Dream Theater

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Dream Theater Logo.png
Dream Theater vuonna 2011.
Dream Theater vuonna 2011.
Tiedot
Toiminnassa: 1985–
Tyylilaji: progressiivinen metalli/rock
Kotipaikka: Yhdysvaltain lippu Boston, Massachusetts Yhdysvallat
Laulukieli: englanti
Sivusto: dreamtheater.net
Jäsenet
James LaBrie laulu, lyömäsoittimet
John Myung basso, Chapman Stick
John Petrucci kitara, taustalaulu
Jordan Rudess koskettimet, Continuum, kitara
Mike Mangini rummut
Entiset jäsenet
Chris Collins laulu
Charlie Dominici laulu
Kevin Moore koskettimet
Mike Portnoy rummut, taustalaulu
Derek Sherinian koskettimet
Levy-yhtiöt
Roadrunner Records  
Warner Bros. Records  
Atlantic Records  
Elektra Records  

Dream Theater eli DT on yhdysvaltalais-kanadalainen progressiivista metallia soittava yhtye, jonka perustivat kolme Berklee College of Musicin opiskelijaa vuonna 1985.

Dream Theateria pidetään Queensrÿchen ja Fates Warningin ohella tekijänä, jonka ansiosta progressiivinen metalli nousi suosituksi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa. Progressiivinen rock oli ollut alamaissa jo vuosikymmenen ajan, ja tyylilajin suosituimmat yhtyeet, kuten Yes, Genesis ja Rush, olivat vaihtaneet tyyliään yksinkertaisemmaksi. Dream Theater otti vaikutteita progressiivisesta rockista, mutta lisäksi myös heavy metalista. Täten syntyi siihen aikaan ennenkuulumaton musiikkityyli, progressiivinen metalli.

Tällä hetkellä Dream Theater on eräs tyylilajin suosituimmista yhtyeistä ja sen vaikutus näkyy myös monien myöhemmin perustettujen yhtyeiden tekemässä musiikissa. Esimerkiksi Spock's Beardin sekä Pain of Salvationin tuotannoissa on kuultavissa Dream Theaterin vaikutus nykyajan progressiiviseen metallimusiikkiin. Dream Theater on myynyt levyjään maailmanlaajuisesti yli 10 miljoonaa,[1] joista yli 2 miljoonaa Yhdysvalloissa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen perustaminen ja alkuajat (1985–1989)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dream Theater sai alkunsa Bostonissa syyskuussa 1985, kun Berklee College of Musicissa opiskelleet kitaristi John Petrucci, basisti John Myung ja rumpali Mike Portnoy päättivät perustaa yhtyeen ajankulukseen. Kokoonpano täydentyi kosketinsoittaja Kevin Mooren ja laulaja Chris Collinsin liityttyä mukaan. Yhtye valitsi nimekseen Majesty. Kaikki lopettivat opiskelunsa, jotta voisivat keskittyä yhtyeeseen täydellisesti.

Vuoden 1986 marraskuussa Chris Collins lähti yhtyeestä musiikillisien erimielisyyksien takia. Yhtye sai uuden laulajan, Charlie Dominicin, marraskuussa 1987 ja aloitti keikkailun New Yorkin ympäristössä. Suosio alkoi hiljalleen kasvaa, ja demonauha The Majesty Demos myytiin loppuun. Pian sen jälkeen yhtye joutui vaihtamaan nimensä, koska Majesty-niminen jazz-yhtye oli jo olemassa. Mike Portnoyn isä Howard Portnoy ehdotti nimeä Dream Theater nyt jo puretun, Kaliforniassa sijainneen elokuvateatterin mukaan. Ehdotus uudeksi nimeksi hyväksyttiin nopeasti. Suosion myötä yhtye sai levytyssopimuksen Mechanic Recordsille 1988 ja aloitti debyyttialbuminsa tekemisen.

Vuonna 1989 julkaistu When Dream and Day Unite ei kuitenkaan ollut odotusten mukainen menestys, sillä levy-yhtiö ei juuri tukenut albumin julkaisua. Yhtyeen koko promootiokiertue koostui viidestä New Yorkin ympäristössä tehdystä konsertista. Yhtye antoi potkut Charlie Dominicille ja onnistui purkamaan sopimuksensa Mechanic Recordsin kanssa.

