Sweet

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sweet
(1968–1982, 1985–)
Nykyinen Sweet esiintymässä 2012.
Nykyinen Sweet esiintymässä 2012.
Tiedot
Tyylilaji: glam rock
hard rock
purukumipop
aikuisrock
Kotipaikka: Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Sivusto: thesweet.com
Jäsenet
Peter Lincoln – laulu, bassokitara  
Andy Scott – kitara, laulu  
Tony O’Hora – kitara, kosketinsoittimet, laulu  
Bruce Bisland – rummut, laulu  
Levy-yhtiöt
RCA  
Polydor  
Capitol  

Sweet (alun perin nimi kirjoitettiin yleisimmin muodossa The Sweet) on brittiläinen yhtye, joka oli suosituimmillaan 1970-luvulla. Yhtyeen tyyli vaihteli jo tuolloin purukumipopin, glam rockin, hard rockin ja aikuisrockin välillä. Sweetin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat ”The Ballroom Blitz”, ”Little Willy”, ”Blockbuster”, ”Fox on the Run”, ”Poppa Joe”, ”Wig-Wam Bam” ja ”Love Is Like Oxygen”.

Yhtye on yksi 1970-luvun menestyneimmistä. Se myi 1970-luvulla yli 50 miljoonaa äänitettä ja sai 17 top-50-hittiä kotimaassaan Yhdistyneessä kuningaskunnassa, joista yhteensä kymmenen nousi top-10:een.[1][2] Yhdysvalloissa Sweet saavutti neljä top 10 -hittisingleä vuosien 1973 ja 1978 välisenä aikana.[3] Suurinta suosiota Sweet nautti tuolloin kuitenkin Manner-Euroopassa, etenkin entisessä Länsi-Saksassa, jossa yhtyeellä oli kahdeksan ykköshittiä vuosina 19711975.[4] Sweet menestyi hyvin myös Suomessa 1970-luvulla, yhtye oli kolmanneksi suurin menestyjä single- ja albumimyynnissä edellään ainoastaan ABBA ja Boney M.[5] Listaykköseksi pääsivät debyyttialbumi Funny Funny How Sweet Co-Co Can Be ja single ”Poppa Joe”.[6]

Alkuperäinen Sweet hajosi vuonna 1982, mutta kolme vuotta myöhemmin kitaristi Andy Scott ja rumpali Mick Tucker perustivat Andy Scott's Sweet -yhtyeen, joka on edelleen toiminnassa, tosin jälleen Sweet-nimellä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuajat: 1967–1970[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye perustettiin kesällä 1967 nimellä Sweetshop, tyylinään tuolloin suuressa suosiossa ollut purukumipop, muun muassa Ohio Express- ja The Archies -yhtyeiden innoittamana. Alkuperäiskokoonpanoon kuuluivat Brian Connolly (laulu), Mick Tucker (rummut), Steve Priest (basso, laulu) sekä Frank Torpey (kitara). Seuraavana vuonna 1968 yhtye lyhensi nimensä Sweetiksi ja teki Fontanalle singlen ”Slow Motion” ilman menestystä. Torpeyn lähdettyä yhtyeestä elokuussa 1968, tilalle otettiin Mick Stewart. Samalla Sweet vaihtoi levy-yhtiötä ja siirtyi Parlophonelle.[7]

Singlejä tehtiin lisää, ”The Lollipop Man” (1969), ”I’m on My Way” (1969), ”All You’ll Ever Get from Me” (1970) ja ”Get on the Line” (1970), mutta menestystä ei kuulunut ja Mick Stewart erosi vuonna 1970.[8]

Nousu huipulle – Purkkavuodet: 1971–1972[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye jatkoi yrittämistä ja jäljelle jäänyt kolmikko otti yhteyttä tuottaja Phil Wainmaniin ja tämä tutustutti pojat lauluntekijäkaksikkoon Nicky Chinniin ja Mike Chapmaniin, jotka rupesivat tekemään kappaleita Sweetille. Chinn ja Chapman tehtailivat hittejä myös muille artisteille ja heidän lauluntekotiimistään tulikin eräs 1970-luvun suurimmista liikeideoista musiikkibisneksessä Abban ohella. Niin sanottuun "Chinn/Chapman-talliin" kuuluivat 1970-luvulla Sweetin lisäksi myös Mud- ja Smokie -yhtyeet ja Suzi Quatro. Levytyssopimus saatiin RCA -yhtiöltä.[9]

