The Rolling Stones

Wikipedia

Ohjattu sivulta Rolling Stones
Loikkaa: valikkoon, hakuun
The Rolling Stones
The Rolling Stones
Rolling Stones konsertissa Nizzassa 8. elokuuta 2006
Rolling Stones konsertissa Nizzassa 8. elokuuta 2006
Tiedot
Toiminnassa: 1962–
Tyylisuunta: rockmusiikki
Tyylilaji: rock and roll
rhythm and blues
blues rock
hard rock
Kotipaikka: Englanti Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Sivusto: RollingStones.com
Jäsenet
Mick Jagger laulu, lyömäsoittimet, huuliharppu
Keith Richards kitara
Charlie Watts rummut
Ron Wood kitara
Darryl Jones basso (ei virallinen jäsen)
Entiset jäsenet
Bill Wyman basso (1962-1993)
Mick Taylor kitara (1969-1974)
Brian Jones mm. kitara, kosketinsoittimet, huuliharppu (1962-1969)
Levy-yhtiöt
Decca Records  
Rolling Stones Records  
Virgin Records  

The Rolling Stones on englantilainen rockyhtye, jolla on ollut 1960-luvulta lähtien vahva vaikutus länsimaiseen populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin. Yhtyeen nimi on peräisin blues-artisti Muddy Watersin kappaleesta "Rollin' Stone". Nimestä on arkikielessä käytetty monenlaisia lyhennyksiä ja muunnelmia, joista Suomessa yleisin lienee "Rollarit".

The Rolling Stonesin musiikin perusta on rhythm and bluesissa, joskin yhtye on uransa eri vaiheissa hyödyntänyt muitakin vaikutteita. Niin "svengaava Lontoo", beatnikit, Bob Dylanin protestilaulut, poptaide, underground-liike, Jamaikan reggae, punkin alakulttuuri kuin videon ja digitalisoinnin kaltaiset tekniset innovaatiotkin ovat antaneet inspiraatiota The Rolling Stonesille, mutta myös saaneet siltä itse. Yhtyeen albumeja on myyty maailmanlaajuisesti yli 200 miljoonaa kappaletta.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Jäsenet

The Rolling Stonesin johtohahmot ovat laulaja Sir Mick Jagger ja kitaristi Keith Richards, jotka ovat säveltäneet ja sanoittaneet valtaosan yhtyeen lauluista. Kaksikkoa kutsutaan nimellä Glimmer Twins. Yhtyeen esivaiheen parilla ensimmäisellä keikalla rumpuja soitti Mick Avory, joka sittemmin liittyi yhtyeeseen The Kinks. Sen jälkeen rumpuihin tuli Charlie Watts. Alkuaikoina toista kitaraa soitti yhtyeen perustaja Brian Jones. Hieman ennen tämän kuolemaa hänet korvasi Mick Taylor. Nykyinen kitaristi on The Facesissa aiemmin soittanut Ron Wood. Bassoa soitti Bill Wyman vuoteen 1993 asti.[1] Nykyisin yhtye käyttää kiertuebasisti Darryl Jonesia, joka ei ole sen virallinen jäsen.

[muokkaa] Lyhyt historia

[muokkaa] Perustaminen

The Rolling Stonesin sota-aikana syntyneet jäsenet varttuivat 1950-luvun Englannissa, jonne amerikkalainen pop ja blues tekivät tuloaan. Kitaransoittoa harrastava teini Brian Jones lukeutui 1960-luvun alussa Lontoon vannoutuneimpiin bluesharrastajiin. Hän liikkui usein jazzrumpali Charlie Wattsin seurassa. Samoihin aikoihin Michael Philip Jagger alkoi keräillä blueslevyjä koulukaverinsa, hiljaisen Chuck Berryä ihailevan Keith Richardsin kanssa. Sittemmin nelikkoon liittyi basistiksi Bill Perks (myöhemmin Bill Wyman). Brian Jones nimesi syntyneen rhythm and blues -yhtyeen "the Rollin' Stonesiksi". 12. heinäkuuta 1962 kokoonpano esiintyi Lontoon kuuluisalla Marquee-klubilla.

Yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon lukeutui myös kosketinsoittaja Ian "Stu" Stewart, mutta manageri Andrew Loog Oldham siirsi tämän kiertuemanageriksi, koska ei uskonut hänessä olevan aineksia rocktähdeksi. Stewart soitti tästä huolimatta pianoa monilla yhtyeen levytyksillä vuonna 1985 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

[muokkaa] Nousu suursuosioon: 1964-1967

The Rolling Stonesin maine kasvoi ensi vaiheessa Lontoon klubeilla. Vuonna 1965 "The Last Time", "(I Can't Get No) Satisfaction" ja "As Tears Go By" nousivat kansainvälisiksi hiteiksi. Yhtyeen särmikäs ja raju imago kasvatti sen suosiota varsinkin nuorison keskuudessa. Tähän liittyivät julkisuutta saaneet kahnaukset poliisin ja Ison-Britannian oikeuslaitoksen kanssa.

Yhtyeen varhaisia menestysalbumeita olivat muun muassa Out of Our Heads (1965) ja Aftermath (1966). Vuonna 1966 julkaistiin myös sekä Isossa-Britanniassa että Yhdysvalloissa listaykköseksi noussut single "Paint It, Black", joka myös sisältyi Aftermathin amerikanpainokselle. Sitä seurannut single "Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in the Shadow?" kärsi huonosta miksauksesta, mutta nousi Isossa-Britanniassa sijalle viisi.[2] Kohua puolestaan herätti sen kansikuva, jossa yhtyeen jäsenet olivat pukeutuneet ikääntyneiksi transvestiiteiksi.[3]

Seuraava single, vuoden 1967 alkupuolella julkaistu, "Let's Spend the Night Together" aiheutti jälleen kohun sanoituksillaan. Kappaletta pidettiin Yhdysvalloissa liian seksuaalisesti vihjailevana, minkä vuoksi valtion radioasemat soittivat sen b-puolta "Ruby Tuesdayta", joka nousi listaykköseksi myyden yli miljoona kappaletta.[4] Sekä "Let's Spend the Night Together" että "Ruby Tuesday" sisältyivät Between the Buttons -albumin amerikanpainokselle. Samoihin aikoihin The Rolling Stonesin albumeja arvioitiin myydyn Ison-Britannian ulkopuolella 47 miljoonan punnan edestä.[5]

[muokkaa] Vuoden 1967 huumejupakka

Helmikuun 5. päivänä brittiläinen News of the World -lehti mainitsi Mick Jaggerin huumeita käyttävistä rocktähdistä kertovassa artikkelissaan. Yhtye haastoi lehden oikeuteen väitteen vuoksi.[6] Viikkoa myöhemmin Ison-Britannian poliisi suoritti artikkelin vihjeiden perusteella kotietsinnän Keith Richardsin Sussexissa sijaitsevaan asuntoon.[7] Löytöjen perusteella sekä Jagger että Richards haastettiin oikeuteen.[8] Keväämmällä myös Brian Jonesille suoritettiin kotietsintä ja pidätys.[9]

Kesäkuisessa oikeudenkäynnissä Jaggeria syytettiin neljän laittoman ja vaaralliseksi luokiteltavan lääketabletin hallussapidosta, Keith Richardsia puolestaan kannabiksen polton sallimisesta kotonaan.[10] Jagger tuomittiin välittömästi kolmeksi kuukaudeksi ja Richards vuodeksi vankilaan. Myös Jones sai vankeusrangaistuksen, mutta heidät kaikki vapautettiin seuraavana päivänä hovioikeuden päätöksellä 5000 punnan takuita vastaan.[11] Oikeudenkäynnin aikana toinen lontoolaisyhtye The Who oli osoittanut The Rolling Stonesille tukea levyttämällä cover-versiot kappaleista "Under My Thumb" ja "The Last Time", jotka myös julkaistiin samalla singlellä (listasijoitus Britanniassa 44.).[12] The Rolling Stones puolestaan halusi kiittää sitä tukeneita ihmisiä ja julkaisi kappaleen "We Love You" (listasijoitus Britanniassa 8.), jossa olivat mukana laulamassa taustalaulua myös The Beatles -yhtyeen John Lennon ja Paul McCartney.[13]

