edellisvuonna auto-onnettomuuteen ja kärsi sen seurauksena muistiongelmista, minkä vuoksi hänelle kirjoitettiin pääasiassa lyhyitä repliikkejä.[4] Muita elokuvassa näytelleitä olivat muun muassa Tom Conti, Alan Lake, Kenneth Colley, Johnny Shannon sekä kuuluisa radio- ja televisio-DJ Tommy Vance, joka esitti piraattiradioaseman juontajaa.[3]
Flame oli niin aiheeltaan kuin toteutukseltaankin melko vakava elokuva. Sen ensimmäinen valmis versio kiellettiin Britanniassa alle täysi-ikäisiltä runsaan väkivallan vuoksi, minkä vuoksi leikattiin uusi versio. Monet elokuvan kohtauksista perustuivat tositapahtumiin, joita oli tapahtunut myös Sladelle itselleen.[3]
Julkaisu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuvan ensi-ilta oli Newcastlen Pavilion-teatterissa 12. tammikuuta 1975. Elokuvateattereissa sitä alettiin esittää 19. tammikuuta, mutta ainoastaan Tyne Teesin ja Yorkshiren televisioalueilla. Lontoossa Flamen ensi-ilta järjestettiin Metropole Theatressa 13. helmikuuta. Slade saapui paikalle vanhan paloauton kyydissä. Paikalla oli paljon muita artisteja ja yhtyeitä, muun muassa Lynsey de Paul, Lulu, Roy Wood, Sweet, Gary Glitter, Alan Price, The Troggs, Barry Blue, Mud, Suzi Quatro ja Pilot. Lontoon ensi-illan jälkeen elokuvaa alettiin näyttää elokuvateattereissa ympäri Britanniaa 16. helmikuuta lähtien.[1] Yhdysvalloissa Flamen ensi-ilta oli myöhemmin St. Louisissa, Missourissa. Elokuva jouduttiin Yhdysvalloissa tekstittämään voimakkaan brittimurteen vuoksi.[5]
Elokuva sai kaksijakoisen vastaanoton etenkin Sladen ihailijoilta, jotka yllättyivät sen karusta ja nyrpeästä tunnelmasta.[1] Monet heistä olivat odottaneet kepeää ja hauskaa elokuvaa hieman The Beatles -filmien tyyliin.[5]
Slade in Flamesta ilmestyi samanaikaisesti elokuvan kanssa myös John Pidgeonin kirjoittama kirjaversio. Siitä otettiin 250 000 kappaleen painos, joka oli sen julkaisseen Pantherin historian suurin painosmäärä.[1]
Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Noddy Holder | … | Stoker |
| Jim Lea | … | Paul |
| Dave Hill | … | Barry |
| Don Powell | … | Charlie |
| Tom Conti | … | Robert Seymour |
| Alan Lake | … | Jack Daniels |
| Johnny Shannon | … | Ron Harding |
| Kenneth Colley | … | Tony Devlin |
| Anthony Allen | … | Russell |
| Sara Clee | … | Angie |
| Nina Thomas | … | Julie |
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Perttunen, Jukka & Väistö, Keijo: Slade - hämmästyttävä ’roll syndrooma. Tampere: POP-lehti, 2004. ISBN 952-5546-03-9.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h Slade - Slade in Flame (film) - The Slade Discography Website Sladediscography.co.uk. Arkistoitu 2.7.2022. Viitattu 16.5.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d Perttunen & Väistö 2004: s. 83.
- ↑ a b c d e Perttunen & Väistö 2004: s. 84.
- ↑ Perttunen & Väistö 2004: s. 85.
- ↑ a b Perttunen & Väistö 2004: s. 91.