Uraanikaivos

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rangerin uraanikaivos Australiassa.

Uraanikaivos on alue, jossa kallioperästä louhitaan uraanipitoisia mineraaleja niiden hyödyntämistä varten, pääasiassa ydinpolttoaineen ja viime kädessä ydinenergian tuotannossa. Historiallisesti uraanin kysyntään vaikutti merkittävästi myös ydinaseiden valmistus. Nykyisin maailman ydinasearsenaalien kokonaismäärä on kuitenkin ydinaseriisunnan seurauksena pienenevä, joten ne eivät enää synnytä uraanin nettokysyntää. Puretut ydinaseet toimivat nykyisin myös ydinpolttoaineen lähteenä.[1]

Uraanikaivostoiminta on varsin uutta, sillä ensimmäinen varsinainen uraanikaivos aloitti toimintansa vuonna 1843[2]. Toisen maailmansodan jälkeen toiminta on laajentunut nopeasti. Nykyisin suurimmat tuottajamaat ovat Kanada ja Australia, jotka yhdessä tuottavat suurimman osan maailman uraanista.[3]

Uraanikaivokset voivat olla niin tunnelikaivoksia kuin avolouhoksiakin. Nykyään käytetään myös paikallaan liuottamista eli ISL-menetelmää, jossa perinteinen kaivostoiminta voidaan välttää kokonaan. Suurin osa maailman uraanikaivoksista on kokonaan maanalaisia kaivoksia. Uraani on myös varsin tavallinen sivutuote monissa metalli- ja fosfaattikaivoksissa.

Ympäristönsuojelu uraanikaivoksissa muistuttaa paljolti muita metallikaivoksia, sillä käytetyt kaivumenetelmät ja niistä seuraavat ympäristövaikutukset ovat pääosin samoja. Uraanikaivoksissa käsitellään kuitenkin kivilajeja, jotka sisältävät monesti keskimääräistä enemmän radioaktiivisia aineita, joten toiminnassa täytyy huolehtia säteilyturvallisuudesta sekä työsuojelun että ympäristönsuojelun osalta.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikivälke - mineraali josta uraani löydettiin.
Radium-villityksessä Jáchymoviin rakennettiin terveyskylpylä houkuttelemaan vieraita ympäri maailman aikana, jolloin radiumin vaarallisuudesta ei vielä tiedetty.

Varhaishistoria ja ensimmäinen uraanikaivos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraani alkuaineena tuli tunnetuksi vasta 1700-luvulla, mutta eräät uraania sisältävät mineraalit tunnettiin jo aiemmin. Niitä on käytetty kauan väriaineina lasin valmistuksessa. Vanhin uraanipitoisella väriaineella värjätty lasiesine on löydetty Italiasta Napolin läheltä, ja sen arvioidaan olevan peräisin noin vuodelta 79[5]. Uraaniyhdisteiden käyttö esiteollisella ajalla on kuitenkin ollut varsin vähäistä, eikä uraaniin erikoistuneita kaivoksia ollut ennen 1800-lukua.

Ensimmäinen varsinainen uraanikaivos toimi Jáchymovin, saksalaiselta nimeltään Joachimsthal, kaupungissa Böömin ja Saksin rajaseudulla, nykyisessä Tšekin tasavallassa. Jáchymov on vanha kaivoskaupunki, jossa on toiminut hopeakaivos jo 1500-luvulla. Seudun malmit olivat niin rikkaita, että siitä tuli Euroopan suurin kaivosalue. Jáchymov kasvoi Böömin toisiksi suurimmaksi kaupungiksi muutaman vuosikymmenen kuluessa jääden jälkeen vain Prahasta.

Yksi Jáchymovin alueen geologisista erikoisuuksista oli pikivälke, joka on nimensä mukaisesti mustaa ja kimaltelevaa. Pikivälkkeen ensimmäisen perusteellisen kemiallisen analyysin suoritti saksalainen itseoppinut apteekkari Martin Klaproth vuonna 1789. Pikivälkkeen tiedettiin sisältävän rautaa, sinkkiä ja wolframia, mutta Klaproth löysi myös uuden, aiemmin tuntemattoman metallin. Hän harkitsi sille nimeä klaprothium, mutta päätyi ehdottamaan "väliaikaista" nimeä uraani vasta löydetyn Uranus-planeetan mukaan.

Uraania mainitaan kaivetun tarkoituksella ensimmäistä kertaa Jáchymovin metallikaivoksissa 1843. Kuten usein nykyisinkin, historian ensimmäisessä uraanikaivoksessa uraani oli siis muiden kaivannaisten sivutuote. Myös muita pikivälke-esiintymiä oli löydetty eri puolilta maailmaa siihen mennessä, mutta yksikään niistä ei ollut yhtä rikas kuin Böömissä. Uraanin pääasiallinen käyttötarkoitus oli väriaineena lasi- ja posliinituotteissa.[6][2]

Tuotanto laajenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1896 Henri Becquerel havaitsi ensi kertaa radioaktiivisuuden nimenomaan uraanissa ja vuonna 1898 Marie Curie eristi Jáchymovin pikivälkkeestä uraanin hajoamistuotteen, selvästi sitä radioaktiivisemman radiumin. Samalla radioaktiivisuuteen liittyvä innostus valtasi Euroopan, ja kun radioaktiivisuuden vaarallisuudesta ei ollut tietoa, uraanimalmialueille perustettiin terveyskylpylöitä, niin myös Jáchymoviin.

Radioaktiivisuutensa vuoksi radiumista tuli varsin kysytty alkuaine, jota käytettiin mm. tutkimuksessa, itsevalaisevissa pinnoissa ja maaleissa sekä jopa erilaisissa terveydenhoitotuotteissa. Viimeisimmässä käyttötarkoituksessa se usein oli hyödytöntä tai pahimmillaan vaarallista, mutta radioaktiivisuuden käyttöä kulutustavaroissa ei vielä säädelty lailla.

Uraanimalmeja alettiin kaivaa ympäri maailman radiumin eristämiseksi siitä. Aluksi Itävalta-Unkari toivoi saavansa monopolin Jáchymovin esiintymillä, mutta pian Englannissa, Portugalissa ja Amerikassa oli omaa tuotantoa. 1915 uraania löydettiin Belgian Kongosta, ja pian Belgiassa oli merkittävää radiumteollisuutta. 30-luvulla markkinoille tulivat Kanadan uraaniesiintymät, jotka edelleen tuottavat huomattavan osan maailman uraanista.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat alkoi hankkia suuria määriä uraania atomipommin rakentamiseen tähtäävän Manhattan-projektin tarpeisiin. Belgian Kongon, Kanadan ja Yhdysvaltain omat uraaniesiintymät olivat merkittävässä asemassa sodan aikaisessa uraanituotannossa. Toisen maailmansodan jälkeen uraanintuotanto kasvoi kilpavarustelun myötä ja merkittävää kaivostoimintaa syntyi Neuvostoliittoon, Saksaan ja Australiaan.[6]

Markkinoiden normalisoituminen ja stagnaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraanin kehittyminen kansainvälisesti kaupattavaksi raaka-aineeksi sijoittuu 70- ja 80-luvuille, kun ydinenergian kasvava rauhanomainen käyttö alkoi kuluttaa sotavoimia enemmän uraania. Toisaalta ydinaseriisunnassa saavutetut edistysaskeleet pienensivät osaltaan sotilaallista kysyntää. Suuret määrät asekäyttöä varten varastoitua uraania alkoi tulvia markkinoille. Nykyisin maapallon ydinaseinventaarin kokonaismäärä on supistuva, joten asekäyttö ei enää synnytä uraanin nettokysyntää lainkaan.[1]

80-luvulle tultaessa ydinvoimakeskustelu voimistui, ja ydinvoimatuotannon puolesta ja vastaan argumentoitiin voimakkaasti. Toiset korostivat ydinvoimassa ilmenneen ongelmia kuten ydinonnettomuuksia, toiset taas ydinvoiman ongelmien vähäisyyttä muihin energianlähteisiin verrattuna. Monessa maassa ydinvoima joutui poliittiseen vastatuuleen, eikä ydinvoimaloiden määrä kasvanut enää ennakoidulla nopeudella. Kun sotilaallinen kysyntä hiipui, siviilikysynnän kasvu hidastui ja markkinoilla oli saatavissa runsaasti uraania vanhoista varastoista, uraanin hinta laski historiallisen alhaiselle tasolle yli kahdeksi vuosikymmeneksi. Tänä aikana uusien uraanikaivosten perustaminen sekä uraanin etsintä jäivät selvästi vähemmälle.[4]

Uusi kasvukausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelkästään Kiinassa on vuoden 2004 jälkeen suunniteltu otettavaksi käyttöön yhden ydinvoimalaitoksen verran uutta sähköntuotantoa vuosittain[7]. Samalla kylmän sodan aikana kertyneet uraanivarastot ovat alkaneet ehtyä. Seurauksena kiinnostus uraanin etsintään ja uusien uraanikaivosten perustamiseen on kasvanut huomattavasti viime vuosina.