Ehdonalaisuudessa Brian Jones yritti vieroitusta psykiatrisella hoidolla, mutta hänelle suoritettiin uusi ratsia, jossa hänen asunnostaan löydettiin vajaa kolme grammaa hasista. Hän selvisi kuitenkin sakoilla.[14]

Näihin aikoihin yhtyeen välit sen manageriin ja tuottajaan Andrew Loog Oldhamiin alkoivat viiletä. Oldham oli perustanut oman Immediate-levymerkkinsä, eikä hänellä ollut enää yhtä paljon aikaa suunnitella yhtyeen toimintaa ja häntä pidettiin myös osasyyllisenä sen ongelmiin.[15] Oldham myös tietoisesti pysytteli huumekohusta sivussa, mikä kiristi välit äärimmilleen.[16] Lopulta syyskuussa 1967 uudeksi manageriksi valittiin Allen Klein, joka oli jo jonkin aikaa hoitanut yhtyeen asioita Yhdysvalloissa.[17]

[muokkaa] Psykedeelisistä kokeiluista takaisin juurille: 1967-1969

Joulukuussa 1967 julkaistu psykedeelinen Their Satanic Majesties Request -albumi kuuluu yhtyeen vähiten arvostettuihin. Vuonna 1968 ilmestyivät yhtyeen parhaisiin albumeihin luettu Beggars Banquet sekä menestyssingle "Jumpin' Jack Flash", jotka merkitsivät yhtyeen psykedeelisen aikakauden päättymistä ja paluusta sille ominaisemman rhythm and bluesin pariin. Yhdysvalloissa julkaistiin singlenä albumille lukeutunut "Street Fighting Man", joka joutui soittokieltoon radiossa.[18]

11.-12. joulukuuta 1968 yhtye kuvasi The Rock and Roll Circus -tv-spesiaalin, jossa esiintyivät The Rolling Stonesin lisäksi John Lennon ja Yoko Ono, Eric Clapton, Jethro Tull, Marianne Faithfull ja The Who. The Rolling Stones kuitenkin hyllytti esityksen ja se julkaistiin vasta lokakuussa 1996.[19]

[muokkaa] Brian Jonesin erotus ja kuolema

Brian Jonesin huumeidenkäyttö oli yhä runsasta ja hän oli heikossa kunnossa myös psyykkisesti. Psykiatrit totesivat hänen olevan samanaikaisesti masentunut ja ahdistunut.[20] Jones ei enää kyennyt osallistumaan yhtyeen aktiviteetteihin täysipainoisesti ja amerikankiertuetta jouduttiin siirtämään, koska Jonesille ei suostuttu myöntämään Yhdysvalloista edes väliaikaista työlupaa tämän huumerikosten vuoksi.[21] Lopulta Jones erotettiin yhtyeestä nimenomaan siksi, jotta yhtye pääsisi kiertueelle, mutta myös hänen pahentunut huumeongelmansa vaikutti asiaan.[22] Asiasta ilmoittivat Jonesille henkilökohtaisesti solisti Mick Jagger, kitaristi Keith Richards ja rumpali Charlie Watts.

