Ydinsota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vetypommi "Castle Romeo" räjäytettiin Bikinin atollilla 26. maaliskuuta 1954

Ydinsodalla tarkoitetaan pääosin ydinaseilla käytävää sotaa. Ydinsota voidaan jakaa rajoitettuun ydinsotaan ja rajoittamattomaan ydinsotaan. Rajoitettu ydinsota on vain muutamien ydinkärkien käyttöä ensisijaisesti vastustajan sotilaallisiin kohteisiin. Rajoittamattomassa sodassa vastapuoli pyritään tuhoamaan täydellisesti.

Ydinaseita on käytetty sotatilassa vain toisen maailmansodan lopussa. Tällöin Yhdysvallat iski Japaniin ja pudotti pommit Hiroshimaan ja Nagasakiin. Ydinsota on kuitenkin ollut useammankin kerran hiuskarvan varassa[1][2][3].

Ydinaseiden käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ydinaseiden kuljettamiseen ennalta valittuun kohteeseen käytetään mannertenvälisiä ohjuksia, strategisia pommikoneita ja sukellusveneistä laukaistavia ballistisia ohjuksia. Supervalloilla on käytössä kaikki kolme, jolloin puhutaan ydin- tai strategisesta triadista: ilmasta, mereltä ja maalta laukaistavista aseista. Pienemmillä ydinasevaltioilla näistä kuljetuslaitteista on käytössä vain yksi tai kaksi.

Ydinaseiden vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ydinaseiden vaikutukset on jaettavissa seuraavasti[4]:

  • Lämpösäteily
  • Paineaalto
  • Radioaktiivinen ensi- ja jälkisäteily (laskeuma)
  • Elektromagneettinen pulssi

Ydinaseen räjähtäessä syntyvä valonleimahdus voi vahingoittaa silmän verkkokalvoja jopa satojen kilometrien päästä uhrin katsoessa suoraan räjähdykseen. Palovammoja voi syntyä kymmenien kilometrien säteellä.

Ydinräjähdyksen aiheuttama paineaalto voi murskata rakennuksia kilometrien säteellä. Hyvinkin pitkillä etäisyyksillä ydinräjähdyksen rikkomista ikkunoista lentävä lasi voi haavoittaa ihmisiä.

Radioaktiivinen säteily voidaan jakaa alkusäteilyyn, jonka uhrit ovat käytännössä niin lähellä räjähdystä, että eivät voi selvitä hengissä, sekä jälkisäteilyyn, eli radioaktiiviseen laskeumaan, joka leviää tuulen mukana jopa satojen kilometrien säteelle. Laskeuman määrään vaikuttaa paljon ydinaseen räjähdyskorkeus.

Tuhottaessa kovia kohteita (eli ohjussiiloja tai bunkkereita) voidaan ydinase räjäyttää maanpinnalla, jolloin ilmakehään imeytyy enemmän radioaktiiviseksi muuttunutta ainesta, joka laskeutuu myöhemmin maahan laskeumana.

Kaupunkeja tuhottaessa ydinase räjäytetään usein korkeammalla ilmakehässä, jolloin ydinaseen lämpö- ja painevaikutuksen aiheuttama tuho leviää laajemmalle alueelle, mutta laskeuma on heikompaa.

Ydinase on myös mahdollista "suolata", eli sen ympärillä voi olla esimerkiksi kerros kobolttia. Tällainen ydinase aiheuttaa äärimmäisen paljon enemmän säteilyä.

Avaruudessa räjäytetyn ydinaseen synnyttämä elektromagneettinen pulssi saattaa tuhota elektroniset järjestelmät satojen kilometrien säteellä.

Ydinsodan strategiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiseksi tunnetuksi ydinasedoktriiniksi tuli Yhdysvaltain massiivisen kostoiskun oppi, joka sai nimensä ulkoministeri John Foster Dullesin 12.1.1954 pitämän puheen mukaan. Siitä tuli myös NATOn ydinaseoppi (MC 14/2), joka hyväksyttiin toukokuussa 1957.[5] Doktriini sai osakseen kovaa arvostelua jo 1950-luvulla ja Kennedy korvasi sen Robert McNamaran laatimalla joustavan vastaiskun doktriinilla. Se oli tarkoitettu ainoastaan liittolaisille, ja NATO hyväksyi sen joulukuussa 1967. Joustavan vastaiskun doktriini on ollut siitä lähtien käytössä.[6]

McNamara alkoi myös käyttää termiä molemminpuolinen varma tuho (engl. Mutual Assured Destruction, MAD). Se tarkoittaa tilannetta, jossa ydinaseiden laajamittainen käyttö aiheuttaisi puolustajan ja hyökkääjän täydellisen tuhoutumisen. Sen mukaan vahvan ydinpelotteen rakentaminen olisi välttämätöntä samojen aseiden käytön estämiseksi. ”Kauhun tasapainon” opin mukaan kumpikaan osapuoli ei uskaltaisi laukaista ensi-iskua oman tuhonsa pelossa. MAD:n on väitetty estäneen avoimen sodan kylmän sodan aikana 1950- ja 1960-luvuilla Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä, vaikkakin supervallat kävivät tavanomaisilla aseilla pienempiä sijaissotia eri puolilla maailmaa.