Chinnin ja Chapmanin ensimmäinen kappale Sweetille oli "Funny Funny" (1971), purkkakappale, joka nousi heti top-20:een Isossa-Britanniassa (UK #13). Tuotannossa pelattiin varman päälle, ja Wainman käyttikin studiomuusikoita viidellä ensimmäisellä RCA:n julkaisemalla Sweet-singlen a-puolella, jäsenten osallistuessa ainoastaan lauluun. Kyseessä ei ollut soittotaidon puute, vaan tuotantotiimin mielestä yhtye esitti kevyet pop-kappaleet liian raskaalla tyylillä. Kompromissiksi yhtye sai oman sävellyksen jokaisen singlen b-puolelle, jonka se myös soitti itse.[9]

Yhtye ei ollut löytänyt itselleen vielä uutta kitaristia Mick Stevartin lähdön jälkeen. Tätä puutetta tuli paikkaamaan hard rockia ihaileva Andy Scott. Hän oli työn puutteessa ja päätti liittyä purukumipop-yhtyeeseen.[10] Seuraavat singlet "Co-Co" (UK #2) ja "Alexander Graham Bell" (UK #33) nousivat kummatkin top 40:een.

Ensimmäinen albumi Funny How Sweet Co-Co Can Be (Britannian ulkopuolella Funny Funny How Sweet Co-Co Can Be) julkaistiin loppuvuodesta 1971. Yhtye joutui melkoisen pomputuksen kohteeksi levyä äänittäessä. Sen ei juurikaan annettu soittaa itse ja myös Connollyn laulusuorituksia pidettiin tiukasti silmällä.[11] Sweetin albumit eivät koskaan olleet suuria listamenestyksiä Isossa-Britanniassa, mutta Suomessa debyyttialbumi oli kuitenkin suurmenestys nousten listaykköseksi kolmen viikon ajaksi helmikuussa 1972.[6]

Alkuvuodesta 1972 julkaistu "Poppa Joe" nousi Britanniassa singlelistan sijalle 11, ja Suomessa listaykköseksi, ollen vuoden myydyin single. Kappale oli valtava hitti ympäri Eurooppaa, sillä se oli listaykkösenä ainakin kahdeksassa maassa.[12] Kesällä julkaistu "Little Willy" osoittautui sekin hyvin suosituksi, ja siitä tuli Sweetin suurin menestys Yhdysvalloissa, nousten siellä singlelistan kolmannelle sijalle vuotta myöhemmin 1973.

Viimeistään tässä vaiheessa yhtye oli turhautunut siihen, ettei heidän annettu soittaa singlejen a-puolilla. He jopa uhkasivat hajottaa yhtyeen, ja perustaa sen uudelleen ilman avustajakaartia, mikäli heidän tahtoaan ei noudatettaisi. Lopulta Chinnin ja Chapmanin oli pakko suostua vaatimukseen. Chinn ja Chapman jatkoivat kuitenkin kappaleiden säveltämistä ja sanoittamista, mutta laulut alkoivat olla äänimaailmaltaan raskaampia, kuten single "Wig-Wam Bam" (UK #4) osoittaa. Vaikka kappale edustikin edelleen purukumipoppia, oli sen äänimaailma astetta rajumpi. Studiomuusikoita ei enää tarvittu ja lavalla pukeuduttiin ajan mukaisesti kiiltäviin glam-vaatteisiin. Joulukuussa 1972 julkaistiin Euroopassa kokoelmalevy The Sweet's Biggest Hits, joka sisälsi kaikki vuosien 1971-1972 singlehitit sekä muutaman kappaleen debyyttialbumilta.