Uraanin etsintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi nykyaikaisen malminetsinnän työkaluista on lentokoneella tehtävät magnetometriset ja spektrometriset havainnot. Kuvan lentokoneessa magnetometri näkyy peräsimen takana valkoisena puomina. 60-luvulta lähtien ilmamittaukset ovat suuresti helpottaneet ja nopeuttaneet geologien töitä.
Katso myös: Uraanin esiintyminen

Uraanin etsintä muistuttaa pääosin menetelmällisesti muiden malmien etsintää, joskin uraanimalmien tavallisesti hieman korkeampi radioaktiivisuus sallii eräiden säteilymittauksille perustuvien menetelmien käytön. Toisaalta nämä menetelmät ovat tavallisia myös muiden keskimääräistä radioaktiivisempien malmien, esimerkiksi monien kultamalmien etsinnässä.[8]

Malminetsinnän perustana toimii uraanin geologia, jonka perusteella sen tiedetään muodostavan esiintymiä suuremmalla todennäköisyydellä eräissä kivilajeissa ja tietynlaisten olosuhteiden vallitessa. Uraaniesiintymille otollisia ympäristöjä ovat mm. vanhat magmakivet kuten vanhat graniitit, hiekkakivet joihin pohjaveden kemialliset muutokset ovat saattaneet rikastaa uraania, eräät savikivet ja fosfaattikivet sekä inkonformiteettialueet ja alluviumit.

Fysikaalisten mittalaitteiden avulla on mahdollista selvittää kallioperän ominaisuuksia paksunkin maannoksen alta. Pääasiassa käytetään viittä menetelmää:

  1. Magneettiset menetelmät
  2. Sähköiset menetelmät
  3. Gravimetriset menetelmät
  4. Seismiset menetelmät
  5. Radioaktiivisuudelle perustuvat menetelmät

Näitä kaikkia sovelletaan nykyisin pääosin lentomittauksina, lukuun ottamatta gravimetrisiä menetelmiä. Yksityiskohtaisemmat mittaukset on tehtävä maanpinnalla. Kenttätutkimuksissa tyypillisiä uraanin etsinnän työkaluja ovat näytteenottovälineet ja radioaktiivisuuden mittauslaitteet kuten skintillometri ja geigermittari. Näytteiden avulla maastosta voidaan muodostaa karttoja, joista alkuaineiden pitoisuuksien avulla on etsittävissä suunnat joissa uraanin pitoisuudet ovat kasvavia.[9][10]

Lupaavilla paikoilla tehdään kairauksia mineraalinäytteiden saamiseksi syvältä kallioperästä. Jos on syytä epäillä huomattavaa uraaniesiintymää, saatetaan edetä koelouhintaan asti alueen kaivospotentiaalin selvittämiseksi. Kaikkiaan aikaa tarpeeksi rikkaan esiintymän löytämisestä kaivostoiminnan alkuun kuluu tavallisesti noin 20 vuotta.[11][4]

Uraanikaivostoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraanikaivoksen lopputuote on ns. yellowcake, "keltainen kakku", uraanioksidien sekoitus joka on saanut nimensä värinsä takia.

Uraanikaivostoiminta ei eroa paljon muusta kaivostoiminnasta. Kuten kaikkien malmien tapauksessa, lähellä pintaa sijaitsevat uraaniesiintymät hyödynnetään yleensä avolouhosten avulla, kun taas syvemmällä sijaitseviin malmeihin päästään käsiksi tunnelikaivoksissa. Huomattavia avolouhoksia ovat Ranger Australiassa, Rossing Namibiassa ja Saskatchewanin alueen uraanikaivosten pääosa. Maailman suurin tunnettu uraaniesiintymä Olympic Damissa Australiassa on tunnelikaivos, samoin kuin maailman eniten tuottava uraanikaivos Mac Arthur River Kanadassa. Kymmenen suurinta uraanikaivosta tuottaa kolme neljännestä maailman uraanista. Suurimat tuottajamaat ovat Kanada ja Australia.

Uraani esiintyy monesti yhdessä muiden metallien kanssa. Monet uraanikaivokset tuottavat myös muita metalleja sivutuotteenaan, ja uraani on myös tavallinen sivutuote etenkin fosfaatti- ja metallikaivoksissa. Maailman kymmenestä suurimmasta uraanikaivoksesta Olympic Dam tuottaa päätuotteenaan kuparia, Witwatersrand kultaa.

Uraanin kemialliset ominaisuudet sallivat myös paikallaan liuottamisen eli in-situ leachingin (ISL) käyttämisen kaivostoiminnassa. Tällä hetkellä noin 54 % maailman uraanista tuotetaan tunnelikaivoksissa. Noin 30 % saadaan avolouhoksista ja 16 % ISL-menetelmällä.[4]

Kaivuumenetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kaivos

Uraanikaivosten kaivumenetelmät, ISL-kaivoksia lukuun ottamatta, ovat samanlaisia kuin muissakin kaivoksissa. Tunnelikaivoksissa tunnelit rakennetaan poraa ja räjäytä -menetelmällä. Tavoitteena on mahdollisimman pieni kaivosjätteen määrä, joten kallion geologista analyysiä käytetään pitkin tunneloimista apuna tunneleiden ohjaamiseksi kohti rikkaimpia malmeja. Uusia kaivumenetelmiä ovat vesisuihkukaivu yhdistettynä jäädyttämiseen sekä ISL-menetelmän yhdistäminen perinteisiin tunnelikaivoksiin.[12][4]

Sunsetin uraanikaivos Wyomingissa on avolouhos.
Kuvan uraanikaivos Moabissa Utahissa on tunnelikaivos. Hiekkakiviseinämässä näkyvät vaaleat alueet ovat merkkejä pelkistävän veden virtauksesta kallion läpi. Tällaiset virtaukset usein kuljettavat uraania kantavia mineraaleja, jotka saattavat jäädä kiveen muodostaen malmia.

Avolouhoksissa kalliota jyrsitään työkoneilla ja kivimurska kuljetetaan kuorma-autoilla pois. Malmi prosessoidaan ja rikastetaan, sivukivi säilötään väliaikaisesti käytettäväksi kaivoskuopan udelleen täyttämisessä kun malmi on poistettu. Avolouhoksen reunat tehdään porrastetuiksi tasanteiksi, jotta työkoneet pääsevät käsiksi kuopan reunoihin ja autot voivat kulkea luiskia pitkin louhoksen pohjalle asti. Joissain tapauksissa, varsinkin suonimaisissa esiintymissä, louhoksen seinämistä voidaan tehdä pistotunneleita malmin noutamiseksi.[13]

60-luvulla sekä Neuvostoliitossa että Yhdysvalloissa kehitetty ISL-menetelmä perustuu uraanin liuottamiseen kemiallisesti suoraan kalliosta. Heikosti happamalla tai emäksisellä liuoksella, joka johdetaan huokoisen kallion läpi, saadaan uraani eroteltua suoraan mineraaleista. Alipaineella varmistetaan, että irtain liuos saadaan kalliosta hyötykäyttöön. ISL-menetelmällä vältetään perinteisen kaivostoiminnan vaikeudet ja yksinkertaistetaan malmin rikastamista. ISL onkin nopeasti yleistymässä maailman uraanikaivoksissa ja sen avulla uraania voidaan hyödyntää esiintymistä jotka aikaisemmin olisivat olleet epätaloudellisia. Tämän vuoksi myös taloudellisesti käytettävissä olevien uraanivarojen määrä on kasvussa. ISL sopii myös eräissä muissa, muun muassa kulta- ja kuparikaivoksissa käytettäväksi. Varhaisin tunnettu esimerkki paikallaan liuottamisesta on nimenomaan kuparin tuotannosta, jo vuodelta 907 Kiinasta.[14][15]

Tavanomaisissa kaivoksissa uraanimalmi murskataan. Murskasta varsinainen uraani erotellaan liuottamalla ja saostamalla se kemiallisesti niin kutsutuksi "Yellowcakeksi" (engl. keltainen kakku), joka on koostumukseltaan uraanioksideja (pääasiassa U3O8 ja UO2). ISL-menetelmä luonnollisesti välttää murskaamisvaiheen. Yellowcake toimitetaan ydinpolttoainekiertoon väkevöintilaitokselle, jossa uraanin fissiilin isotopiin osuutta lisätään ydinpolttoaineelle riittävään määrään.