Nousu suosioon (1990–1993)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavat vuodet Dream Theater keskittyi musiikin säveltämiseen ja laulajan etsimiseen. Kesäkuussa 1990 erään keikan aikana yhtye julkisti uudeksi laulajakseen Steve Stonen, joka kuitenkin erotettiin yhtyeestä pian heikon lavaesiintymisensä vuoksi.[2] Uusi laulaja löytyi lopulta tammikuussa 1991.[3] Yli kahden sadan ehdokkaan joukosta valittiin kanadalainen Kevin LaBrie. Koska yhtyeessä oli jo Kevin, laulaja otti käyttöönsä toisen nimensä James. Yhtye palasi heti keikkailemaan ja sai seitsemän albumin levytyssopimuksen ATCO Recordsilta (nykyisin EastWest), joka kuuluu Elektraan.

Dream Theaterin seuraava albumi, vuonna 1992 julkaistu Images and Words, oli valtaisa menestys. "Pull Me Under" -kappaleen saatua paljon radiosoittoa levy-yhtiö määräsi, että kappaleesta tehdään video. Se saavuttikin paljon suosiota Music Televisionilla. Albumin menestystä auttoi myös suuri maailmankiertue. Images and Words saavutti Yhdysvalloissa kultalevyyn ja Japanissa platinalevyyn oikeuttavan levymyynnin. Vuonna 1993 Dream Theater lähti Euroopan kiertueelle. Lontoon Marquee-klubilla pidetty konsertti nauhoitettiin ja julkaistiin live-albumina Live at the Marquee. Tämän lisäksi Japanissa pidetyistä konserteista kuvatut videot julkaistiin nimellä Images and Words – Live in Tokyo.

Kosketinsoittajat vaihtuvat (1994–1998)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dream Theater palasi studioon äänittämään seuraavaa albumiaan toukokuussa 1994. Juuri ennen kuin albumia alettiin miksata, Kevin Moore ilmoitti yllättäen lähtevänsä yhtyeestä. Moore halusi keskittyä oman musiikkinsa tekemiseen. Häntä eivät enää kiertue-elämä ja progressiivinen metalli kiinnostaneet, joten eroaminen oli ainoa vaihtoehto. Edellisiä albumeita raskaampi ja synkempi Awake ilmestyi lokakuussa 1994. Aluksi yhtye harkitsi palkkaavansa Kevin Mooren korvaajaksi ruotsalaisen Jens Johanssonin (joka sittemmin liittyi Stratovariukseen), mutta jäsenten mieli muuttui heidän kuultua Jordan Rudessista. Rudess kutsuttiin soittamaan koekeikalle Kaliforniaan. Keikka meni erittäin hyvin, joten Rudessille tarjottiin paikkaa yhtyeessä. Samaan aikaan kuitenkin myös Dixie Dregs pyysi Rudessia kosketinsoittajakseen. Rudess päätti valita Dixie Dregsin, sillä hän ei perheensä takia halunnut sitoutua Dream Theaterin kokoiseen yhtyeeseen. Dream Theater päätti lopulta ottaa tilapäiseksi kosketinsoittajaksi maailmankiertueelleen Derek Sherinianin. Kiertueen aikana (laivamatkalla Ruotsista Suomeen) Derek päätettiin nimittää yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Derek soitti ensimmäisen keikkansa virallisena jäsenenä Helsingin Tavastia-klubilla 22. helmikuuta vuonna 1995.

Kiertueen jälkeen Dream Theaterin fanit lähettivät levy-yhtiölle adressin, jossa he vaativat uskomattoman suosion saaneen "A Change of Seasons" -kappaleen julkaisua. Kappale oli alun perin sävelletty vuonna 1989 ja tarkoitettu Images and Words -albumille, mutta 17 minuutin pituuden takia levy-yhtiö käski jättää sen pois. Levy-yhtiö taipui fanien vaatimuksiin ja A Change of Seasons -minialbumi julkaistiin syyskuussa 1995. 23-minuuttiseksi laajennetun nimikappaleen lisäksi se sisälsi live-äänityksiä cover-kappaleista.

