Jaco Pastorius

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jaco Pastorius
Jaco pastorius 87.jpg
Jaco Pastorius konsertissa Napolissa Italiassa 1986
Syntynyt 1. joulukuuta 1951
Kuollut 21. syyskuuta 1987 (35 vuotta)
Taiteilijanimet "Mowgli"
Kotipaikka Yhdysvaltain lippu Norristown, Pennsylvania, Yhdysvallat
Aktiivisena 1964-1987
Tyylilajit jazz, fuusio, funk, jazz-funk, folk jazz, big band
Ammatit Basisti, Säveltäjä, Tuottaja
Soittimet bassokitara, rummut, piano, saksofoni
Fender Jazz-Basso
Yhtyeet Weather Report, Word of Mouth, Othello Molineaux
Levy-yhtiöt Epic, Warner Bros., Columbia, ECM, CBS, Elektra

Jaco Pastorius (oik. John Francis Pastorius III (1. joulukuuta 195121. syyskuuta 1987) oli yhdysvaltalainen jazz-musiikkiin erikoistunut sähköbasisti. Hän on yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista bassokitaristeista, ja häntä pidetään nauhattoman bassokitaran popularisoijana. Pastorius oli äitinsä puolelta amerikansuomalaista sukujuurta.[1]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaco Pastorius (viralliselta nimeltään John Francis Pastorius III) syntyi 1.12.1951 Pennsylvanian Norristownissa. Hänen vanhempansa olivat Jack Pastorius Jr. ja Stephanie Haapala Pastorius, jonka äiti, Kaisa Eriika Isojärvi, oli muuttanut Yhdysvaltoihin Sallasta ja jonka isän isä oli syntyisin Kemijärveltä [1]. Jaco alkoi heti lapsena soittaa rumpuja, olivathan hänen isänsä ja hänen isoisänsä John Francis Pastorius Sr. molemmat rumpaleita. Jacon äidin serkku Oiva Isojärvi on myös muusikko ja soitti pasuunaa Radion Sinfoniaorkesterissa Helsingissä kunnes jäi eläkkeelle 2008. Pastoriuksella on kaksi veljeä, Gregory ja Rory. Vuonna 1959 Pastoriuksen perhe muutti Pennsylvaniasta Floridaan, Oakland Parkiin. Siellä Jaco kävi koulunsa ja otti ripittäytymisnimekseen Anthonyn. Jaco-nimen taustalla on tunnettu baseballpelaaja Jocko Conlon [2].

Jaco oli lahjakas urheilija. Varhaisteini-iässä hän oli lupaavimpia baseballin pelaajia Floridan alueella. Pastorius aloitti myös muusikonuransa nuorena, hän kävi läpi useita musiikkityylejä, päätyen lopulta jazziin. Hän soitti ensin mm. trumpettia, kunnes päätyi rumpuihin. Hän kuitenkin loukkasi vasemman ranteensa jalkapallo-ottelussa ollessaan 13-vuotias.[3] Onnettomuus johti ranteen leikkaamiseen, joka onnistui kohtalaisesti. Vasemmasta kädestä tuli kuitenkin voimattomampi, eikä Pastorius pystynyt enää lyömään rumpuja tarpeeksi kovaa.[4]

Varhaiset yhtyeet ja basistin uran alkuhetket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

15-vuotiaana Pastorius soitti rumpuja Las Olas Brass -nimisessä yhdeksänhenkisessä cover-kappaleita esittävässä orkesterissa.[5] Yhtyeen basisti oli lähdössä bändistä, ja Jaco otti asiakseen opetella hallitsemaan tämän instrumentin ja pian jo soittikin yhtyeessä bassoa. Hän työskenteli vakituisesti lehdenjakajana, ja oli ansainnut jo muutamia satoja dollareita joilla osti Fender Jazz-basson. Vähän myöhemmin hän poisti nauhat bassostaan[6] veitsellä. Pastorius käytti tätä samaa bassoa koko uransa ajan.