Rikastuksessa yli jäävästä lietteestä sakeutetaan jauhettu kiviaines altaissa. Saadut rikastushiekat kootaan kaivosalueelle tehtyihin altaisiin. Lisäaineiden avulla jäte työstetään liukenemattomaksi ja vettä läpäisemättömäksi. Läjitysalueen täytyttyä sen peitetään maa-aineksella.[4]

Uraani sivutuotteena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suhteellisen köyhätkin uraaniesiintymät saattavat olla kannattavia monimetalliesiintyminä. Uraani on varsin tyypillinen sivutuote esimerkiksi kultakaivostoiminnassa. Kulta ja uraani hakeutuvat raskaina metalleina moniin samantyyppisiin mineraaleihin. Uraania myös käytetään hyväksi kullan etsinnässä sillä se on helpompi havaittava radioaktiivisuutensa johdosta. Hyvä esimerkki on Witwatersrandin kaivos Etelä-Afrikassa. Ensimmäisen 60 toimintavuotensa aikana kaivos tuotti lähinnä kultaa, mutta uraanin hinnan noustessa 50-luvulla sen vähäarvoisesta sivutuotteesta, uraanista, tulikin yllättäen haluttu kaivannainen[8]. Myös maailman suurin tunnettu uraaniesiintymä Olympic Damissa Australiassa tuottaa pääasiassa kuparia (75 % tuloista), uraanin (20 %), kullan ja hopean (yhdessä 5 %) ollessa sivutuotteita[16]. Suomessa selvitetään mahdollisuutta aloittaa uraanin talteenotto Talvivaaran nikkelikaivoksessa. Ilman talteenottoa uraani jää kaivosjätteisiin[17].

Fosfaattiesiintymät sisältävät usein huomattavia määriä uraania niiden geologisen historian vuoksi. Fosfaateilla on kysyntää pääasiassa lannoitteina, ja tähän asti niiden uraanisisältö on pääosin jäänyt hyödyntämättä. Uraanin hinnan noustessa sen erottaminen saattaa kuitenkin tulla kannattavaksi, mikä huomattavasti kasvattaisi taloudellisia uraaniesiintymiä entisestään. Esimerkiksi Yhdysvallat pystyisi nykyisellä fosfaattituotannollaan kattamaan koko ydinpolttoainetarpeensa jos erotteluun ryhdyttäisiin.[8]

Työturvallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työturvallisuudesta uraanikaivoksissa huolehditaan suurelta osin samalla tavalla kuin muissakin kaivoksissa. Nykyaikaisessa uraanikaivoksessa pääosa ammatillisista riskeistä on samankaltaisia muiden kaivosten kanssa ja liittyvät tavanomaisiin työtapaturmiin. Kaikkien kaivosten, uraanikaivokset mukaan lukien, työturvallisuus on menneinä vuosikymmeninä parantunut huomattavasti, eivätkä ne enää ole tavallista vaarallisempia työpaikkoja. Kaivosteollisuus yleisesti ottaen on erityisen työturvallisuuteen kohdistuneen panostuksen ansiosta noussut yhdestä vaarallisimmista tuotannon aloista suhteellisen turvalliseksi alaksi työskennellä. Työskentelystä kaivoksissa kerrotaan yleisellä tasolla artikkelissa kaivos. Tässä artikelissa keskitytään uraanikaivostoimintaan ominaisesti liittyvään säteilyturvallisuuteen.[18][19]

Työtapaturmat USA:ssa 2006
Tapaturmaa 200 000 työtuntia kohti[20]
Koko yksityinen sektori 4,4
  Palvelutuotanto 3,9
  Tavaratuotanto 6,0
    Rakentaminen 5,9
    Teollisuus 6,8
    Luonnonvarojen käyttö 4,9
      Maa- ja metsätalous 6,0
      Kaivokset* 3,5
        Uraani[21] 3,9
        Hiili 4,8
        Öljy ja kaasu 2,0
*Sisältää öljyn ja kaasun hankinnan

Uraanikaivoksissa työskentelevien säteilyturvallisuuteen pätevät samat periaatteet kuin muihinkin ammatteihin, joissa ionisoivan säteilyn kanssa ollaan tekemisissä[22]. Näitä ovat oikeutusperiaate, optimointiperiaate ja yksilönsuojaperiaate. Alan kansainvälisistä suosituksista vastaa Kansainvälinen säteilysuojelukomissio ICRP (International Commission on Radiological Protection) ja Suomessa nämä periaatteet on kirjattu Säteilylakiin,[23] jonka 2§ määrää säteilyn käytöstä seuraava:

Säteilyn käytön ja muun säteilyaltistusta aiheuttavan toiminnan tulee, ollakseen hyväksyttävää, täyttää seuraavat vaatimukset:

  • toiminnalla saavutettava hyöty on suurempi kuin toiminnasta aiheutuva haitta (oikeutusperiaate);
  • toiminta on siten järjestetty, että siitä aiheutuva terveydelle haitallinen säteilyaltistus pidetään niin alhaisena kuin käytännöllisin toimenpitein on mahdollista (optimointiperiaate);
  • yksilön säteilyaltistus ei ylitä asetuksella vahvistettavia enimmäisarvoja (yksilönsuojaperiaate).

Uraani itsessään on vain lievästi radioaktiivista ja sitä voi huoletta käsitellä ilman säteilysuojelutoimia. Erittäin rikkaissa malmeissa voi esiintyä suuria määriä radiumia, jolloin suoralla säteilylläkin voi olla merkitystä. Tällöin normaalein säteilysuojelutoimin huolehditaan työturvallisuudesta. Näin rikkaat malmit ovat kuitenkin hyvin harvinaisia. Yleensä merkityksellisin tekijä työntekijöiden säteilyturvallisuuden kannalta on kaivoksen ilma ja etenkin siinä esiintyvä radon.[4][24]

Koska uraanikaivoksissa pääosan työntekijöiden säteilyannoksesta aiheuttaa radon, kiinnitetään myös säteilyturvallisuustoimenpiteiden päähuomio siihen. Radonia on monista kivilajeista ilmaan luonnostaan tihkuva radioaktiivinen kaasumainen alkuaine. Uraanikaivoksissa radonia esiintyy usein, sillä se on uraanin hajoamissarjan tuote. Radonin poistamisesta ilmanvaihdolla täytyy huolehtia paikoissa, joihin sitä voi kertyä haitallisia määriä seisovaan ilmaan. Nykyaikaisessa uraanikaivoksessa radon ei kuitenkaan ole terveyshaitta koska riittävä ilmanvaihto on teknisesti varsin helppoa järjestää. Radon aiheuttaakin nykyisin huomattavasti suuremmat kollektiiviset säteilyannokset hiilikaivoksissa ja radon-ongelmaisissa maanpäälisissä rakennuksissa sijaitsevilla työpaikoilla kuin uraanikaivoksissa.[4][24]

Ilmavirran mittausta maanalaisen uraanikaivoksen ilmanvaihtohormin suulla. Tehokas ilmanvaihto varmistaa alhaisen radonpitoisuuden kaivoksen ilmassa.

