Jethro Tull

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee brittiläistä rockyhtyettä. Samannimisestä henkilöstä katso Jethro Tull (henkilö).
Jethro Tull Logo.svg Jethro Tull
(1967–2014)
Yhtye esiitymässä vuonna 2007
Yhtye esiitymässä vuonna 2007
Tiedot
Tyylilaji: progressiivinen rock
folk rock
hard rock
blues rock
Kotipaikka: Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Luton, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Sivusto: j-tull.com
Entiset jäsenet
Ian Anderson  
Martin Barre  
David Goodier  
John O'Hara  
Doane Perry  
Mick Abrahams  
Tony Iommi  
Glenn Cornick  
Clive Bunker  
John Evan  
Jeffrey Hammond  
Barriemore Barlow  
John Glascock  
David Palmer  
Tony Williams  
Dave Pegg  
Mark Craney  
Eddie Jobson  
Gerry Conway  
Peter-John Vettese  
Martin Allcock  
Dave Mattacks  
Andrew Giddings  
Jonathan Noyce  
Levy-yhtiöt
Chrysalis Records  
Eagle Records  
Roadrunner Records  
EMI Records  
Capitol Records  
Island Records  
Reprise Records  

Jethro Tull oli 1960-luvun loppupuoliskolla Lutonissa perustettu brittiläinen rockyhtye, jonka keulahahmo on laulaja-huilisti Ian Anderson. Yhtyeen musiikkia on kuvailtu mm. termeillä progressiivinen rock ja folkrock. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 2014 Ian Andersonin keskityttyä soolouraansa.

Jäsenistö Ian Andersonin ympärillä vaihtui lukemattomia kertoja vuosikymmenten aikana. Ensimmäisen kokoonpanon muodostivat hänen lisäkseen kitaristi Mick Abrahams, basisti Glenn Cornick sekä rumpali Clive Bunker. Yhtyeen viimeisessä kokoonpanossa musisoivat Andersonin ohella kitaristi Martin Barre (toinen pysyvä jäsen albumilta Stand Up alkaen), basisti David Goodier, kosketinsoittaja John O'Hara ja rumpalit Doane Perry ja James Duncan.

Yhtye on kertaalleen voittanut raskaan musiikin Grammy-palkinnon Crest of a Knave -albumillaan. Jethro Tullin albumeja on myyty maailmanlaajuisesti kaikkiaan n. 60 miljoonaa kappaletta.[1]

Jethro Tull on konsertoinut Suomessa (ainakin) 19.1.1970[2], 11.7.1993, 5.5.1994, 27.4.2000, 30.9.2001[3], 28.11.2006, 6.9.2007, 8.9.2007 ja 17.3.2009. Viimeksi Jethro Tull esiintyi Suomessa 22.7.2011 Äänekosken KeiteleJazzeilla.[4]


Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen logona käytetty tyylitelty
Ian Andersonin siluetti.
Jethro Tull Logo.svg Jethro Tull Ian Anderson logo.svg
Alkuperäinen logo Nykyinen logo

Perustaminen ja alkuajat (1963–1968)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jethro Tullin myöhemmän johtohahmon Ian Andersonin ensimmäinen yhtyekokoonpano perustettiin vuonna 1963 Blackpoolissa nimellä The Blades. Vuodesta 1966 lähtien yhtye tunnettiin John Evan Bandina (myöhemmin nimellä John Evan's Smash), joka sai nimensä myöhemmin myös Jethro Tull -kokoonpanossa esiintyneeltä pianisti-rumpali John Evansilta. Yhtyeessä soitti monia muitakin tulevia Jethro Tullin jäseniä kuten Barriemore Barlow ja Jeffrey Hammond.[5]

Kun yhtye muutti paremman toimeentulon perässä Lontooseen, jäi suurin osa miehistöstä Blackpooliin jättäen Ian Andersonin ja basisti Glenn Cornickin yhdistämään voimansa McGregor's Engine -yhtyeen kitaristi Mick Abrahamsin ja rumpali Clive Bunkerin kanssa. Aluksi yhtyeen nimet muodostuivat yleensä keikka-agenttien uusista aivoituksista, muiden joukossa eräs idea oli ottaa nimeksi Jethro Tull englantilaisen 1700-luvulla eläneen maataloustieteilijän mukaan.[6] Eräs syy tämän nimen vakiintumiseen oli luultavimmin se, että erään klubin johtomies piti ensimmäistä kertaa yhtyeen esityksestä siinä määrin, että kutsui yhtyeen esiintymään uudelleen samalle klubille.