Loppuvuonna 1996 Dream Theater vetäytyi jälleen studioon työstämään seuraavaa albumiaan. He kirjoittivat 140 minuuttia musiikkia, mukaan lukien 20-minuuttisen jatko-osan kappaleeseen "Metropolis Pt. 1: The Miracle and the Sleeper". Levy-yhtiö EastWest ei kuitenkaan antanut lupaa julkaista tuplalevyä, joten suuri määrä materiaalia oli siirrettävä Mike Portnoyn kellariin odottamaan tulevaa käyttöä. EastWest myös palkkasi Desmond Childin tekemään yhtyeen musiikista suuremmalle yleisölle soveltuvaa. Lopputulos julkaistiin syyskuussa 1997 nimellä Falling Into Infinity. Se sai sekä faneilta että kriitikoilta pettyneen vastaanoton. Tämä oli erittäin vaikeaa aikaa yhtyeelle. Mike Portnoy oli niin turhautunut, että harkitsi jättävänsä yhtyeen.

Albumin julkaisun jälkeen Dream Theater lähti taas maailmankiertueelle. Kaksi Euroopassa pidettyä konserttia nauhoitettiin ja julkaistiin live-albumina (Once in a LIVEtime) ja videona (5 Years in a LIVEtime). Kiertueen jälkeen yhtye oli tauon tarpeessa. Mike Portnoy ja John Petrucci eivät kuitenkaan levänneet laakereillaan vaan työskentelivät Jordan Rudessin ja Tony Levinin kanssa Liquid Tension Experiment -kokoonpanossa. Yhteistyö toimi niin hyvin, että he pyysivät uudelleen Rudessia liittymään yhtyeeseen. Tällä kertaa tarjous hyväksyttiin, joten Derek Sherinian erotettiin ja Jordan Rudessista tuli Dream Theaterin historian kolmas kosketinsoittaja.

Konseptialbumeita (1999–2002)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vahingosta viisastuneena EastWest antoi yhtyeelle täydellisen taiteellisen vapauden seuraavaa albumia tehtäessä. Dream Theater päätti laajentaa Falling into Infinity -äänitysten aikaan tehdystä 20-minuuttisesta kappaleesta konseptialbumin. Lokakuussa 1999 julkaistu Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory olikin jälleen menestys ja sitä pidetäänkin yleisesti yhtenä yhtyeen parhaimmista levytyksistä. Vuonna 2001 yhtye julkaisi ensimmäisen DVD:nsä, Metropolis 2000: Scenes from New York. Se saavutti Yhdysvalloissa kultalevyyn vaadittavan levymyynnin. Sama konsertti julkaistiin myös triplalevynä 11. syyskuuta 2001. Albumin julkaisu herätti kohua, sillä sen kansitaiteessa yhdistyi palava omena (muunnelma yhtyeen alkuaikoina käyttämästä palava sydän -symbolista ja New Yorkin lempinimestä Big Apple) ja New Yorkin siluetti, joka muistutti huomattavasti samana päivänä tapahtunutta terrori-iskua. Albumi vedettiin välittömästi pois myynnistä ja julkaistiin myöhemmin uudelleen muutetulla kansikuvalla.

Tammikuussa 2002 Dream Theater julkaisi tuplalevyn Six Degrees of Inner Turbulence. Sen ensimmäinen levy sisältää viisi normaalia kappaletta. Toisella levyllä on 42-minuuttinen nimikappale, joka on Dream Theaterin toistaiseksi pisin kappale. Kriitikot ja ihailijat ylistivät albumia, ja se nousikin Billboardin listalla sijalle 46 ja Billboardin Internet-listan ensimmäiseksi. Albumin julkaisua seurasi puolitoistavuotinen maailmankiertue, jonka aikana yhtye soitti entistä pitempiä konsertteja. Kesällä 2003 Dream Theater kiersi Pohjois-Amerikkaa kahden muun progressiivisen metallin raskassarjalaisen, Queensrÿchen ja Fates Warningin kanssa.

