Elton John

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Elton John
Elton John 2011 Shankbone 2.JPG
Elton John Tribecan elokuvajuhlissa vuonna 2011.
Syntynyt 25. maaliskuuta 1947 (ikä 67)
Pinner, Middlesex, Englanti
Aktiivisena 1962 – nykyhetkeen
Tyylilajit Pop, rock
Ammatit laulaja, säveltäjä
Soittimet piano
Yhtyeet Bluesology n. 1965–1967
Levy-yhtiöt Uni Records (1969–1972)
MCA Records (1972–1980)
Geffen (1981–1987)
MCA Records (1987–1993)
Rocket/Island (1995–1999)
Universal Records (US 2001–2004)
Interscope (US 2006–nykyhetkeen)
Mercury (ei US 1995–nykyhetkeen)

Sir Elton Hercules John, CBE (syntyjään Reginald Kenneth Dwight, s. 25. maaliskuuta 1947 Pinner, Middlesex, Englanti) on menestynyt englantilainen poplaulaja, pianisti ja lauluntekijä. Hän on myynyt yli 450 miljoonaa levyä[1] urallaan, joka kattaa viisi vuosikymmentä.

Johnin uran suurin kaupallinen menestys ajoittui 1970-luvulle, jolloin hän saavutti Yhdysvaltain albumilistan kärjen seitsemän kertaa peräkkäin. Kuusi kappaletta nousi ykköseksi, 16 pääsi Top 10:een ja 23 Top 40:een. Suurimman suosionsa aikaan hän teki albumejaan tiiviissä yhteistyössä sanoittaja Bernie Taupinin kanssa ja pukeutui huomiota herättävästi, mikä toi värikkyyttä hänen esiintymisiinsä.

1990-luvun alussa John myönsi kärsineensä uransa aikana huumeongelmista, alkoholismista ja bulimiasta.[2] Hän on edelleen esillä julkisuudessa ja jatkaa AIDSin vastaista taistoa, jossa hän on ollut mukana 1980-luvun lopulta alkaen. Hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1994, ja hänet aateloitiin vuonna 1998.


Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reginald Dwight innostui pianonsoitosta jo kolmen vuoden iässä, kun hänen isoäitinsä rohkaisi häntä kokeilemaan perheen pianoa. Hän kehittyi pian niin taitavaksi, että pystyi soittamaan kappaleen virheettömästi yhden kuuntelukerran jälkeen.[3] 11-vuotiaana hän sai osa-aikastipendin Lontoon Kuninkaalliseen musiikkiakatemiaan, Royal Academy of Music ja opiskeli samaan aikaan Pinnerin lyseossa.

Varhainen ura 1962–1969[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

15-vuotiaana Reginald alkoi esiintyä paikallisessa pubissa, mutta sai aluksi negatiivisen vastaanoton. Tilanne kuitenkin parani ajan kuluessa. Neljäntenä lyseovuotenaan hänet otettiin pianistiksi ja laulajaksi paikalliseen blues- ja rock and roll -yhtyeeseen The Corvettes, jonka olivat perustaneet kitaristi Stuart Brown ja basisti Geoff Dyson. Muutaman kuukauden kuluttua yhtye hajosi, mutta aloitti myöhemmin uudelleen nimellä Bluesology. Keväällä 1965 Reginald lopetti koulun keskittyäkseen musiikkiuraan, ja hänen serkkunsa Roy järjesti hänelle työpaikan apupoikana yhdysvaltalaisessa Music Mills -yhtiössä.[4] Bluesology kasvoi viisijäseniseksi, Reginaldin ja Stuart Brownin lisäksi siihen kuuluivat rumpali Mick Inkpen, basisti Rex Bishop ja tenorisaksofonisti Mike. Inkpen suostutteli työnantajansa, Arnold Tendlerin, yhtyeen manageriksi ja sponsoriksi. Hänen rahoillaan Bluesology levytti kaksipuolisen demolevyn, jolla Reginald esitti kirjoittamansa kappaleen "Come Back Baby" ja Brown lauloi Jimmy Witherspoonin kappaleen "Times Getting Tougher Than Tough". Tendler sai yhtyeelle levytyssopimuksen Fontanalta, mikä ei kuitenkaan ollut niihin aikoihin merkittävä saavutus, sillä levy-yhtiöt kävivät läpi lukemattomia harrastelijayhtyeitä löytääkseen ”seuraavan Beatlesin”. Yhtye levytti samat kappaleet jotka olivat demolla ja single julkaistiin heinäkuussa 1965. Listamenestystä ei tullut, mutta Bluesology sai parempia esiintymistilaisuuksia. He uudistivat kokoonpanoaan ottamalla mukaan trumpetisti Pat Higgsin ja osallistuivat kykyjenetsintäkilpailuun, joka toi heille tilaisuuden esiintyä yhdysvaltalaisten R&B-artistien taustayhtyeenä Britannian kiertueilla. Reginald joutui siksi lopettamaan työt Music Millsissa ja keskittymään pelkkään musiikkiuraan.