Kaupallisesti epäonnistuneen singlen (Mick Abrahamsin kirjoittama pop-kappale "Sunshine Day", jossa yhtyeen nimi on väärinkirjoitettu muotoon "Jethro Toe", mikä tekee siitä keräilyharvinaisuuden) jälkeen Tull levytti bluesvetoisen This Was -albumin (1968). Muista myöhemmistä Jethro Tull -albumeista poiketen Anderson jakoi sävellys- ja sanoitustyön Mick Abrahamsin kanssa. Omien sävellysten lisäksi levylle päätyivät myös Ronald Kirkin "Serenad To A Cuckoo" ja traditionaalinen "Cat's Squillel", joista viimeksimainitun oli aiemmin versioinut myös Cream debyyttialbumillaan "Fresh Cream". This Was keräsi kehuja kriitikoilta, ja vain puoli vuotta ennen levytyksiä huilunsoiton aloittanut Anderson keräsi puhallinsoitintyöskentelyllään kiitosta. This Wasin tuotantokustannukset olivat harvinaisen alhaiset: levyn tuottaminen maksoi vain noin 1200 puntaa.[7]

This Wasin jälkeen Abrahams lähti yhtyeestä, perustaen oman Blodwyn Pig -kokoonpanonsa. Abrahamsin lähtöön lienee monia syitä, mutta eräs painavimmista oli Abrahamsin selvä halu soittaa bluesmusiikkia, kun taas Anderson tahtoi tuoda uusia musiikkilajeja esille sävellyksissään.[7] Abrahams ja Glenn Cornick eivät tulleet myöskään hyvin keskenään toimeen, eikä Abrahams tahtonut matkustaa ympäri ulkomaita tai soittaa kolmea iltaa enempää viikossa kun taas muut yhtyeen jäsenet tahtoivat soittaa yhä enemmän ja saada lisää kansainvälistä mainetta. Alkuperäisen kokoonpanon viimeiseksi työksi jäi single "Love Story" / "Christmas Song" joista varsinkin jälkimmäisenä mainittu on noussut Tull-klassikoksi vuosien aikana.

Yhtyeen kokoonpanoon kiinnitettiin hetkellisesti myöhemmin Black Sabbathista tunnettu kitaristi Tony Iommi. Hän ei kuitenkaan pitänyt Jethro Tullia itselleen sopivana yhtyeenä ja jätti kokoonpanon muutaman viikon jälkeen. Iommin ainoaksi taltioiduksi esitykseksi yhtyeen kanssa jäi The Rolling Stonesin Rock And Roll Circus -konsertti. Iommi korvattiin aiemmin muun muassa Penny Peeps -yhtyeessä soittaneella Martin Barrella. Myöhemmissä haastatteluissa Ian Anderson on kertonut, että Barre oli ollut niin hermostunut koe-esityksiin tullessaan, että oli unohtanut kitaransa vahvistinjohdon kotiinsa.[5] Silti Jethro Tull valitsi Barren kokoonpanoonsa, ja hän onkin pitkäaikaisin yhtyeen jäsen Ian Andersonin jälkeen. Myöhemmin Anderson on todennut, ettei Jethro Tullia voisi olla olemassa ilman Martin Barrea.

