Iron Maiden

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee heavy metal -yhtyettä. Muista merkityksistä, katso täsmennyssivu.
Iron Maiden
(1975– )
Iron Maiden konsertoimassa Madridissa vuonna 2011.
Iron Maiden konsertoimassa Madridissa vuonna 2011.
Tiedot
Tyylilaji: heavy metal
progressiivinen metalli
Kotipaikka: Englannin lippu Lontoo, Englanti
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Sivusto: ironmaiden.com
Jäsenet
Bruce Dickinson laulu
Steve Harris basso, taustalaulu
Adrian Smith soolo- ja rytmikitara, taustalaulu
Janick Gers soolo- ja rytmikitara
Dave Murray soolo- ja rytmikitara
Nicko McBrain rummut
Entiset jäsenet
Luettelo Iron Maidenin jäsenistä  
Levy-yhtiöt
Sanctuary Records/Columbia 19782006
EMI/Capitol 1979

Iron Maiden on brittiläinen metallimusiikkia esittävä yhtye, jonka basisti Steve Harris perusti Lontoossa vuonna 1975. Yhtye on julkaissut urallaan 15 studioalbumia, kaksitoista livealbumia, neljä EP-levyä ja seitsemän kokoelma-albumia. Steve Harrisin ohella yhtyeen nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat laulaja Bruce Dickinson, rumpali Nicko McBrain ja kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers.

Iron Maiden edustaa alkuperäistä "brittiläisen heavy metalin uutta aaltoa" (engl. New Wave of British Heavy Metal). Sen kitaramelodioihin ja moniosaisiin kappaleisiin perustuvan musiikin innoittajina ovat olleet muun muassa Thin Lizzy, UFO, Deep Purple[1] ja Wishbone Ash.[2]

Iron Maiden on ollut 1980-luvun alusta lähtien yksi metallimusiikin menestyneimmistä ja merkittävimmistä yhtyeistä. Yhtyeen albuminmyynnin on arveltu olevan maailmanlaajuisesti yli 90 miljoonaa kappaletta,[3] ja yhtye on saavuttanut Yhdysvalloissa viisi platina-albumia.[4] Suomessa yhtyeen tuotantoa on myyty yli 750 000 kappaletta,[5] ja yhtye on saavuttanut Suomessa kahdeksan kulta- ja kaksi platina-albumia. Iron Maidenin tuorein studioalbumi The Final Frontier julkaistiin vuoden 2010 elokuussa.

Yhtyeen nimi, Iron Maiden, (suom. rautaneito) tarkoittaa keskiajalla mahdollisesti Saksassa kidutukseen käytettyä piikkejä täynnä olevaa ruumisarkun muotoista laitetta, jonka sisälle kidutettava ihminen suljettiin. Yhtyeen maskotti Eddie the Head esiintyy lähes kaikkien Iron Maidenin levytysten kansikuvissa ja useimmiten muodossa tai toisessa yhtyeen konserteissa, oheistuotteissa ja muissa keräilyesineissä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet (1975–1978)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Basisti Steve Harris on Iron Maidenin perustaja ja pääasiallinen lauluntekijä.

Basisti Steve Harris perusti Iron Maidenin 25. joulukuuta 1975.[6] Harris on kertonut saaneensa innoituksen yhtyeen nimeen elokuvasta The Man in the Iron Mask, joka pohjautui Alexandre Dumas'n novelliin.[6]

Harrisin ohella yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja Paul Day, rumpali Ron Matthews ja kitaristit Terry Rance ja Dave Sullivan. Yhtyeen kokoonpano koki lukuisia muutoksia jo yhtyeen perustamisesta lähtien ja sekä Rance että Sullivan erotettiin yhtyeestä jo ennen yhtyeen uran ensimmäistä virallista esiintymistä vuoden 1976 toukokuussa, jolloin Lontoon St. Nicholas Hallissa viiden punnan korvausta vastaan lavalle nousseen Iron Maidenin kitaristeina olivat Dave Murray ja Bob Sawyer.[7]

Paul Day erotettiin yhtyeen laulajan virasta vuoden 1976 syksyllä, sillä hän ei muun yhtyeen mielestä ollut hyvästä laulutaidostaan huolimatta lavaesiintyjänä kovinkaan vakuuttava. Hänen korvaajakseen palkattiin Dennis Wilcock. Suuresti Kiss-yhtyettä ihaillut Wilcock ei kuitenkaan kestänyt yhtyeessä edeltäjäänsä pidempään. Hän saapui konsertteihin punainen tähti maalattuna silmänsä ympärille mukanaan muun muassa tekoverta, joista ensin mainittu tähti tunnetaan Kissin laulaja-kitaristi Paul Stanleyn tavaramerkkinä ja tekoveren käyttö laulaja-basisti Gene Simmonsin rekvisiittana. Wilcock ajautui lopulta erimielisyyksiin kitaristi Dave Murrayn kanssa, koska hän ei pitänyt Murrayn tyttöystävästä. Wilcockin ja Murrayn riitelyyn kyllästynyt Harris ajautui vaikeaan tilanteeseen valitessaan, kumpi hänen yhtyetovereistaan saisi jatkaa tehtävässään: Murray oli taitavin hänen tuntemansa kitaristi, mutta Wilcockin veroisen lavaesiintyjän ja keulakuvan löytäminen ei osoittautuisi helpoksi. Lopulta Harris päätti erottaa Murrayn yhtyeestä ja yhtyeen toiseksi kitaristiksi liittyi Wilcockin tuttava, Terry Wapram.

Vuonna 1977 Iron Maiden koki jälleen kokoonpanovaihdoksia. Wilcock oli osoittautunut hankalaksi persoonaksi ja tämän lapsellisen käytöksen kohteeksi joutuivat sekä kitaristi Bob Sawyer että rumpali Ron Matthews, jotka erotettiin yhtyeestä. Matthewsin korvaajaksi liittyi aiemmin Samson-yhtyeessä vaikuttanut, miekkailu- ja sadomasokisminaamioita käyttänyt Barry Purkis. Jo kertaalleen molemmat kitaristinsa ja rumpalinsa menettänyt Harris päätti ensimmäisen ja ainoan kerran kokeilla yhden kitaristin lisäksi kosketinsoittajaa Iron Maidenissa ja näin ollen Tony Moore liittyi yhtyeen kosketinsoittajaksi. Yhteistyö Mooren kanssa jäi kuitenkin yhden konsertin mittaiseksi Harrisin todettua, että kosketinsoittimet eivät sopineet Iron Maidenin musiikkityyliin.[8]

Harrisin, Wilcockin, Wapramin ja Purkisin muodostama kokoonpano hupeni äkkiä kolmihenkiseksi, kun arvaamaton ja virhealtis Purkis ei sopinut Harrisin ihannekokoonpanoon ja sai lähteä yhtyeestä vuoden 1977 marraskuussa. Pian myös Terry Wapram sai lähteä, sillä Harris halusi saada Dave Murrayn takaisin yhtyeen kitaristiksi jolloin hänen visionsa kahden sekä rytmi- että soolo-osuuksia soittavista kitaristeista toteutuisi. Yksin kitaroinnista vastanneelle Wapramille kahden kitaristin käyttö ei sopinut joten hän erosi yhtyeestä omatoimisesti.[9] Vain puolessa vuodessa Iron Maidenin kokoonpano oli kuihtunut viisihenkisestä miehityksestä Harrisin ja Wilcockin kahden miehen yhtyeeksi ja jatkoa seurasi edelleen Wilcockin ilmoittaessa äkillisesti vuonna 1977 eronsa yhtyeestä.[10][11]

Loppuvuodesta 1977 yksin yhtyeensä kanssa jäänyt Harris päätti pitää muutaman kuukauden tauon ja etsiä tuona aikana yhtyeeseensä sopivia jäseniä, jotka olisivat kelvollisia sekä sosiaalisilta taidoiltaan että musiikilliselta osaamiseltaan.[1][11] Laulaja Wilcockin lähtö mahdollisti Dave Murrayn paluun Iron Maidenin kitaristiksi,[12] ja hän on sittemmin soittanut kaikilla Iron Maidenin levytyksillä. Iron Maiden oli jälleen kolmihenkinen vuoden 1977 lopussa, kun Doug Sampson, Harrisin vanha tuttu Smiler-yhtyeen ajoilta pestattiin rumpaliksi. Yhtyeen kokoonpano alkoi vajaan kahden vuoden yrittämisen jälkeen vihdoin vakiintua ja jäsenet tulivat vihdoin keskenään toimeen.

Paul Di'Annon tulo, Eddien synty ja levytyssopimus (1978–1979)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulaja Paul Di'Anno ja Steve Harris vuonna 1980.