Bluesology kiersi maata muun muassa Patti LaBellen ja Billy Stewartin kanssa alkuvuodesta 1966. Helmikuussa julkaistiin toinen single, jonka A-puoli oli Reginaldin sävellys "Mr Frantic" ja B-puolena oli Brownin laulama "Every Day I Have the Blues". Single ei noussut listoille ja yhtye jatkoi esiintymistä. Loppuvuodesta brittiläinen blueslaulaja Long John Baldry palkkasi Bluesologyn taustayhtyeekseen ja kokoonpano muuttui. Uusia jäseniä olivat rumpali Pete Gavin, basisti Freddy Gandy, kitaristi Neil Hubbard, trumpetisti Marc Charig ja tenorisaksofonisti Elton Dean. Baldry palkkasi myöhemmin vielä yhden laulajan, minkä vuoksi Reginald jäi taustahahmoksi. Nähtyään New Musical Expressin lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin jäseniä uuteen yhtyeeseen, Reginald päätti hakea paikkaa. Ray Williams, joka oli American Libertyn Euroopan haaran taiteellinen johtaja ja vastuussa kykyjen löytämisestä, ei innostunut Reginaldin koe-esiintymisestä, joka ei ollut lainkaan muodin mukainen.[5] Reginald teki häneen kuitenkin jonkinlaisen vaikutuksen, sillä hän päätti antaa tämän levyttää demon. Reginald kertoi Williamsille heikkoudekseen laulujen sanoitukset. Hän osasi säveltää lauluja nopeasti, mutta ei kyennyt sanoittamaan niitä. Williams taas muisti saaneensa kirjeen aloittelevalta lauluntekijältä, joka osasi ainoastaan sanoittaa. Tämä mies oli Bernie Taupin, jonka kirjeen ja näytetekstit Williams luovutti Reginaldille.