Nousu suosioon ja oman tyylin rakentaminen (1969–1971)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi kokoonpano julkaisi elokuussa 1969 uuden Stand Up -albumin, joka oli yhtyeen ensimmäinen merkittävä askel kohti progressiivista rockmusiikkia. Albumi oli kokonaan Ian Andersonin sanoittama, lukuun ottamatta J.S. Bachilta lainattua "Bouréeta". Stand Up sisältää huomattavan määrän rockmusiikkiin yhdistettyjä folk- ja maailmanmusiikkivaikutteita. Albumi nousi Ison-Britannian albumilistan kärkeen ja samana vuonna julkaistu, Ian Andersonin ja yhtyeen managerin ja Chrysalis-levy-yhtiön pomon Terry Ellisin säveltämä, erikoisesta 5/4-tahtilajistaan tunnettu "Living In The Past"-single nousi singlelistan kolmanneksi. Myös samoihin aikoihin julkaistu "Sweet Dream" pääsi top-10:een. Yhtye teki pitkiä kiertueita Pohjois-Amerikassa, missä sen albumit oli otettu hyvin vastaan, toimien mm. Led Zeppelinin lämmittelijänä.[8]

Vuonna 1970 yhtyeen kosketinsoittajaksi liittyi Ian Andersonin vanha soittokaveri, John Evan Bandin nimihenkilö John Evan. Aluksi Evan aikoi liittyä vain väliaikaisesti opiskelukiireidensä takia, mutta pysyikin lopulta mukana lähes kymmenen vuotta.[9] Saman vuoden Benefit-albumilla hänet on merkitty vielä vierailevaksi muusikoksi, mutta lavakokoonpanossa hän oli mukana heti levyn ilmestyttyä. Benefit oli musiikillisesti hieman edeltäjäänsä raskaampi ja synkkätunnelmaisempi ja se oli myös yhtyeen ensimmäinen miljoonamyyntiin yltänyt albumi. Eri musiikkilajeja hyödynnettiin nyt vähemmän ja soundi oli suoraviivaisempi. Jethro Tull teki jälleen pitkiä kiertueita Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa esiintyen mm. Isle of Wightin festivaaleilla lähes 500 000 ihmiselle.

Kiertueen jälkeen joulukuussa 1970 basisti Glenn Cornick jätti yhtyeen. Ian Andersonin mukaan Cornickin raskas juhliminen ei sopinut yhteen yhtyeessä soittamisen kanssa, joten ero oli sikäli välttämätön.[9] Hänen tilalleen tuli jälleen Ian Andersonin vanha ystävä, Tull-levyillä jo kappaleiden nimissäkin esiintynyt, Jeffrey Hammond. Hammond ei ollut soittanut bassoa taikka muutakaan instrumenttia ammattimaisesti lukuun ottamatta The John Evan Bandia ja Andersonin piti tiettävästi kädestä pitäen neuvoa soinnut levytysstudiossa hänelle.[10] Uusi basisti opittiin tuntemaan taiteilijanimellä Jeffrey Hammond-Hammond. Kyse oli sisäpiirin vitsistä, sillä Hammondin äidin tyttönimi oli ollut myös Hammond.

Tämä kokoonpano (Anderson, Barre, Bunker, Evan ja Hammond) nauhoitti yhtyeen kenties tunnetuimman albumin, Aqualungin (1971). Albumi on yhdistelmä hard rockia ja folkmusiikkia ja keskittyy yhteiskunnallisiin teemoihin kuten köyhälistöön, uskonnollisiin arvoihin ja arkipäiväiseen elämään.[11] Levy on yhtyeen myynein vajaan 9 miljoonan kappalemyynnillään ja lukeutuu yhtyeen suurimpiin arvostelumenestyksiin. Levyn yksittäisistä kappaleista etenkin "Aqualung" ja "Locomotive Breath" saivat soittoaikaa radiossa, ja yhtye on tiettävästi soittanut molemmat kappaleet jokaisella keikallaan vuodesta 1971 lähtien.[6]

Clive Bunker erosi yhtyeestä levyn ilmestymisen jälkeen keskittyäkseen perhe-elämään ja hänen tilalleen tuli Barrie Barlow, joka oli myös Andersonin lapsuudenystävä (Barlow myös vaihtoi nimeään lisäämällä etunimeensä 'more'-päätteen tehden siitä erikoisemman) vuoden 1971 kesällä. Ensitöikseen hän nauhoitti yhtyeen kanssa viisi kappaletta sisältävän "Life Is A Long Song" -EP:n.