Vuonna 1972 The Sweet teki myös ensimmäiset Suomen keikkansa ja yhtyeelle järjestettiin konsertteja jopa Ylivieskaan ja Tervolaan[13]. Jotkut keikat jäivät kuitenkin toteutumatta.[14] Suosikki-nuortenlehti kirjoitti tapahtuneesta närkästyneen artikkelin, ja yhtye pahoitteli tapahtunutta.[15]

Siirtyminen raskaampaan ilmaisuun: 1973–1977[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi 1973 oli Sweetille menestyksekäs. Heti vuoden alussa julkaistu ”Blockbuster” nousi singlelistan kärkeen Isossa-Britanniassa. Kappale myös suututti joitain ihmisiä, sillä se muistutti David Bowien samaan aikaan julkaisemaa ”The Jean Genie” -kappaletta. Kappaleet oli äänitetty samassa studiossa, joten on varsin todennäköistä, että joko Bowie tai Chinn/Chapman -kaksikko kopioi toista.[16] Huhtikuussa julkaistu ”Hell Raiser” (sijoitus Britanniassa 2.) vei yhtyeen musiikkia entistä raskaampaan suuntaan[17] ja ”The Ballroom Blitz”, josta on muodostunut todennäköisesti yhtyeen tunnetuin kappale, kruunasi vuoden yltämällä Britanniassa listakakkoseksi.[18]

Samana vuonna julkaistiin myös Sweetin ensimmäinen albumi Yhdysvalloissa. Bell-yhtiön julkaisema The Sweet featuring "Little Willy" & "Blockbuster" oli eräänlainen kokoelmalevy vuosien 1971–1973 tuotannosta.[19] Samoihin aikoihin Ruotsin-konsertissa fanit hajottivat musiikin riehaannuttamina konserttisalin tuolit aiheuttaen tuhansien kruunujen laskun.[20]

Vuoden lopulla aloitettiin myös uuden albumin äänitykset työnimellä ”We're Revolting” (suom. Me kapinoimme), mikä kuvasi Sweetin halua saada enemmän vastuuta teoksistaan, ja tulla vakavastiotettavammaksi yhtyeeksi.[21] Lisäksi The Whon Pete Townshend ilmoitti pitävänsä suuresti yhtyeen musiikista ja pyysi sitä mukaan The Whon Amerikan-kiertueelle. Sweetin solisti Brian Connolly joutui kuitenkin pahoinpidellyksi vuoden 1973 lopulla. Hän joutui sairaalaan useaksi viikoksi, ääni oli kateissa ja Amerikan-kiertue jouduttiin peruuttamaan. Yhtye kävi jopa lähellä hajoamista, mutta kun tuli tieto, että Connolly saattaisi saada äänensä takaisin, muut yhtyeen jäsenet jatkoivat kappaleiden äänittämistä ilman Connollya.[22]

Single ”Teenage Rampage”, joka oli äänitetty ennen Brian Connollyn pahoinpitelyä, julkaistiin vuoden 1974 alussa.[23] Kappaleen suosio oli niin suuri, että single jopa loppui kaupoista Britanniassa, jolloin sitä jouduttiin tilaamaan lisää Yhdysvalloista. Vaikka levyä myytiin paljon enemmän kuin yhtyeen ainoaksi jäänyttä Britannian ykköshittiä, ”Blockbusteria”, se ”jäi” listakakkoseksi. Kappale ei onnistunut ohittamaan Chinnin ja Chapmanin uusimman löydön, Mud-yhteen, ”Tiger Feet” -hittiä. Tässä vaiheessa Sweetin jäsenet ymmärsivät, etteivät Chinn ja Chapman olleetkaan eräänlaisia yhtyeen ulkopuolisia jäseniä. Saksan liittotasavallassa ”Teenage Rampage” oli kuitenkin Sweetin kuudes ykköshitti putkeen.[24]

Sweetin toinen studioalbumi Sweet Fanny Adams julkaistiin vuoden 1974 keväällä.[24] Musiikki alkoi kallistua yhä enemmän hard rockiin päin, ja yhtye oli vähentänyt suhdettaan Chinniin ja Chapmaniin ottaen yhä enemmän vastuuta itselleen säveltämisessä.[25] Sweet Fanny Adams on usein äänestetty yhtyeen parhaimmaksi levyksi[26] ja se on myös yhtyeen ainoa studioalbumi, joka on noussut Britanniassa listoille.[27] Yhdysvalloissa albumi jätettiin julkaisematta.[28] Yhtyeen esiintymiset jatkuivat huhtikuussa Brian Connollyn toivuttua esiintymiskuntoon. Sweet teki ensimmäisen suuren Englannin-kiertueensa, ja kävi myös Keski- ja Pohjois-Euroopassa esiintyen muun muassa Helsingissä.[29]