Historiallisesti alan työturvallisuudessa on ollut ongelmia juuri riittävän ilmanvaihdon järjestämisessä, joka on johtanut monin paikoin eräiden syöpätyyppien yleistymiseen kaivosmiesten keskuudessa. Esimerkiksi Lounais-Yhdysvaltojen alueella toimineissa uraanikaivoksissa 60- ja 70-luvuilla työskennelleillä navajo-intiaaneilla on todettu lisääntynyt riski sairastua keuhkosyöpään.[25]

Kehitysmaissa esiintyy edelleen monia ongelmia työturvallisuudessa kaikilla aloilla, mikä koskee myös uraanikaivoksia. Esimerkiksi Arevan omistamien tytäryhtiöiden uraanikaivoksilla Nigeriassa on joidenkin raporttien mukaan ollut karkeita työturvallisuuden puutteita. Työntekijöille ei esimerkiksi ole kerrottu tarpeeksi työhön liittyvistä riskitekijöistä.[26]

Nykyisin länsimaissa uraanikaivokset ovat suuren yleisen mielenkiinnon ja tiukan valvonnan kohteena, mistä syystä niissä vallitsee tavallisesti verrattaen korkea työturvallisuus[27]. Australiassa kaikki uraanikaivokset noudattavat työturvallisuusohjesääntöä "Code of Practice on Radiation Protection in the Mining and Milling of Radioactive Ores", jonka määräykset noudattavat ICRP:n suosituksia. Kanadassa työturvallisuusmääräyksistä huolehtii Ydinturvallisuuskomissio (Nuclear Safety Commission), lisäksi tulevat Saskatchewanin provinssin paikallissäädökset, jotka joiltain osin tiukentavat työturvallisuusmääräyksiä.[4]

Uraanikaivokset ovat saaneet myös tunnustusta kaivosalan turvallisimpina työpaikkoina ja työturvallisuuden edelläkävijöinä[27]. Australiassa Rangerin uraanikaivos oli ensimmäinen kaivos maassa joka saavutti National Safety Council of Australian viiden tähden turvallisuusluokituksen, joka tarkoittaa turvallisimpaan viiteen prosenttiin kaivoksista sijoittumista[28]. Kanadassa Arevan uraanikaivokset ovat olleet maan turvallisimpien kaivosten joukossa ja saaneet siitä neljä kansallista ja kaksi alueellista palkintoa[29]. Kanadan toisen merkittävän uraanintuottajan Camecon kaivokset ovat myös saaneet korkeasta turvallisuudestaan Kanadan kaivosyhdistyksen sekä työturvallisuusseuran palkinnot[30].

Pääosa maailman uraanikaivoksista on nykyisin korkeatasoisen työturvallisuuden piirissä. Maailman suurimmat uraanintuottajat ovat Kanada ja Australia[31] Muita yli 1000 tonnia uraania vuodessa tuottavia maita on Kazakstan, Niger, Venäjä, Namibia, Uzbekistan ja Yhdysvallat. Yhdessä ne tuottavat yli 90 % maailman uraanista. Näistä Yhdysvalloissa on voimassa Kanadaa ja Australiaa vastaavat työturvallisuusmääräykset. Kazakstanin ja Uzbekistanin tuotanto tapahtuu ISL-menetelmällä, jossa vältetään useimmat kaivostyön riskit kokonaan, sillä varsinaista kaivamista ei juurikaan tarvita[32][15]. Namibiassa uraanikaivostoiminnasta vastaavan Rössing-yhtiön sisäisen seurannan mukaan työturvallisuus on parantunut viime vuosina huomattavasti. Verrattuna 80-lukuun työtapaturmien määrä on vähentynyt miltei joka vuosi. Nykyisin niiden määrä on vakiintunut noin 80 % aiempaa alhaisemmalle tasolle[33]. Jäljelle jäävien Nigerin ja Venäjän alueelta tietoja on vaikea saada, mutta on syytä epäillä, etteivät menettelyt kaikilta osin vastaa länsimaista työsuojelun tasoa.

Huolimatta viime vuosikymmeninä huomattavasti parantuneesta työturvallisuudesta uraanikaivokset ovat edelleen ydinpolttoainekierron eniten tapaturmia aiheuttava osa. IAEA on arvioinut, että gigawattivuotta kohden koko ydinpolttoainekierrossa aiheutuu 0,07-0,50 kuolemaan johtavaa työtapaturmaa ja lisäksi 0,07-0,37 työperäisen sairauden aiheuttamaa kuolemantapausta. Näistä suurin osa aiheutuu nimenomaan uraanikaivostoiminnasta. Hiilellä tuotetulle energialle vastaavat luvut ovat 0,16-3,20 ja 0,02-1,10, jälleen pääosin hiilikaivosten aiheuttamina. Kokonaisuutena tarkasteltuna ydinenergian tuotanto aiheuttaa suhteessa tuotettuun energiaan vähemmän kuolemaan johtavia työtapaturmia kuin hiili, öljy, kaasu tai uusiutuvat energianlähteet, lukuun ottamatta aurinko- ja tuulivoimaa jotka aiheuttavat yhtä paljon.[34]

Ympäristönsuojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraanikaivosten ympäristövaikutukset ja ympäristöstä huolehtimiseen käytetyt keinot ovat pääasiassa samoja kuin muissakin kaivoksissa. Niiden kaivosten osalta, joissa uraani on sivutuotteena, vaikutukset ja keinot ovat luonnollisesti täsmälleen samoja. Merkittäviä kaivostoiminnassa huolehdittavia seikkoja ovat:

  • Sivukiven ja rikastushiekan läjittäminen ja loppusijoittaminen. Jälkimmäinen tehdään mahdollisuuksien mukaan kaivokseen sen sulkemisen jälkeen.
  • Malmin rikastamisessa käytettyjen haitallisten kemikaalien kierrättäminen, puhdistaminen ja eristäminen ympäristöstä.
  • Pöllyämisen estäminen kiven oikealla käsittelyllä.
  • Suurissa kaivoksissa ekosysteemin elinvoimaisuudesta huolehtiminen maankäytön suunnittelulla.
  • Ääni- ja visuaalisten haittojen minimoiminen, kun kaivos toimii lähellä asutusta.

Nämä kaikille kaivoksille tavalliset piirteet muodostavat myös uraanikaivosten ympäristövaikutusten pääosan. Tässä artikkelissa kuitenkin keskitytään nimenomaan uraanikaivoksille tyypillisiin ympäristövaikutuksiin ja ympäristönsuojeluun. Kaivostoiminnan ympäristövaikutuksista yleisesti kerrotaan tarkemmin artikkelissa kaivos.[35][4][24][27]

Uraanikaivoksia koskevat kaikki kaivostoiminnan turvallisuutta ja ympäristönsuojelua koskevat säädökset. Uraanikaivokset ovat kuitenkin yleisön erityisen kiinnostuksen kohteena, mistä syystä niiden sääntely ja valvonta ovat yleensä muita kaivoksia korkeammalla tasolla. Uraanikaivoksia koskevat kaivos- ja ympäristölakien lisäksi ydinenergiaa ja ydinaineita koskevat lait, määräykset ja suositukset, jotka asettavat niille erityisiä lisävaatimuksia. Täsmälleen samanlaisessa ympäristössä samanlaisia kivilajeja käsittelevät kaivokset pääsevät selvästi vähemmällä valvonnalla ja julkisella huomiolla jos lopputuote sattuu olemaan jotain muuta kuin uraania. Tällaisia kaivoksia ovat monesti esimerkiksi fosfaatti- kulta- ja kuparikaivokset.[27]

Uraanin pääasialliselle käyttötarkoitukselle ydinpolttoaineena on ominaista, että hyvin pienet määrät polttoainetta riittävät tuottamaan hyvin suuria määriä energiaa. 1000 MW ydinvoimalaitos kuluttaa noin 25 tonnia ydinpolttoainetta vuodessa, siis yhden rekkakuormallisen. Polttoaineen valmistamiseksi tarvitaan 125 tonnia luonnonuraania, jollei ydinpolttoainetta kierrätetä. Vertailun vuoksi jos sama energiamäärä tuotettaisiin hiilellä, pitäisi kaivaa neljä miljoonaa tonnia kivihiiltä. Uraanin tuotannon ympäristövaikutuksia siis rajoittaa osaltaan myös yksinkertaisesti tarvittavan kaivostoiminnan vähäinen määrä.[36][37]

Alueelliset erot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten työturvallisuudenkin laita oli, vaihtelevat kaivosten ympäristönsuojelukäytännöt maasta toiseen. Menneinä vuosikymmeninä, ja maissa joissa ympäristönsuojelun taso ei vastaa nykyaikaisia vaatimuksia, on uraanikaivosjätteistä huolehtiminen ollut joskus heikkoa ja näistä tapauksista liikkuu runsaasti kertomuksia: milloin on tuuli levittänyt radioaktiivisia aineita ympäristöön, milloin on pohjavesi saastunut niiden takia. Joskus jäteaineita on käytetty rakennusmateriaaleina. Monet kertomukset pitänevät paikkansa, joskin säteilyvaikutuksia usein liioitellaan.[38]

Nykyisin suurin osa uraanista tuotetaan kuitenkin maissa joissa ympäristön suojelua on kehitetty määrätietoisesti korkealle tasolle. Samat maat, joissa työturvallisuussäädökset ja niiden valvonta ovat korkeatasoisia ovat tyypillisesti myös asettaneet korkean tason ympäristösäädöksiin ja -valvontaan. NEA:n ja IAEA:n tekemä selvitys osoittaa että nykyaikaisen ympäristölupakäytännön piirissä olevat kaivokset OECD-maissa tuottavat uraanin vähäisin terveys- ja ympäristövaikutuksin. Selvitys kuitenkin toteaa historiallisesti esiintyneen heikompiakin käytäntöjä ja arvioi huomattavien parannusten edelleen olevan tarpeen eräissä uraania tuottavissa maissa.[39]