Vuonna 1969 Pastorius soitti Woodchuck -triossa, jossa Billy Burke soitti urkuja ja rumpalina oli Bob Herzog, joka myös lauloi. [7]Näinä aikoina Pastoriuksen bassonsoitto kehittyi musiikillisesti valtavasti. Hän sai vaikutteita monilta muusikoilta. Hän kehitti esimerkiksi vasemman käden demppaustekniikkaa (jota hän näki basisti Carlos Garcian käyttävän[8]) ja liitti tämän 16-osanuottien funk-tyyliseen soittoon, jota kuulee esimerkiksi kappaleella "Come On, Come Over" Jacon ensimmäiseltä soololevyltä. Hän oppi myös hyödyntämään bassolla hyvin käyttökelpoisia huiluääniä ja kokeili myös keinotekoisia huiluääniä (joita voi kuulla esimerkiksi "Birdlandin" introssa).

Jaco Pastorius meni naimisiin Tracy Leen kanssa kesällä 1970[9]. He olivat olleet high school -aikaisia hyviä ystäviä. Tracy oli aika lailla introvertti päinvastoin kuin Jaco, joka halusi olla huomion kohteena[10]. Sitä hän saikin seuraavassa yhtyeessään nimeltä Tommy Strand & the Upper Hand[11]. Tässä valkoisessa soul-yhtyeessä Jacolle tarjoutuikin mahdollisuuksia sooloiluun, mutta pääasiassa hänen antoisinta soittoaan olivat groovaavat bassolinjat. He soittivat useimmiten muiden artistien kappaleita, kuten Herbie Hancockin "Watermelon Man", CCR:n "Proud Mary", tai Pee Wee Ellisin "The Chicken" (jota Jaco oli jo Woodchuck-trion aikana soittanut).

Jaco oli vasta 19, kun hänen ja Tracyn ensimmäinen lapsi, Mary, syntyi[12]. Tämä ilmeisesti vaikutti Jacon asenteisiin soittoa kohtaan. Isyys sai hänet vastuulliseksi, koska hänen täytyi kantaa huolta perheen elättämisestä. Jaco sanoi tuolloin, että hänen täytyy olla planeetan paras basisti ja ansaita elantonsa sillä[13]. Pastorius hankki myös lisäelantoa soittelemalla Karibianmerellä risteilevillä laivoilla reggae-calypso -tyyppistä lounge-musiikkia.[14]

Jaco Pastorius, 1980

Musiikillisesti tärkeä aika koitti Pastoriukselle, kun valkoinen soul-laulaja, Wayne Cochran, etsi bändilleen (Wayne Cochran & the C.C. Riders) uutta basistia. Jacon vanhaa ystävää, Bob Bobbingia, oli pyydetty basistiksi, mutta tämä ehdotti Jacoa. Cochran järjesti Pastoriukselle koesoiton, ja Charlie Brent, Cochranin musiikillinen johtaja tuli vakuuttuneeksi Pastoriuksen soittotaidoista, ja hänelle tarjottiin jäsenyyttä orkesterissa. Pastorius ei kuitenkaan heti hyväksynyt tarjousta, vaan vaati lisää palkkaa ja luvan tuoda perheensä (Tracy ja Mary) mukaan keikoille ja myös matkoille bussiin.[15] Tässä yhtyeessä Pastorius loi ystävyyssuhteen yhtyeen musiikillisen johtajan, Charlie Brentin kanssa. Pastoriuksen sävellys- ja sovitustaidot kehittyivät, ja Brent lopulta jätti yhtyeen jättääkseen musiikillisen johtamisen Jacolle, mutta kävikin niin, että Pastorius ja Cochran ajautuivat törmäyskurssille, ja Pastorius sai luvan lähteä.[16]

Vuoden 1973 loppupuolella Pastoriuksen perheeseen syntyi toinen lapsi, joka sai nimekseen John.[17] Jaco soitti Ira Sullivanin kvartetissa Miamin klubeissa. Pastoriuksen sävellykset, kuten "Las Olas", "(Used to Be a) Cha Cha" ja "71+" tulivat tunnetuiksi ensi kertaa tuolloin.[18] Seuraavana vuonna Jaco teki yhteistyötä pianisti Paul Bleyn, sekä kitaristi Pat Methenyn ja rumpali Bruce Ditmasin kanssa. He jammailivat New Yorkin jazzklubeissa Greenwich Villagen alueella ja päättivät myös nauhoittaa kappaleita studiolla. Syntyi levy 'Pastorius/Metheny/Ditmas/Bley'. Pastorius soitti myös Ira Sullivanin nimialbumin yhdellä raidalla.