Loppuvuodesta 1974 julkaistiin vielä albumi Desolation Boulevard. Yhtye halusi ottaa lopullisesti ohjat omaan käsiinsä ja niinpä yhteistyö Chinnin ja Chapmanin kanssa lopetettiin tähän albumiin. Levyä on sanottu tuotannoltaan edeltäjäänsä Sweet Fanny Adamsia keskeneräisemmäksi, mihin vaikutti se, että yhtyeellä oli vain viikko studioaikaa levyn äänittämiseen ja viisi päivää miksaukseen.[30] Albumilta julkaistiin single ”The Six Teens”, joka muodostui jälleen hitiksi päästen Britannian top 10:een. Toinen single, ”Turn It Down”, ylsi sijalle 41.[27] Levyllä on myös muun muassa Mick Tuckerin rumpusoolo ”Man with the Golden Arm”, myöhemmin erilaisena versiona singlenä julkaistu ”Fox on the Run” sekä The Who -cover ”My Generation”.[31]

Vuonna 1975 Sweet sai ensimmäisen täysin itse kirjoittaman listahitin kappaleella ”Fox on the Run” sen noustessa Britannian listakakkoseksi. Toinen hitti samalta vuodelta, ”Action”, nousi Britanniassa sijalle 15.[27] Samana vuonna ”The Ballroom Blitz” julkaistiin Pohjois-Amerikassa ja single nousi listan sijalle 5.[32] Myös albumi Desolation Boulevard julkaistiin Yhdysvalloissa ja Kanadassa, mutta täysin eri kappaleilla kuin Euroopassa vuotta aiemmin 1974. Muun muassa ”The Ballroom Blitz” kuului kyseiseen Capitol Recordsin julkaisemaan versioon.[33] Keväällä 1975 yhtye teki kiertueen Länsi-Saksassa ja Pohjoismaissa. Kyseisellä Euroopan-kiertueella yhtye herätti inhoa moraalinvartioiden keskuudessa, kun ruotsalaislehdistö oli väittänyt yhtyeen ottaneen osaa orgioihin nuorten tyttöjen kanssa. Kitaristi Andy Scottin mukaan kyseessä oli vain median tuntema kauna yhtyettä kohtaan.[32] Vielä marraskuussa julkaistiin live/studiokokoelma Strung Up, jonka live-osuus oli nauhoitettu Lontoon Rainbow-teatterissa joulukuussa 1973.[31]

Elokuussa 1975 alkoi yhtyeen historian mittavin maailmankiertue, joka lähti käyntiin Uudesta-Seelannista, päätyen Australian kautta Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltain-kiertueella Sweet lämmitteli muun muassa Rushia ja Sweetin lämmittelijänä puolestaan toimi entisen Free-kitaristi Paul Kossoffin yhtye Backstreet Crawler. Kossoff kuitenkin menehtyi kesken kiertueen, 19. maaliskuuta 1976 ja viimeisellä Yhdysvaltain keikalla, 24. maaliskuuta, Backstreet Crawlerin korvasi Sammy Hagar. Tuon konsertin encoressa lavalle nousi Sweetin jäsenten ystävä, entinen Deep Purple -jäsen Ritchie Blackmore, joka soitti Sweetin kanssa Kossoffin muistoksi Free -yhtyeen hitin ”All Right Now”.[34]

Studioalbumi Give Us a Wink, joka oli äänitetty Münchenissa Länsi-Saksassa, julkaistiin alkuvuodesta 1976. Albumi on yhtyeen raskain,[35] ja sillä vallitsee rumpusoundi, jota on verrattu Led Zeppelinin samanvuotiseen Presence-albumiin.[36] Samoihin aikoihin Sweetin suurin suosio alkoi hiljalleen kadota, nuorison löytäessä muita suosikkeja. Näihin kuului muun muassa Chinnin ja Chapmanin uusin löytö, Smokie-yhtye.[37] Give Us a Winkin single ”The Lies in Your Eyes” ylsikin vain sijalle 35 Britanniassa.[27] Huhtikuussa alkoi yhtyeen Euroopan-kiertue ja loppuvuonna kiertueohjelma vei heidät Japaniin.[34]