»Mick, Charlie ja minä ajoimme tapaamaan häntä hänen talolleen. Tuntui kuin olisimme olleet menossa hautajaisiin. Olimme kaikki hyvin hiljaisia. [...] Sitten menimme puhumaan Brianille. Se oli tavallaan outoa, koska hän tiesi, että me olimme tulossa. Me sanoimme hänelle "Miltä tämä tuntuu sinusta? Me aiomme lähteä kiertueelle ja sinä et ole missään kunnossa tullaksesi mukaan. Me aiomme jatkaa, oletko mukana vai et?" Me tarjosimme hänelle mahdollisuuden pysyä bändissä, mutta me tiesimme, että se oli tarjous, josta hän kieltäytyisi. Hän ei ollut tulossa takaisin, se oli ennalta selvää. Kyse oli vain siitä miten hän suhtautuisi asiaan. Se oli tavallaan surullista, koska Brian puhui suunnitelmista, joita hänellä oli. [...] Hän aikoi lähteä kiertueelle Jimi Hendrixin kanssa; hänellä oli miljoonia suunnitelmia. Me kysyimme häneltä oliko hän kunnossa. [...] Mutta hän vain puhui suunnitelmistaan, joten me toivotimme hänelle hyvää jatkoa.»
(Keith Richards, yhtyeen kitaristi.[23])

Muutamaa päivää myöhemmin The Rolling Stones ilmoitti valinneensa uudeksi kitaristiksi Mick Taylorin, joka oli aiemmin soittanut John Mayall's Bluesbreakersissä.

3. heinäkuuta 1969, kesken Let It Bleed -albumin äänitysten, tuli tieto Brian Jonesin kuolemasta. Hän oli hukkunut uima-altaaseen vain 27-vuotiaana. Virallinen kuolinsyy oli onnettomuus; hukkuminen alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena.[24] On kuitenkin liikkunut huhuja, joiden mukaan Jones olisi murhattu huumekauppiaiden toimesta. Jonesilla oli nimittäin kuollessaan noin 200 000 punnan velat.[25] Kaksi päivää myöhemmin yhtye järjesti Lontoon Hyde Parkissa Jonesin kunniaksi ilmaisen muistokonsertin, jossa oli paikalla 250 000 katsojaa.[26]

Jonesin hautajaiset järjestettiin hänen kotikaupungissa Cheltenhamissa 10. heinäkuuta 1969.[27][28] The Rolling Stonesin jäsenistä paikalla olivat Richards, Watts sekä basisti Bill Wyman.[29] Päivä Jonesin hautajaisten jälkeen julkaistiin yhtyeen uusi single "Honky Tonk Women", joka on toistaiseksi jäänyt The Rolling Stonesin viimeiseksi Isossa-Britanniassa listaykköseksi nousseeksi kappaleeksi.[30] Se oli myös ensimmäinen äänite, jolla uusi kitaristi Taylor soitti Rolling Stonesin riveissä.[31]

[muokkaa] Kultakausi

The Rolling Stones levytti seuraavat albuminsa Let It Bleed (1969), Sticky Fingers (1971), Exile on Main St. (1972), Goats Head Soup (1973) ja It's Only Rock 'n' Roll (1974) kitaristi Mick Taylorin kanssa. Monien ihailijoiden ja kriitikoiden mielestä varsinkin kolme ensimmäistä ovat Rolling Stonesin parhainta tuotantoa. Yksi syy tähän voi olla se, että lauluntekijäkaksikko Mick Jagger ja Keith Richards tekivät tuohon aikaan tiivistä yhteistyötä. Mick Taylorin erottua yhtyeestä vuonna 1975 uudeksi kitaristiksi valittiin The Faces -yhtyeessä soittanut Ron Wood.

[muokkaa] Kultakauden jälkeen

Arvostelijoiden mukaan The Rolling Stones alkoi 1970-luvun puolivälissä kulkea musiikillista alamäkeä, joskin Some Girls (1978) ja toisinaan myös Tattoo You (1981) mainitaan yhtyeen myöhäisinä merkkiteoksina. Yhtyeen konserttien suosio pysyi korkeana. 1980-luvun puolivälissä yhtyeen huhuttiin hajoavan, kun Mick Jaggerin ja Keith Richardsin välit kylmenivät. Ero ei kuitenkaan ollut lopullinen. Yhtyeen rumpali Charlie Watts onkin sanonut, että Mick ja Keith ovat kuin veljeksiä: aina riitelemässä, mutta aina myös ystäviä.