Yhdysvallat itse noudatti operatiivisen ensikäytön doktriinia (first use) koko kylmän sodan ajan. Siihen sisältyi counterforce-painotus, eli vastustajan sotilaallisten kohteiden ja ydinasejärjestelmien tuhoaminen siviilikohteiden sijasta oli etusijalla. Ydinasetehtävät jaettiin kolmeen perustehtävään:[7]

  • tehtävä Alpha: asutuskeskusten ulkopuolella olevien Neuvostoliiton, Varsovan maiden ja Kiinan strategisten ydinaseiden kantolaitteiden tuhoaminen sekä komentokeskusten tuhoaminen, että
  • tehtävä Bravo: Neuvostoliiton, Varsovan maiden ja Kiinan tavanomaisten asevoimien tuhoaminen asutuskeskusten ulkopuolella (kasarmit, lentokentät)
  • tehtävä Charlie: Neuvostoliiton, Varsovan maiden ja Kiinan asutuskeskuksissa olevien ydinaseiden tuhoaminen, sekä 70 % teollisesta infrastruktuurista asutuskeskuksissa.

Tehtäviin laadittiin SIOP-maalitussuunnitelmat.

Ydinaseiden rajoitettua käyttöä alettiin tutkia 1970-luvulla puolustusministeri James Schlesingerin johdolla. Presidentti Nixon hyväksyi tammikuussa 1974 tällaisen rajoitetun suunnitelman, joka tuli tunnetuksi Schlesingerin doktriinina.

Kennedyn hallinnon puolustusministeri McNamara määritteli varmistetun tuhon käsittävän 40 % vastustajan väestöstä ja 70 % teollisuudesta. Yhdysvaltain puolustusministeriö laski tähän tarvittavan 400 kohteensa saavuttanutta yhden megatonnin ydinkärkeä. Eräässä presidentin muistiossa asetettiin Yhdysvaltain ohjusjoukkojen tavoitteeksi, että Neuvostoliitossa oli oltava iskujen päätteeksi vähemmän henkiin jääneitä kuin Yhdysvalloissa. Tämän varmistamiseksi Yhdysvalloilla oli 33 000 kärkeä vuonna 1967 mukaan lukien taktiset ydinaseet.

Ydinsodan seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ydinsota - tai sen välilliset epidemologiset, taloudelliset ja ekologiset vaikutukset - voisi surmata suurimman osan maapallon väestöstä. Ydinsota saattaisi myös kaataa sivilisaation ja väliaikaisesti lopettaa tekniikan kehittymisen.

Suurimpiin kaupunkeihin suunnattuna ydinsota saattaa koko valtion täydelliseen sekasortoon. Hallinnon, talouden, sodankäynnin, koulutuksen, tutkimuksen ja muiden osalta erikoistunein kerros häviää ja seurauksena voi olla koko valtion romahtaminen ja taantuminen paljon alkeellisempaan yhteiskuntamalliin.

Ydinsota aiheuttaa myös laajoja säteilyhaittoja, muun muassa epämuodostumia. Joissakin ydinsodan skenaarioissa on laskettu, että kyseisen ydinsodan seurauksena lapsista syntyy esimerkiksi 5-10 prosenttia epämuodostuneina.

Ydinsodan seurauksena voi mahdollisesti olla ydintalvi. Siinä lukuisten ydinräjähdysten seurauksena maapallo peittyy pölypilveen, joka säilyy ilmakehässä vuosikausia. (vrt. vuoden 536 kaltainen katastrofi.)

Ydinsodan seurauksena myös otsonikerros voi oheta. Tämä aiheuttaa ihosyöpää ja silmäsairauksia eläimille ja ihmisille.

Korkealla ilmakehässä räjäytettyjen ydinaseiden aiheuttama elektromagneettinen pulssi voi tuhota tärkeimmät elektroniset ja sähköiset järjestelmät. Tämä voi lamauttaa tietoyhteiskunnan perustan.

Vaikutus kansanterveyteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska ydinsota sekä tuhoaa suurimman osan yhteiskunnan terveydenhuollon resursseista että aiheuttaa äärimmäisen suuren määrän haavoittuneita, säteilysairaita ja hoitoa tarvitsevia ihmisiä, joudutaan yhteiskunnassa ottamaan käyttöön ns. "triage"-menetelmä. Tällöin hoitoa annetaan ainoastaan niille, jotka hyötyvät hoidosta eniten. Varmasti kuolevat ja ilman hoitoakin paranevat henkilöt jätetään kokonaan ilman hoitoa.

Populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennetussa kirjallisuudessa ydinsodan jälkeistä tilannetta on käsitelty esimerkiksi teoksissa Sotapäivä, Viimeisellä rannalla ja Metro 2033. Eräitä merkittäviä ydinsotaa käsitteleviä elokuvia ovat Tohtori Outolempi, The Day After, Threads, Mad Max ja Terminator-sarjat ja Sotaleikit.

Tietokonepelin keinoin ydinsotaa käsittelevät strategiapeli DEFCON ja Fallout-pelisarja.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]