Bluesology julkaisi kolmannen singlensä Polydorilla elokuussa 1967 nimellä Stu Brown ja Bluesology. Brown myös lauloi molemmat kappaleet singlellä, joka ei edellisten julkaisujen tapaan noussut listoille. Reginald alkoi kirjoittaa lauluja Taupinin kanssa ja levytti niitä Dick Jamesin studioilla. Parille tarjottiin lopulta sopimusta This Record Companyn kanssa ja he hyväksyivät sen, sillä Bluesology joutui väistymään taka-alalle Long John Baldryn saavutettua ykkössija Britannian singlelistalla kappaleella "Let the Heartaches Begin". Reginald esiintyi viimeisen kerran yhtyeen kanssa Edinburghissa joulukuussa 1967. Hän päätti samalla ottaa taiteilijanimen Elton John Elton Deanin ja Long John Baldryn mukaan.[6] This Record Company julkaisi kappaleen "I've Been Loving You" maaliskuussa 1968, mutta menestystä ei tullut. Dick James pyysi Johnia ja Taupinia kirjoittamaan mahdollisimman kaupallisia kappaleita, joita muutkin artistit voisivat levyttää. Laulujen kauppaaminen ei kuitenkaan saavuttanut suurta menestystä. Syksyllä James palkkasi Steve Brownin yhtiöönsä EMIltä. Tämä vakuuttui Johnin ja Taupinin ei-kaupallisen materiaalin potentiaalista ja pyysi heitä jatkamaan samaa linjaa. "Lady Samantha" julkaistiin tammikuussa 1969. Se ei noussut listoille, mutta sai hyvät arvostelut suurimmissa musiikkilehdissä kuten New Musical Express ja Melody Maker.[7] Hän pääsi myös esiintymään BBC Radio Onella. Mediahuomio auttoi kaupallisempaa kappaletta "I Can't Go on Living Without You" nousemaan yhdeksi Britannian euroviisuehdokkaaksi, jonka Lulu esitti televisiossa. He saivat Dick Jamesilta luvan levyttää albumi, jonka nimeksi tuli Empty Sky. Philipsin taiteellinen johtaja ei kuitenkaan halunnut julkaista albumia, sillä siinä ei ollut selkeää teemaa, jollaista oli odotettu albumeilta Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -levystä lähtien.[8] Jamesin poika, Stephen James, päätti julkaista levyn Dick James Musicin itsenäisellä levymerkillä. Mainoskampanja oli näkyvä, mutta levymyynnit jäivät alhaisiksi.

1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain läpimurto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen albumin julkaisun jälkeen Johnin ura jatkoi hiljaista linjaansa. Hän esiintyi nimettömänä halvoilla levyillä, joilla esitettiin uusia versioita isoista menestyskappaleista. Samalla hän yritti päästä eroon sopimuksestaan DJM:lla, sillä Dick James ei ollut onnistunut saamaan hänen uraansa nousuun lupauksista huolimatta. Sopimusta ei purettu, mutta Johnille annettiin vielä yksi mahdollisuus, ja hän sai levyttää albumin, jonka nimeksi tuli Elton John. Dick James piti tuloksesta ja alkoi mainostaa levyä kunnolla. John pääsi esittämään ensimmäisen singlen "Border Song" Top of the Pops -ohjelmaan, mutta kappale ei saavuttanut menestystä. James päätti kuitenkin tukea Johnin uraa, sillä albumi myi 10 000 kappaletta Britanniassa, mikä oli siihen aikaan hyvä saavutus.[9] Myös arvostelut olivat positiivisia: New Musical Express kutsui Johnia suureksi kyvyksi. Hänen ympärilleen palkattiin joukko ihmisiä, Ray Williams manageriksi, Nigel Olsson rumpaliksi ja Dee Murray basistiksi. Britanniassa suosio kasvoi hitaasti ja Yhdysvalloissa vieläkin vaivalloisemmin. Asiat kääntyivät kuitenkin parempaan suuntaan, kun Johnin työtoveri Roger Greenaway esitteli Johnin tuotantoa Uni Recordsin johtaja Russ Reganille Amerikan-matkallaan. Hän ei innostunut Empty Sky -levystä, mutta kuunneltuaan albumia Elton John, hän hyväksyi jälkimmäisen ja pyysi laulajaa tulemaan Yhdysvaltoihin markkinoimaan sitä. James päätti, että matkan hinnan vuoksi tulisi tehdä kunnon kiertue. Keikkoja ei kuitenkaan ollut mahdollista saada ilman suurta mainetta, joten hän pääsi lopulta viikoksi pääesiintyjäksi Los Angelesin folk-klubille, Troubadourille, jossa oli tilaa 300 ihmiselle. Ensimmäinen esiintyminen sai hyvät arvostelut, vaikka John oli hetkeä ennen sitä ollut vähällä palata Britanniaan hermostuksissaan.[10] Los Angeles Timesin Robert Hilburn omisti kolumninsa Johnin ensimmäiselle Troubadourin konsertille ja uskoi hänestä tulevan "yksi rockin suurimmista ja tärkeimmistä nimistä". Maine levisi ympäri Yhdysvaltoja ja kahdessa viikossa Elton John -albumia oli myyty 30 000 kappaletta. Kiertuetta pidennettiin ja se käsitti lopulta Bostonin, Philadelphian ja New Yorkin.