Progressiivisia konseptialbumeja (1972–1973)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuussa 1971, kiireisen keikkarupeaman jälkeen, yhtye alkoi työstää uutta levyä Lontoon Morgan -studiossa. Edeltäjäänsä Aqualungia huomattavasti progressiivisempi Thick as a Brick oli yhtyeen ensimmäinen varsinainen konseptialbumi, joka sisälsi yhden 43 minuuttia pitkän raidan, joka jakautui levyn kummallekin puolelle ja sisälsi yhdistettyjä melodisia osia ja toistuvia teemoja. Levyn teema ja sanoitukset pyörivät fiktiivisen 12-vuotiaan lapsinero Gerald Bostockin ja hänen kirjoittaman runon ja (myös fiktiivisen) St. Cleven pikkukaupungin tapahtumien ympärillä. Bostock on myös merkitty albumin toiseksi säveltäjäksi Andersonin ohella aiheuttaen hämmennystä yleisön keskuudessa.

Levylle tehdyt kansilehtiset ovat konseptin ohella erikoiset; painos fiktiivisestä St. Cleve Chronicle -sanomalehdestä, sisältäen muun muassa yhdistä pisteet -tehtäviä, ristisanoja, sääennusteita ja erinäisiä uutisia. Thick as a Brick menestyi hyvin myös kriitikoiden keskuudessa saaden paljon suitsutusta arvostetuiltakin musiikkijulkaisuilta, kuten esimerkiksi Rolling Stonelta. Levy myi myös äärimmäisen hyvin rikkoen platinarajan nopeasti ja nousten Yhdysvaltain albumilistan kärkeen.

Samana vuonna julkaistiin myös Jethro Tullin ensimmäinen kokoelma-albumi Living in the Past, joka sisälsi singlejä, EP-raitoja, albumiraitoja sekä pari liveraitaa vuoden 1970 kiertueelta. Nimikappaleesta tuli hitti Yhdysvalloissa kolme vuotta Ison-Britannian menestyksen jälkeen.

Loppuvuodesta 1972 Jethro Tull alkoi levyttää uutta materiaalia Ranskassa Chateau d'Herouvillen studioilla mutta lopputulokset koettiin tuolloin epäonnistuneiksi ja nauhoituksia jatkettiin seuraavan vuoden alussa Lontoossa. Tuloksena oli A Passion Play, edellisen levyn tapaan jälleen kahdelle puolelle jakautunut yhtämittainen teos. Teemana oli tällä kertaa yhden miehen matka kuolemanjälkeisessä elämässä näytelmän muotoon kirjoitettuna. Musiikki oli edellisen levyn tyylistä progressiivista rockia ja mukana oli myös Jeffrey Hammondin lukema eläinsatu-parodia "The Story of the Hare Who Lost His Spectacles". Albumin kansitaide oli tällä kertaa näytelmän käsiohjelman muodossa.

Albumin saama kritiikki oli rankkaa niin fanien kuin kriitikoidenkin osalta. Andersonin sanottiin menneen liian pitkälle aiheissaan ja myös musiikkia kritisoitiin keskinkertaisena. Yhtyeen huhuttiin jopa harkinneen hajoamista murskakritiikin takia, mutta Anderson on myöhemmin kumonnut nämä huhut.[6] Kaikesta huolimatta A Passion Play nousi Yhdysvaltojen albumilistan kärkeen, ja yhtye esitti kiertueella teoksen kokonaan. Jethro Tullin konserteista oli tullut konseptilevyjen myötä ns. suuria Monty Python-tyylisiä näytelmiä välinumeroineen ja tehosteineen.

