Cream

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Cream
(19661968, 1993, 2005)
Cream vuonna 1967, vasemmalta: Ginger Baker, Jack Bruce ja Eric Clapton
Cream vuonna 1967, vasemmalta: Ginger Baker, Jack Bruce ja Eric Clapton
Tiedot
Tyylilaji: blues rock
psykedeelinen rock
hard rock
Kotipaikka: Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Jäsenet
Jack Bruce basso, laulu
Eric Clapton kitara, laulu
Ginger Baker rummut, laulu
Levy-yhtiöt
Reaction Records  
RSO Records  
Polydor Records  
Atco Records  
Reprise Records  

Cream oli brittiläinen rockyhtye, joka oli toiminnassa 1966 - 1968 ja teki tilapäiset paluut vuosina 1993 ja 2005. Yhtyeeseen kuuluivat basisti-laulaja Jack Bruce, kitaristi-laulaja Eric Clapton ja rumpali Ginger Baker. Yhtyeen musiikissa yhdistyivät blues rockin, psykedeelisen rockin, hard rockin ja jazzin ainekset, ja se luetaan rockhistorian merkittävimpien vaikuttajien joukkoon. Yhtyettä pidetään myös yhtenä varhaisen heavy metalin edelläkävijöistä ja ensimmäisenä menestyneenä superyhtyeenä. Cream julkaisi lyhyehkön uransa aikana neljä studioalbumia ennen hajoamistaan vuoden 1968 marraskuussa. Kaikki neljä studioalbumia ylittivät kultalevyn myyntimäärän Yhdysvalloissa, ja yhtyeen toista albumia Disraeli Gearsia myytiin kultalevyyn oikeuttava määrä Britanniassa ja platinalevyyn oikeuttava määrä Yhdysvalloissa. Yhtyeen tuotantoa on myyty maailmanlaajuisesti yli 15 miljoonaa kappaletta.

Yhtye esiintyi ensimmäisen kerran yhdessä hajoamisensa jälkeen vuonna 1993, kun se valittiin Rock and Roll Hall of Fameen. Jack Bruce ja Ginger Baker olisivat tällöin olleet kiinnostuneita jatkamaan yhtyeen uraa ja tekemään paluun yhteen, mutta sooloartistina menestynyt Clapton halusi jatkaa musiikillista uraansa yhtyeen ulkopuolella. Cream palasi yhteen uudelleen vuonna 2005, jolloin se esiintyi neljän konsertin ajan Lontoon Royal Albert Hallissa ja kahden konsertin ajan New York Cityn Madison Square Gardenissa loppuunmyydyille yleisöille. Yhtyeen paluusta liikkui monia huhuja vielä pitkään konserttien jälkeen, kunnes Jack Bruce vahvisti vuonna 2010, ettei yhtye enää esiintyisi yhdessä.

Yhtyeen perustaminen ja kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cream perustettiin Lontoossa vuonna 1966. The Yardbirds -yhtyeessä ja John Mayallin kanssa soittanut Eric Clapton oli tuolloin jo noussut maineeseen suurena kitarataiturina. Hän ei kuitenkaan lähtenyt soolouralle tai ryhtynyt yhtyeenjohtajaksi, vaan omaksui Creamissa nimenomaan kitaristin roolin. Jack Bruce toimi yhtyeen pääasiallisena laulajana ja hän oli sen varsinainen keulakuva. Ginger Baker oli jo aiemmin työskennellyt rumpalina Jack Brucen kanssa. Bakerin ja Brucen välit olivat aikaisemman yhteistyön jäljiltä hyvin tulehtuneet, mutta Creamia perustettaessa riidat lakaistiin maton alle.

Creamin kappaleiden säveltäjät vaihtelivat huomattavasti. Yhtyeen sisällä tärkeimmäksi lauluntekijäksi kehittyi Jack Bruce yhteistyössä runoilija Peter Brownin kanssa. Vastaavaa yhteistyötä Eric Claptonin ja Ginger Bakerin kanssa tekivät Martin Sharp ja Mike Taylor. Bruce sävelsi monia tärkeitä kappaleita, mutta usein myös yhtyeen ulkopuoliset henkilöt antoivat sävellyksiään Creamin käyttöön tai olivat mukana sävellystyössä. Myös yhtyeen tuottaja Felix Pappalardi ja vaimonsa Gail Collins tekivät yhtyeelle kappaleita. Toinen peruspiirre Creamin musiikille olivat sovitukset jäsenten hyvin tuntemasta blues-musiikista.

Yhtyeen nimi tulee siitä, että Bruce, Clapton ja Baker kokivat olevansa brittibluesin kerma. Creamiin kohdistui alusta alkaen varsin suuria odotuksia. Soittajien taustojen ansiosta Cream olikin eräs ensimmäisistä superyhtyeistä.