Kaivoshankkeen valmistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikaisen uraanikaivoksen valmistelu alkaa esityöllä ympäristövaikutusten arviointi -raporttia (YVA) varten. YVA on välttämätön edellytys luvan saamiseksi uraanikaivokselle kaikissa OECD-maissa ja ne ovat yleistymässä muuallakin. Ympäristöviranomainen läpikäy ja tarkastaa YVA:n ennen luvan myöntämistä tai epäämistä. Joissain maissa laki edellyttää lisäksi poliittista päätöstä kaivoksen sallimiseksi. Suomessa luvasta päättää Valtioneuvosto ja kaivoksen lupaehtojen täyttämistä valvoo Säteilyturvakeskus. Monet maat, Suomi mukaan lukien, ovat ottaneet käytännöksi myös paikallisen väestön kuulemisen ennen luvasta päättämistä. Eräissä muissa maissa, kuten Australiassa, alkuperäisväestöön kuuluvilla maanomistajilla on valta kieltää omistamiltaan mailta malminetsintä.[39][40][41]

Arkeologeja kaivauksella. Jos YVA:n valmistelussa tehdään arkeologinen löytö, se tutkitaan ja siirretään ennen kaivostoiminnan aloittamista.

YVA:ssa kaivospaikkaa arvioidaan lukuisilla eri tavoilla. Ensiksi käydään läpi alueella mahdollisesti aiemmin tehdyt tutkimukset. Alueen ekologiaan, historiaan, ilmastoon ja muihin ominaispiirteisiin erikoistuneita henkilöitä kuullaan. Myös kaivospaikan luonnonvarat arvioidaan jotta metsien, maa-aineksen tai mahdollisesti muiden malmien hyödyntäminen voidaan järjestää myös kaivoksen perustamisen jälkeen.

Ympäristön kasvit ja eläimistö kartoitetaan perusteellisesti. Erityisesti selvitetään uhanalaisten lajien esiintyminen. Kaivoksen suunnittelu tehdään tavalla, jolla voidaan varmistaa ekosysteemin säilyminen elinvoimaisena ja taata edellytykset uhanalaisten lajien olemassaololle alueella.

Ilmasto ja sää kaivospaikalla selvitetään vuoden tai vuosia kestävän seurannan aikana. Kun ilmaston toiminta alueella tunnetaan, voidaan esimerkiksi sivukivi sijoittaa alueelle, jossa sen suojaaminen pöllyämiseltä on helpointa. Myös ilmanlaatu tutkitaan, jotta kaivoksen toiminnan aikana ilmassa mahdollisesti havaittavat epäpuhtaudet voidaan erottaa alueella jo aiemmin esiintyneistä.

Alueella tehdään arkeologinen ja paleontologinen kartoitus. Niiden tarkoituksena on löytää mahdolliset muinaislöydöt, jotka saattaisivat häiriintyä kaivostoiminnasta. Mahdollisen löydön sattuessa ne pitäisi tutkia ja kuljettaa pois ennen kuin kaivostoiminta voidaan alkaa.

Kaikkiaan mahdollisen kaivospaikan tutkimiseen käytetään vuosia ja kymmeniä eri alojen asiantuntijoita. Jos tutkimusten tulokset kaikilta osin osoittavat kaivostoiminnan olevan turvallisesti mahdollista, viranomaiset voivat myöntää luvan. Kaivoksen toiminnan aikana ympäristön seuranta ja kaivostoiminnan valvonta jatkuvat. Tällöin YVA:ta varten tehdyt selvitykset tarjoavat vertailukohdan, jotta mahdolliset ympäristövaikutukset voidaan tunnistaa ja niihin voidaan puuttua.[42]

Kaivoksen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaivostoiminnan aloittaessaan kaivosyhtiö sitoutuu noudattamaan paikallisia lakeja, määräyksiä ja kaivosluvan ehtoja. Ympäristöluvan säilyttäminen kaivoksella edellyttää että toiminta täyttää turvallisuutta ja ympäristöä koskevat lupaehdot, jotka on määritetty ennen kaivoksen avaamista tehdyn YVA:n perusteella.

Uraanikaivoksen toiminnan aikana sen merkittävimmät ympäristövaikutukset ovat yhteisiä muiden kaivosten kanssa ja niitä käsitellään artikkelissa kaivos. Uraanikaivosten tapauksessa ydinenergiaa ja ydinaineita koskeva lainsäädäntö ja muut säädökset edellyttävät kuitenkin myös uraanin ja uraanimalmin radioaktiivisuuden huomioimisen.[4][24][27]

Uraanikaivosten erityispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaivostoimintaan ei liity ydinreaktioita, joten se ei voi synnyttää radioaktiivisuutta. Sen sijaan sen kuluessa voidaan siirtää luonnossa jo olevaa radioaktiivisuutta paikasta toiseen. Uraanikaivoksissa malmista poistetaan uraani, joka vähentää kallion alkuperäisen aktiivisuuden määrää. Sivukiveen ja rikastusjätteeseen jää kuitenkin radioaktiivisia aineita kuten radiumia, uraani- ja aktiniumsarjan nuklideja ja myös jonkin verran uraania. Sama pätee myös kaikkiin radioaktiivisuutta sisältävissä kivilajeissa toimiviin kaivoksiin, esimerkiksi tyypillisesti fosfaattikaivoksiin, eikä pelkästään uraanikaivoksiin. Kaivos- ja rikastusjätteet sisältävät vain alhaisia pitoisuuksia radioaktiivisuutta, mutta toisaalta kertyvät kivi- ja rikastushiekkamassat saattavat etenkin avolouhosten tapauksessa olla suuria. Radioaktiivisuutta ei voida sinänsä hävittää. Kuten kaikki radioaktiivisuus luonnossa, on rikastusjätteiden ja sivukiven radioaktiivisuus hyvin pitkäkestoista. Sen aktiivisuus laskee oleellisesti vasta muutaman sadan tuhannen vuoden aikana.

Kaivosalueella esiintyvät luonnolliset radioaktiiviset aineet eivät aiheuta haittaa ympäristölle tai ihmisille sen enempää kuin kalliossa ollessaan, ellei aktiivisuutta kulkeudu ympäristöön. Uraanikaivosalueilla radioaktiivisuuden pääväylä ympäristöön on radonin muodossa. Ilman radonpitoisuuden nousu onkin uraanikaivokselle ominaisista ympäristövaikutuksista selvästi merkittävin, sillä se aiheuttaa kaikkein suurimmat säteilyannokset ympäristön asukkaille.[43][44][24][38]

Malmin rikastamisesta kertyvä sivukivi ja rikastushiekka läjitetään kaivosalueelle. Joissain tapauksissa, etenkin tunnelikaivosten ollessa kyseessä, voidaan kaivosjätteet palauttaa kaivokseen sen sulkemisen jälkeen. Tällöin läjittäminen on väliaikainen ratkaisu. Koska uraanikaivoksissa louhitaan radonia muodostavia kivilajeja, jatkuu radonin muodostus myös kaivosjätteessä. Sivukivi ja rikastushiekkaläjät voivat kasvattaa kaivoksen ympäristössä ilman radonpitoisuutta. Oikeilla toimenpiteillä radonin pääsyä ympäristöön on mahdollista vähentää. Näitä toimenpiteitä on syytä soveltaa kaikissa kaivoksissa jotka toimivat radonia muodostavassa kallioperässä, ei pelkästään uraanikaivoksissa.

Todelliset radonpitoisuudet uraanikaivosten ympäristössä jäävät useimmissa tapauksissa UNSCEARin konservatiivista mallia vähäisemmiksi. Kuvassa on esitetty arvio kanadalaisen kaivoksen ympäristön radonpitoisuudesta etäisyyden funktiona verrattuna UNSCEARin malliin.[45]

Radon on jalokaasu, joten se ei reagoi ympäristön aineiden kanssa. Se ei ole kemiallisesti myrkyllinen, eikä se muodosta myrkyllisiä yhdisteitä. Radon ei kerry elimistöön tai ympäristöön, vaan se esiintyy ainoastaan kaasuna. Radonin haitallisuus perustuu yksinomaan sen ja sen hajoamistuotteiden radioaktiivisuuden aiheuttamaan säteilyvaikutukseen.[34][24]

Ympäristönsuojelutoimenpiteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikallinen radonlähde, esimerkiksi rikastushiekkaläjä, voi kohottaa radonpitoisuutta vain läjän läheisyydessä. Etäisyyden kasvaessa pitoisuus laimenee nopeasti saavuttaen lopulta ilmakehän keskimääräisen pitoisuuden. Radonin kokonaismäärään kaivostoiminta ei vaikuta, koska sen syntyminen on täysin luonnollinen prosessi. Kaivostoiminta voi ainoastaan keskittää radonin lähteitä ja siis muuttaa sen pitoisuuksia ilmassa paikallisesti.