Loppuvuodesta 1976 Sweet solmi levytyssopimuksen Polydor Recordsin kanssa – syynä tähän olivat toiveet paremmista mainoskampanjoista sekä laajemmat markkina-alueet. Sopimus RCA Recordsin kanssa kuitenkin velvoitti vielä yhteen albumiin ja vuoden 1977 alussa julkaistiin Off the Record. Se jatkaa hard rock -linjaa ja on monien mielestä jopa yhtyeen paras albumi, vaikka jäi pahasti pimentoon julkaisuvuonnaan punkin hallitessa listoja. Myös levy-yhtiö RCA:n promootio oli heikohkoa, koska sillä ei ollut juurikaan intoa mainostaa yhtyettä, joka poistuisi yhtiön listoilta kyseisen albumin julkaisun jälkeen.[38] Siltä julkaistut singlet ”Lost Angels” ja ”Fever of Love”, jotka ilmestyivät ennen itse albumia, olivat yhtyeen ensimmäiset Britannian top 40:n ulkopuolelle jääneet singlet sitten vuoden 1971.[27] Vuonna 1977 Sweet ei myöskään keikkaillut lainkaan, vaan valmistautui seuraavan albumin tekoon uudelle levy-yhtiölle.[39]

Tyylinmuutos ja Brian Connollyn lähtö: 1978–1979[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Off the Recordin jälkeen Sweet vaihtoi levy-yhtiötä Polydorille ja tulevaa, "aikuisempaa" rockia sisältävää Level Headed -albumia alettiin työstää Clearwellin linnassa, Ranskassa. Yhtye oli luopunut hard rock -tyylistään ja vuoden 1978 alussa julkaistu albumi sisältää AOR -henkisten kappaleiden lisäksi funk-vivahteita sekä klassista musiikkia instrumentaalin ”Anthem No. 2” -muodossa.[40] Levyltä julkaistu single ”Love Is Like Oxygen” nousi muun muassa Britanniassa ja USA:ssa top-10:een vuoden 1978 alussa.[2][3]

Yhtye kiersi ahkerasti ensin Englannissa ja aloitti sen jälkeen parikymmentä konserttia käsittäneen Yhdysvaltain-kiertueen, jossa se toimi pääasiassa Bob Segerin lämmittelevänä esiintyjänä. Laulaja Brian Connollyn kanssa ilmeni kuitenkin ongelmia, sillä miehen esiintymiskunto alkoi olla runsaasta alkoholinkäytöstä johtuen hyvin ailahtelevaa. Kun yhtye vuoden 1978 lopulla asettui jälleen Clearwellin linnaan työstämään tulevan albuminsa kappaleita, alkoi Connollyltä lähteä juomisen suhteen mopo lopullisesti käsistä. Hän ei enää kyennyt laulamaan yhtä korkealta kuin normaalisti ja kappaleita jouduttiin muuttamaan matalampaan sävellajiin. Kun sekään ei auttanut asiaa riittävästi, antoivat yhtyeen muut jäsenet Connollylle muutaman viikon aikaa hoitaa itsensä kuntoon. Connolly ei kuitenkaan kyennyt irtautumaan runsaasta alkoholin nauttimisestaan ja lisäksi hän halusi yhä vahvemmin kokeilla siipiään sooloartistina erityisesti country-musiikin parissa. Niinpä 23. helmikuuta 1979 yhtyeen manageri David Walker julkaisi tiedotteen, jossa ilmoitettiin Brian Connollyn siirtymisestä soolouralle "lähinnä musiikillisten erimielisyyksien vuoksi".[41] Connolly julkaisi muutamia singlejä myöhemmin 1980-luvun alussa ilman suurempaa menestystä.