Hard rockia, akustisia kappaleita ja elokuvaprojekteja (1974–1976)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1974 julkaistiin albumi, joka kantoi nimeä War Child. Levyn piti alun perin olla soundtrack Ian Andersonin ideoimalle elokuvalle, mutta kun elokuvaprojekti peruuntui johtuen rahoitus- ja julkaisuvaikeuksista, julkaistiin levy yksinään.[12] War Child sisälsi muun muassa suosikeiksi nousseet kappaleet "Bungle in the Jungle" ja "Skating Away On the Thin Ice of the New Day". Enemmän bändi- ja hard rock -voittoinen levy ylsi Billboardin listalla sijalle 2. Isossa-Britanniassa, jossa yhtyeen suosio oli hienoisessa laskussa, levy nousi listoilla sijalle 14.

Vuonna 1975 Jethro julkaisi uutta materiaaliaan levyllä Minstrel in the Gallery. Albumi sisälsi pitkiä, tunnelmallisiakin kappaleita, ja levyllä akustinen kitara oli tärkeässä osassa. Kappaleiden sanoituksiin vaikutti Ian Andersonin avioeroprosessi. Levy jakoi kriitikoiden mielipiteitä, mutta pitkäikäisten fanien keskuudessa Minstrel in the Gallery on eräs rakastetuimpia Jethro Tull -klassikkolevyjä. Tämän jälkeen basisti Jeffrey Hammond jätti yhtyeen keskittyäkseen taidemaalaukseen ja tilalle hankittiin nuori brittibasisti John Glascock.

Vuotta myöhemmin yhtye julkaisi albuminToo Old to Rock 'N' Roll: Too Young to Die!:n, jonka oli alkujaan tarkoitus olla soundtrack samaan konseptiin perustuvalle musikaalille ja elokuvalle. Levy kertoo keski-ikäistyvästä rockmuusikosta Ray Lomasista, joka ei muodin ja musiikin suuntausten muuttuessa löydä enää paikkaansa yhteiskunnasta.[13] A Passion Playn saamien tuomioiden loukkaama Ian Anderson päätti tehdä levystä särmikkäämmän ja aiempia teoksia suoraviivaisemman rocklevyn, vaikka tuloksena onkin ehkäpä kaupallisin ja kevyin Tull-albumi siihen mennessä. Levyn mukana toimitettiin sarjakuva, joka summasi levyn varsinaisen konseptin. Moni myös huomasi sarjakuvassa ja levyn kannessa esiintyvän päähenkilö Rayn yhdennäköisyyden Andersonin kanssa, kriitikoiden kysyessä konseptin henkilökohtaisesta merkityksestä Andersonille, joka vastasi kieltäen.[6]

Vuoden 1976 lopussa pitkäaikainen Tull-taustavaikuttaja ja orkesterisovittaja David Palmer liittyi yhtyeeseen kokoaikaiseksi toiseksi kosketinsoittajaksi. Hänen pääasiallinen tehtävänsä oli soittaa syntetisaattorilla albumien jousi-ja orkesterisovitukset livetilanteessa. Toiseksi pääsoittimiksi hänelle muodostuivat ns. kannettavat piippu-urut.

Folkrock-vaihe (1977–1979)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun loppupuolella yhtye julkaisi kolme folk rock -painotteista levyä: Songs from the Wood (1977), Heavy Horses (1978) ja Stormwatch (1979). Songs from the Wood oli 1970-luvun alun julkaisujen jälkeen ensimmäinen Tull-albumi, joka sai kriitikoilta valtaosaltaan myönteisiä arvosteluita. Näillä kolmella levyllä yhtyeen musiikki muuttui jonkin verran, vaikkakin peruskonsepti on pohjimmiltaan sama. Ian Anderson oli muuttanut asumaan maaseudulle ja ympäristönmuutos inspiroi häntä kirjoittamaan maaseutuun ja metsiin liittyviä sanoituksia. Myös musiikkiin haettiin vaikutteita folkista ja britannialaisesta kansanmusiikista.