Ensimmäinen soololevy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loppukesästä 1975 Blood, Sweat & Tearsin rumpali, Bobby Colomby, tapasi Jacon vaimon ja yritti ilmeisestikin tehdä vaikutusta häneen. Tracyn kerrottua olevansa naimisissa maailman parhaan basistin kanssa, Colomby halusi tavata tämän "maailman parhaan basistin". Tämä oli ällistynyt kuullessaan Pastoriuksen soittavan seuraavana päivänä jazzklubilla kappaleita kuten "Donna Lee" tai "Portrait of Tracy". Colombylle oli tarjottu sopimusta Epic -levy-yhtiön kanssa, ja hän halusi selvästi tuottaa Pastoriuksen ensimmäisen levyn. Hänen esimiehensä, Steve Popovich oli syystäkin epäileväinen Bobbyn kerrottua aikeistaan. He järjestivät koesoiton, ja sopimus Epicin kanssa syntyi 15. syyskuuta 1975. Pastoriuksen debyyttilevy, Jaco Pastorius, on tyylillisesti harvinaisen laaja. Avausraita on basso/conga -duo kappaleesta 'Donna Lee' ja R&B puolta edustaa Sam & Daven laulama "Come On, Come Over". Herbie Hancockin sävellystuotantoa, kuten myös hänen soittoaan, on kuultavissa raidalla 'Kuru/Speak Like a Child'. Huiluäänien käyttö soolobassokappaleessa "Portrait of Tracy" oli siihen aikaan vallankumouksellista. Levyä pidetään yhä Pastoriuksen suurimpana soolouran saavutuksena, ja se on samalla myös yksi keskeisistä bassolevyistä. Yleensä se lasketaan tyylinsä puolesta fuusiojazzin piiriin, joskin levyllä kuullaan myös perinteistä jazzia. Levy julkaistiin seuraavana vuonna, 1976.

Oma sooloalbumi avasi teitä musiikkimaailmassa, vaikkakin markkinoinnin kannalta soolobassoalbumi oli hankala tuote. Pastorius jatkoi studiosessioitaan, ja osallistui Pat Methenyn ensimmäisen soololevyn, Bright Size Lifen, levytykseen. Metheny harkitsi vakavasti Dave Hollandin käyttöä basistina, mutta levyn rumpali Bob Moses sai suostuteltua Methenyn kallistumaan Pastoriuksen puoleen. Vielä samana vuonna (1975) Jaco oli tuuraamassa Blood, Sweat & Tearsissä. Tuohon aikaan yhtyeessä soittivat esimerkiksi lyömäsoittaja Don Alias ja kitaristi Mike Stern. Varsinkin Sternistä tuli myöhemmin yksi Jacon uskollisimmista kumppaneista, ja he viettivät yhdessä monta valoista ja monta vähemmän valoista vuotta musiikin merkeissä.

Weather Report[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1976 alkoi Pastoriuksen uralla uusi käänne. Weather Reportin basisti, Alphonso Johnson, ilmoitti jättävänsä yhtyeen, ja yhtyeen johtajan, Joe Zawinulin, täytyi löytää uusi basisti. Pastorius oli jo aiemmin halunnut soittaa tässä yhtyeessä ja oli sinnikkäästi lähetellyt Zawinulille keikkanauhoja Ira Sullivanin yhtyeen ajoilta. Zawinul muistikin tämän nuoren basistin ja hän järjesti yhtyeen puhaltajan Wayne Shorterin kanssa koesoiton. Jaco soitti siellä Zawinulin sävellyksen, "Cannonball", ja heille ei jäänyt epäselvyyttä Pastoriuksen taidoista. Pastorius hyväksyttiinkin mukaan tähän yhtyeeseen, ja hän soitti Weather Reportin seuraavalla levyllä Black Market (osa levyn raidoista ehdittiin nauhoittaa Alphonso Johnsonin kanssa).