1990-luvulta lähtien yhtye on julkaissut uusia levyjä verkkaiseen tahtiin. Uusin studioalbumi A Bigger Bang ilmestyi vuonna 2005. The Rolling Stones houkuttelee konsertteihinsa yhä huomattavia yleisömääriä.

[muokkaa] Konsertteja

  • Vuonna 1969 yhtye esiintyi Lontoon Hyde Park -puistossa ilmaiskonsertissa edesmenneen jäsenensä Brian Jonesin muistoksi. Paikalle saapui arviolta puoli miljoonaa ihmistä.
  • Vuoden 1969 Yhdysvaltain kiertueen lippujen hinnat olivat niin korkeat, että Rolling Stonesia moitittiin ahneudesta. Siksi yhtye esiintyi joulukuussa ilmaiseksi noin 50 km Oaklandista sijaitsevassa Livermore Valleyssa olevalla Altamonta Racewaylla järjestetyillä festivaaleilla. Tapahtumasta tuli katastrofi, sillä järjestysmiehiksi värvätyt Hell´s Angels -motoristit ottivat väkivaltaisesti yhteen yleisön kanssa. Tapahtumasta on hyvin ristiriitaisia kuvauksia: toisen version mukaan motoristit aloittivat väkivallan, toisen mukaan yleisö oli yrittänyt lavalle koko konsertin ajan ja alkanut lopulta heitellä motoristeja ja heidän pyöriään pulloilla. Väkivalta kiihtyi "Sympathy For The Devil" -kappaleen aikana. Kaikki huipentui Rolling Stonesin soittaessa "Under My Thumb" -kappaleen, jonka lopussa järjestysmies puukotti kuoliaaksi 18-vuotiaan katsojan nimeltä Meredith Hunter. Hunterilla oli puukotushetkellä tuliase esillä; eri lähteet antavat ristiriitaista tietoa siitä, oliko hän ennen puukotusta uhannut esiintyjiä tai ampunut motoristeja kohti. Yhden Helvetin Enkelien jäsenen väitetään haavoittuneen. Hunterin puukotuksesta syytetty Alan Passaro vapautettiin syytteistä itsepuolustukseen vedoten. Tapahtumien vuoksi "Under My Thumb" poistettiin yhtyeen konserttiohjelmistosta vuosien ajaksi. [32]
  • The Rolling Stones soitti helmikuussa 2006 yhden kaikkien aikojen suurimmista ilmaiskonserteista Copacabanan rannalla Rio de Janeirossa. Konserttia oli viranomaisten mukaan saapunut seuraamaan noin 1,2 miljoonaa ihmistä Brasiliasta ja muualta maailmasta.
  • 1975 yhtye esitti "Brown Sugarin" liikkeessä olevan kuorma-auton lavalla New Yorkissa.
  • Yhtyeen tavaksi on tullut esiintyä yllätysesiintyjänä esimerkiksi pubissa tai klubilla suurten kiertueidensa aloitukseksi. Näin se muistelee alkuaikojaan pienen piirin klubiesiintyjänä.

[muokkaa] Konsertit Suomessa

  • The Rolling Stones esiintyi Porissa Yyterin hiekkarannalla vuonna 1965 ja Helsingissä Olympiastadionilla 2.9.1970 ollen ensimmäinen siellä koskaan esiintynyt yhtye. Seuraavan kerran yhtye vieraili Suomessa Voodoo Lounge -kiertueen yhteydessä 6. kesäkuuta 1995 täydellä Olympiastadionilla. Bridges to Babylon -kiertueen yhteydessä yhtye esiintyi 5. elokuuta 1998 Olympiastadionilla 48 000 katsojan edessä. Yhtyeen viimeisimmät Suomen vierailut toteutuivat Forty Licks -kiertueen myötä 16. heinäkuuta 2003 sekä A Bigger Bang -kiertueen yhteydessä 1. elokuuta 2007. Myös nämä konsertit soitettiin Helsingin Olympiastadionilla.