1970–1975[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain läpimurron jälkeen John palasi kotimaahansa, jossa vastaanotto oli hiljainen. Lokakuussa 1970 hän julkaisi kolmannen albuminsa Tumbleweed Connection, joka nousi viidenneksi Yhdysvaltain albumilistalla, mutta ei tehnyt vaikutusta Britanniassa. John ja James olivat yhtä mieltä siitä, että mikään kappale ei sopisi singleksi, ja lopulta John päätyi levyttämään soundtrackin Lewis Gilbertin ohjaamaan elokuvaan Ystävät.[11] Uni Records julkaisi kappaleen "Your Song" albumilta Elton John, ja marraskuun puolivälissä John ja hänen yhtyeensä palasivat Yhdysvaltoihin toiselle kiertueelle. He saivat myös vihdoin huomiota Britannian lehdistössä, kun Bob Dylan kehui Johnin ja Taupinin yhteistyötä.[12] Tammikuussa 1971 "Your Song" nousi kahdeksanneksi Yhdysvaltain singlelistalla ja helmikuussa seitsemänneksi Britannian listalla ollen näin Johnin ensimmäinen menestyskappale kotimaassaan. Kahden seuraavan vuosikymmenen aikana kappaleesta tehtiin ainakin 45 cover-versiota ja John Lennon sanoi sitä ensimmäiseksi todella uudeksi asiaksi Beatlesien jälkeen.[13] Vaikka Tumbleweed Connection menestyi kaupallisesti, seuraavat nopeasti julkaistut levyt jäivät vähälle huomiolle. Soundtrack Friends saavutti kultarajan vähittäismyyjille myytyjen määrien ansiosta, mutta todellinen myynti jäi alhaiseksi. Lisäksi julkaistiin äänityspäivänsä mukaan nimetty livealbumi 11-17-70, joka nousi sijalle 11 Yhdysvalloissa mutta ei ollenkaan listoille Britanniassa. John on myöhemmin sanonut, että hätäiset julkaisut olivat vähällä tuhota sen menestyksen, jonka eteen he olivat kauan töitä tehneet.[14]

Elton Johnin esiintymishattu ja maski 1970-luvulta.