Yhtye toimi voimakkaalla Zawinul-Shorter-Pastorius -akselilla, ja nämä olivat myös kappaleiden säveltäjiä. Seuraavana vuonna (1977) julkaistu Heavy Weather oli jättimenestys, ja sitä pidetään yhä yhtenä fuusiojazzin tärkeimmistä levyistä. Pastorius oli Zawinulin siivellä levyn toinen tuottaja, ja kaksi albumin kappaletta, "Teen Town" sekä "Havona", olivat Jacon käsialaa. Lisäksi Pastorius soitti "Teen Townissa" itse rumpuja. Levy myi kultaa (500 000 kpl) osaksi Zawinulin "Birdlandin" ansiosta. Tätä raitaa soitettiin valtavasti radiossa, ja se yksinään nosti yhtyeen tunnettavuuden uudelle tasolle.

Weather Reportin ollessa maineensa kukkuloilla Jacon avioliitto laski jyrkkää mäkeä alas. Lukuisat kiertueet olivat vaatineet Tracyltä valtavasti energiaa ja ymmärtämystä. Jaco oli iskenyt silmänsä floridalaiseen Ingrid Hornmülleriin, joka oli alkuperältään sumatralais-saksalainen kaunotar. Alkoholi oli tullut mukaan kuvioihin, ja huumeet eivät enää olleet vieras asia Jacolle. Silti Jacon suosio muusikkona oli kiistämätön. Hän voitti Down Beatin yleisö- sekä kriitikkoäänestykset vuonna 1978. Weather Report julkaisi Mr. Gonen, joka myi heti kultaa edellisen levyn suosion siivittämänä, mutta sai huonot arviot. Jaco erosi Tracystä vuoden 1978 lopulla, ja hänen käytöksensä muuttui yhä hallitsemattomammaksi.

Peter Erskine tuli Alex Acunan tilalle rumpaliksi Weather Reportiin Jacon suosituksesta, ja yhtye teki Japanin kiertueen. Pastoriuksesta ja Erskinestä tuli hyvät ystävät, ja se kuului rytmisektion soitossa. Vuonna 1979 Jaco esiintyi myös kitaristi John McLaughlinin ja rumpali Tony Williamsin kanssa, mutta Pastoriuksen henkinen ote lipsui ja hän sabotoi tämän trion (Trio Of Doom) keikan ja sai vihat niskoilleen. Alkoholista tuli olennaisempi osa Jacon elämää. Kuitenkin hän ja Ingrid menivät naimisiin 26. heinäkuuta, 1979.

Samana vuonna Jaco soitti kitaristi-laulaja Joni Mitchellin Shadows and Light -kiertueella. Weather Reportin live-albumi 8:30, joka oli otos heidän maailmankiertueeltaan, ilmestyi myös samana vuonna. Seuraavana vuonna (1980) 'Night Passage' tuli markkinoille. Tällä levyllä kuultiin ensimmäisen kerran balladi "Three Views of a Secret", joka on Jacon merkittävimpiä sävellyksiä. Tämän levyn tiimoilta tehty Japanin kiertue oli melkoinen rasite koko yhtyeelle. Vaikka Ingrid oli mukana kiertueella, Jaco ei kyennyt hallitsemaan alkoholinkäyttöään. Hän kävi jopa väkivaltaiseksi Ingridiä kohtaan.

Pastoriuksen kiinnostus muihin projekteihin oli herännyt. Jaco teki sopimuksen Warner Bros. Recordsin kanssa soololevystä, jonka kokoonpanoksi oli muodostumassa big band. Jaco oli tuohon aikaan kysytty nimi musiikkibisneksessä. Levyä ei tehty tavanomaiseen tapaan, vaan stemmat soitettiin yksi kerrallaan, joka merkitsi produktiolle eli levy-yhtiölle valtavaa rahanmenoa. Hän palkkasi esimerkiksi kolmekymmenpäisen jousiorkesterin Los Angeles Filharmonikkojen soittajista, jotka soittivat kahdella kappaleella. Tämä tuli maksamaan noin 9000 dollaria, eikä näitä raitoja lopulta edes käytetty.