Alkuperäisen Sweetin viimeiset vuodet: 1979–1982[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sweet etsi aluksi uutta laulajaa. Nimekkäin ehdokkaista oli Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeestä juuri erotettu Ronnie James Dio.[42] Joidenkin huhujen mukaan Dion liittyminen Sweetiin olisi ollut jopa hyvin lähellä, mutta joka tapauksessa Dion heavy metal -tyylinen lauluääni olisi ollut ristiriidassa Sweetin uuden AOR-tyylin kanssa. Kun uutta laulajaa ei yrityksistä huolimatta löytynyt, päätti Sweet jatkaa kolmimiehisenä ja teki vielä kolme albumia, Cut Above the Rest (1979), Waters Edge (1980) ja Identity Crisis (1982), mutta suurmenestykseen ei ollut enää asiaa. Vuonna 1982 yhtye hajosi jäsenten turhauduttua heikkoon menestykseen ja muusikot lähtivät omien projektiensa pariin.

Sweetin paluu: 1985–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolme vuotta myöhemmin 1985 Andy Scott ja Mick Tucker liittyivät norjalaisen Ole Evenruden Ole I'Dole -yhtyeeseen yhdessä Phil Lanzonin ja Mal McNultyn kanssa. Kokoonpanosta muodostui kuitenkin pian Sweet ja uuden solistin paikan otti Paul Day, joka oli toiminut Iron Maidenin laulajana vuosina 1975–76. Yhtye teki kaksi lyhyttä Australian kiertuetta ja myös pienen kiertueen Englannissa, esiintyen muun muassa täydellä Marquee-klubilla. Kyseinen esiintyminen taltioitiin sekä videolle, että ääninauhalle. Ennen Australian kiertuetta Steve Priest oli lähellä palata yhtyeeseen, mutta joutui lopulta kieltäytymään muuttokiireisiinsä vedoten. Phil Lanzon jätti yhtyeen Australian kiertueen jälkeen ja siirtyi Uriah Heepiin. Myös Paul Day lähti yhtyeestä.

Vuonna 1988 Sweetin vuosien 1971–79 jäsenet kokoontuivat Mike Chapmanin kera Steve Priestin kotona Los Angelesissa aikomuksenaan koota legendaarinen kokoonpano uudelleen. Miehet äänittivät muutamia kappaleita nauhalle, mutta jättivät asian kuitenkin sikseen.[43]

Andy Scott oli perustamassa yhtyettä uudelleen vuonna 1985. Hänen johtamansa Sweet jatkaa yhä toimintaansa.

Yhtyeen nimi muutettiin muotoon Andy Scott's Sweet 1980- ja 90-lukujen vaihteessa, jotta se erottuisi alkuperäisen Sweet-solisti Brian Connollyn omasta Brian Connolly's Sweetistä.[44] Vuodesta 1968 yhtyeessä rumpuja soittanut alkuperäisjäsen Mick Tucker erosi vuonna 1991. Vuonna 1992 julkaistiin studioalbumi A,[45] ja vuonna 1995 puolestaan Hannoverissa, Saksassa äänitetty livealbumi Alive And Giggin'!.[46]

Brian Connolly, joka aloitti yhtyeestä lähdön jälkeen soolouran ja perusti 1980-luvulla Brian Connolly's Sweet -kokoonpanon, menehtyi vuonna 1997 sydänkohtauksen jälkeisiin komplikaatioihin.[47] Connolly oli kärsinyt pitkään alkoholismista ja saanut useita sydänkohtauksia jo 1980-luvulla.[48] Vuoden 1996 lopulla hän ja Andy Scott olivat sopineet erimielisyytensä ja päättäneet lähteä yhdessä kiertueelle – jopa päivämäärät oli lyöty lukkoon.[47]

Alkuperäinen rumpali Mick Tucker oli sairastunut 1990-luvun puolivälissä leukemiaan ja hän kuoli pitkän kamppailun jälkeen vuonna 2002.[49]

Samana vuonna yhtye otti jälleen käyttöön nimen Sweet, jolloin ilmestyi uusi albumi Sweetlife. Levyä on verrattu vuoden 1978 Level Headed -albumiin.[50] Samana vuonna ilmestyi vielä kokoelma-albumi Chronology, joka sisältää materiaalia 1970-luvun hiteistä aina viimeisimpään singleen ”Do It All Over Again” asti. Vanhimpia kappaleita ei tosin esitä alkuperäinen Sweet, vaan Andy Scott's Sweet tai yhtyeen silloinen kokoonpano.[51]