Levyjen teemat sijoittuvat pääasiassa luontoon. Songs from the Woodin keskittyessä kertomaan metsistä, keskittyy Heavy Horses sen sijaan kertomaan maaseudulla asumisesta, englantilaisista maalaisperinteistä ja kotieläimistä. Stormwatch kertoo synkemmissä, akustisissa tunnelmissa rannikkoasumisesta ja ottaa kantaa luonnon saastumiseen ja sinä aikana pinnalla olleeseen talouskriisiin. Kuitenkin suurimmaksi eroksi Songs from the Woodin ja Heavy Horsesin välillä mainitaan usein Songs from the Woodin keskittyminen englantilaisiin taruihin, kun taas Heavy Horses kertoo lähinnä arkipäiväisestä englantilaisesta maalaiselämästä.

Vuonna 1978 ilmestyi myös yhtyeen ensimmäinen livealbumi Bursting Out (1978) joka on taltioitu Heavy Horses-Euroopankiertueella keväällä 1978. Albumi vankistaa yhtyeen mainetta hyvänä livebändinä soittajien ammattitaidon ja Andersonin värikkään lavapersoonan ansiosta.

Yhtyeen toimintaa vaikeutti basisti John Glascockin sydämen vajaatoiminta. Hän joutui olemaan pois syksyn 1978 kiertueelta, jolloin hänen tilallaan oli sessiomuusikko Tony Williams. Huolimatta sairaudestaan Glascock jatkoi huoletonta elämäntyyliään johon kuuluivat kovat juhlat ja päihteet. Stormwatch-sessioiden aikana lukuisten varoitusten jälkeen Ian Anderson joutui vapauttamaan hänet basistin paikalta ja hän soitti itse loput levyn basso-osuuksista.[14] Glascock kuoli marraskuussa 1979. Hänen tilalleen pysyväksi basistiksi tuli Fairport Convention -yhtyeestä tuttu Dave Pegg.

Elektroninen rock (1980–1984)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980 Stormwatch-kiertueen päätyttyä rumpali Barriemore Barlow erosi yhtyeestä vedoten kyllästymiseen ja pitkien kiertueiden rasituksiin. Myös kosketinsoittajat John Evan ja David Palmer suunnittelivat yhteistä klassiseen musiikkiin perustuvaa projektia. Samaan aikaan Ian Anderson alkoi tehdä ensimmäistä sooloalbumiaan. Hän oli kiinnostunut syntetisaattoreiden ja elektronisten soittimien tuomista uusista mahdollisuuksista ja halusi kokeilla niitä albumillaan. Soittajiksi albumille tulivat kosketinsoitinvirtuoosi Eddie Jobson, amerikkalainen sessiorumpali Mark Craney ja Tull-basisti Dave Pegg. Martin Barren oli alun perin tarkoitus soittaa vain parilla kappaleella, mutta lopulta hän päätyi soittamaan kaikki kitaraosuudet.[15]

Levy-yhtiön painostuksesta A-albumi (A=Anderson) julkaistiin kuitenkin Jethro Tullin nimen alla. Lehdistölle annettiin Andersonin tietämättä virheellinen tiedote, jossa kerrottiin Evanin, Palmerin ja Barlowin saaneen potkut yhtyeestä. Tästä närkästyneenä Evan ja Palmer eivät enää myöhemmin palanneet yhtyeeseen.[15] Uudistunut, valkoisiin futuristisiin esiintymisasuihin pukeutunut Tull lähti kiertueelle promotoimaan uutta elektronista rockia sisältävää A-albumia. Samalla kiertueella kuvattiin myös yhtyeen ensimmäinen videojulkaisu Slipstream. Jobson ja Craney palasivat omiin projekteihinsa kiertueen jälkeen.

Vuosi 1981 oli välivuosi albumien suhteen, mutta seuraavana vuonna julkaistiin Broadsword and the Beast-niminen albumi. Musiikki oli edelleen elektronis-vaikutteista, mutta myös folk rock-vaikutteet olivat jälleen mukana. Rumpalina albumilla oli Gerry Conway ja kosketinsoittajaksi oli tullut Peter-John Vettese. Ian Anderson on maininnut albumin olevan yksi hänen suosikeistaan Tull-katalogissa.[16] Albumin kiertueen lavaproduktiona toimi viikinkialus keskiaikaisine rekvisiittoineen. Conwayn lähdettyä kesken kiertueen häntä tuli paikkaamaan Paul Burgess. Myös Genesis-mies Phil Collins tuurasi Prince's Trust-hyväntekeväisyyskeikan ajan.