Missään tapauksessa radonpitoisuudet eivät kasva niin korkeiksi, että ne aiheuttaisivat vaikutuksia ympäristössä tai aiheuttaisivat ihmisille akuutteja oireita. Radonin vaikutusten torjunta tähtää ihmisten saaman säteilyannoksen minimoimiseen myöhäisvaikutusten estämiseksi. Pitkäaikainen altistuminen korkeille radonpitoisuuksille kasvattaa syöpään sairastumisen riskiä.

Radonin pääsyä ilmakehään voidaan rajoittaa peittämällä kaivosjäte maalla. Pitkäikäisimmänkin radonin isotoopeista puoliintumisaika on neljä päivää[46]. Maakerros radonlähteen ja ulkoilman väillä hidastaa radonin pääsyä ympäristöön tarpeeksi, että suurin osa siitä ehtii hävitä radioaktiivisen hajoamisen kautta. Samalla estetään kaivosjätteiden leviäminen esimerkiksi pöllyämisen kautta. Nykyisin ympäristösäädökset edellyttävät kaivosjätteiden peittämistä.[34][24]

Tyypilliset vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australiassa, Kanadassa, Namibiassa ja Nigerissä tehtyjen mittausten perusteella uraanikaivosten peittämättömien kaivosjäteläjien radonpäästöt vaihtelevat taustasäteilystä erottumattomalta tasolta 35 becquerelliin sekunnissa neliömetriä kohti. Maakerroksella tehokkaasti peitettynä päästöt pienenevät tasolle 0-0,2 Bq/m2s, joka on käytännössä merkityksetön, eikä eroa kaivosalueen maaperän luonnollisista radonpäästöistä.

UNSCEARin tekemän arvion mukaan tyypillinen uraanikaivos aiheuttaa lähialueelleen 80 TBq:n radonpäästöt yhtä gigawattia tuotettua ydinsähköä kohti. Tästä aiheutuu alueen lähialueen asukkaille 0,2 manSv:n kollektiivinen säteilyannos. Jakamalla tämä uraanin tuotannon lähialueilla (alle 100km) todellisuudessa asuvalle väestölle saadaan laskennallinen henkilökohtainen säteilyannos 40 µSv. Näin pienet muutokset säteilyn määrässä paitsi alittavat selvästi viranomaisten asettamat turvarajat niin myös hukkuvat täysin luonnolliseen taustasäteilyyn ja esimerkiksi sen vuodenaikavaihteluun.[47][24]

Uraanikaivoksen sulkeminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun malmi on käytetty loppuun, kaivos suljetaan. Kaivoksen toiminnan aiheuttamat ympäristöhaitat kuten ilmansaasteet, pöly, ääni, maankäyttö ja kemikaalien käsittely tulevat päätökseen. Jäljelle jäävät kaivosjätteet, joiden väliaikainen säilöminen läjitettynä voi päättyä loppusijoitukseen.

Kaivosjätteiden loppusijoituksella on kaksi pääasiallista tavoitetta: entisestään pienentää ympäristöön kulkeutuvia radonpäästöjä sekä palauttaa kaivos- ja läjitysalueet luonnontilaan. Maailmalla yleisimmässä uraanikaivostyypissä eli tunnelikaivoksessa kaivosjätteiden loppusijoitus on suhteellisen helppoa ja halpaa toteuttaa kaivostunneleihin. Tunnelien yläpuolella oleva kallio ja maa tarjoaa luonnollisen esteen radonpäästöille. Avolouhosten tapauksessa kaivoskuoppa täytetään kaivosjätteillä ja peitetään paksulla maakerroksella, joka vähentää radonpäästöjä aivan kuten läjien peittäminen maalla.[4][44][43]

Kaivosjätteiden loppusijoittaminen läjityspaikkoja huomattavasti paksumpien maakerrosten alle vähentää merkittävästi radonpäästöjä ympäristöön. UNSCEAR arvioi tyypillisestä uraanikaivoksesta aiheutuvan sulkemisen jälkeen 0,00075 manSv/a:n kollektiivisen säteilyannoksen tuotettua gigawattivuotta sähköä kohti. Näin pieniä muutoksia säteilytasossa on mahdoton erottaa luonnon taustasäteilystä.[47]

Kaivospaikan ympäristövalvontaa jatketaan kaivoksen sulkemisen jälkeen. Valvonnan tarkoituksena on varmistaa loppusijoituksen ja peittämistöiden tarkoituksenmukainen toimiminen. Viranomainen voi edellyttää kaivoksen käyttäjältä valvontaa minkä tahansa sopivaksi katsomansa ajanjakson verran. Valvonnan merkitys on tällä hetkellä suuri koska kokemusta pitkäkestoisesta loppusijoittamisesta on toistaiseksi rajallisesti. Suomessa STUK:n periaatteellinen kanta on, että valvontaa jatketaan tarvittaessa seuraavaan jääkauteen asti. Kaivospaikan sulkemistöiden ja jälkivalvonnan kustannukset täytyy nykyisin sisällyttää uraanin ja siten viime kädessä ydinsähkön hintaan.[48][38]

Nykyisen tapaista uraanikaivostoimintaa on harjoitettu tähän mennessä niin pitkään, että uraanikaivosten koko elinkaaren vaikutukset, mukaan lukien sulkemisen, alkavat olla kokemusperäisestikin hyvin tunnettuja. Asianmukaisesti suljettuja uraanikaivoksia on maailmalla parikymmentä. Niissä sulkemistöiden kustannukset ovat pääosin liikkuneet välillä 0,1-5 USD tuotettua uraanipaunaa kohti. Sähkön hinnassa tämä merkitsee noin 0,0005-0,03 c/kWh lisähintaa. Suhteessa sähköntuotannon kokonaiskustannuksiin uraanikaivosten asianmukaisen sulkemisen kustannukset ovat vähäpätöiset.[43]

Ongelmatapauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etenkin historiallisesti, aikana ennen nykyaikaista järjestelmällistä ympäristövaikutusten arviointia, on monilla kaivoksilla ympäristöstä huolehtiminen jäänyt kauaksi asianmukaisesta tasosta. Samantapaisiin ongelmiin kiinnitetään nykyisin usein edelleen huomiota kehitysmaissa. Le Monde diplomatique -lehti on raportoinut ongelmista Nigerissä. Maailman uraanintuottajista Niger on kuudennella sijalla 6,9 prosentin osuudella kokonaistuotannosta[49]. Riippumaton ranskalainen tutkimuslaitos Criirad ja ranskalaisjuristien perustama järjestö Sherpa tutkivat alueen uraanikaivosten toimintaa vuosina 2003-2005. Tutkimustulosten mukaan paikallisväestön juomaveden säteilypitoisuus ylittää kansainvälisesti hyväksytyt rajat, joskin tämä ei ole tavatonta alueilla joissa pohjavesi kulkee malmipitoisessa kalliossa riippumatta kaivostoiminnasta. Lehti raportoi myös, että radioaktiivista jätettä on säilytetty taivasalla julkisilla paikoilla jo vuosikymmenien ajan ja säilytetään edelleen ja lisäksi kaivoksilta tulevaa radioaktiivisen lian tahrimaa rautaromua myydään toreilla, josta paikalliset ostavat sitä muun muassa keittiövälineiksi. Tämä luonnollisesti on jyrkästi hyvän säteilyturvallisuuskäytännön vastaista. Lehden mukaan jätteiden säteily aiheuttaa läheltä mitatessa yli satakertaisen gammasäteilytason taustaan verrattuna, mistä syystä jätteet pitäisi siivota pois. Ongelmana ovat myös vakavien keuhko- ja hengityssairauksien lisääntyminen alueella, mikä on tyypillistä kivipölyaltistuksen vuoksi. Potilaita hoitavat sairaalat ovat osin ulkomaisten kaivosyhtiöiden rahoittamia, ja näissä sairaaloissa tauteja on lehden mukaan pidetty systemaattisesti salassa potilailta.[50]

Nykyisin pääosa uraanista tuotetaan kuitenkin maissa, joissa laissa määrätään nykyaikaisesta ympäristölupajärjestelmästä ja -valvonnasta. Uraanituotannon jakautumasta maailmassa kerrotaan edellä tämän artikkelin työturvallisuus -osiossa. Yleensä maissa, joissa on korkea työsuojelun taso, myös ympäristövalvonta on paremmalla tolalla. Yleisesti ottaen uraanikaivosten ympäristönsuojelukäytännöt ja -teknologiat ovat parantuneet merkittävästi menneinä vuosikymmeninä ja ympäristöasioista pidetään verrattaen hyvää huolta kaivosteollisuuden yleiseen tasoon nähden.[39][51][52]

ISL-menetelmä ja ympäristönsuojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ISL-järjestelmän maanpäällisiä osia Tšekissä.