[muokkaa] Diskografia

[muokkaa] Studioalbumit

Ilmestymisvuosi Nimi Sijoitus Ison-Britannian albumilistalla Sijoitus USA:n albumilistalla
1964 The Rolling Stones 1 11
1964 12 X 5 (USA) - 3
1965 The Rolling Stones No. 2 1 -
1965 The Rolling Stones, Now! (USA) - 5
1965 Out of Our Heads 2 1
1965 December's Children (And Everybody's) (USA) - 4
1966 Aftermath 1 2
1967 Between the Buttons 3 2
1967 Their Satanic Majesties Request 3 2
1968 Beggars Banquet 3 5
1969 Let It Bleed 1 3
1971 Sticky Fingers 1 1
1972 Exile on Main St. 1 1
1973 Goats Head Soup 1 1
1974 It's Only Rock 'n' Roll 2 1
1976 Black and Blue 2 1
1978 Some Girls 2 1
1980 Emotional Rescue 1 1
1981 Tattoo You 1 1
1983 Undercover 3 4
1986 Dirty Work 4 4
1989 Steel Wheels 2 3
1994 Voodoo Lounge 1 2
1997 Bridges to Babylon 6 3
2005 A Bigger Bang 2 3

[muokkaa] Livealbumit

[muokkaa] Kokoelma-albumeja

[muokkaa] Singlet

Ilmestymisvuosi Nimi Sijoitus Ison-Britannian singlelistalla Sijoitus USA:n singlelistalla
1963 Come On / I Want To Be Loved 21 -
1963 Poison Ivy / Fortune Teller - -
1963 I Wanna Be Your Man / Stoned 12 -
1964 Not Fade Away / Little By Little 3 48
1964 It's All Over Now / Good Times, Bad Times 1 26
1964 Tell Me (You're Coming Back) / I Just Wanna Make Love To You - -
1964 Time Is On My Side / Congratulations - 6
1964 Little Red Rooster / Off The Hook 1 -
1965 Heart Of Stone / What A Shame - 19
1965 The Last Time / Play With Fire 1 9
1965 (I Can't Get No) Satisfaction / Spider And The Fly 1 1
1965 Get Off Of My Cloud / The Singer Not The Song 1 1
1965 As Tears Go By / Gotta Get Away - 6
1966 19th Nervous Breakdown / As Tears Go By 3 2
1966 Paint It, Black / Long Long While 1 1
1966 Mother's Little Helper - 8
1966 Lady Jane - 24
1966 Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in the Shadow? 5 9
1967 Let's Spend the Night Together / Ruby Tuesday 3 1
1967 We Love You / Dandelion 8 14
1967 She's a Rainbow - 25
1968 Jumpin' Jack Flash / Child Of The Moon 1 3
1969 Honky Tonk Women / You Can't Always Get What You Want 1 1
1971 Brown Sugar / Bitch / Let It Rock 2 1
1969 Street Fighting Man 21 48
1971 Wild Horses - 28
1972 Tumbling Dice / Sweet Black Angel 5 7
1972 Happy - 22
1973 Angie / Silver Train 5 1
1974 It's Only Rock 'n' Roll / Through The Lonely Nights 10 16
1976 Fool To Cry / Crazy Mama 6 10
1978 Miss You / Far Away Eyes 3 1
1978 Beast Of Burden / When The Whip Comes Down - 8
1978 Shattered / Everything's Turning To Gold - 31
1979 Respectable / When The Whip Comes Down 23 -
1980 Emotional Rescue / Down In The Hole 9 3
1980 She's So Cold / Send It To Me 33 26
1981 Start Me Up / No Use In Crying 7 2
1981 Waiting On A Friend / Little T & A 50 13
1982 Hang Fire - 20
1982 Going To A Go-Go / Beast Of Burden 26 25
1983 Undercover Of The Night / All The Way Down 11 9
1984 She Was Hot / Think I'm Going Mad 42 44
1986 Harlem Shuffle / Had It With You 13 5
1986 One Hit To The Body / Fight - 28
1989 Mixed Emotions / Fancyman Blues 36 5
1989 Rock And A Hard Place 63 23
1990 Almost Hear You Sigh / Wish I'd Never Met You 31 50
1991 Terrifying / Rock And A Hard Place - -
1991 Highwire / 2000 Light Years From Home (live) 29 57
1991 Ruby Tuesday (live) 59 -
1994 Love Is Strong / The Storm 14 91
1994 You Got Me Rocking / Jump On Top Of Me 23 113
1994 Out of Tears / I'm Gonna Drive 36 60
1995 I Go Wild 29 -
1995 Like A Rolling Stone / Black Limousine (live) / All Down The Line (live) / 2000 Light Years From Home (live) 12 109
1995 Wild Horses / Live With Me (live) / Tumbling Dice (live) / Gimme Shelter (live) -- -
1997 Anybody Seen My Baby 22 -
1998 Saint of Me / Gimme Shelter (live) / Anyway You Look At It 26 94
1998 Out of Control 51 -
2002 Don't Stop 36 -
2003 Sympathy for the Devil 14 97
2005 Streets of Love / Rough Justice 15 -