Jacon yhteistyö Weather Reportin kanssa alkoi rakoilla, ja hän tuli riitoihin Joe Zawinulin kanssa. Vuoteen 1981 sisältyi täydellisiä katastrofikonsertteja, joskin myös onnistuneita esiintymisiä. Jaco Pastoriuksen toinen soololevy, Word of Mouth, julkaistiin kesällä 1981. Ingrid tuli raskaaksi ja odotti kaksosia. Hän jäi kiertueelta pois ollakseen rauhassa kotonaan, mutta Jaco käsitti tämän loukkauksena, ja seurauksena oli henkisiä ongelmia. Jaco jätti Weather Reportin, ja he joutuivat etsimään uuden basistin. Itse asiassa vuosi 1982 olisi ollut yhtyeen sapattivuosi, mutta managerin painostuksesta he joutuivat tekemään kiertueen. Victor Bailey korvasi Jaco Pastoriuksen.

Word of Mouth -big band[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaco alkoi soittaa Word Of Mouth -big bändinsä kanssa, jonka debyytti oli fortlauderdalelaisessa klubissa Jacon 30-vuotissyntymäpäivänä (1.12.1981). Yhtye oli suurenmoinen menestys. He debytoivat seuraavan vuoden tammikuussa New Yorkissa Savoy-teatterissa, ja Pastoriuksen musiikillinen kurssi oli vaihtanut taas suuntaa, joka sai yleistä suosiota. Kuten Jaco itse sanoi: "When you leave a group as big as Weather Report, you really have to go out with a bang" (suom. "Jos aiot jättää yhtä ison yhtyeen kuin Weather Report, on paras lähteä näyttävästi"). Jaco oli ollut selvänä jonkin aikaa, mutta valitettavasti sitä ei kauan kestänyt. Hän jammaili Manhattanin SoHossa viinan ja huumeen virratessa muun muassa Mike Sternin, David Sanbornin ja Bob Mosesin kanssa. Kesällä 1982 yhtye kiersi Japanissa, ja Pastoriuksen käyttäytyminen oli pöyristyttävää (kuten moottoripyörällä hotellin aulaan ajo) ja toisaalta itsetuhoisaa. Sitäkin käsittämättömämpää oli se, että hänet arvostettiin esimerkiksi vuoden jazzbasistiksi Guitar Playerin yleisöäänestyksessä 1982.

Ingrid synnytti kaksoset kesällä 1982, jotka saivat nimet Julius ja Felix. Jacon palattua Floridaan Ingrid pääasiassa riiteli hänen kanssaan. Hän ei halunnut nähdä eikä halunnut lapsiensa näkevän humalaista Jacoa. Pastorius suuntasikin matkansa New Yorkiin, jossa hän soitteli Word Of Mouth -yhtyeestä kootun pienemmän yhtyeen kanssa, johon kuuluivat rumpali Kenwood Dennard, lyömäsoittaja Carol Steele, saksofonisti Alex Foster, trumpetisti Elmer Brown ja kosketinsoittaja Delmar Brown. Vuoden lopulla yhtye oli Italian-kiertueellaan, ja konsertit olivat erittäin vaihtelevia. Milanon konsertista tuli täysi mellakka, kun 20 000 ihmistä alkoi turhautua Jacon käsittämättömästä käytöksestä. Vuoden lopulla yhtye kävi Japanissa, ja siellä soittivat myös steel-rumpali Othello Molineaux, lyömäsoittaja Don Alias ja trumpetisti Ron Tooley. Kesällä 1983 Jaco otti mukaan ystävänsä Mike Sternin, joka oli potkittu Miles Davisin bändistä liiallisen viinan- ja huumeidenkäytön takia. Yhtye teki Euroopan-kiertueen, joka oli tasoltaan vaihteleva. Kiertueeseen kuului myös esiintyminen Pori Jazzissa.[19]