Raskaampaa materiaalia (2003–2004)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin saman vuoden marraskuussa julkaistu Train of Thought on epäilemättä Dream Theaterin raskain albumi tähän mennessä. Se sai kriitikoilta hyvät arvostelut, mutta osa perinteisemmän progressivisen rockin nimeen vannovista ihailijoista ei pitänyt näin raskaasta musiikista. Toisaalta yhtye sai tämän albumin ansiosta uusia ihailijoita modernimman metallimusiikin kuuntelijoista. Albumin julkaisun jälkeisellä kiertueella Dream Theater toimi Yes-yhtyeen lämmittely-yhtyeenä.

Vuonna 2004 Dream Theater julkaisi Tokiossa pidetyssä konsertissa nauhoitetun livealbumin ja tupla-DVD:n Live at Budokan. Sitä myytiin pian platinalevyn verran.

Nykyhetki (2005–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James LaBrie, John Myung ja Jordan Rudess (2012).

Dream Theaterin kahdeksas studioalbumi Octavarium julkaistiin 7. kesäkuuta 2005. Albumin uusi rauhallinen ja tunteellinen tyyli aiheutti jälleen kiistaa fanien keskuudessa, mutta siitä huolimatta albumista tuli Dream Theaterin parhaiten listoilla menestynyt albumi. Se nousi Billboardin listalla sijalle 36 ja Suomessa sijalle 2. Octavariumin julkaisun jälkeen yhtye lähti laajamittaiselle Gigantour-nimiselle Pohjois-Amerikan kiertueelle Dave Mustainen johtaman Megadethin ja useiden muiden yhtyeiden kanssa. Octavarium oli viimeinen albumi vuonna 1991 Elektra Recordsin kanssa solmitusta levytyssopimuksesta.

Vuoden 2006 aprillipäivänä Dream Theaterin 20-vuotista taivalta juhlistava Octavarium-kiertueen New Yorkin Radio City Music Hallin konsertti nauhoitettiin. Tämä kiertueen loppuhuipentuma julkaistiin live-DVD:nä sekä live-CD:nä, joiden nimet ovat Score. Konsertin jälkimmäisessä setissä Dream Theater esiintyy 20-henkisen sinfoniaorkesterin kanssa.

8. helmikuuta 2007 Mike Portnoy ilmoitti keskustelupalstallaan, että Dream Theater on tehnyt levytyssopimuksen Roadrunner Recordsin kanssa. Yhtyeen yhdeksäs studioalbumi Systematic Chaos julkaistiin 5. kesäkuuta 2007.[4]

Maaliskuussa 2009 yhtye julkisti tiedon uudesta tulevasta albumistaan, joka kantaa nimeä Black Clouds & Silver Linings. Levy julkaistiin 23. kesäkuuta 2009 ja se on yhtyeen kymmenes studioalbumi. Levy nousi ensimmäisellä kokonaisella myyntiviikollaan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi oltuaan debyyttiviikollaan sijalla 14[5]. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen ykkössija Suomessa. Lisäksi se debytoi Yhdysvaltojen albumilistalla sijalla kuusi[6], joka on yhtyeen korkein listasijoitus ja samalla ensimmäinen top 10 -sijoitus Yhdysvalloissa. Marraskuussa 2009 yhtye julkisti tekevänsä uuden kappaleen tulevaan Playstation 3 -peliin God of War III. Yhtye kirjoitti ja äänitti kyseisen ”Raw Dog” -nimisen kappaleen tammikuussa 2010. Kesällä 2010 Dream Theater kiersi Pohjois-Amerikkaa Iron Maidenin lämmittelijänä.

Syyskuun 8. päivänä 2010 rumpali Mike Portnoy julkaisi Facebook-sivuillaan avoimen kirjeen faneille, jossa hän ilmoitti jättävänsä Dream Theaterin ja keskittyvänsä muihin projekteihinsa. Bändi aikoo kuitenkin jatkaa toimintaansa uuden rumpalin voimin jatkossa. [7] Dream Theater järjesti lokakuussa 2010 koesoittoja seitsemälle rumpalille.[8] John Petrucci kertoi Classic Rockin haastattelussa yhtyeen löytäneen Portnoylle korvaajan, muttei paljastanut tämän nimeä.[9]