John lähti neljännelle Yhdysvaltain kiertueelle kahdeksan kuukauden sisällä vuonna 1971. Kiertue kesti kymmenen viikkoa, käsitti 55 kaupunkia ja teki hänestä dollarimiljonäärin. Hän pääsi myös ensimmäistä kertaa Rolling Stone -lehden kanteen, johon kuvan otti Annie Leibovitz. Vuoden lopulla Britannian lehdistö oli jo väsynyt ylistämään Johnin saavutuksia ja otsikoiden sävy muuttui päinvastaiseen suuntaan. Hän toivoi voivansa voittaa kriitikot puolelleen uudella albumilla Madman Across the Water, mutta vaikka se sijoittuikin kahdeksanneksi Yhdysvalloissa, Britanniassa se jäi sijalle 41. Sopivaa singleä ei taaskaan löytynyt, sillä kappaleet olivat liian pitkiä.[15] Huhtikuussa 1972 John kuitenkin pääsi sijalle kaksi Britannian singlelistalla ja sijalle kuusi Yhdysvalloissa kappaleella "Rocket Man". Single julkaistiin sattumalta samoihin aikoihin, kun kuuluotain Apollo 16 oli uutisotsikoissa. Albumi, jolta "Rocket Man" julkaistiin, levytettiin verotussyistä Ranskassa ja sille annettiin siten nimi Honky Chateau.[16] Levytystä varten palkattiin uusi kitaristi, David Johnstone. Albumista tuli Johnin ensimmäinen ykkössijalle yltänyt levy Yhdysvalloissa ja neljäs kultalevy. Loppuvuodesta julkaistiin "Crocodile Rock", joka nousi listaykköseksi Yhdysvalloissa. John palasi maahan uudelle kiertuelle, mutta kävi kesken sitä kotimaassaan esiintymässä kuninkaallisessa kutsunäytännössä, joka televisioitiin 25 miljoonalle ihmiselle. Esiintymisestä tuli kritiikkiä, ja eräs kriitikko kirjoitti Johnin jääneen täysin toisen esiintyjän, Liberacen varjoon. Yhdysvalloissa kiertue myi kuitenkin loppuun ja vuodenvaihteeseen mennessä Elton John, Tumbleweed Connection, Madman Across the Water ja Honky Château olivat kaikki myyneet platinaa eli yli miljoona kappaletta.[17] Alkuvuodesta julkaistiin toinen single "Daniel" ja uusi albumi Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player, joka nousi ykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Samoihin aikoihin John perusti oman levy-yhtiön Rocket Records John Reidin, Taupinin, Steve Brownin ja Gus Dudgeonin kanssa. Tarkoitus oli aluksi julkaista muiden artistien levytyksiä, sillä Johnilla oli oma sopimus toisaalla vuoteen 1975 asti. Levymerkille otettiin David Johnstone, joka halusi tehdä sooloalbumin ja Kiki Dee, joka ei ollut vielä saanut menestystä urallaan. Keväällä 1973 levytettiin Goodbye Yellow Brick Road. Ranskan studiota ei voitu aluksi käyttää oikeuskiistojen vuoksi, joten ryhmä matkusti Kingstoniin Jamaikalle. Paikka oli sillä hetkellä muodissa, sillä reggae oli noussut suosioon.[18] Työnteko Jamaikalla ei kuitenkaan onnistunut sekavien järjestelyjen vuoksi ja levytystä voitiin lopulta jatkaa Ranskassa. Kappaleita tuli niin paljon, että päätettiin julkaista tupla-albumi. Se julkaistiin syksyllä, ja se pysyi Yhdysvalloissa top 40 -listalla yli vuoden.[19] Julkaisun ohessa järjestettiin entistä suurempi Yhdysvaltain kiertue.

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-lukuun mennessä Elton Johnin suosio oli kuitenkin kokenut notkahduksen. Syitä on monia. Villeinä vuosina syntynyt kokaiiniriippuvuus oli ottanut yhä tiukemman otteen miehestä. Myös ennen niin tiivis yhteistyö Bernie Taupinin kanssa taukosi. Vuonna 1976 kohua aiheutti Elton Johnin lausunto, jonka mukaan hän oli biseksuaali.

Vuosikymmen toi edetessään kuitenkin monia huippuhetkiä. Niihin kuuluu Elton Johnin paluu listoille Too Low for Zero -albumilla (1983), joka tuotti hitit "I Guess That's Why They Call It the Blues", "Kiss the Bride" ja "I'm Still Standing". Vuonna 1987 John esiintyi ja levytti yhdessä Melbournen sinfoniaorkesterin kanssa. Uutta menestystä varjostivat ongelmat lauluäänen kanssa, ja ne johtivat leikkaukseen. John nimesi seuraavan levynsä Reg Strikes Back osoittaakseen laulun edelleen irtoavan. Sleeping With The Past oli Eltonin yksi tärkeimmistä albumeista. Hänen hittinsä "Sacrifice" nousi Britti-listoilla ensimmäiselle sijalle. Merkittäväksi tämän tekee se, että Elton ei ole ollut listoilla numero ykkönen Britanniassa ennen tätä 1989 julkaistun levyn hittiä. Hänen ja Kiki Deen hitti vuodelta 1976 "Don't Go Breaking My Heart" oli Britanniassa kyllä ykkönen, mutta Sacrificen kohdalla kyseessä oli Eltonin ensimmäinen ykkönen Britanniassa soolona.