Vuoden 1978 alusta Iron Maiden harjoitteli Harrisin kirjoittamia kappaleita kolmihenkisenä kokoonpanona. Harris, Sampson ja Murray työstivät kappaleita “Prowler“, “Iron Maiden“, “Wrathchild“, “Another Life“, “Innocent Exile“, “Sanctuary“, “Transylvania“, “Purgatory“ ja “Drifter“ kohti muotoa, jona ne myöhemmin julkaistaisiin Iron Maidenin kahdella ensimmäisellä studioalbumilla. Harjoitukset kestivät pitkälle yli kesän ja kohti vuoden 1978 syksyä.[1][13]

Kesällä 1978 kolmimiehinen Iron Maiden kokeili konserteissaan myös maskottinsa Eddie the Headin varhaista esiastetta. Dennis Wilcockin jäljelle jääneestä lavarekvisiitasta löytyi valkea kabuki-naamio, jonka suuosaan lisättiin tekoverikapselit. Rumpali Doug Sampsonin yläpuolelle nostetun naamion suuaukosta tekoveri saatiin valumaan akvaariopumpun avulla sopivalla hetkellä. Vaaleahiuksinen Sampson ei ollut kovin innoissaan ajatuksesta peittyä ilta toisensa jälkeen punaiseen, etäisesti verta muistuttavaan siirappiseen tahmaan.[14] Kabukinaamion ja veriefektin käyttöä kuitenkin jatkettiin ja pienet konserttipalkkiot Iron Maiden käytti valotekniikan parantamiseen sekä yhtyeen logolla varustettuun tauluun, johon Eddie kiinnitettiin. Esiintymisten show-elementtien kokeilut jatkuivat ja seuraava versio Eddiestä ei sylkenyt Sampsonin huojennukseksi enää verta, vaan punaista savua kappaleen “Iron Maiden“ aikana.[15]

Steve Harrisin hidas mutta sinnikäs laulajan etsintä tuotti vihdoin tuloksen: marraskuussa 1978 raspikurkkuinen ja lyhythiuksisen punk-henkinen Paul Di'Anno korvasi vuotta aiemmin yhtyeen jättäneen Dennis Wilcockin. Di'Annon laulutyyli auttoi Iron Maidenia ja etenkin Steve Harrisia työstämään aiempaa raskaampaa materiaalia, jota Di'Annon energinen lavaesiintyminen tuki. Nelimiehisenä Iron Maiden oli kuitenkin haasteen edessä: Harris oli kirjoittanut suurimman osan kappaleistaan, esimerkiksi yhtyeen nimikkokappaleen “Iron Maiden“, kahdelle kitaralle. Melodiakuluissa ensimmäinen rytmikitara soittaa riffin, johon toinen kitara vastaa samankaltaisella riffillä. Yhtyeen konsertoidessa yhdellä kitaristilla Steve Harrisin piti soittaa osa kitarariffeistä bassolla, jotta kappaleiden rakenne pysyisi koossa.[16]

Iron Maiden etsi koko ajan aktiivisesti toista kitaristia, mutta yhtyeellä oli vaikeuksia pitää viidettä jäsentä riveissään pitkään. Vuonna 1979 kitaristi Paul Todd kesti yhtyeen mukana vain viikon siitä huolimatta, että hän on mukana yhtyeen varhaisissa promokuvissa. Tony Parsonsin jäsenyys oli jo kuukausien mittainen, mutta silti vain väliaikainen ratkaisu. Skotlantilainen Dave "Mad" Mac sen sijaan oli myös energinen kitaristi harjoituksissa, mutta kärsi konsertoidessaan pahasta ramppikuumeesta.[17]

Yhtyeen rahatilanne oli pitkään yhtä heikko kuin kitaristitilanne. Esimerkiksi heinäkuussa 1977 Steve Harrisin kirjaamat Iron Maidenin nettotulot pubi- ja klubikonserteista olivat 205 puntaa, mutta menot, kuten bensiini-, lavaefekti- ja kaluston korjauskulut nielivät soittopalkkioista reilut 191 puntaa. Siten yhtyeen kuukauden aikana tekemästä yhdeksästä konsertista jäi voittoa vain noin 14 puntaa.[18] Konsertteja kuitenkin riitti 1970-luvun lopussa, myös Iron Maidenille. Punkin nopea läpilyönti ja sitä seurannut lyhyt aallonharja oli jo pyyhkäissyt Englannin yli ja uuden aallon brittimetallimusiikille oli tilausta suur-Lontoon alueella pienissä pubeissa ja muutaman sadan hengen konserttisaleissa. Yhtyeiden voitot jäivät pieneksi, mutta niiden maine kasvoi lähinnä ahkeran konsertoinnin ansiosta. Iron Maiden ei ollut poikkeus. Yhtye helpotti konserttilogistiikkaansa hankkimalla ison vihreän pakettiauton, jonka takaosa ja kuormauslava toimivat soitin- ja vahvistinvarastona ja kontin etuosaan rakennettiin pienet kerrossängyt. Kaikki Iron Maidenin jäsenet olivat päivätyössä, mutta iltaisin sekä viikonloppuisin pakettiauto “Green Goddess“ (suom. Vihreä jumalatar) kuljetti yhtyeen jäseniä konserttimatkoilla Britannian eri kolkkiin.[19]

Lokakuussa 1978 yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa kuuluisalla The Marquee-klubilla Lontoossa. Paikalla ollut manageri Rod Smallwood oli niin vaikuttunut Iron Maidenin esiintymisestä, että hän päätti ryhtyä manageroimaan yhtyettä perustamansa levy-yhtiö Sanctuary Recordsin nimissä.

Ensilevytys The Soundhouse Tapes[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Smallwoodin ansiosta Iron Maiden esiintyi kokoonpanolla Di'Anno (laulu), Harris (basso), Murray (kitara) ja Sampson (rummut) jo 31. joulukuuta 1978 Lontoossa, jälleen eräällä kuuluisalla klubilla nimeltä Soundhouse. Soundhouse oli Kingsburyssä Luoteis-Lontoossa sijaitseva Prince of Wales -pubi, jossa DJ:t soittivat kuutena iltana viikossa diskomusiikkia ja vain yhtenä iltana Neal Kay isännöi heavy metal -klubia. Iron Maidenin Soundhouse-esityksen neljästä kappaleesta kolme (“Prowler“, “Invasion“ ja “Iron Maiden“) nauhoitettiin ja hieman alle vuotta myöhemmin, 9. marraskuuta 1979, ne julkaistiin EP-levynä The Soundhouse Tapes.[20] Neljäs kappale, “Strange World“, julkaistiin ensimmäisen kerran vasta Iron Maidenin esikoisalbumilla.

Rod Smallwood oli vuoteen 1979 mennessä kiinnittänyt Iron Maidenin lisäksi muita aloittelevia metalliyhtyeitä Sanctuary Recordsiin. Iron Maidenin ensimmäiset albumia varten studiossa tehdyt tallenteet olivat vuonna 1979 nauhoitetut kappaleet “Sanctuary“ ja “Wrathchild“. Ne otettiin mukaan promootiotarkoituksessa julkaistulle kahdeksantoista Sanctuary-artistin kokoelma-albumille Metal for Muthas, joka julkaistiin 15. helmikuuta 1980.[21]

Yhteistyö rumpali Doug Sampsonin kanssa päättyi vuonna 1979. Hän erosi Iron Maidenista yhteisymmärryksessä juuri levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Syy oli yksinkertainen; askeettiset kiertueolot verottivat Sampsonin voimia, eikä hän pystynyt huolehtimaan itsestään lyhyilläkään matkoilla. Heikko fyysinen kunto haittasi Sampsonin soittoa liikaa.[22] Hänet korvasi aiemmin Samsonissa soittanut Clive Burr. Metal for Muthas jäi rumpali Doug Sampsonin ainoaksi viralliseksi levytykseksi Iron Maidenissa, sillä vaikka Soundhousessa esitetyt neljä kappaletta päätettiin ottaa mukaan myös yhtyeen esikoisalbumille, ne äänitettiin uudelleen studiossa Burrin kanssa.

Albumit Iron Maiden ja Killers (1980–1981)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Iron Maiden ja Killers
Dave Murray (oik.) sai vuonna 1980 rinnalleen uuden kitaristin, Adrian Smithin.

Iron Maiden oli soittanut esikoisalbuminsa Iron Maidenin kappaleita vuosien varrella konserteissa, joten yhtyeen ei tarvinnut tehdä liikaa töitä studiossa albumia nauhoitettaessa.[23] Iron Maidenin 14. huhtikuuta 1980 julkaistu, yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ylsi heti Britannian albumilistan neljännelle sijalle.[24][25] Steve Harris kirjoitti albumille viisi kappaletta, laulaja Paul Di'Anno kaksi yhdessä Harrisin kanssa ja kitaristi Dave Murray yhden.[26] Kaikki kappaleet hioutuivat lopulliseen muotoonsa yhtyeen jo konsertoidessa klubeissa ja pubeissa ympäri Britanniaa.[27] Albumi sai myös hyvän vastaanoton musiikkilehdiltä Record Mirror ja Sounds.[28] Iron Maiden tuli nopeasti tunnetuksi pitkistä kiertueista, joilla yhtyeen kannattajakunta laajeni nopeasti. Yhtye kiersi Euroopassa Kissin ja Judas Priestin lämmittelijänä saavuttaen mainetta myös Britannian ulkopuolella.[29][30]

Kiss-kiertueen jälkeen kitaristi Dennis Stratton erosi yhtyeestä musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten. Kitaristin paikan Iron Maidenissa sai lokakuussa 1980 Adrian Smith. Debyyttialbumi jäi Strattonin ainoaksi levytykseksi yhtyeen kanssa.