Jaco teki albumin Holiday for Pans, joka oli suurelta osin steel-rumpuja ja Othello Molineauxin soittoa, ja kaupallisen markkinaraon puutteessa Warner Bros. Records hylkäsi sen tuottamisen, ja sopimus yhtiön kanssa raukesi. Jaco koki tämän kunnianloukkauksena ja koki syviä masennuskausia. Jacon nimestä levyalalla tuli lähes kirosana. Pastoriuksen Word Of Mouth -yhtye hajosi väliaikaisesti.

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1985 alussa Pastorius keikkaili jälleen Word Of Mouthin kanssa, mutta eri iltoina erilaisena kokoonpanona. Yhtyeen jäsenillä oli omia projekteja, ja joidenkin välit Pastoriuksen kanssa olivat viileähköt. Mike Stern ja Pastorius jammasivat tuohon aikaan paljon yhdessä, ja kuvioissa olivat mukana myös alkoholi ja kokaiini. Jacon suoritukset vaihtelivat täydellisestä nollasta mainioiksi arvioituihin esityksiin. Hän sekoili Japanin kiertueella Gil Evansin orkesterin kanssa. Silti media (esimerkiksi Guitar Player -lehti) välitti kuvaa selvästä Jacosta, joka oli suosionsa huipulla. Newyorkilaiselle yleisölle Jaco taas oli sekopää, joka oli fyysisesti ja henkisesti lopuillaan.

Pastorius tutustui näihin aikoihin naiseen nimeltä Theresa Nagell, joka oli elämäntavoiltaan Pastoriuksen kaltainen. Lopulta tämä johti avioeroon Ingridin kanssa ja Pastoriuksen elämä pysyi yhtenä sekamelskana. Hän ei kuitenkaan tunnustanut itselleen olevansa sairas. Vuoden 1985 Euroopan-kiertue sanfranciscolaisen rumpalin, Brian Melvinin, orkesterissa oli tavallinen kaaos. Melvin muun muassa potkittiin pois hänen omalta keikaltaan.

Pastoriuksesta oli tullut legenda ja myytti, ja hän käytöksellään ravitsi näitä. Hänen tekemisillään ei näyttäynyt olevan mitään rajoja, ja hän vietti aikaa Manhattanin kaduilla, tuli tutuksi pummien ja ilotyttöjen kanssa. Jaco vietiin heinäkuussa 1986 psykiatriseen hoitoon Bellevuen sairaalaan, jossa hänet diagnosoitiin maanis-depressiiviseksi (joka sinänsä ei ollut uusi asia hänen lähipiirilleen). Jaco ei katsonut silti hoidossa oloaan tärkeäksi. Holiday for Pans -nauhojen sekasotku sai alkunsa. Masternauhat löydettiin lopulta, ja Jaco miksasi neljä kappaletta. Tämä levy on bootleg, ja Jacon perikunta on kieltänyt sen myymisen. Jaco ei myöskään soita itse levyllä.

Jaco oli vieraantunut monista ystävistään ja sukulaisistaan ja vietti öitä kadulla, joskus ystäviensä luona, joskus vankilassa. Woodchuck-trion rumpalin, Bob Herzogin, kuolema järkytti Jacoa, ja nyt Pastorius meni lopullisesti sekaisin. Hänen soittokykynsä taantuivat. Hänen lapsuuskaverinsa, Alex Sadkin, kuoli auto-onnettomuudessa, ja Jaco oli henkisesti hajalla. Jaco luovutti floridalaiselle Gary Byrdille oikeudet 'Holiday for Pans' -nauhoihin 5000 dollarin rahasummasta.

