Fuusiojazz

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Fuusiojazz
Alkuperä Jazz, free jazz, post-bop, blues rock, psykedeelinen rock, funk, 1900-luvun taidemusiikki
Alkuperämaa Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Kehittymisen
ajankohta
1960-luvun loppu
Tyypillisiä
soittimia
sähkökitara, piano, sähköpiano, rummut saksofoni, trumpetti, bassokitara, laulu
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia
smooth jazz, acid jazz, progressiivinen rock, krautrock
Frank Zappa levytti jazz-rockia ensimmäisten joukossa 1960-luvun lopulla
John McLaughlin johti 1970-luvulla jazz-rockia soittanutta Mahavishnu Orchestraansa
Return to Foreverin jäsenet (vasemmalta) Lenny White, Stanley Clarke, Chick Corea ja Al Di Meola ovat kaikki eturivin fuusiomuusikoita
Viime vuosikymmenien suosituin jazzkitaristi, Pat Metheny, on pitänyt jazz-rockin sekä lattarivaikutteisen fuusion lippua näkyvästi yllä jo vuosikymmenien ajan
Joe Zawinul on jopa väittänyt keksineensä fuusion työskennellessään 1960-luvulla Miles Davisin kanssa. Hän luotsasi 1970-luvulla Weather Report -yhtyettään
Jaco Pastorius saavutti mainetta virtuoosibasistina

Fuusiojazz (tai lyhyemmin fuusio) on 1960-luvulla syntynyt ja 1970-luvulla suosionsa huipulla ollut Yhdysvalloissa syntynyt musiikin suuntaus, joka yhdistää elementtejä jazzista, populaarimusiikin eri suuntauksista, kuten rockista, sekä usein myös eri maiden etnisestä musiikista. Fuusiojazz-yhtyeet käyttävät usein sekä rockmusiikin että jazzmusiikin tärkeimpiä soittimia, mutta kokoonpanot vaihtelevat hyvin suuresti. Yleisimpiä soittimia ovat sähkökitara, kitarasyntetisaattori, rummut, saksofoni, trumpetti, sähköinen kosketinsoitin sekä sähköbasso (joskus myös kontrabasso).

Fuusion monipuolinen traditio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fuusio ei ole varsinaisesti musiikintyyli, koska se tarkoittaa periaatteessa mitä tahansa musiikkia, jossa jazz-muusikot yhdistävät jazzin ja jonkun pop-musiikin tai etnisen musiikin tyylin piirteitä keskenään. Voidaan erikseen puhua esimerkiksi "jazz-rockista", "jazz-funkista" tai "world-fusionista". Fuusio on siis ennemminkin musiikillinen traditio tai lähestymistapa kuin yksittäinen tyylisuuntaus. Tyypillistä fuusiolle ovat melkein aina jazzille ominaiset pitkät, improvisoidut soolot. Sanaa "fuusiojazz" voidaan käyttää, kun halutaan painottaa fuusion yhteyttä jazz-traditioon. Loppuliite "jazz" pudotetaan usein pois silloin, jos on kyse musiikista, joka ei kuulosta juuri perinteiseltä jazzilta ollenkaan.

Fuusio syntyy 1960-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla monet jazz-muusikot alkoivat yhdistellä jazzia ja tuon ajan pop-musiikkia. Fuusiojazz-tyylin alkuaikojen tärkeimpänä innovaattorina pidetään Miles Davisia, jonka keskeiset fuusiolevyt olivat vuonna 1969 levytetyt In a Silent Way ja Bitches Brew. Davis ei ollut ensimmäinen, joka levytti jazzia ja poppia yhdistelevää musiikkia, mutta hänen levyillään oli suurin vaikutus. Monet näillä levyillä soittaneista muusikoista olivat fuusiojazzin merkittävimpiä kehittäjiä 1970-luvulla ja perustivat omat fuusio-yhtyeensä. Pianisti Chick Corea perusti Return to Forever -yhtyeen, joka levytti ensin latinalaisvaikutteista fuusiota ja myöhemmin jazz-rockia. Joe Zawinul taas perusti Wayne Shorterin kanssa monipuolisia fuusiolevyjä tehneen Weather Report -yhtyeen. Kitaristi John McLaughlin perusti psykedeelissävyistä jazz-rockia levyttäneen Mahavishnu Orchestran. Miles Davisin yhtyeestä jo aiemmin eronneet rumpali Tony Williams ja pianisti Herbie Hancock olivat myös keskeisiä nimiä fuusiossa. Hancock jatkoi ensin kokeellisen fuusion linjalla ja siirtyi myöhemmin jazz-funkkiin. Tony Williamsin levyt ovat vahvasti rock-vaikutteisia.