Iron Maiden julkaisi 2. helmikuuta 1981 toisen albuminsa Killers, jonka tuotti aiemmin Deep Purplen ja Whitesnaken kanssa työskennellyt Martin Birch.[31] Killers muistuttaa tyyliltään Iron Maidenin esikoisalbumia Iron Maiden, mutta siitä huolimatta se menestyi brittilistalla esikoisalbumia heikommin nousten parhaimmillaan vain sijalle 12.[32][25] Albumi sai myös kehnommat arvostelut kriitikoilta kuin esikoisalbumi.[33] Steve Harris kirjoitti suurimman osan Killersin kappaleista, ja niistä on myöhemmin tullut suosittuja yhtyeen konserteissa.[34] Suomessa albumi nousi listan sijalle 18, ja siitä tuli ensimmäinen Iron Maidenin listoille noussut levytys Suomessa.[35]

Iron Maiden käynnisti keväällä 1981 ensimmäisen maailmankiertueensa Killer World Tourin, joka ei kuitenkaan sujunut ongelmitta. Kiertueen lopulla vuoden 1981 syyskuussa huumeongelmista ja arvaamattomasta käyttäytymisestä kärsineen laulaja Paul Di'Annon[36] korvasi Samsonissa vaikuttanut Bruce Dickinson, joka teki ensiesiintymisensä Iron Maidenin laulajana Italiassa lokakuussa. Joulukuussa Iron Maiden alkoi tuottaja Martin Birchin kanssa levyttää kolmatta pitkäsoittoaan.

Musiikkinäytteet

"Run to the Hills (1982)"

"Run to the Hills" albumilta The Number of the Beast on nousi Britannian singlelista seitsemänneksi ja on Iron Maidenin tunnetuimpia kappaleita.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Bruce Dickinsonin aikakausi alkaa: nousu raskaaseen sarjaan (1981–1983)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulaja Bruce Dickinsonin ja albumin The Number of the Beast myötä Iron Maidenin musiikki nousi uudelle tasolle.

Iron Maiden levytti vuonna 1981 erään metallimusiikin klassikoiksi luettavista albumeista. 29. maaliskuuta 1982 julkaistu The Number of the Beast nousi suoraan Britannian albumilistan kärkeen[37] tarjoten vuosiksi eteenpäin materiaalia Iron Maidenin konserttien soittolistoille: singlenäkin hyvin menestyneet “Run to the Hills“ (brittilistan 7.),[37]The Number of the Beast“ (18.)[37] ovat olleet eeppisen, yli seitsenminuuttisen raidan “Hallowed Be Thy Name“ ohella albumin julkaisusta lähtien yhtyeen konserttien vakionumeroita.

Vuoden 1982 kiertue The Beast on the Road oli Iron Maidenin ensimmäinen mittava maailmankiertue. Yhtye kiersi maailmaa kymmenen kuukauden ajan helmikuusta 1982 vuoden loppuun asti. Konsertteja kertyi yhteensä 180, joista 23 järjestettiin yhtyeen kotimaassa Britanniassa, 33 muualla Euroopassa, 104 Pohjois-Amerikassa, 10 Australiassa ja 10 Japanissa.[37] Kiertueen jälkeen rumpali Clive Burr erotettiin yhtyeestä. Hänet korvasi vuoden 1983 tammikuussa Nicko McBrain, joka oli soittanut aiemmin muun muassa ranskalaisessa Trustissa. Mielenkiintoinen sivuseikka on, että Burr soitti sittemmin itse Trustissa. Myöhemmin hän soitti myös Gogmagogissa, jossa vaikuttivat muun muassa Paul Di'Anno ja tuleva Iron Maiden-kitaristi Janick Gers.

Menestysalbumi Piece of Mind (1983)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Piece of Mind
Rumpali Nicko McBrain on soittanut yhtyeessä vuodesta 1983.

Nicko McBrainin liittymisen myötä Iron Maiden keskittyi tulevan studioalbuminsa työstämiseen. Yhtye majoittui Guernseyn saarelle tammikuussa 1983 kirjoittamaan uutta materiaalia. Talvikaudeksi turisteista tyhjentynyt Le Chalet -hotelli toimi kuukauden ajan yhtyeen tukikohtana. Vähäisen käyttöasteen ansiosta hotellin ravintolasali muutettiin yhtyeen harjoitustilaksi.[38] Tammikuussa yhtye siirtyi Bahamalle, Nassaun kaupungin Compass Point -studiolle äänityksiä varten lähes yksinomaan verotussyistä, sillä yhtyettä manageroineet Rod Smallwood ja Andy Taylor varautuivat säästämään kaikissa mahdollisissa tuotantokustannuksissa. Britannian ulkopuolella nauhoitettu materiaali ja sen myyntituotot eivät kuuluneet 1980-luvun alussa maan verotuksen piiriin, joten yhtyeen valittavaksi jäi kaksi studiota: Monsterratin Air Studios tai Bahaman Compass Point. Kolmatta kertaa yhtyeen tuottajaksi saapunut Martin Birch vieraili molemmissa ja päätyi valitsemaan käytettäväksi studioksi Compass Pointin. Yhtyeellä ei ollut kuitenkaan yhtään kappaletta valmiina sen saavuttua Nassaun studioon.[39]

Alun perin työnimellä Food For Thought tunnettu, neljäs Iron Maidenin studioalbumi Piece of Mind äänitettiin alkuvuodesta 1983 ja se oli Iron Maidenin ensimmäinen Englannin ulkopuolella nauhoitettu albumi.[39] Albumin kannen ideoivat Rod Smallwood ja Steve Harris. Myös aiempiin Iron Maidenin levytyksiin Eddien kuvan taiteillut Derek Riggs lensi Bahamalle maalatakseen kannen yhtyeen ollessa vielä studiossa. Runsaan kuukauden äänityssessioiden jälkeen albumin miksaus alkoi maaliskuussa New Yorkin legendaarisessa Electric Ladyssa Birchin johdolla.[40]

Piece of Mind julkaistiin lopulta toukokuussa 1983 ja se nousi brittilistan sijalle 3.[40] Albumin singlet olivat jo huhtikuussa 1983 julkaistu “Flight of Icarus“ (brittilistan 11.)[40] ja heinäkuussa 1983 julkaistu “The Trooper“ (brittilistan 12.)[40], josta tuli nopeasti konserttien vakionumero ja klassikkokappale. Singlelohkaisujen ohella muun muassa kappaleet “Where Eagles Dare“ ja “Revelations“ ovat saavuttaneet klassikon veroisen aseman. Albumia tuki jälleen suuri 143 konsertin maailmankiertue World Piece Tour, joka käynnistyi 2. toukokuuta 1983 Hullista, Englannista ja päättyi 18. joulukuuta 1983 Dortmundissa Saksassa konserttiin, joka televisioitiin koko Eurooppaan.[40]

Vuonna 1983 Iron Maiden esiintyi ensimmäisen kerran pääesiintyjänä kiertueella Yhdysvalloissa. Kiertuetta edisti Piece of Mindin nouseminen Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistalla sijalle 14. Albumi oli myös yhtyeen ensimmäinen yli miljoonan kappaleen myynnin eli platinarajan ylittänyt albumi Yhdysvalloissa.[41] Suomessa Piece of Mind sijoittui albumilistan toiseksi.[42] Musiikkilehti Kerrang!:in lukijat äänestivät albumin vuoden 1983 parhaaksi lehden lukijaäänestyksessä.[39]

Powerslave ja livealbumi Live After Death (1984–1985)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 1984 yhtye matkusti jälleen Bahamalle työstämään uutta materiaalia seuraavalle studioalbumilleen ja nauhoitti seuraavan studioalbuminsa Powerslave edeltäjänsä tapaisesti Compass Point-studiolla.[43] Albumi julkaistiini syyskuussa 1984 ja se nousi Britannian albumilistan toiseksi.[44][43]

Albumin kappaleiden sanoitukset kertoivat nyt jo Iron Maidenille tyypilliseen tapaan niiden sanoittajien hyvinkin erilaisista kiinnostuksien kohteista: Harrisin “Aces HighBritannian taistelusta, “The Duellists“ historiallisista kaksintaisteluista ja yli kolmetoistaminuuttinen päätösraita “Rime of the Ancient Mariner“ Samuel Taylor Coleridgen runoon Vanhan merimiehen tarina perustuvasta kertomuksesta epäonnisesta merenkulkijasta. Smithin ja Dickinsonin “2 Minutes to Midnight“ käsittelee ydinsotaa ja “Back in the Village“ pohjautuu televisiosarjaan The Prisoner. Dickinsonin “Flash of the Blade“ käsittelee fantasia-aiheita ja miekkailua sekä nimiraita “Powerslave“ muinaista Egyptiä.