1990-luvulta tähän päivään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elton John on työskennellyt 1990-luvulta lähtien monien musikaali- ja elokuvamusiikkiprojektien parissa. Hän ja sanoittaja Tim Rice voittivat Oscar-palkinnon "Can You Feel the Love Tonight" -laulusta jonka he tekivät Disneyn Leijonakuningas-elokuvaan. John on myös säveltänyt lauluja The Road to El Dorado -animaatioelokuvaan.

John on säveltänyt musiikkia New York Cityn ja Lontoon musikaalikeskuksiin. Broadwayllä hänen musiikkiaan on kuultu Aida-musikaalissa sekä elokuvan Leijonakuningas näyttämösovituksessa. West Endille hän on säveltänyt Billy Elliot-musikaalin musiikin.

Elton teki ensimmäisen uuden albuminsa 90-luvulla vuonna 1992. Albumin nimi oli The One. Nimikkokappale nousi hyvin suosituksi. Muita kuuluisia kappaleita oli "The Last Song" ja "Simple Life". 1995 Eltonin kuuluisa Made In England ilmestyi. Nimikkokappale "Made In England" sekä mm. "Believe", "Blessed", "Please", "Lies" ja "Belfast". The Big Picture tuli vuonna 1997 ja hitit, "Something About The Way You Look Tonight" ja "Live Like Horses", sekä "Recover Your Soul" olivat nimikko hittikappaleita.

Hän viettää paljon aikaansa Atlantassa, Georgian eteläisessä osavaltiossa, ja hänen viime levyillään on selviä amerikkalaisvaikutteita. Monet kriitikot pitävät vuonna 2001 julkaistua Songs from the West Coast -albumia Elton Johnin paluuna musiikillisille juurilleen. Vuonna 2004 Elton palasi levytysstudioon, ja levytti joka maassa flopanneen Peachtree Roadin. The Captain and The Kid julkaistiin vuonna 2006, joista "Tinderbox" ja "The Bridge" ovat kuuluisimmat kappaleet. Kyseinen albumi on Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboyn "jatko-osa", eli tämän pohjalta tehty albumi.

Esiintyjä ja hyväntekijä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elton Johnin julkisuuskuva on aina ollut värikäs. Silti hän on toistuvasti onnistunut yllättämään ja järkyttämään etenkin sovinnaisimpia piirejä. Hän tuli 1970-luvulla tunnetuksi estottomasta lavaesiintymisestään, jossa näyttävät vaatteet strutsinsulkineen ja artistin tavaramerkiksi muodostuneet silmälasit veivät usein huomion itse musiikilta. Villi meno on heijastunut myös yksityiselämään. Elton John on taistellut monien riippuvuuksien kanssa, ja hän on sairastanut bulimiaa. Shoppailu kuuluu riippuvuuksiin, joita hän ei ole vieläkään onnistunut päihittämään. Hän järjestääkin ajoittain huutokauppoja tyhjentääkseen varastojaan uusien ostosten tieltä.

Elton John meni 1984 naimisiin Renate Blauel -nimisen naisen kanssa, mutta pari erosi pian. John on sittemmin myöntänyt olevansa homoseksuaali – hän virallisti suhteensa partnerinsa David Furnishin kanssa vuonna 2005. Parilla on poika nimeltä Zachary.

Elton John on kunnioittanut kuuluisia edesmenneitä ystäviään lauluilla. "Empty Garden (Hey, Hey Johnny)" (1982) oli omistettu John Lennonille. Vuonna 1997 John julkaisi Bernie Taupinin uudelleen sanoittaman kappaleen "Candle in the Wind". Alun perin Marilyn Monroesta kertonut laulu oli nyt kunnianosoitus prinsessa Dianalle. Hyväntekeväisyyssingle nousi yli 30 miljoonan kappaleen maailmanlaajuisella myynnillään kaikkien aikojen myydyimmäksi.