1984 ilmestyi vahvasti elektroninen Under Wraps-albumi. Levy tehtiin ilman varsinaista rumpalia Andersonin ohjelmoidessa rummut koneella. Albumi sai raskasta kritiikkiä niin faneilta kuin kriitikoiltakin. Tästä huolimatta kitaristi Martin Barre on sanonut Under Wrapsin olevan hänen suosikkialbuminsa.[17] Albumin kiertueella vakituiseksi rumpaliksi tuli amerikkalainen Doane Perry, tosin alkuvuosina vuorotellen Gerry Conwayn kanssa. Kiertue jouduttiin kuitenkin keskeyttämään Andersonin kurkkuongelmien vuoksi ja yhtye jäi kolmen vuoden tauolle.

Paluu rock-juurille (1987–1994)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jethro Tull palasi estradeille 1987 albumilla Crest of a Knave, joka oli niin arvostelu- kuin kaupallinenkin menestys. Yhtye oli palannut kitaravoittoisempaan rockiin, mutta myös syntetisaattoreita ja rumpukonettakin käytettiin. Kaikkien yllätykseksi yhtye voitti albumillaan Grammyn parhaasta hard rock/heavy metal-esityksestä 1989 lyöden Metallican, joka oli ollut suurin suosikki.[18] Albumin kiertueella koskettimia soitti monista yhteyksistä tuttu Don Airey

1988 yhtye juhli 20-vuotista historiaansa julkaisemalla 20 Years of Jethro Tull-kokoelmaboksin. Samana vuonna yhtyeeseen liittyi kosketinsoittajaksi Martin Allcock. Seuraava albumi, Rock Island, julkaistiin vuonna 1989. Albumi jatkaa edellisen albumin hard rock-voittoisampaa linjaa, tosin albumi ei menestynyt edeltäjänsä tavoin. Kappale "Kissing Willie" vinoili heavy-riffillään yhtyeen Grammy-voitolle.

Vuoden 1991 Catfish Rising oli enemmän blues-voittoinen, ja myös akustisia instrumenttejä käytettiin paljon. Kosketinsoittimien käyttö oli vähäistä. Albumin kiertueelta julkaistiin seuraavana vuonna akustis-voittoinen livealbumi A Little Light Music. Samoihin aikoihin yhtyeeseen liittyi pysyväksi kosketinsoittajaksi Andrew Giddings.

1993 vietettiin Tullin 25-vuotisjuhlaa jonka kunniaksi yhtyeen nykyiset ja lähes kaikki elossa olevat ex-jäsenet kokoontuivat viettämään yhteistä juhlaa Lontoolaiseen pubiin. Tilaisuudesta on julkaistu video ja DVD A New Day Yesterday.

Maailmanmusiikkia, joululevyjä ja arkistojulkaisuja (1995-2014)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1995 Roots to Branches otti askeleen kohti maailmanmusiikkia, kuitenkaan unohtamatta yhtyeen folk rock-perinteitä. Vaikutteita itämaisesta ja arabialaisesta musiikista lisättiin joukkoon. Albumi jäi basisti Dave Peggin viimeiseksi hänen keskityttyä Fairport Convention-yhtyeeseen. Hänen tilalleen tuli Jonathan Noyce.

Anderson keskittyi sooloalbumien tekoon seuraavien vuosien aikana ja uusi Tull-albumi J-Tull Dot Com ilmestyi vuonna 1999. Albumi jatkoi maailmanmusiikki-vaikutteista linjaa. Vuonna 2002 ilmestyi live cd/dvd Living with the Past joka dokumentoi yhtyeen kiertuetta vuodelta 2001, sekä myös Tullin ensimmäisen kokoonpanon pienimuotoista reunionia pienessä pubiympäristössä.