Single “2 Minutes to Midnight“ julkaistiin 18. elokuuta 1984 ja se nousi Britannian singlelistalla sijalle 11. Kaksi kuukautta albumin julkaisun jälkeen, 3. marraskuuta ilmestynyt single “Aces High“ nousi niin ikään Britannian singlelistalle, sijalle 20.[44]

Puolasta vuoden 1984 elokuussa käynnistynyt, mittava World Slavery Tour -kiertue päättyi heinäkuussa 1985 Kaliforniaan, Yhdysvaltoihin Iron Maidenin kierrettyä 24 maata 322 päivässä. Kiertue oli yhtyeelle sen historian pisin ja se kattoi yhteensä 190 konserttia ympäri maailman.[44][45] Iron Maidenin suurin yleisö oli BrasiliassaRock in Rio -festivaalilla 11. tammikuuta 1985, jolloin yhtye esiintyi yli 300 000 hengen yleisölle.[44] Tammikuussa 1985 Iron Maiden soitti myös seitsemänä loppuunmyytynä iltana New Yorkin Radio City Music Hallissa.[46] World Slavery Tourilta nauhoitettiin neljä 14-17. maaliskuuta 1985 Kalifornian Long Beachilla esitettyä konserttia yhdeksi livealbumiksi sekä Jim Yukichin ohjaamaksi konserttivideoksi Live After Death, joka julkaistiin vuonna 1985. Albumi ylsi brittilistalla toiselle sijalle ja sitä pidetään yhtyeen uran parhaimpana livealbumina.[47]

Musiikillinen kunnianhimo kasvaa: Somewhere in Time ja Seventh Son of a Seventh Son (1986–1989)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raskaan mutta menestyksekkään World Slavery Tourin päätyttyä Iron Maiden vetäytyi kuuden kuukauden tauolle, jonka jälkeen tammikuussa 1986 yhtye kokoontui yhteen tehdäkseen seuraavan pitkäsoittonsa Somewhere in Time. Albumista muodostui yhtyeen uran kallein. Albumin basso- ja rumpuraidat äänitettiin jälleen Nassaun Compass Pointissa, josta yhtye matkusti seuraavaksi Alankomaihin Wiseloord -studiolle äänittämään albumin kitara- ja lauluosuudet. Tämän jälkeen tuottaja Martin Birch lähti miksasi kappaleet New Yorkissa. Steve Harris, Adrian Smith ja Dave Murray kokeilivat albumilla ensimmäistä kertaa uusia kitarasyntetisaattoreita, jotka muuttivat olennaisesti yhtyeen musiikkia.[48] Somewhere in Timen teemana on avaruus ja yhtä lukuun ottamatta kappaleet käsittelivät aikaa.[48]

Somewhere in Time julkaistiin 11. lokakuuta 1986. Albumilta lohkaistiin kaksi singleä: 6. syyskuuta “Wasted Years“ (brittilistan 18.) ja 22. marraskuuta “Stranger in a Strange Land“ (brittilistan 22.), jotka olivat kumpikin Adrian Smithin sävellyksiä. Iron Maiden lähti Somewhere On Tour -kiertueelle jo ennen albumin julkaisua ja esiintyi 3. syyskuuta 1986 alkaneella lyhyellä kiertueella 12 kertaa Itä-Euroopassa ja kaksi kertaa Lontoon Hammersmith Odeonissa.[49] Tammikuussa 1987 alkoi viisi kuukautta kestänyt 73 konsertin Yhdysvaltojen kiertue, ja lopulta 148 konsertin jälkeen kiertue päättyi Osakaan, Japaniiin 21. toukokuuta 1987.[49]

Marraskuusta 1987 tammikuuhun 1988 äänitetty ja 23. huhtikuuta 1988 julkaistu Seventh Son of a Seventh Son oli Iron Maidenille sen uran toinen albumi, joka ylsi heti julkaisuviikolla Britannian listaykköseksi. Konseptialbumin tapainen Seventh Son of a Seventh Son vei yhtyeen musiikkia yhä enemmän progressiiviseen suuntaan. Albumilta julkaistut neljä singleä ylsivät jokainen Britannian singlelistalle kymmenen parhaan joukkoon: “Can I Play with Madness“ (brittilistan 3.), “The Evil That Men Do“ (5.), “The Clairvoyant“ (6.) ja “Infinite Dreams“ (6.)[50]

Vuonna 1988 yhtye kiersi tuttuun tapaan maailmaa seitsemän kuukauden ajan toukokuusta joulukuuhun. Tällä kertaa kiertue alkoi Yhdysvalloista ja siirtyi elokuussa Eurooppaan. Elokuun 20. päivä yhtye konsertoi Doningtonin Monsters of Rock -festivaalin pääesiintyjänä rikkoen festivaalin kävijäennätyksen keräämällä paikalle yli 100 000 katsojaa.[50] Festivaalin jälkitunnelmat olivat kuitenkin traagiset, sillä kaksi ihmistä oli kuollut aiemmin päivällä Guns N' Rosesin esiintymisen aikana, kun he olivat jääneet muiden tallomiksi mutavellissä.[51]

27. ja 28. marraskuuta yhtye äänitti ja kuvasi esiintymisensä Birmingamissa, ja konserteista koostettiin video Maiden England, joka julkaistiin vuonna 1989. Seventh Tour of a Seventh Tour -kiertue päättyi 12. joulukuuta Hammersmith Odeoniin.

Miehistönvaihdoksia: No Prayer for the Dying ja Fear of the Dark (1990–1993)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Janick Gers vieraili Bruce Dickinsonin sooloalbumilla ja -kiertueella ennen liittymistään Iron Maideniin.

Uusi vuosikymmen toi mukanaan muutoksia. Kitaristi Adrian Smith jätti yhtyeen vuonna 1990.[52] Yhtyeen ensimmäinen 1990-luvun albumi oli No Prayer for the Dying, joka oli aikaisemmin ilmestyneen Number of the Beastin jälkeen ensimmäinen kokonaan Englannissa äänitetty pitkäsoitto. Albumi äänitettiin vuonna 1990 Steve Harrisin kartanon lähellä olevassa ladossa, jonka vieressä oli The Rolling Stonesin siirreltävä studio.[53] Yhtyeen suunnitelma oli viettää kolme kuukautta Harrisin kartanossa ja kirjoittaa kappaleet kaikessa rauhassa. Parin viikon kuluttua Iron Maiden päätti tilata The Rolling Stonesin studion ja aloittaa äänitykset.[53] Kappaleet kirjoitettiin kiireellä, ja koska Harris oli jäsenistä ainoa, joka ei ollut välivuoden aikana tehnyt sooloalbumia, hänellä oli paljon kappaleita harjoiteltavaksi yhtyeelle.[53] Kitaristi Adrian Smith kirjoitti kappaleen “Hooks in You“ yhdessä Bruce Dickinsonin kanssa, mutta Smithin osuuden soitti Iron Maidenin uusi kitaristi Janick Gers.[53] Kappaleessa “Run Silent, Run Deep“ on lainattu Led Zeppelinin kappaletta “Kashmir“.[54] Vaikka albumi ei kirvoittanut faneilta samanlaisia ylisanoja kuin 1980-luvun klassikkotuotokset, yhtyeen singlemenestys jatkui silti: albumin single “Bring Your Daughter... to the Slaughter“ nousi heti listaykköseksi pysyen kärjessä kolmena viikkona[54] ja “Holy Smoke“ sijoittui kolmanneksi Englannissa loppuvuodesta 1990.[55] Yhtye aloitti No Prayer on the Road -kiertueen salaisella konsertilla Milton Keynesissä 19. syyskuuta 1990.[54]

Seuraavan albumin Fear of the Dark kaksitoista kappaletta äänitettiin jälleen Harrisin kotistudiolla Essexissä.[56] Albumilla oli myös laajempi tyylivalikoima kuin koskaan aikaisemmin: kappaleita olivat muun muassa Harrisin blues-henkinen “From Here to Eternity“, Bruce Dickinsonin ja Dave Murrayn “Chains of Misery“ sekä Dickinsonin ja Janick Gersin Led Zeppelin -vaikutteinen “Fear is the Key“.[56] Albumi julkaistiin 11. toukokuuta 1992, mutta se ei vastannut fanien odotuksia, mutta edellisen albumin tavoin Fear of the Darkin singlet menestyivät hyvin: “Be Quick or Be Dead“ oli brittilistan sijalla toinen ja “From Here to Eternity“ sijalla 21.[57] Fear of the Darkin nimiraita on ollut ilmestymisestään lähtien lähes poikkeuksetta yhtyeen konserttien vakionumero. Itse albumi nousi Britanniassa listan kärkeen.[56] Fear of the Dark Tour -kiertue käynnistyi Skandinaviasta toukokuussa 1992 ja mutkitteli pitkin mannerta kesän ajan.[58] Kiertueelta taltioitiin materiaalia kahdelle livealbumille A Real Live One ja A Real Dead One, jotka julkaistiin vuoden 1993 lopussa. Yhtye oli pääesiintyjänä Castle Doningtonissa Monsters of Rock -festivaaleilla elokuussa, ja esiintyminen taltioitiin livealbumiksi ja konserttivideoksi Live at Donington.[58]

Vuoden 1993 syyskuussa laulaja Bruce Dickinson ilmoitti eroavansa Iron Maidenista ja siirtyvänsä soolouralle. Yhtyeen muut jäsenet olivat masentuneita Dickinsonin lähdöstä, varsinkin Steve Harris.[59] Yhtye piti lyhyen tauon ja aloitti uuden laulajan etsinnän. Ennen Dickinsonin lopullista eroa Iron Maiden julkaisi vielä konserttivideon Raising Hell.

Iron Maiden ja Blaze Bayley (1993–1999)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: The X Factor ja Virtual XI
Uuden laulajan Blaze Bayleyn myötä Iron Maidenin tyyli muuttui suuresti.