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: Omin sanoin, s. 335. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2006. ISBN 951-20-7049-9.
  2. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 77. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  3. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 77. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  4. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 77. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  5. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 78. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  6. ↑ Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: Omin sanoin, s. 335. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2006. ISBN 951-20-7049-9.
  7. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 145. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  8. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 145. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  9. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 145. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  10. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 145. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  11. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 145. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  12. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 146. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  13. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 146. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  14. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 145. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  15. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 145. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  16. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 145. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  17. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 145. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  18. ↑ Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: Omin sanoin, s. 335. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2006. ISBN 951-20-7049-9.
  19. ↑ Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: Omin sanoin, s. 328. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2006. ISBN 951-20-7049-9.
  20. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 212. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  21. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 212. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  22. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 212. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  23. ↑ Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: Omin sanoin, s. 129. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2006. ISBN 951-20-7049-9.
  24. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 213. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  25. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 213. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  26. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 213. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  27. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 213. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  28. ↑ Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: Omin sanoin, s. 329. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2006. ISBN 951-20-7049-9.
  29. ↑ Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: Omin sanoin, s. 329. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2006. ISBN 951-20-7049-9.
  30. ↑ everyHit.com everyhit.com. Viitattu 9. toukokuuta 2009. (englanniksi)
  31. ↑ Nyman, Jake: Onnenpäivät 2, s. 213. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  32. ↑ Seuraava lähde esittää tapahtumista kuvauksen, jonka mukaan Hunterin puukotus ja muu väkivalta olivat yleisön oman aggressiivisuuden provosoimia: Sonny Bargerin elämä ja The Hell´s Angels Motorcycle Club, 2008. ISBN 978-952-5800-00-5

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Jagger, Mick ym.: The Rolling Stones omin sanoin. (According to the Rolling Stones, 2003.) Toimittaneet Dora Loewenstein ja Philip Dodd. Avustava toimittaja: Charlie Watts. Suomentaneet Matilda ja Otto Talvio. Helsingissä: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7049-9.
  • Norman, Philip: Rolling Stones. (The Stones: The acclaimed biography, 2002.) Suomentanut Anu Kamunen. Helsinki: Jalava, 2003. ISBN 951-887-300-3.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/The_Rolling_Stones
Henkilökohtaiset työkalut