Brittipoppia ja psykedeliaa (1966–1967)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet

”Sunshine of Your Love”

Sunshine of Your Love” yhtyeen toiselta studioalbumilta Disraeli Gears on eräs Creamin uran tunnetuimmista kappaleista.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Creamin ensimmäinen julkaisu oli single "Wrapping Paper", joka oli tyylillisesti yllätys musiikkimaailmalle, eikä se saavuttanut suurta menestystä.[1] Tämä pianovetoinen popkappale ei myöskään päätynyt yhtyeen debyyttialbumille, tosin se julkaistiin joissain myöhemmissä painoksissa bonusraitana. Ensimmäinen albumi oli 1960-luvun tyylisestä popmusiikista ja vanhoista bluesklassikoista koostuva Fresh Cream, joka ilmestyi vuoden 1966 lopussa. Esikoisalbumin tunnetuin kappale lienee singlenäkin julkaistu avausraita, "I Feel Free". Muita merkittäviä kappaleita ovat muun muassa usein livenä soitettu Willie Dixonin "Spoonful", levyn avausraita, Brucen säveltämä N.S.U. sekä Bakerin nimiin merkitty "Toad", joka sisälsi yhden rockhistorian ensimmäisistä levytetyistä rumpusooloista.

New Yorkissa äänitettiin Creamin toinen albumi, suurena rock-klassikkona pidetty Disraeli Gears. Siihen sisältyivät muun muassa hitit "Strange Brew" ja "Sunshine of Your Love". Albumi julkaistiin puoli vuotta myöhemmin marraskuussa 1967 ja se nousi sekä Yhdysvaltojen että Britannian albumilistalla viiden suosituimman joukkoon. Jimi Hendrixin samana vuonna julkaistun esikoisalbumin tavoin Disraeli Gears esitteli yleisölle särjettyä sähkökitarasoundia ja psykedeelistä rockia. Albumilta julkaistiin singlenä "Strange Brew" ja sen kääntöpuoleksi valittiin "Tales of Brave Ulysses", joka oli ensimmäisiä wah-wah -pedaalin ääntä sisältäviä julkaisuja.

Cream soitti kaksi loppuunmyytyä konserttia Kulttuuritalolla 13.11.1967[2].

Viimeinen vuosi ja jäähyväiskiertue (1968–1969)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cream esiintymässä hollantilaisessa televisio-ohjlemassa Fanclub vuonna 1968, vasemmalta: Jack Bruce, Ginger Baker ja Eric Clapton.

Vuonna 1968 Cream julkaisi uransa kolmannen studioalbumin, tuplalevyn Wheels of Fire. Albumi vei Creamin musiikkia yhä kokeellisempaan suuntaan. The Beatlesin samanaikaisten albumien tapaan Wheels of Fire sisälsi yhtyeen musiikille uusia soittimia, ja myös sävellystyössä oli pyritty omaperäiseen työnjälkeen. Yhtyeen musiikki otti myös askeleen kohti progressiivista rockia kappalemateriaalin tahtilajien muutoksien johdosta, ja kitaristi Eric Clapton sai aiempaa enemmän näkyvyyttä myös laulajana. Aiempi, bluesista innoituksensa saanut tyyli oli kuitenkin yhä läsnä: albumille levytettiin uusi versio Albert Kingin kappaleesta ”Born Under a Bad Sign”, ja albumin Yhdysvalloissa julkaistu painos sisälsi myös uuden version alun perin Robert Johnsonin levyttämästä kappaleesta ”Cross Road Blues”. Lisäksi albumin single ”White Room” oli yhtyeelle hyvin tavanomainen, psykedeelinen rock-kappale. Tuplalevynä julkaistun Wheels of Firen toinen levy koostui neljästä San Franciscossa vuoden 1986 maaliskuussa äänitetystä live-kappaleesta, joissa on runsaasti yhtyeen improvisointia, mikä vaikutti niiden pituuteen huomattavasti.

Riitojen ja turhautumisen repimän Creamin jäsenet halusivat Wheels of Firen valmistuttua jokainen panostaa musiikilliseen uraansa uusien projektien parissa. Syynä yhtyeen jäsenten välien heikkenemiseen oli erityisesti Yhdysvalloissa järjestetty vaativa kiertue, mikä kulutti yhtyeen jäseniä henkisesti ja rajoitti erityisesti Eric Claptonin mukaan uusien ideoiden kokeilua.[3] Erityisesti Jack Bruce ja Ginger Baker riitelivät kiertueen aikana useasti, ja Clapton joutui toimimaan heidän henkilökohtaisten erimielisyyksiensä selvittelijänä. Yhtye sopi vuoden 1968 toukokuussa lopettavansa tulevan kiertueen päätyttyä, ja heinäkuussa yhtye ilmoitti asiasta julkisesti. Ennen hajoamistaan Cream teki kuukauden kestäneen jäähyväiskiertueen, joka käynnistyi 4. lokakuuta 1968 ja päättyi 4. marraskuuta 1968. Kiertue kattoi 22 konserttia, lähinnä Yhdysvalloissa. Britanniassa yhtye esiintyi kiertueen jälkeen vielä kahden konsertin ajan Lontoon Royal Albert Hallissa. BBC taltioi Royal Albert Hallin konsertit dokumenttielokuvaksi ja konserttivideoksi Cream’s Farewell Concert. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä, mutta henkilökohtaisten erimielisyyksiensä takia yhtyeen lavaesiintymistä pidettiin tavallista heikompana.