Paikallaan liuottaminen eli ISL-menetelmä poikkeaa merkittävästi perinteisestä kaivostoiminnasta, joten sen ympäristövaikutuksetkin ovat suurelta osin erilaiset. ISL-menetelmä välttää kokonaan monia merkittäviä perinteisen kaivostoiminnan työvaiheita ja näin ollen se aiheuttaa yleisesti ottaen vähemmän haittoja. IAEA:n ISL-turvallisuuskäsikirjan mukaan ISL:n etuja ympäristön ja ihmisten terveyden kannalta ovat sivukiven, rikastusjätteen ja malmipölyn puuttuminen, selvästi pienempi radon-altistus työntekijöille ja ympäristössä, parempi työturvallisuus varsinaisen kaivostyön välttämisen takia sekä alhaisempi vedenkulutus.[32]

Haittapuolena ISL-menetelmään liittyy pohjaveden pilaantumisen riski. IAEA:n mukaan työskentely ISL-tuotannossa on tuotannon ominaispiirteiden johdosta turvallisempaa ja ympäristövaikutukset minimaalisia verrattuina tavanomaiseen uraanikaivostoimintaan.[32]

Ympäristönsuojelu noudattelee ISL-menetelmää käytettäessä samoja YVA:lla määriteltäviä suuntaviivoja kuin muukin uraanikaivostoiminta, joskin menetelmän luonteen takia vaikutukset ympäristöön ovat pääsääntöisesti selvästi vähäisempiä ja eräät, esimerkiksi sivukiven hallintaan liittyvät, asiat voidaan sivuuttaa kokonaan. Säteilysuojelun kannalta suurin merkitys on edelleen radonilla, joskin altistustasot ovat tavallisesti huomattavasti pienempiä.

Erityistä huomiota ISL-menetelmää käytettäessä on kiinnitettävä pohjaveden suojeluun. Käytettävät suojelumenetelmät riippuvat suuresti paikallisesta hydrogeologiasta ja voivat olla myös eri menetelmien yhdistelmiä. Kaikille niille on kuitenkin yhteistä toiminnan suunnittelu turvalliseksi paikallisen ympäristön huomioiden, tarkka ympäristön seuranta järjestelmällisellä näytteenotolla, varautuminen mahdollisiin poikkeamiin etukäteen sekä suunnitelman mukainen puuttuminen jos ongelmia ilmenee.[32]

Eräät ydinvoimaa vastustavat järjestöt, kuten Maan ystävät[53] ja Suomen Luonnonsuojeluliitto[54] ovat kritisoineet ISL-menetelmää toteamalla yritysten käyttävän menetelmää mielellään, koska se on halpa, mutta kun pohjavesien liikkeistä ei ole ollut riittävästi tietoa, on menetelmällä monin seuduin pilattu pohjavesiä Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Australian geologian tutkimuskeskuksen mukaan Australiassa ISL-menetelmän vaikutukset pohjaveteen ovat olleet vähemmän merkityksellisiä, sillä Australiassa uraanikaivosalueiden pohjavesi on suolapitoista ja siten juomakelvotonta.[55]

Uraanin käytön valvonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ydinsulkusopimuksen kattavuus
  Allekirjoittanut ja ratifioinut
  Liittynyt
  Noudattaa liittymättä (Taiwan)
  Vetäytynyt (Pohjois-Korea)
  Ei liittynyt (Intia, Israel, Pakistan)
Ydinainevalvontakäynti ydinvoimalaitoksella Slovakiassa. Kansainvälinen ydinvoimavalvonta keskittyy fissiilien aineiden valvontaan luonnonuraanin sijaan.
Pääartikkeli: Ydinainevalvonta

Uraania louhitaan sen hyödyntämistä varten, pääasiassa ydinpolttoaineen ja viime kädessä ydinenergian tuotannossa. Historiallisesti uraanin kysyntään vaikutti merkittävästi myös ydinaseiden valmistus. Nykyisin kuitenkin maailman ydinasearsenaalien kokonaismäärä on ydinaseriisunnan seurauksena pienenevä, joten ne eivät enää synnytä uraanin nettokysyntää. Puretut ydinaseet toimivat nykyisin myös ydinpolttoaineen lähteenä.[1]

Luonnonuraania ei suoraan voida käyttää useimmissa ydinvoimaloissa, eikä myöskään ydinaseissa, vaan se täytyy rikastaa. Ydinpolttoainekäyttöä varten käytetään yleensä 3-5 prosentin rikastusastetta, ydinaseissa tavallisesti vähintään 95 % rikastusastetta. Näin ollen nämä kaksi käyttötarkoitusta on teknisesti mahdollista erottaa toisistaan valvontatarkoituksissa.[56]

Ydinainevalvonta ei voi perustua uraanin saannin estämiselle, sillä sen hankinta suoraan kallioperästä on mahdollista missä tahansa päin maailmaa. Luonnonuraani rikastamattomana ei kuitenkaan ole fissiiliä, joten ydinainevalvonta voi perustua rikastetun uraanin ja muiden fissiilien aineiden sekä itse rikastamisen valvomiseen. Ydinpolttoaine voidaan erottaa ydinasemateriaaleista valvontatarkoituksissa niiden perustavanlaatuisten fysikaalisten erojen vuoksi, etenkin rikastusasteen.

Tällainen fissiilien aineiden valvonta annettiin YK:n alaisen Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n tehtäväksi ydinsulkusopimuksen 3. artiklassa. Artiklan englanninkielisen tekstin mukaisesti puhutaan IAEA:n Safeguards- eli varmennustoiminnasta kun tarkoitetaan ydinainevalvontaa. IAEA:n valvontaa täydentävät kansalliset ja muut kansainväliset valvontatoimet, joita esimerkiksi Suomen tapauksessa toteuttavat Säteilyturvakeskus ja Euratom. Näin tarkastuksia tekevät useat toisistaan riippumattomat tahot.[57][58][59]

Lähes kaikki maailman maat ovat liittyneet ydinsulkusopimukseen ja tätänykyä allekirjoittajia on 189. Sopimuksen noudattamista valvoo IAEA pitämällä kirjaa fissiileistä materiaaleista ja tekemällä tarkastuksia ydinlaitoksiin allekirjoittajamaissa. Sitä on noudatettu poikkeuksetta, sillä yksikään osallistujamaa ei ole hankkinut ydinasetta. Ydinsulkusopimuksen poikkeuksellinen laajuus ja pitävyys tekevät siitä maailman noudatetuimman aseistariisuntasopimuksen.[60]