Pastorius lopullinen luhistuminen tapahtui Fort Lauderdalessa Midnight Bottle Clubilla syyskuun 12. päivänä vuonna 1987, kun hän oli klubin ovimiehen pahoinpitelyn seurauksena kaatunut, ja lyönyt päänsä katukiveykselle. Päässä oli lisäksi jälkiä monista iskuista. Jaco meni koomaan, ja ollessaan sairaalassa häntä pidettiin hengityskoneessa. 19. päivänä hänellä todettiin aivoverenvuoto, ja hän oli käytännössä aivokuollut. 21. syyskuuta, 1987, klo 21.25 hänet julistettiin kuolleeksi. 25-vuotias klubin ovivahti, Luc Havan, tuomittiin toisen asteen murhasta. Hän sai lähes kaksi vuotta vankeutta, mutta vapautettiin neljän kuukauden jälkeen hyvän käytöksen ansiosta.

Pastoriukselle pidettiin kaksi-iltainen muistokonsertti, joissa kuultiin hyvin monipuolisesti Jacon tuotantoa. Pat Metheny ja Bob Moses soittivat Methenyn debyyttilevyn, Bright Size Lifen, kappaleita. Basistina toimivat Victor Bailey sekä Marcus Miller. Kahdestakymmenestä soittajasta muodostettu Word Of Mouth bigband soitti esimerkiksi kappaleet "Liberty City" ja "Dania". Samoin itsekin pian menehtynyt Miles Davis ehti levyttää "Mr. Pastorius" nimisen kappaleen kunnianosoituksena.

Pastoriuksen merkitys basistina on valtava. Hän yhdisteli linjoissaan rytmisyyden ja melodisuuden aivan uudella tasolla kuin ennen oltiin totuttu kuulemaan. Hän löysi myös oman soundinsa. Teknisenä innovaattorina hänen ansiokseen voidaan lukea flageolettejen l. huiluäänien käytön sooloilussa ja toisaalta rytmisektiosoitossa. Hänen demppaustekniikkansa, jota hän usein yhdisteli 16-osasoittoon, oli teknisesti suvereenia. Hänen soolonsa olivat usein taitavasti rakenneltuja niin rytmisesti kuin melodisestikin.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soololevyt Weather Reportin kanssa Muut levytykset
Albumi Artisti
1974
  • Jaco
Metheny, Ditmas, Bley
1975
  • Bright Size Life
Pat Metheny
1976
  • All-American Alien Boy
  • Hejira
Ian Hunter
Joni Mitchell
1977 Joni Mitchell
Albert Mangelsdorff, Alphonse Mouzon
1978
  • Everyday, Everynight
Flora Purim
1979 Joni Mitchell
Joni Mitchell
Michel Colombier
1980
  • Mr.Hands
Herbie Hancock
1981
1982
1983
1984
  • Last Flight
Essence
1985
  • Down By Law
Deadline
1986
  • Broadway Blues & Teresa
  • Golden Roads
  • Heavy & Jazz
  • PDB
  • Nightfood
  • Stuttgart Aria
  • Upside Downside
  • The Standards Zone
  • Jazz Street (Japani-julkaisu)
Brian Melvin
Biréli Lagrène
Mike Stern
The Brian Melvin Trio
Brian Melvin

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Milkowski, Bill: Jaco: The extraordinary and tragic life of Jaco Pastorius, "the world's greatest bass player". Miller Freeman Books, 1995. ISBN 0-87930-426-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b http://www.jacop.net/faq.html Julius, Felix, and Ingrid Pastoriuksen luoma sivusto
  2. Milkowski, s. 23
  3. Milkowski, s. 27
  4. Milkowski, s. 27
  5. Milkowski, s. 27
  6. Milkowski, s. 31
  7. Milkowski, s. 32
  8. Milkowski, s. 31
  9. Milkowski, s. 35
  10. Milkowski, s. 35
  11. Milkowski, s. 36
  12. Milkowski, s. 37
  13. Milkowski, s. 38
  14. Milkowski, s. 39
  15. Milkowski, s. 41
  16. Milkowski, s. 48
  17. Milkowski, s. 50
  18. Milkowski, s. 53
  19. Festivaalivuosi 1983: Pastorius ja Ulmer jakavat mielipiteet Pori Jazz. Viitattu 20.7.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]