Marraskuussa 1993 uudeksi Iron Maiden -laulajaksi palkattiin Wolfsbanessa kannuksensa ansainnut Blaze Bayley, joka oli laulutekniikaltaan ja -ääneltään Bruce Dickinsoniin verrattuna varsin erilainen. Osittain juuri erilaisuutensa vuoksi Bayley ei koskaan saavuttanut varauksetonta suosiota Iron Maidenin fanien joukossa. Bayleyn laulutekniikasta ja äänialan suppeudesta johtuen yhtye joutui jättämään pois esimerkiksi konserttien vakionumeroihin aiemmin kuuluneen kappaleen “Run to the Hills“, ja Bayley sai osakseen paljon kritiikkia myös kappaleen “The Evil That Men Do“ tulkinnastaan.[12]

Myös yhtyeen uusi musiikki koki muutoksia. Steve Harrisin lähes kokonaan sanoittama ja säveltämä Iron Maidenin kymmenes, 2. lokakuuta 1995 julkaistu studioalbumi oli The X Factor. Albumia äänitettiin yli vuoden verran Harrisin kotistudiolla.[60]

The X Factor oli synkkä Iron Maiden -albumiksi.[61] Harris on itse sanonut albumin kuuluvan hänen suosikkeihinsa, ja sanoo sen olevan jatkoa Seventh Son of a Seventh Son -albumille.[61] Harrisin isä kuoli albumin kirjoittamisen aikoihin, ja hän oli kokenut hiljattain avioeron pitkäaikaisesta vaimostaan Lorrainesta. Julkaisua seurannut, vuoden 1995 syyskuussa alkanut The X Factour -kiertuekin koki vastoinkäymisiä: uusi laulaja Bayley sai allergisia reaktioita esiintymislavoilla käytetyistä materiaaleista, joten kiertue jouduttiin lopettamaan kesken. Yhtye ehti kuitenkin kiertää totuttua pienemmissä konserttisaleissa vajaan vuoden ajan. The X Factour -kiertueen aikana vuonna 1996 Iron Maiden julkaisi 27 kappaletta sisältävän kokoelma-albumin The Best of the Beast, jossa oli yksi uusi ja ennen julkaisematon kappale “([Virus (kappale)|Virus]]“. Harrisin, Bayleyn, Murrayn ja Gersin säveltämä “Virus“ äänitettiin vuoden kestäneen kiertueen päätteeksi Harrisin kotistudiolla syyskuussa 1996.[62]

Iron Maidenin yhdestoista studioalbumi Virtual XI julkaistiin maaliskuussa 1998. Steve Harris jatkoi musiikillisia kokeilujaan: albumin kappaleet sisälsivät huomattavan paljon Harrisin tekemiä kosketinsoitinosuuksia. Iron Maiden oli käyttänyt aikaisemminkin kosketinsoittimia, muun muassa albumeilla Somewhere In Time ja The X Factor, mutta silloin studiomuusikkona oli Michael Kenney. Albumin kappaleet “The Angel and the Gambler“ (brittilistan 18.) ja “Futureal“ julkaistiin singleinä. Albumia seurannut, huhtikuussa 1998 alkanut ja joulukuussa 1998 päättynyt kiertue katkesi jälleen kesken Yhdysvaltojen osuuden.

Yhtyeen studioalbumien järjestysnumeroita mukailevien The X Factor (1995) ja Virtual XI (1998) menestys ei ollut Bayleyn hyvästä yrityksestä huolimatta kuitenkaan yhtyeen aikaisempiin levytyksiin verrattuna kovin merkittävä. The X Factor nousi brittilistalla sijalle 8 ja Virtual XI vain sijalle 16, mikä oli Iron Maidenin studioalbumien listasijoituksista kaikkien aikojen heikoin.[25]

Iron Maiden Ed Huntour -kiertueella vuonna 1999.

Uuden kokoonpanon takerrellessa Iron Maiden jatkoi Steve Harrisin johdolla kataloginsa työstämistä. Kaikki yhtyeen ennen vuotta 1994 julkaistut albumit julkaistiin vuoden 1998 aikana uudelleenmasteroituina versioina, ja yhtye niputti myös vuonna 1993 julkaistut livealbumit A Real Live One ja A Real Dead One yhdeksi tupla-albumiksi A Real Live Dead One. Vuonna 1999 julkaistiin myös Iron Maiden -aiheinen tietokonepeli ja kokoelma-albumi Ed Hunter.

Kun Bruce Dickinson vuoden 1998 lopussa oli ilmaissut halunsa palata Iron Maideniin, kahden laimeasti vastaanotetun albumin ja epäonnistuneen kiertueen jälkeen Bayleyn ja Iron Maidenin tiet erkanivat helmikuussa 1999 kuuden vuoden yhteistyön jälkeen.

Klassinen kokoonpano palaa vahvistettuna: Brave New World ja Dance of Death (2000–2004)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iron Maidenin nykyiset kielisoittajat Adrian Smith (vas.), Steve Harris, Dave Murray ja Janick Gers vuonna 2008.

Epäonnistuneen laulajakokeilun jälkeen Bruce Dickinson palasi yhtyeeseen yhdessä kitaristi Adrian Smithin kanssa alkuvuodesta 1999. Koska Smithin aiemmin korvannut Janick Gers jatkoi edelleen Iron Maidenissa, yhtyeessä oli nyt kolme soolokitaristia.

Kolmen kitaristin tukevoittama albumi Brave New World ilmestyi toukokuussa 2000. Sen tuotti Kevin Shirley, joka oli aikaisemmin työskennellyt The Black Crowesin, Aerosmithin, Dream Theaterin ja Silverchairin kanssa.[63] Yhtyeen jäsenten mielestä albumin äänityssessiot olivat miellyttäviä.[63] Avausraita ja singlejulkaisu “The Wicker Man“ on nimetty elokuvan Uhrijuhla (engl. The Wicker Man) mukaan.[63]

Brave New World -albumia seurasivat singlejulkaisut “The Wicker Man“ ja “Out of the Silent Planet“ sekä menestyksekäs yli sadan konsertin maailmankiertue, joka jatkui vuoteen 2001 ja kulminoitui yhtyeelle tuttuun Rock in Rio] -festivaaliin Brasilian Rio de Janeirossa, missä yhtye esiintyi yli 250 000 hengen yleisölle.[64] Konsertista julkaistiin myös livealbumi ja -DVD Rock in Rio.[64]

Vaikka vuonna 2002 ei ilmestynyt uutta studioalbumia eikä eikä yhtye tehnyt uutta kiertuetta, vuosi oli silti toiminnan täytteinen. Yhtye julkaisi uuden kokoelma-albumin Edward the Great, ja harvinaisia äänityksiä vuosien varrelta sisältäneen kokoelman Eddie's Archive, joka julkaistiin rajoitettuna kuuden CD:n painoksena metallisessa laatikossa. Yhtye myös keikkaili lyhyen ajan rahoittaakseen entisen rumpalinsa Clive Burrin valitettavan MS-taudin hoitoa.

Dance of Death, Iron Maidenin kolmastoista studioalbumi ilmestyi syyskuussa 2003. Suomessa kultalevyyn oikeuttaneet 15 000 kappaletta myytiin neljässä päivässä ilmestymisestä. Albumilta lohkaistiin kaksi singleä, “Wildest Dreams“ ja “Rainmaker“. Albumi sisälsi myös kaksi erikoisuutta. Täysin akustinen kappale “Journeyman“ poikkesi totutusta Iron Maidenista, ja rumpali Nicko McBrain osallistui ensimmäistä kertaa säveltämiseen kirjoittamalla kappaleen “New Frontier“ yhdessä Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin kanssa.[65]

Lokakuussa 2003 yhtye aloitti uutta levyä tukeneen maailmankiertueen Dance of Death World Tour, jonka nDortmundin konsertti taltioitiin vuonna 2005 julkaistuksi livealbumiksi ja -DVD:ksi Death on the Road. Dance of Death World Tour päättyi helmikuussa 2004 Japanissa.

25-vuotisjuhlintaa, uusi albumi ja maailmankiertueita (2005–2007)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bruce Dickinson Somewhere Back in Time World Tour -kiertueella.

Vuonna 2005 oli kulunut 25 vuotta Iron Maidenin esikoisalbumin julkaisusta. Saavutusta juhlistaakseen yhtye lähti Early Days -lisänimeä kantaneelle Eddie Rips Up The World Tour -maailmankiertueelle, jonka konserteissa yhtye esitti ainoastaan neljän ensimmäisen albuminsa kappaleita. Kiertue oli samalla vuonna 2004 julkaistun virallisen historiikki-DVD:n The Early Days promootio.[66]

Iron Maidenin neljännentoista studioalbumin, A Matter of Life and Death ensimmäinen single “The Reincarnation of Benjamin Breeg“ julkaistiin 16. elokuuta 2006 ja itse albumi 25. elokuuta. Lokakuussa julkaistiin albumin toinen single “Different World“, joka ylsi ensimmäiseksi Suomen virallisella singlelistalla. A Matter Of Life And Death pääsi Suomen virallisella albumilistalla ensimmäiseksi.[67]

Joulukuussa 2006 Iron Maidenin esiintyi Abbey Roadin studiossa. Yhtyeen esiintyminen taltioitiin ja esitettiin Britanniassa maaliskuussa 2007 ja Yhdysvalloissa heinäkuussa 2007.[68]

Vuonna 2007 Iron Maiden jatkoi festivaaliesiintymisiä eri puolilla maailmaa, muun muassa Dubaissa ja Intiassa.