Käytännössä Safeguards-valvontaa toteutetaan niin, että maat, joilla ei ole ydinaseita, tarkastetaan niin usein, ettei niiden ole teknisesti mahdollista valmistaa ydinasetta valvontakäyntien välillä niiden hallussa olevista ydinaineista tai niiden lähtöaineista. Nykyisin tarkastuskäyntien välillä tapahtuu myös kaukovalvontaa sinetöidyillä valvontalaitteilla kuten kameroilla. Ydinaineiden kuljetukset maasta toiseen ilmoitetaan etukäteen IAEA:lle.[58]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Schwartz, S.: Atomic Audit. Luku 5. Brookings Institution Press, Washington D.C., USA, 1998, ISBN 0-8157-7773-6.
  2. a b Veselovsky, F. et al.: History of the Jáchymov (Joachimsthal) ore district. Journal of the Czech Geological Society, 42/4, s. 127-132, Praha, 1997, ISSN 1802-6222.
  3. Uranium Supply and Mining. No 2 Nuclear Power, Briefing Report, January 2007
  4. a b c d e f g h i j k l Hore-Lacy, I.: Uranium Mining, Processing and Enrichment. Encyclopedia of Energy, Vol. 6, s. 317-324. Boston University, Boston, USA, 2004, ISBN 0-12-176480-X.
  5. Argonne National Laboratory: Uranium Quick Facts, Chicago, 2007.
  6. a b Goldschmidt, B.: Uranium's Scientific History 1789 - 1939. Uranium Instituten 14. kansainvälinen symposium, Lontoo, 1989.
  7. People's Daily:China ready to start its nuclear power plan. Peking, 7.1.2004.
  8. a b c Deffeyes, K., MacGregor, I.: World Uranium resources Scientific American, Vol 242, No 1, January 1980, s. 66-76, ISSN 0036-8733.
  9. Karhunen, P.: Malminetsijän kiviopas. Geologian tutkimuskeskus, Espoo, 1994.
  10. Geologian tutkimuskeskus: Mineraalien tunnistaminen, Retkeilijän kiviopas,Espoo ,2003, ISBN 951-690-875-6.
  11. Äikäs, O.: Uraaninetsintä havahtui Ruususen unesta nykypäivään, Materia 3/2006, s. 8-12, Vuorimiesyhdistys, ISSN 1459-9694.
  12. Sandvik Tamrock Canada: Drill and Blast Cycle. Mineral Resources Education Program of British Columbia, Vancouver, Kanada, 2002.
  13. Kentucky Geological Survey: Methods of Mining. University of Kentucky, Lexington, Kentucky, USA, 2008.
  14. IAEA: Manual of acid in situ leach uranium mining technology. Wien, 2001, ISSN 1011–4289.
  15. a b Mudd, G.: Tailings & Mine Waste 2000, s. 517-526, Fort Collins, CO, USA, 2000.
  16. Australian Uranium Association: Australia's Uranium Mines, 9/2007, Melbourne, Australia.
  17. Kauppalehti: Talvivaara tutkii uraanin talteenottoa. 09.02.2010.
  18. American Medical Association: Improvements in Workplace Safety — United States, 1900-1999. Journal of the American Medical Association, Vol. 282 No. 4, Chicago, 28.6.1999.
  19. Mine Safety and Health Administration: Injury Trends in Mining. U.S. Department of Labor, Arlington, Virginia, USA, 2008.
  20. Muulle kuin uraanikaivostoiminnalle lähde Bureau of Labor Statistics: Incidence rates of nonfatal occupational injuries and illnesses by industry and case types, 2006. U.S. Department of Labor, Washington D.C., 2007.
  21. Uraanikaivoksille lähde Chao, E. & Stickler, R.: Injury Experience in Metallic Mineral Mining, 2006. Department of Labor, Arlington, Virginia, USA, 2007.
  22. NEA: The Safety of the Nuclear Fuel Cycle. Pariisi, 2005, ISBN 9789264014220.
  23. Säteilyturvakeskus Säteilylaki 27.3.1991/592
  24. a b c d e f g h UNSCEAR: Sources and Effects of Ionizing Radiation, Volume I, Annex E: Occupational radiation exposures. Wien, 2000, ISBN 92-1-142238-8.
  25. S Gottlieb and LA Husen: Lung cancer among Navajo uranium miners. Chest, 1982, nro Vol 81, s. 449-452. Artikkelin verkkoversio.
  26. Jessica Aldred: Awards shine spotlight on big business green record Tuesday January 22 2008 16:07 GMT. guardian.co.uk. Viitattu 12.9. 2008. (englanniksi)
  27. a b c d e IAEA:Proceedings of the International Symposium on the Uranium Production Cycle and the Environment. Wien, 2000.
  28. Energy Resources of Australia: ERA awarded highest safety honour. Darwin, Australia, 1999.
  29. Areva, Cameco: Northern Energy, s. 2. Saskatoon, Kanada, 2007.
  30. Cameco: Annual Report - Responsible Management. Saskatoon, Kanada, 1999.
  31. World nuclear association: World uranium mining, viitattu 11.9.2008
  32. a b c d IAEA: Guidebook on environmental impact assessment for in situ leach mining projects, Luku 3. Wien, 2005, ISBN 92-0-113004-X.
  33. Rössing Mine: Rössing Working for Namibia - Report for Stakeholders, s. 9. Swakopmund, Namibia, 2004.
  34. a b c IAEA: The Safety of Nuclear Power, luku 4, Annex 3. Wien, 1992, ISBN 92-0-100192-4.
  35. Montana State University:Environmental Impacts of Mining. Bozeman, Montana, USA, 2004.
  36. NEA: Nuclear Power in Competitive Electricity Markets, s.49. OECD, Pariisi, 2000.
  37. NEA: Nuclear Electricity Generation: What Are the External Costs?, Annex 1. OECD, Pariisi, 2000, ISBN 92-64-02153-1.
  38. a b c Uraanikaivosjätteet (PDF) 27. helmikuuta 2006. Säteilyturvakeskus. Viitattu 16.6.2008.
  39. a b c NEA & IAEA: Environmental Activities in Uranium Mining and Milling Activities, Luku 2. OECD, Pariisi, 1999, ISBN 92-64-17064-2.
  40. Söderholm, K.: Edellytykset uraanikaivostoiminnalle Suomessa. Suomen Atomiteknillisen Seuran seminaari, Helsinki, 31.5.2006.
  41. Northern Land Council: Doing Business on Aboriginal Land. Darwin, Australia, 2003.
  42. Finch, J.:Powertech Uranium: Permitting US Mining is a Complex Process. Seeking Alpha, 2007.
  43. a b c Metzler, R.: Uranium Mining: Environmental Impact. Encyclopedia of Energy, Vol. 6, s. 299-315, Boston University, Boston, USA, 2004, ISBN 0-12-176480-X.
  44. a b IAEA: Management of Radioactive Waste from the Mining and Milling of Ores, luvut 1 ja 4. Wien, 2002, ISBN 92-0-115802-5.
  45. Chambers, D. et al.: Long Term Population Dose due to Radon (Rn-222) Released from Uranium Mill Tailings, Impact of new environmental and safety regulations on uranium exploration, mining, milling and management of its waste. IAEA, Wien, 2001.
  46. Nuclear Data Evaluation Lab:Table of Nuclides. Korea Atomic Energy Research Institute, Seoul, 2000.
  47. a b UNSCEAR Sources and Effects of Ionizing Radiation, Volume I, Annex C:. Wien, 2000, ISBN 92-1-142238-8.
  48. IAEA Communication on Nuclear, Radiation, Transport and Waste Safety: A Practical Handbook, luku Uranium Mining and Milling. Wien, 1999, ISSN 1011-4289.
  49. Iancu, I. et al.: Survey of Energy Resources 2010. s. 203, World Energy Council, Lontoo, 2010. ISBN: 0 946121 26 5
  50. Anna Bednik: Taistelu uraanista. Le Monde diplomatique, elokuu 2008, nro VII, s. 47-55. Keuruu: Into kustannus Oy.
  51. Ripley, E.: Environmental Effects of Mining. St. Lucie Press, USA, 1996, ISBN 1-884015-76-X.
  52. Knapp, R.: Trends in Tailigs Management Practice within the Uranium Industry, proceedings of the International Symposium on Tailings and Effluent Management, Halifax, August 20-24, 1989, ISBN 0080372899.
  53. Friends of Earth Australia: In-Situ Leach (ISL) Uranium Mining Method Far From 'Benign'.
  54. Heikki Simola, Esko Joutsamo: Suomen luonnonsuojeluliiton lausunto, kappale "Uraanin louhinta" 28.2.2001. Suomen luonnonsuojeluliitto r.y.. Viitattu 12.9. 2008.
  55. Lambert, I. et al.: National In Situ Leach Uranium Mining Best Practice Guide: Groundwaters, Wastes and Radiation Protection, s. 3-4, Draft, Geoscience Australia, 1.6.2009.
  56. Lamarsh, J.: Introduction to Nuclear Engineering, Reading, MA, USA, 1983, ISBN 0-201-82498-1.
  57. Suomen lakikokoelma: Sopimus ydinaseiden leviämisen estämisestä, 1970.
  58. a b Fischer, D.: History of the International Atomic Energy Agency - The First Forty Years. Wien, 1997. ISBN 92-0-102397-9
  59. Säteilyturvakeskus: Valvontamenetelmät. Helsinki, 2009.
  60. mm. Yhdistyneet kansakunnat: 2010 Review Conference of the Parties to the Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons - Background. New York, 2010.
    US Delegation to the 2010 NPT Conference: Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons. US State Department, Washington DC, 2010.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uraanikaivos.