Sweetin musiikki elää edelleen ja Andy Scottin johtama Sweet keikkailee ja levyttää yhä. Vuonna 2005 yhtyeen viisi ensimmäistä albumia julkaistiin remasteroituna runsain bonus-kappalein varustettuna. Myös erilaisia kokoelmalevyjä on julkaistu pitkään massoittain. Yhtyeen urasta on julkaistu myös suomenkielinen historiikki The Sweet - Purkkaa, jytää, glamouria & hysteriaa (Pop-lehti 2003). Yhtyeen alkuperäinen basisti Steve Priest on kirjoittanut kirjan Are you ready, Steve?, jossa hän kertoo Sweetin tarinaa. Vuonna 2008 Priest kokosi ympärilleen yhtyeen ja lähti kiertueelle Sweet-nimen alla kiertäen Pohjois-Amerikkaa. Näin ollen tällä hetkellä (2008) musiikkimaailmassa vaikuttaa kaksi Sweet-yhtyettä.

Lokakuussa 2011 Andy Scottin johtama Sweet julkaisee singlen ”Join Together”. Kyseessä on Sweetin ensimmäinen single lähes kymmeneen vuoteen.[52]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun huippuvuosien Sweetiä on pidetty Queenin, T. Rexin ja Gary Glitterin teini- ja radioystävällisempänä versiona. Sweetin on katsottu vaikuttaneen 1980-luvulla syntyneen glam metal -genren syntymiseen.[53]

Yhtyeen ihailijoiksi ovat tunnustautuneet muun muassa Brian May,[54] Pete Townshend,[54] Mötley Crüe, Def Leppard -yhtyeen Joe Elliott sekä Kiss-yhtyeen Gene Simmons, joka on todennut, ettei Kiss olisi syntynyt ilman Sweetiä.[55]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäinen Sweet: 1968–1982[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1968-1969:

1969-1970:

  • Brian Connolly: laulu
  • Mick Stewart: kitara
  • Steve Priest: basso, laulu
  • Mick Tucker: rummut, laulu

1970-1979 (legendaarinen kokoonpano):

  • Brian Connolly: laulu
  • Andy Scott: kitara, laulu, koskettimet
  • Steve Priest: basso, laulu, koskettimet
  • Mick Tucker: rummut, laulu

1979-1982:

  • Andy Scott: kitara, laulu, koskettimet
  • Steve Priest: basso, laulu, koskettimet
  • Mick Tucker: rummut, laulu

Andy Scottin Sweet: 1985–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1985-1988:

  • Paul Day: laulu
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Malcolm McNulty: basso, laulu
  • Phil Lanzon: koskettimet (1985-1988)
  • Malcolm Pearson: koskettimet (1988)
  • Mick Tucker: rummut

1988-1991:

  • Mal McNulty: laulu
  • Jeff Brown: basso, laulu
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Steve Mann: koskettimet
  • Mick Tucker: rummut
  • Bodo Schopf: rummut (korvasi Mick Tuckerin 1991 tai 1992)

1993-1996 (Andy Scott's Sweet):

  • Mal McNulty: laulu (vuoteen 1994)
  • Jeff Brown: basso, laulu (laulusolistina 1998-2003)
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Steve Mann: koskettimet, kitara (vuoteen 1996)
  • Chad Brown: laulu (1994-1998)
  • Steve Grant: koskettimet, laulu (vuodesta 1996)
  • Bruce Bisland: rummut

2003-2006:

  • Tony O'Hora: basso, laulu
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Steve Grant: koskettimet, kitara
  • Bruce Bisland: rummut
  • Tony Mills: laulu (lyhyen aikaa vuonna 2006)

2006-2011:

  • Peter Lincoln: laulu, basso
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Steve Grant: koskettimet, kitara
  • Bruce Bisland: rummut

2011–

  • Peter Lincoln - laulu, bassokitara
  • Andy Scott - laulu, kitara
  • Tony O’Hora – kitara, kosketinsoittimet, laulu
  • Bruce Bisland – rummut, laulu

Steve Priestin Sweet: 2008–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2008–

  • Steve Priest: basso, laulu
  • Joe Retta: laulu
  • Stuart Smith: kitara, laulu
  • Richie Onori: rummut
  • Stevie Stewart: kosketinsoittimet