Huhtikuussa 2011 julkistettiin video rumpaleiden koesoitoista Dream Theateriin. Videossa esiintyivät Mike Mangini, Virgil Donati, Marco Minnemann, Peter Wildoer, Thomas Lang, Derek Roddy ja Aquiles Priester. [10] Koesoittojen jälkeen Dream Theater valitsi uudeksi rumpalikseen Mike Manginin. [11]

Konsertointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dream Theaterin konsertit ovat tyypillisesti erittäin pitkiä. Jos yhtye esiintyy ilman lämmittelijäbändiä, konsertit ovat yli kolmetuntisia. Toinen merkittävä piirre konserteille on se, että kappaleet vaihtuvat joka konsertin välillä. Lähes jokaisesta Dream Theaterin konsertista ilmestyy bootleg-äänitys. Ne ovat niin suosittuja, että Mike Portnoy on julkaissut sarjan virallisia bootlegeja YtseJam Records -yhtiönsä kautta.

Yhtye esittää myös usein coverversioita muiden yhtyeiden kappaleista. World Tourbulence -kiertueella tämä vietiin astetta pidemmälle Dream Theaterin esittäessä joissain konserteissa Metallican Master of Puppets -albumin kokonaisuudessaan. Loppupuolella kiertuetta myös Iron Maidenin The Number of the Beast -albumi pääsi samanlaiseen käsittelyyn. Lokakuussa 2005 yhtye esitti Pink Floydin The Dark Side of the Moon -albumin. Tammikuussa 2006 yhtye esitti Tokiossa Deep Purplen Made in Japan -livealbumin. Mike Portnoy on ilmoittanut, että klassikkoalbumeja esitetään yhteensä viisi.[12]

Konserteissa näytetään taustalla animaatioita ja efektejä. Suomalainen Mika Tyyskä on tehnyt muun muassa "The Dark Eternal Light" -animaation, jota käytettiin yhtyeen maailmankiertueella ja joka on itsenäisenä elokuvana kiertue-DVD:llä.[13]

Konsertit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EP:t[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkivideot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • "Pull Me Under" (1992, ohj. David Roth)
  • "Another Day" (1992, ohj. Chris Painter)
  • "Take the Time" (1993, ohj. Chris Painter)
  • "Lie" (1994, ohj. Ralph Ziman)
  • "The Silent Man" (1994, ohj. Pamela Birkhead)
  • "Hollow Years" (1997, ohj. Axel Baur)
  • "Constant Motion" (2007, ohj. Andrew Bennett)
  • "Forsaken" (2008, ohj. Yasufumi Soejima)
  • "A Rite of Passage" (2009, ohj. Ramon Boutiviseth)
  • "Wither" (2009, ohj. Ramon Boutiviseth)
  • "On the Backs of Angels" (2011)
  • "Build Me Up, Break Me Down" (2012)
  • "The Dark Eternal Night"

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Dream Theater dominates world charts Knac.com. Viitattu 7.3.2010. (englanniksi)
  2. Dream Theater Tourography Mikeportnoy.com. Viitattu 7.2.2010. (englanniksi)
  3. Dream Theater – Band Members (Past and Present) Mikeportnoy.com. Viitattu 7.2.2010. (englanniksi)
  4. Portnoy, Mike: When Dream Theater and Roadrunner Records unite! 8.2.2007. Mikeportnoy.com. Viitattu 7.2.2010. (englanniksi)
  5. Dream Theater: Black Clouds & Silver Linings Musiikkituottajat ry.
  6. The Billboard 200 – Week of July 11, 2009 Billboard. Viitattu 7.2.2010. (englanniksi)
  7. [1] Mike Portnoyn kirje faneille Facebookissa
  8. DREAM THEATER Singer Says Seven 'World-Class' Drummers Will Audition For Band In Two Weeks Blabbermouth. Viitattu 17.12.2010.
  9. Dream Theater Have A New Drummer… But Who Is It? Classic Rock. Viitattu 17.12.2010.
  10. [2]
  11. [3]
  12. Portnoy, Mike: Dream Theater – Performing Live Mikeportnoy.com. Viitattu 7.2.2010. (englanniksi)
  13. Ari Väntänen: Suomalainen Uniteatterin kulisseissa. Sue, 19.1.2012, 2012. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio Viitattu 9.2.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dream Theater.