Muita fuusion edustajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muista fuusion parissa työskennelleistä muusikoista merkittävimpiä on kitaristi Pat Metheny, joka julkaisi debyyttilevynsä 1976. Hän on jatkanut työtä fuusion parissa yhtyeellään Pat Metheny Group. 1970-luvulla tulivat fuusion kautta tunnetuiksi myös basistit Stanley Clarke ja Jaco Pastorius, jotka olivat tuolloin sähköbasson vaikutusvaltaisimpia taitajia. Edellä mainittujen John McLaughlinin ja Pat Methenyn ohella Larry Coryell, Al Di Meola ja Allan Holdsworth olivat fuusiota levyttäneitä merkittäviä sähkökitaristeja, jotka nousivat pinnalle 1970-luvulla. Fuusiossa kuultiin toisinaan myös viulua. Merkittävimpiin jazz-viulisteihin kuuluva Jean-Luc Ponty on tehnyt 1970-luvulta alkaen monia fuusiolevyjä. Merkittävien fuusiorumpaleiden joukkoon lukeutuvat Tony Williamsin lisäksi Mahavishnu Orchestrassa tunnetuksi tullut Billy Cobham, Return to Foreverin Lenny White, sekä monien artistien kanssa yhteistyötä tehnyt Alphonso Mouzon.

1980-luvulla tunnetuiksi tulleita fuusion perinteen jatkajia ovat esimerkiksi Chick Corean kanssa työskennelleet rumpali Dave Weckl sekä basisti John Patitucci. Arvostetuimpiin 1980-luvulla pinnalle nousseisiin fuusiokitaristeihin kuuluvat esimerkiksi John Scofield, Scott Henderson, Kazumi Watanabe sekä Mike Stern. Oma lukunsa on ollut banjoa soittava Bela Fleck, jonka Fleckstones -nimisessä yhtyeessä soitti myös sähköbasistien kärkinimiin lukeutuva Victor Wooten.

Arvostetuimmat fuusiomusiikin tekijät ovat yleensä jazz-tradition edustajia. Poikkeuksena tästä on esimerkiksi monipuolinen säveltäjä ja kitaristi, Frank Zappa, joka on julkaissut muutamia merkittäviä jazz-rock -levyjä. Esimerkkinä voidaan mainita niin ikään jazz-rockin parissa työskennelleet kitaristit Jeff Beck ja Steve Morse, joista jälkimmäinen on Dixie Dregs -fuusioyhtyeen johtaja. Suomessa fuusion keskeinen vaikuttaja on ollut saksofonisti Eero Koivistoinen.

Musiikillisia kiistoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisen jazzin ystävät eivät usein mieltyneet fuusiolevyihin, vaan pitivät näiden tekijöitä jazz-tradition pettureina. Nämä kiistat jatkuvat edelleen. Monet akustisen jazzin suosijat ovat sitä mieltä, että Miles Davis lähti aikanaan väärään suuntaan. 1970-luvun lopulla pop-musiikki muuttui kaupallisemmaksi, kun esimerkiksi diskon suosio kasvoi ja progressiivisen rockin suosio haihtui. Fuusioon tämä kaupallinen käänne vaikutti vahvistamalla "smooth jazziksi" kutsuttua tyyliä, jota voidaan luonnehtia lähinnä kevyeksi jazz-vaikutteiseksi instrumentaalimusiikiksi. Tätä suuntausta edustivat esimerkiksi Bob James ja David Sanborn. Smooth jazz on usein ristiriitaisia tunteita herättävä tyyli myös fuusion ystävien keskuudessa.

Fuusiosta ei tullut jazzin uutta valtavirtaa, vaan useat keskeisistä nuorista jazz-muusikoista ovat pitäytyneet bebop-vaikutteisessa akustisessa jazzissa. Fuusio on kuitenkin jatkanut olemassaoloaan, ja saanut lukuisia uusia merkittäviä edustajia 1970-luvun jälkeenkin. 1970-luvulla tyypilliset rohkeat vaikutteet avantgarde-jazzista ja psykedeelisestä rockista ovat poistuneet, ja nykyään tehtävä fuusio on enimmäkseen hillitympää jazz-rockia tai jazz-funkia.

Keskeisimpiä fuusiolevyjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(Luokitukset ovat suuntaa antavia, mutta antavat jonkinlaista kuvaa fuusion kentästä. Huomaa, että samat artistit vaihtavat tyyliään usein, mikä näkyy listassa.)

Allan Holdsworthia on pidetty fuusion taitavimpiin kuuluvina kitaristeina

Avantgardemaista, varhaista fuusiota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jazz-rock-fuusiota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jazz-funk[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Latinalaisamerikkalais-/espanja -vaikutteista fuusiota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

World fusion[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]