Somewhere Back in Time (2008–2009)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye ilmoitti 5. syyskuuta 2007 lähtevänsä Live After Death -konsertti-DVD:n uudelleenjulkaisemiseen liittyvälle Somewhere Back in Time World Tour -kiertueelle.[69] Kiertueen konserttien kappalelista koostettiin 1980-luvun kappaleista. Kiertue käynnistyi 1. helmikuuta 2008 Mumbaista, Intiasta, jossa yleisömäärä oli noin 30 000. Kiertueen ensimmäinen etappi sisälsi 24 konserttia 21 maassa. Matkaa kertyi yli 50 000 kilometriä yhtyeen omalla "Ed Force One" -lentokoneella.[70] Yhtye soitti historiansa ensimmäiset konsertit Costa Ricassa ja Kolumbiassa sekä ensimmäisen konserttinsa Australiassa sitten vuoden 1992. Lukuun ottamatta vuoden 1992 “Fear of the Darkia“, kiertueen settilista painottui vuosien 1984-1988 tuotantoon.[69] Toukokuussa 2008 yhtye julkaisi kiertueen tueksi uuden Somewhere Back in Time -kokoelma-albumin.

20. tammikuuta 2009 yhtye ilmoitti julkaisevansa dokumenttielokuvan valikoiduissa teattereissa 21. huhtikuuta 2009. Iron Maiden: Flight 666 -nimisen dokumentin tuottamisessa oli mukana Banger Productions. Sen julkaisi Yhdysvalloissa Universal Music Group ja muualla EMI. Dokumentin DVD-julkaisun päivämäärä oli 25. toukokuuta 2009.[71]

The Final Frontier ja livealbumi En Vivo! (2009–2012)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: The Final Frontier ja En Vivo!'

Marraskuun 2. päivä 2009 kitaristi Janick Gers vahvisti BBC:n uutisille, että yhtye oli jo kirjoittanut uutta materiaalia tulevalle albumille, ja että se suuntaisi Pariisiin säveltämään ja harjoittelemaan uutta albumia. Yhtye otti vapaata joulun ja uudenvuoden ajaksi ennen kuin se aloitti albumin nauhoitukset tammikuussa 2010 yhdessä tuottaja Kevin Shirleyn kanssa.[72] Toisessa haastattelussa heavy metal-DJ Eddie Trunkin kanssa, yhtyeen rumpali Nicko McBrain vahvisti, että Iron Maiden oli saanut valmiiksi kahdeksan kappaletta uudelle albumille, jonka hän sanoi ilmestyvän luultavasti vuonna 2011.[73]Albumin arvioitiin ilmestyvän kesällä 2010, mutta tammikuun 2010 alussa kuitenkin rumpali McBrain tiedotti haastattelussa, että uusi albumi voikin ilmestyä vasta vuoden 2011 alussa. Yhtye ilmoitti, että tulevan levyn kappaleet nauhoitetaan Bahamalla Compass Point -studiossa, jossa yhtye muun muassa nauhoitti 1980-luvun klassikkoalbuminsa Piece of Mind, Powerslave ja Somewhere in Time.

4. maaliskuuta 2010 julkaistiin tieto Iron Maidenin 15. studioalbumista The Final Frontier, joka julkaistiin vuoden 2010 elokuussa. Albumin julkaisua edelsivät uusien singlejulkaisujen “El Dorado“ ja “The Final Frontier“ julkaisut. Albumi nousi listakärkeen yli kahdessakymmenessä maassa, ja Suomessa The Final Frontieria myytiin ennen albumin albumin varsinaista julkaisua ennakkoon yli 16 000 kappaletta, minkä johdosta albumi saavutti kultalevyrajan jo ennen kuin se oli ehtinyt myyntiin.[74] Alle kahdessa viikossa albumi ylitti myös 20 000 myydyn äänitteen rajan ja näin ollen saavutti Suomessa jo platinalevymyynnin.[75]

The Final Frontieria seurasi jälleen uusi, mittava maailmankiertue. The Final Frontier World Tour käynnistyi vuoden 2010 kesäkuussa ja päättyi yli sadan konsertin jälkeen elokuussa 2011. Kiertueen aikana yhtye esiintyi jälleen Suomessa, tällä kertaa Porin Kirjurinluodolla järjestetyllä Sonisphere -festivaalilla vuoden 2010 elokuussa. Seuraavana keväänä yhtye taltioi Argentiinassa ja Santiago de Chilessä järjestetyt konserttinsa uutta livetallennetta varten. Lopulta yhtye päätti valita Santiago de Chilen, ja kyseinen konsertti julkaistiin vuoden 2012 maaliskuussa livealbumina sekä DVD- ja Blu-ray-formaateissa nimellä En Vivo!. Yhtyeen uusi livealbumi nousi Suomessa albumilistan kahdeksannelle sijalle ja musiikki-DVD-listalla kärkipaikalle.[76][77] Yhtye huomioitiin myös Grammy-ehdokkuudella kategoriassa "Best Metal Performance" En Vivo!:n kappaleesta “Blood Brothers“.[78]

Kesäkuussa 2011 yhtye julkaisi uuden kokoelma-albumin From Fear to Eternity, joka oli brittilistan 19. ja Suomen albumilistalla sijalla 11.

Maiden England World Tour (2012–2013)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

En Vivo!:n julkaisua seurasi jälleen "uusi" livetallenne, kun yhtye julkaisi alun perin vuonna 1989 ilmestyneen konserttivideon Maiden England uudelleen DVD:nä, CD:nä ja vinyylilevynä nimellä Maiden England '88.[79] Yhtye käynnisti julkaisun myötä myös Maiden England World Tour-maailmankiertueen, joka pohjautuu sisällöltään yhtyeen vuoden 1988 konserttikiertueeseen Seventh Tour of a Seventh Tour. Yhtye saapuu kiertueen kuluessa jälleen Suomeen ja konsertoi Helsingin olympiastadionilla vuoden 2013 heinäkuussa. Maiden England World Tourin aikana yhtye esiintyi myös viidettä kertaa urallaan Englannin Donington Parkissa kun yhtye oli Download Festival -festivaalin pääesiintyjä. Vuoden 2013 syyskuussa yhtye esiintyi kolmatta kertaa urallaan Brasilian Rock in Rio -festivaaleilla.

Palkinnot ja perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iron Maidenin Steve Harris, Dave Murray, Janick Gers ja Adrian Smith Pariisissa Bercy-areenalla.

Iron Maiden sijoittui 24. sijalle VH1-kanavan listalla "100 Greatest Artists of Hard Rock."[80] Yhtye sijoittui neljänneksi MTV:n "Top 10 Greatest Heavy Metal Bands of All Time" -listalla.[81] Yhtye sijoittui myös kolmanneksi parhaaksi metalliyhtyeeksi listalla "VH1 Classic: Top 20 Metal Bands."[82] Yhtye voitti Ivor Novello -palkinnon kansainvälisestä saavutuksesta vuonna 2002.[4] Yhtye hyväksyttiin Yhdysvaltain kiertueellaan Hollywood Rockwalkiin vuonna 2005.[83] Vuonna 2004 yhtye voitti Metal Hammerin Metal Hammer Awards -gaalassa parhaan britti-yhtyeen palkinnon Dance of Deathin johtaneen maailmankiertueen ja albumin vuoksi.[84] Iron Maidenilla on myös naisista koostuva tribuuttiyhtye The Iron Maidens. Vuonna 2001 yhtye oli Grammy-ehdokkaana parhaasta metalli-esityksestä kappaleesta "The Wicker Man." Palkinnon voitti Deftones kappaleellaan "Elite."[85] Vuonna 2009 yhtye sai parhaan liveartistin ehdokkuuden BRIT Awards -gaalassa, jonka yhtye myös voitti.[86] Vuonna 2011 Iron Maiden voitti Grammy-palkinnon parhaasta metalliesityksestä kappaleellaan "El Dorado" [87]

Iron Maiden käyttää usein tunnuslausetta "Up the Irons." Sama sanonta on painettu myös yhtyeen moniin fanituotteisiin. "The Irons" on mukaelma Steve Harrisin suosikkijoukkueeseen, lontoolaiseen jalkapalloklubi West Ham Unitediin viittavasta lempinimestä "The Hammers". Metallica-yhtyeen perustaja Lars Ulrich on saanut vaikutteita Iron Maidenilta.[88]

Vuonna 2008 Kerrang! julkaisi tribuuttialbumin Maiden Heaven: A Tribute to Iron Maiden. Albumi koostuu Iron Maiden -covereista, joita soittavat muun muassa Metallica, Trivium, Machine Head, Avenged Sevenfold ja monet muut yhtyeet.

Iron Maidenin musiikkia on myös monissa musiikkivideopeleissä. Guitar Hero II -pelissä esiintyy kappale "The Trooper", Guitar Hero Encore: Rocks the 80s:ssa "Wrathchild", Guitar Hero III: Legends of Rockissa "The Number of the Beast" ja Rock Bandissa "The Number of the Beast" ja "Run to the Hills". "Run to the Hills" esiintyy myös Grand Theft Auto IV: The Lost and Damnedissa ja "2 Minutes to Midnight" on mukana videopeleissä Grand Theft Auto: Vice City ja Guitar Hero 5. "The Number of the Beast" kuullaan Tony Hawk's Pro Skater 4:ssa ja "Different World" -kappale Tony Hawk's Downhill Jamissa. Kappale "From Here To Eternity" on Beavis ja Butt-head -sarjan jaksossa "Take A Number."[89]

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bruce Dickinson esittämässä "The Trooperia". Dickinson on pukeutunut punatakiksi ja pitää Yhdistyneen kuningaskunnan lippua. Taustalla oleva Eddien kuva on "The Trooper" -singlen kannesta.
Musiikkinäytteet

”Caught Somewhere in Time” (1986)

”Caught Somewhere in Time” on Somewhere in Time -albumin avausraita.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”Sign of the Cross” (1995)

”Sign of the Cross” albumilta The X Factor on Blaze Bayleyn laulama kappale.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Iron Maidenin musiikkityyli edustaa brittiläisen heavy metalin uutta aaltoa. Yhtyeessä on kolme kitaristia, yksi basisti, rumpali ja laulaja.