2003 ilmestyi The Jethro Tull Christmas Album jolla yhtye versioi perinteisiä sekä Jethro Tullin omia jouluaiheisia lauluja. 2005 julkaistiin Aqualung Live-albumi jossa yhtye versioi Aqualung-albumin 40 hengen kutsuvierasyleisölle. Albumin tuotto meni hyväntekeväisyyteen. Samana vuonna entinen Tull-rumpali Mark Craney kuoli pitkäaikaisen sairastelun jälkeen. Ian Anderson oli tukenut vuosien aikana Craneyta mm. järjestämällä hänen hyväkseen erilaisia hyväntekeväisyysprojekteja joiden tuotoilla korvattiin hänen sairaalamaksujaan.

Seuraavana vuonna koettiin myös miehistönvaihdoksia, kun Andrew Giddings (perhesyyt) ja Jonathan Noyce (musiikilliset erimielisyydet) jättivät yhtyeen. Tilalle tulivat basisti David Goodier ja kosketinsoittaja John O'Hara. Myös Ian Andersonin poika James Duncan on toiminut yhtyeen toisena rumpalina vuodesta 2007 alkaen. Vuosi 2008 oli yhtyeen 40-vuotisjuhlavuosi ja sen kunniaksi yhtye teki suuren kiertueen ja myös aiheeseen liittyviä julkaisuja ilmestyi.[19]

2000-luvulla yhtyeen katalogi on julkaistu remasteroituna bonus-kappalein varustettuna ja lisäksi albumeista This Was, Stand Up, Benefit, Aqualung ja Thick as a Brick on julkaistu 40-vuotisjuhlapainokset muhkeine lisämateriaaleineen. Myös arkistokuvamateriaaleja on julkaistu DVD-muodossa. Vuoden 2012 huhtikuussa Ian Anderson julkaisi Thick as a Brick-albumille jatko-osan Thick as a Brick 2: Whatever Happened to Gerald Bostock?. Albumi julkaistiin nimenomaan Ian Andersonin sooloalbumina.

Jethro Tull lopetti toimintansa huhtikuussa 2014 keulahahmo Ian Andersonin siirryttyä pysyvästi soolouralle.[20] Myös kitaristi Martin Barrella on oma yhtye tällä hetkellä.

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videojulkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Biografia yhtyeen kotisivuilla
  2. Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.
  3. Kulttuuritalolla äänitetyn CD:n kappaleluettelo
  4. http://www.keitelejazz.fi/?pg=aiko&yksi=16
  5. a b http://www.tullpress.com/bbc79a.htm Jethro Tullin artikkelisivusto: BBC Radio, Maaliskuu 1979 osa 1.
  6. a b c d http://www.j-tull.com/press/faq.html FAQ yhtyeen kotisivuilla
  7. a b remasteroitujen albumien tekstiliitteet: This Was
  8. http://www.j-tull.com/press/tullbiolong.html Biografia yhtyeen kotisivuilla
  9. a b remasteroitujen albumien tekstiliitteet: Benefit
  10. http://www.tullpress.com/bbc79b.htm Jethro Tullin artikkelisivusto: BBC Radio, Maaliskuu 1979 osa 2.
  11. http://www.tullpress.com/d20mar71.htm Jethro Tullin artikkelisivusto: Disc & Music Echo 20.3.1971
  12. http://www.tullpress.com/bbc79d.htm Jethro Tullin artikkelisivusto: BBC Radio, maaliskuu 1979 osa 4
  13. remasteroitujen albumien tekstiliitteet: Too Old to Rock'N'Roll: Too Young to Die!
  14. remasteroitujen albumien tekstiliitteet: Stormwatch
  15. a b remasteroitujen albumien tekstiliitteet: A
  16. remasteroitujen albumien tekstiliitteet: Broadsword and the Beast
  17. http://www.j-tull.com/musicians/martinbarre/index.html Martin Barren biografia yhtyeen kotisivuilla
  18. remasteroitujen albumien tekstiliitteet: Crest of a Knave
  19. http://www.j-tull.com/news/diaries/iaja2008.html Ian Andersonin blogi yhtyeen sivuilla
  20. http://www.theguardian.com/music/2014/apr/15/ian-anderson-end-of-jethro-tull

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jethro Tull.