Vuoden 1968 lopulla yhtye suostui painostuksen seurauksena levyttämään viimeisen albuminsa Goodbye, joka julkaistiin yhtyeen jäähyväiskiertueen jälkeen vuoden 1969 helmikuussa. Alun perin yhtyeen jokaisen jäsenen oli määrä kirjoittaa albumille kolme uutta kappaletta, mutta albumin äänittämisen alkaessa jokainen kuitenkin toi levytettäväksi vain yhden kappaleen. Tästä syystä albumi sisälsi myös live-taltiointeja vanhoista kappaleista. Albumi nousi listaykköseksi Britanniassa ja -kakkoseksi Yhdysvalloissa. Heinäkuussa levy-yhtiön myötävaikutuksella julkaistiin Yhdysvalloissa yhtyeen uran tunnetuimmista kappaleista koostunut kokoelma-albumi Best of Cream. Albumi ylitti kultalevyn myyntirajan ja nousi korkeimmillaan listan kolmanneksi. Britanniassa albumi julkaistiin lokakuussa, ja se nousi albumilistan kuudenneksi.

Levy-yhtiöt julkaisivat yhtyeen tuotantoa hajoamisesta huolimatta 1970-luvun aikana. Vuonna 1970 julkaistu livealbumi Live Cream nousi Britanniassa listan neljänneksi ja Yhdysvalloissa viidennelletoista sijalle, ja sen vuonna 1972 julkaistu seuraaja Live Cream Volume II nousi brittilistan viidenneksitoista. Vuoden 1972 lokakuussa julkaistiin myös kokoelma-albumi Heavy Cream, joka kattoi yli kaksi kolmasosaa yhtyeen studiossa äänittämästä alkuperäisestä tuotannosta. Eri levy-yhtiöt julkaisivat yhtyeen tuotantoa kokoelma-albumeina useaan otteeseen myös seuraavien vuosikymmenten aikana.

Comeback-esiintymiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rock and Roll Hall of Fame -gaala (1993)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cream nimettiin vuonna 1993 Rock and Roll Hall of Fameen. Yhtye päätti tällöin unohtaa vanhat erimielisyytensä ja esiintyä valintaseremoniassa. Esiintymisen jälkeen alkoi liikkua huhuja yhtyeen varsinaisesta paluusta, mutta tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Soolourallaan hyvin menestynyt Clapton ei ollut yhtä innostunut comebackista kuin Baker ja Bruce, joille Cream oli edustanut uran ehdotonta huippukohtaa.

Konserttiesiintymiset Lontoossa ja New York Cityssa (2005)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2004 Cream ilmoitti, että yhtye palaisi Claptonin aloitteesta hetkellisesti yhteen ja konsertoisi 2., 3., 5. ja 6. toukokuuta 2005 Royal Albert Hallissa. Liput konsertteihin myytiin välittömästi loppuun. Konserteista julkaistiin myös live-albumi ja live-DVD. Yhtye päätti esiintyä vielä Madison Square Gardenissa New Yorkissa lokakuun 24.-26. päivien välisenä aikana. Yhdysvaltalaiset ihailijat toivoivat, että yhtye tekisi laajan kiertueen. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Joulukuussa 2005 Jack Bruce kuitenkin toivoi Bass Player -lehden haastattelussa yhtyeen jatkavan yhä toimintaansa.

Creamin perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cream edusti sitä rockyhtyeiden sukupolvea, jonka musiikki oli monipuolista: mukana oli bluesklassikoihin perustuvaa rockia, uutta psykedeelistä rockia sekä kevyempää poppia. Kokeilevia kappaleita sisältävällä Wheels of Fire -albumillaan Cream oli mukana rockin kehittämisessä "taiteellisempaan" suuntaan, mistä sai alkunsa progressiivinen rock. Raskaalla kitarasoundillaan Cream pohjusti The Jimi Hendrix Experiencen, Mountainin ja Blue Cheerin kaltaisten yhtyeiden kanssa tietä Led Zeppelinille ja muille varhaisen heavy metalin edustajille.

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Best of Cream  (1969)
  • Heavy Cream  (1972)
  • Strange Brew: The Very Best of Cream  (1983)
  • Creme de la Cream  (1992)
  • The Very Best of Cream  (1995)
  • Those Were The Days  (1997)
  • 20th Century Masters: The Millenium Collection: The Best of Cream  (2000)
  • BBC Sessions  (2003)
  • Cream Gold  (2005)

DVD/VHS[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Farewell Concert (Nauhoitettu marraskuussa, 1968 Royal Albert Hallissa)
  • Strange Brew (uudelleen editointi Farewell Concertista)
  • Fresh Live Cream
  • Royal Albert Hall London May 2-3-5-6 2005
  • Cream: Disraeli Gears
  • Cream: Classic Artists

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sappinen 1978, s.33.
  2. Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.
  3. Clapton 2008, s.116