Iron Maidenin ensimmäinen laulaja oli punk-tyylinen Paul Di'Anno, jonka "oopperatyylinen" ja "nuotilleen oikein lauletuilla kuvioilla höystetty maaninen vibrato"[90] Bruce Dickinson korvasi vuonna 1981. Yhtyeen tyyli vaihtui raskaammaksi. Vuonna 1993 Dickinson lähti soolouralle ja hänen tilalleen tuli Blaze Bayley, jolloin tyyli uudistui. Vuonna 1999 Dickinson ja kitaristi Adrian Smith palasivat takaisin yhtyeeseen. Lähes kaikissa Iron Maiden -konserteissa esiintyy myös yhteen maskotti Eddie. "The Trooperin" aikana laulaja Bruce Dickinson on pukeutunut sotilaaksi ja kantaa Yhdistyneen kuningaskunnan lippua.[91]

Yhtyettä pidettiin Yhdysvalloissa "thrash metal -aikakaudella" (1980-luvun lopusta 1990-luvun alkuun) syntetisaattoreilla "höystettynä" ja "popmaisena."[92] Iron Maidenin musiikkia on usein verrattu Judas Priestiin.[93] Yhtyettä pidetään myös yhtenä ensimmäisistä brittiläisistä metalliyhtyeistä, ja sen on sanottu vaikuttaneen tyylilajin kehitykseen 1980-luvulla Led Zeppelinin ja Black Sabbathin rinnalla.[93]

Yhtyeen ja eri jäsenten vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen esikuvina on toiminut Thin Lizzy, UFO, Deep Purple, Uriah Heep ja Wishbone Ash.[1][2] Yhtyeen rumpalin Nicko McBrainin vaikuttajina on toiminut The Animals, The Shadows, The Rolling Stones ja The Beatles.[94] Paul Di'Annon vaikuttajina on toimineet yhtyeet Leslie West, Mountain ja ZZ Top.[95] Dave Murray kuunteli pienenä reggaeta ja myöhemmin Jimi Hendrixiä ja bluesia.[96]

Adrian Smith kuunteli Black Sabbathia, Deep Purplea, Santanaa, The Rolling Stonesia ja Thin Lizzyä.[97] Bruce Dickinson puolestaan kuunteli myös Deep Purplea ja hän sanoi suosikkialbuminsa olevan kyseisen yhtyeen In Rock.[98] Janick Gers kuunteli The Beatlesia, Deep Purplea, Rory Gallagheria, T Rexiä, Lindisfarnea ja Led Zeppeliniä.[99]

Yhtye on myös tehnyt cover-versioita muun muassa UFOn, Thin Lizzyn, Deep Purplen ja Focusin kappaleista.[100][101]

Eddie the Head[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Eddie the Head
Studioalbumin Somewhere in Time teemaa mukaileva Eddie ja laulaja Bruce Dickinson lavalla Iron Maidenin konsertissa vuonna 2008.

Yhtyeen tunnetuin ja tärkein hahmo lienee maskotti Eddie the Head. Eddien loi taidekoulun jättänyt englantilainen, 16-vuotias Derek Riggs.[102] Riggs loi Eddien alun perin portfoliotyötään varten aikomuksenaan antaa hahmo jollekin levy-yhtiölle mutta lopulta Eddie päätyi Iron Maidenin käyttöön.[103] Hahmo esiintyy yhtyeen levytysten kansikuvituksissa, vaatteissa, julisteissa ja muissa Iron Maidenin oheistuotteissa. Lukuunottamatta vuonna 2005 Yhdysvalloissa julkaistua kokoelma-albumia The Essential Iron Maiden sekä vuonna 1992 julkaistuja singlejä "From Here to Eternity" ja "Wasting Love", on Eddie esiintynyt Iron Maidenin levytysten kansikuvituksessa yhtäjaksoisesti.[104]

Riggs on piirtänyt ja maalannut yhtyeelle satoja eri versioita Eddiestä.[102] Hän on tuottoisin Iron Maidenin käyttöön Eddietä kuvittanut taiteilija, mutta Riggsin kyllästyttyä jatkuvaan Eddien piirtämiseen yhtye alkoi tehdä yhteistyötä myös muiden taiteilijoiden kanssa.[103] Muita yhtyeen levytyksiä kuvittaneita taiteilijoita ovat muun muassa vuodesta 1992 yhtyeen kanssa työskennellyt Melvyn Grant,[103] The X Factorin kuvituksesta vastannut Hugh Syme,[103] Brave New Worldin kuvituksen yhdessä Riggsin kanssa luonut Steve Stone,[103] Dance of Deathin kansikuvan luonut David Patchett[103] sekä A Matter of Life and Deathin kansimaalauksen tehnyt sarjakuvapiirtäjä Timothy Bradstreet.[103]

Eddie on myös merkittävässä osassa Iron Maidenin konserteissa, sillä Eddien mekaanisesti ohjattava versio nousee lavalle yhtyeen jokaisessa konsertissa. Eddie on myös pelattava hahmo Synthetic Dimensionsin vuonna 1999 julkaisemassa tietokonepelissä Ed Hunter ja Eddie on myös mahdollista saada pelattavaksi hahmoksi vuonna 2002 julkaistussa videopelissä Tony Hawk's Pro Skater 4.[105]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Iron Maidenin kiertueet

Alla listattuna esiintymispaikka ja -aika sekä kiertue, jonka aikana yhtye vieraili Suomessa.

  • Kuusrock, Oulu (19. heinäkuuta 1980, Iron Maiden Tour)
  • Helsingin jäähalli, Helsinki (1. kesäkuuta 1983, World Piece Tour)
  • Helsingin jäähalli (5. marraskuuta 1984, World Slavery Tour)
  • Helsingin jäähalli (12. marraskuuta 1986, Somewhere on Tour)
  • Helsingin jäähalli (3. lokakuuta 1988, Seventh Tour of a Seventh Tour)
  • Helsingin jäähalli (12. marraskuuta 1990, No Prayer on the Road)
  • Helsingin jäähalli (27. elokuuta 1992, Fear of the Dark Tour)
  • Kulttuuritalo, Helsinki (27. lokakuuta 1995, The X Factour)
  • Nummirock, Kauhajoki (22. kesäkuuta 1996, The X Factour)
  • Helsingin jäähalli (23. syyskuuta 1998, Virtual XI Tour)
  • Helsingin jäähalli (15. syyskuuta 1999, The Ed Hunter Tour)
  • Ruisrock, Turku (30. kesäkuuta 2000, Brave New World Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (30. kesäkuuta 2003, Give Me Ed... 'Til I'm Dead Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (21. joulukuuta 2003, Dance of Death World Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (6. heinäkuuta 2005, Eddie Rips Up World Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (7. heinäkuuta 2005, Eddie Rips Up World Tour)
  • Tampereen jäähalli, Tampere (12. marraskuuta 2006, A Matter of Life and Death Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (14. marraskuuta 2006, A Matter of Life and Death Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (15. marraskuuta 2006, A Matter of Life and Death Tour)
  • Olympiastadion, Helsinki (18. heinäkuuta 2008, Somewhere Back in Time World Tour)
  • Ratinan stadion, Tampere (19. heinäkuuta 2008, Somewhere Back in Time World Tour)
  • Sonisphere, Pori (8. elokuuta 2010, The Final Frontier World Tour)
  • Olympiastadion, Helsinki (8. heinäkuuta 2011, The Final Frontier World Tour)
  • Olympiastadion, Helsinki (20. heinäkuuta 2013, Maiden England World Tour)

Ed Force One[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ed Force One on Iron Maidenin rahti- ja matkustajakoneeksi räätälöity Boeing 757 -lentokone, jolla kuljetettiin Iron Maidenin konserttikalusto ja henkilöstö vuonna 2008 tapahtuneelle maailmankiertueelle "Somewhere Back in Time World Tour." Ed Force Onen kapteenina toimii laulaja Bruce Dickinson.[106]