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäinen Sweet (1968–1982)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kokoelma-albumeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harvinaisuuksia sisältäviä kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • First Recordings 1968-1971  (1991)
  • The Private Collection  (1995)
  • Platinum Rare  (1995)
  • Solid Gold Sweet  (1998)
  • Stairway to the Stars – Live & Rare  (2002)
  • Millenium Collection  (2006)
Livealbumeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Andy Scottin johtama Sweet (1985–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keijo Väistö & Jukka Perttunen: The Sweet - Purkkaa, jytää, glamouria ja hysteriaa. Pop-Kirja, 2003.
  • Steve Priest: Are you ready, Steve?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5.
  • Väistö, Keijo & Perttunen, Jukka: The Sweet – Purkkaa, jytää, glamouria ja hysteriaa. Tampere: Tehokopiointi, 2003. ISBN 952-99007-1-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Väistö, Perttunen 2003, s.3.
  2. a b UK Top 40 Hit Database everyhit.com. Viitattu 30.5.2010. (englanniksi)
  3. a b Sweet - Charts & Awards - Billboard Singles allmusic.com. Viitattu 30.5.2010. (englanniksi)
  4. Väistö, Perttunen 2003, s.23.
  5. Pennanen 2006: 7.
  6. a b Pennanen 2006: 278.
  7. Väistö, Perttunen 2003, s.10-14.
  8. Väistö, Perttunen 2003, s.14-16.
  9. a b Väistö, Perttunen 2003, s.16.
  10. Väistö, Perttunen 2003, s.19.
  11. Väistö, Perttunen 2003, s.25.
  12. Väistö, Perttunen 2003, s.27.
  13. Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.
  14. Pennanen 2006, s.13.
  15. Väistö, Perttunen 2003, s.30.
  16. Väistö, Perttunen 2003, s.31-32.
  17. Väistö, Perttunen 2003, s.33.
  18. Väistö, Perttunen 2003, s.34.
  19. Väistö, Perttunen 2003, s.35.
  20. Väistö, Perttunen 2003, s.37.
  21. Väistö, Perttunen 2003, s.36.
  22. Väistö, Perttunen 2003, s.37-38.
  23. Väistö, Perttunen 2003, s.38.
  24. a b Väistö, Perttunen 2003, s.39.
  25. Väistö, Perttunen 2003, s.41.
  26. Väistö, Perttunen 2003, s.40.
  27. a b c d e Chart Stats - The Sweet chartstats.com. Viitattu 2.6.2010. (englanniksi)
  28. Väistö, Perttunen 2003, s.42.
  29. Väistö, Perttunen 2003, s.43.
  30. Väistö, Perttunen 2003, s.44.
  31. a b Väistö, Perttunen 2003, s.45.
  32. a b Väistö, Perttunen 2003, s.49.
  33. Väistö, Perttunen 2003, s.48-49.
  34. a b Väistö, Perttunen 2003, s.53.
  35. Väistö, Perttunen 2003, s.128.
  36. Väistö, Perttunen 2003, s.54.
  37. Väistö, Perttunen 2003, s.56.
  38. Väistö, Perttunen 2003, s.57.
  39. Väistö, Perttunen 2003, s.61.
  40. Väistö, Perttunen 2003, s.63.
  41. Väistö, Perttunen 2003, s.66-68.
  42. Väistö, Perttunen 2003, s. 68.
  43. Väistö, Perttunen 2003, s.93.
  44. Väistö, Perttunen 2003, s.98.
  45. Väistö, Perttunen 2003, s.99.
  46. Väistö, Perttunen 2003, s.107.
  47. a b Väistö, Perttunen 2003, s.115.
  48. Väistö, Perttunen 2003, s.82.
  49. Väistö, Perttunen 2003, s.121.
  50. Väistö, Perttunen 2003, s.132.
  51. Väistö, Perttunen 2003, s.125.
  52. evolution thesweet.com. Viitattu 30.9.2011. (englanniksi)
  53. Sweet Allmusic Allmusic. Viitattu 19.8.2011. (englanniksi)
  54. a b Väistö, Perttunen 2003, s.73.
  55. Home thesweet.com. Viitattu 19.8.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sweet.