Elton John on vuosia toiminut aktiivisesti AIDS-työn hyväksi ystäviensä Freddie Mercuryn ja Ryan Whiten kuoltua. Hän on perustanut nimeään kantavan hyväntekeväisyyssäätiön.

Elton John on toiminut myös aktiivisesti kannattamansa jalkapalloseuran Watfordin taustalla nostaakseen talousvaikeuksista kärsineen seuran jälleen jaloilleen. Nykyään "sir Elton" on seuran kunniapuheenjohtaja.

Elton John Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elton John on esiintynyt Suomessa yhdeksän kertaa, viimeksi 10.11.2014 Helsingin Hartwall Areenalla.Hänen oli tarkoitus esiintyä Helsingin Hartwall Areenalla 1. joulukuuta 2008 Las Vegasin The Red Piano -show’n Euroopan-kiertueella, mutta konsertti jouduttiin perumaan hänen sairastuttuaan kurkunpääntulehdukseen. Perutun konsertin tilalle järjestetty uusi konsertti pidettiin Helsingissä 10. lokakuuta 2009. Elton John on esiintynyt Suomessa vuosina:

  • 1982 – Jump Up! -kiertue, Helsinki.
  • 1998 – Face 2 Face -kiertue Billy Joelin kanssa (Elton John esiintyi yksin Billy Joelin sairastuttua), Olympia Stadion, Helsinki.
  • 2002 – Songs From The West Coast -kiertue, kaksi konserttia Hartwall Areena, Helsinki.
  • 2005 – Peachtree Road -kiertue, kaksi konserttia, Hartwall Areena, Helsinki ja Elysee Areena, Turku.
  • 2008 – (peruttiin sairastumisen vuoksi) The Red Piano -Euroopan-kiertue, Hartwall Areena, Helsinki.
  • 2009 – The Red Piano -Euroopan-kiertue, Hartwall Areena, Helsinki.
  • 2011 – Euroopan-kiertue, Pori Jazz 2011: Kirjurinluoto Arena, Pori.
  • 2014 – Follow the Yellow Brick Road -kiertue, Hartwall Areena, Helsinki. (Marraskuu.)

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soundtrackit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1974 Elton John's Greatest Hits; #1 UK, #1 US
  • 1977 Elton John's Greatest Hits – Volume II; #6 UK, #21 US
  • 1980 The Very Best of Elton John; #24 UK
  • 1982 Love Songs; #39 UK
  • 1987 Greatest Hits Vol. 3 (1979–1987); #84 US
  • 1990 The Very Best of Elton John; #1 UK
  • 1990 To Be Continued... (box set); #82 US
  • 1995 Love Songs; #4 UK, #24 US
  • 2002 The Greatest Hits 1970–2002; #3 UK, #12 US
  • 2007 Rocket Man – Definitive Hits; #2 UK, #9 US

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sanctuary for Elton 4.4.2005. Yahoo!. Viitattu 6.12.2006. (englanniksi)
  2. Norman 2002, s. 503.
  3. Norman 2002, s. 22.
  4. Norman 2002, s. 44.
  5. Norman 2002, s. 63.
  6. Norman 2002, s. 90.
  7. Norman 2002, s. 106.
  8. Norman 2002, s. 111.
  9. Norman 2002, s. 122.
  10. Norman 2002, s. 134.
  11. Norman 2002, s. 145.
  12. Norman 2002, s. 154.
  13. Norman 2002, s. 158.
  14. Norman 2002, s. 164.
  15. Norman 2002, s. 190.
  16. Norman 2002, s. 196.
  17. Norman 2002, s. 222–223.
  18. Norman 2002, s. 248.
  19. Norman 2002, s. 156.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tenho Immonen: Elton John – musiikillinen elämäkerta. Pop-Kirja, 2002.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]