Iron Maiden Fanclubin jäsenille järjestettiin kilpailu koneen nimeämisestä. Voittanut ehdotus "Ed Force One" viittaa Yhdysvaltain presidentin Air Force One -koneeseen ja Ed-sana luonnollisesti Iron Maidenin maskottiin, Eddieen.[107]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d The History Of Iron Maiden - Part. 1: The Early Days (DVD). EMI. (englanniksi)
  2. a b Iron Maiden Guitar Tab Edition. Alfred Publishing Company, 1999. ISBN 978-0769260198. (englanniksi)
  3. Iron Maiden kesällä Suomeen 23.1.2013. Iltalehti. Viitattu 23.1.2013.
  4. a b Jeff DeDekker: Iron Maiden coming to rock Regina 17.3.2008. Leader-Post. Viitattu 6.11.2008. (englanniksi)
  5. EMI artistit: Iron Maiden EMI Finland. Viitattu 2. maaliskuuta 2007.
  6. a b Tiesitkö näitä Iron Maidenista? 10 yllättävää yksityiskohtaa 16.7.2013. MTV3. Viitattu 27.7.2013.
  7. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). EMI. 6 m 58 s. (englanniksi)
  8. Wall s. 63-64
  9. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Terry Wapramin haastattelu. EMI. 17 m 33 s. (englanniksi)
  10. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 16 m 53 s. (englanniksi)
  11. a b Wall s. 56-60
  12. a b Stenning, Paul: Iron Maiden: 30 Years of the Beast – The Complete Unauthorised Biography. Chrome Dreams, 2006. ISBN 1842403613. (englanniksi)
  13. Wall s. 69
  14. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 21 m 1 s. (englanniksi)
  15. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 21 m 10 s. (englanniksi)
  16. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 20 m 42 s. (englanniksi)
  17. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Dave Murrayn haastattelut. EMI. 22 m 30 s. (englanniksi)
  18. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). EMI. 24 m 9 s. (englanniksi)
  19. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Doug Sampsonin haastattelut. EMI. 24 m 30 s. (englanniksi)
  20. Iron Maiden Discography - The Soundhouse Tapes (1979) The Iron Maiden Commentary. Viitattu 17.6.2013. (englanniksi)
  21. Iron Maiden Discography - Metal for Muthas (1980) The Iron Maiden Commentary. Viitattu 17.6.2013. (englanniksi)
  22. The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Doug Sampsonin haastattelut. EMI. 38 m 9 s. (englanniksi)
  23. Wall s. 213
  24. Iron Maiden. Iron Maiden EMI 1998
  25. a b c Discography - Iron Maiden everyHit.com. Viitattu 10.11.2008. (englanniksi)
  26. Wall s. 212
  27. Wall s. 213
  28. Wall s. 214
  29. Jon Hinchcliffe: Dennis Stratton Interview - Oct 1999 2007. Praying Mantisin verkkosivusto. Viitattu 24.11.2008. (englanniksi)
  30. Killers Rautaneito.com. Viitattu 8.11.2008.
  31. Wall s. 267
  32. Killers. Iron Maiden EMI 1998
  33. Wall s. 272
  34. Wall s. 269
  35. Timo Pennanen: Sisältää hitin, s. 166. Otava, 2006. ISBN 9789511210535.
  36. Shan Siva: PAUL DI'ANNO Interview Battlehelm.com. Viitattu 23.7.2007. (englanniksi)
  37. a b c d
    The Number of the Beast. Iron Maiden EMI 1998
  38. Iron Maiden: Live After Death (DVD): History of Iron Maiden Part 2 – Live After Death. 1 m 33 s. EMI. (englanniksi)
  39. a b c Wall s. 373-374
  40. a b c d e
    Piece of Mind. Iron Maiden EMI 1998
  41. Wall s. 375
  42. Timo Pennanen: Sisältää hitin, s. 166. Otava, 2006. ISBN 9789511210535.
  43. a b Wall s. 381
  44. a b c d
    Powerslave. Iron Maiden EMI 1998
  45. Live After Death. Iron Maiden EMI 1998
  46. Iron Maiden: Live After Death (DVD): History of Iron Maiden Part 2 – Live After Death. EMI. 32 m 50 s. (englanniksi)
  47. Wall s. 385
  48. a b Wall s. 390-391
  49. a b
    Somewhere In Time. Iron Maiden EMI 1998
  50. a b
    Seventh Son of a Seventh Son. Iron Maiden EMI 1998
  51. Wall s. 406
  52. Wall s. 428
  53. a b c d Wall s. 425
  54. a b c Wall s. 430-431
  55. No Prayer for the Dying. Iron Maiden EMI 1998
  56. a b c Wall s. 434-435
  57. Fear of the Dark. Iron Maiden EMI 1998
  58. a b Wall s. 436
  59. Wall s. 443
  60. Wall s. 463
  61. a b Wall s. 465
  62. Wall s. 473
  63. a b c Wall s. 519-520
  64. a b Wall s. 532
  65. Jalonen, Miika: Iron Maiden: Dance Of Death 8.10.2003. Desibeli.net. Viitattu 19.12.2008.
  66. Iron Maiden's 'The Early Years' DVD: Complete Details Revealed 17.9.2004. Blabbermouth.net. Viitattu 28.1.2009. (englanniksi)
  67. IRON MAIDEN - A Matter Of Life And Death (Albumit) YLE.fi. Viitattu 24.12.2008.
  68. IRON MAIDEN: 'Abbey Road' Performance To Air On Friday, Sneak Peek Available Blabbermouth.net. Viitattu 7.11.2008. (englanniksi)
  69. a b WORLD TOUR 08 ANNOUNCEMENT - EDDIE GETS HIGH AND GOES GLOBAL 5.9.2007. ironmaiden.com. Viitattu 27.11.2007. (englanniksi)
  70. Ed Force One Maiden-World.com. Viitattu 7.11.2008. (englanniksi)
  71. Iron Maiden: Flight 666 - The Movie ironmaiden.com. 20.1.2009. Viitattu 21.1.2009. (englanniksi)
  72. http://news.bbc.co.uk/2/hi/8338887.stm (englanniksi)
  73. http://www.bravewords.com/news/129393 (englanniksi)
  74. Iron Maiden-levy myi kultaa ennen julkaisua Iltalehti. Suomen lippu Suomi
  75. Iron Maidenin uutuus myi platinaa Suomessa Stara. Suomen lippu Suomi
  76. Suomen virallinen lista - Musiikki DVD:t 13/2012 Musiikkituottajat. Viitattu 21.4.2013.
  77. Suomen virallinen lista - Artistit - Iron Maiden: En Vivo! Musiikkituottajat. Viitattu 21.4.2013.
  78. Iron Maiden, Megadeth, Marilyn Manson, Lamb Of God among Grammy nominees 6.12.2012. Metal Hammer. Viitattu 21.4.2013. (englanniksi)
  79. Iron Maiden palaa wanhoihin aikoihin "Wasted Yearsilla" - katso keikkatallenne vuodelta 1988 20.3.2013. Rytmi.fi. Viitattu 24.4.2013.
  80. 100 greatest artist of hard rock (40-21) VH1. Viitattu 6.11.2008. (englanniksi)
  81. Why they rule MTV. Viitattu 6.11.2008. (englanniksi)
  82. Iron Maiden VH1. Viitattu 6.11.2008. (englanniksi)
  83. Iron Maiden Added to Hollywood Rockwalk 22.8.2005. FOXNews.com. Viitattu 9.11.2008. (englanniksi)
  84. Iron Maiden receive rock honour 8.7.2004. BBC News. Viitattu 8.11.2008. (englanniksi)
  85. Wall s. 532
  86. Maiden nominated for Brit Award ironmaiden.com. 21.1.2009. Viitattu 24.1.2009. (englanniksi)
  87. Iron Maiden win a Grammy ironmaiden.com. 14.2.2011. Viitattu 22.2.2011. (englanniksi)
  88. Wall s. 127-128
  89. Beavis and Butt-head: Take A Number TV.com. Viitattu 20.11.2008. (englanniksi)
  90. Wall s. 339
  91. Bruce Dickinson Gets Egged At Ozzfest; Sharon Osbourne Calls Him A "Prick" 21.8.2005. Metalunderground.com. Viitattu 9.11.2008. (englanniksi)
  92. Toni Lyytikäinen: Iron Maiden: Seventh Son of a Seventh Son, 1988 27.7.2008. Desibeli.net. Viitattu 8.11.2008.
  93. a b Iron Maiden MTV. Viitattu 8.11.2008. (englanniksi)
  94. Wall s. 358
  95. Wall s. 313
  96. Wall s. 51
  97. Wall s. 244
  98. Wall s. 302-303
  99. Wall s. 416
  100. Songs covered by Iron Maiden The Covers Project. Viitattu 17.11.2008. (englanniksi)
  101. Iron Maiden Covers Thin Lizzy, Deep Purple For Upcoming B-Sides 6.9.2006. Blabbermouth.net. Viitattu 8.11.2008. (englanniksi)
  102. a b Wall s. 194-166
  103. a b c d e f g Daniels, s. 97
  104. IRON MAIDEN: 'The Essential Iron Maiden' Cover Artwork Posted Online - June 17, 2005 17.6.2005. Blabbermouth.net. Viitattu 25.1.2009. (englanniksi)
  105. Tony Hawk's Pro Skater 4 Cheats & Codes IGN. Viitattu 29.7.2013. (englanniksi)
  106. World Tour 08 Announcement - Eddie gets high and goes global 5.9.2007. ironmaiden.com. Viitattu 17.3.2009. (englanniksi)
  107. Tim Cashmere: Iron Maiden Reveal Ed Force One 15.1.2008. undercover.com.au. Viitattu 17.3.2009. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wall, Mick: Iron Maiden – Run to the Hills. Johnny Kniga, WSOY, 2004. ISBN 978-951-0-29114-6.
  • Stenning, Paul: Iron Maiden: 30 Years of the Beast – The Complete Unauthorised Biography. Chrome Dreams, 2006. ISBN 1-84240-361-3.
  • Halfin, Ross: Iron Maiden – Kuvat. Johnny Kniga, WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33090-6.
  • Kallio, Janne: Rautaneito - Ilmestykset 1980-85. Brigatti Oy, 2008. ISBN 9789529248070.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Iron Maiden.