NOFX

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
NOFX
(1983– )
NOFX.jpg
Tiedot
Tyylilaji: Skate punk, Punk rock
Kotipaikka: Kalifornia, Yhdysvallat
Laulukieli: englanti
Jäsenet
Fat Mike  
El Hefe  
Eric Melvin  
Erik Sandin  
Levy-yhtiöt
Epitaph Records  
Fat Wreck Chords  

NOFX on vuonna 1983 perustettu punk-yhtye San Franciscosta, Yhdysvalloista. Yhtye on julkaissut kymmenen studioalbumia ja myynyt maailmanlaajuisesti yli kuusi miljoonaa äänitettä.[1] NOFX on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä indie-yhtyeistä maailmassa.

Yhtyeen musiikki koostuu monista erilaisista aineksista, kuten melodisesta hardcoresta, skate punkista ja ska-musiikista. Sanoitukset ovat satiirisia ja käsittelevät muun muassa politiikkaa, yhteiskuntaa, erilaisia alakulttuureita, rasismia, musiikkiteollisuutta ja uskontoa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NOFX (El Hefe, Erik Sandin, Fat Mike) Leedsin festivaalissa, Englannissa, 2005

Alkuajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitaristi Eric Melvin ja rumpali Dillon perustivat NOFX:n vuonna 1983 Los Angelesissa. Kokoonpanoon valittiin myöhemmin Steve Kidwiller sekä False Alarm -yhtyeeseen kuulunut basisti Mike "Fat Mike" Burkett. Mike ja Eric olivat tavanneet muutamaa vuotta aiemmin skeittausharrastuksen parissa. Mike oli kirjoittanut aikaisemmin muutamia kappaleita. Eric puolestaan teki kappaleen nimeltään "Take Part", joka kuulosti huonolta versiolta Monkeesin "Steppin' Stonesta".

Yhtyeen alkutaival oli vaikeuksien siivittämä. Jo ensimmäisten harjoitusten jälkeen rumpali Dillon erosi yhtyeestä, ja tilalle valittiin Caustic Cause -yhtyeestä Erik Sandin. Steve Kidwiller ei saanut kyytiä harjoituksiin kotoaan Orangen piirikunnasta - NOFX oli neljän hengen yhtye, mutta Steve ei ollut päässyt vielä yksiinkään harjoituksiin.

Melvin ja Burkett viettivät aikaa usein Burkettin luona kuunnellen punk-musiikkia. Melvin keksi nimen NO-FX, joka valittiin yhtyeen nimeksi. Yhtyeen nimi tulee bostonilaisen hardcore-yhtyeen, Negative FX:n, nimestä.

Ensimmäinen esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NOFX:n ensimmäinen esiintyminen oli Cathay de Grande -klubilla. Jäsenten ystävien yhtye Justice League esiintyi kyseisessä paikassa, ja NOFX sopi soittavansa ystäviensä soittimilla näiden esiinnyttyä. Mukana oli vain kolme jäsentä - Fat Mike, Melvin ja Sandin. He esittivät neljä kappaletta, jotka olivat itse asiassa ainoat, jotka he tuolloin pystyivät soittamaan. Kidwillerin kuultua muiden esiintyneen ilman häntä hän erosi yhtyeestä. Vuosien jälkeen Justice League kehui esiintymistä NOFX:n parhaaksilähde?.

Ensimmäinen äänite[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1983 NOFX äänitti ensimmäisen demonauhansa, jonka tuotti Germs-yhtyeen rumpali Don Bolles. Palkkioksi yhtyeen jäsenet ostivat Bollesin autoon bensiiniä. Fat Mike ja Melvin aikoivat aluksi jakaa laulamisen, mutta koska Melvin osasi juuri ja juuri soittaa kitaraa, Fat Mikestä tuli laulaja. Demon äänitysten jälkeen NOFX alkoi jakaa mainoksia, joissa kehotettiin lähettämään yhtyeelle tyhjä C-kasetti, johon he nauhoittaisivat demon kappaleet.

Kiertueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NOFX alkoi saada kirjeitä ihailijoiltaan. Eräs mies Boisesta lupasi maksaa 200 Yhdysvaltain dollaria autotalliesiintymisestä. Pojat sopivat esiintymiset myös Ashlandiin, Portlandiin, Renoon ja Oregoniin. Keikkabussina toimi Melvinin vanhempien auto. Matkalla Renoon jäsenet yöpyivät paikallisen tuttavan luona, joka ei sallinut tuoda tyttöjä taloon. Yhtye ei noudattanut sääntöä, jonka seurauksena tuttava suuttui ja heitti yhtyeen aamulla ulos. Boisessa NOFX esiintyi erään Bradin autotallissa. Yleisönä oli paikallisia punkkareita. Illan päätteeksi Brad maksoi jäsenille vain neljäsosan luvatusta esiintymispalkkiosta ja pahoitteli huonoa rahatilannettaan. Kiertue jatkui Portlandissa Satyricon-klubilla. Siellä esiintyi myös Oily Bloodmen, jonka laulajan luona jäsenet yöpyivät.

Ensimmäisen kiertueen viimeinen esiintyminen oli Ashlandissa, missä NOFX soitti Society Threat -nimisen yhtyeen kanssa. Paikalle tulivat lähes kaikki Ashlandin nelisenkymmentä punkkaria. Paluumatkalla yhtye pysähtyi San Franciscossa, jossa poliisi huomautti väärin pysäköidystä autosta - mutta jätti kuitenkin sakottamatta yhtyettä, koska jäsenet olivat ensi kertaa kaupungissa.

Fat Mike varasi koko kesän 1985 täyteen autotalli- ja kellarikeikkoja. Sandin ei päässyt mukaan, koska hän muutti Santa Barbaraan. Hänen paikalleen otettiin paikallinen Scott Sellers. Fat Mike oli ostanut Dodge-pakettiauton, joka hajosi matkan aikana useita kertoja - lähes kaikki koria lukuun ottamatta oli vaihdettava. Auton kylkeen maalattu valtava NOFX-graffiti kiinnitti poliisin huomion ja johti lukuisiin tarkastuksiin matkan aikana. Keikkapaikat eivät olleet häävejä – yhtye soitti muun muassa kellareissa ja vietti yleensä esiintymistä seuranneen viikon järjestäjän luona. Palkkiota yhdestä esiintymisestä maksettiin noin 60 dollaria.

Rumpali Sellers muutti San Diegoon, ja hänen tilalleen valittiin Scott Aldahl 1986. NOFX etsi uuden laulajan ja mukaan tuli tällä kertaa Dave Allen. Tämä kokoonpano pysyi koossa lyhyen ajan, vain noin kaksi viikkoa.

NOFX lähti kiertueelle Entropyn kanssa Lounais-Yhdysvaltoihin. He soittivat muutamia keikkoja myös Scared Straightin ja Grimin kanssa. Nyt mukana oli muun muassa jäsenten tyttöystäviä, yhteensä 12 henkilöä. Uudenvuoden keikalla Dallasissa Melvin ajautui tappeluun erään skinheadin kanssa kesken esiintymisen. Kiertue päättyi ikävään välikohtaukseen.

Kiertueen jälkeen laulaja Allen menehtyi autokolarissa oltuaan yhtyeessä vain muutaman kuukauden. Kokoonpano kävi jälleen läpi merkittäviä muutoksia - Fat Mike muutti San Franciscoon opiskelemaan ja Scott Aldahl erosi yhtyeestä. Sandin oli edelleen Santa Barbarassa ja alkoi neuvotella paluustaan NOFX:iin. Lopulta hän muutti takaisin. Fat Mike jatkoi yhtyeessä, mutta yhtye tarvitsi toisen kitaristin. Tehtävään valittiin Dave Casillas, joka oli soittanut ennen yhtyeessä nimeltä Rat Pack sekä joissain Oxnardin alueen kokoonpanoissa. Tällä ryhmällä he tekivät kaksi kiertuetta USA:ssa ja lähtivät ensimmäiselle Euroopan-kiertueelleen.

Ensimmäinen pitkäsoitto, Liberal Animation nauhoitettiin vuonna 1988 Bad Religion-yhtyeen Brett Gurewitzin kanssa. Dave Casillas oli vielä mukana nauhoituksissa. Vaikka albumin nimi ja jotkut sanoitukset pilkkaavat eläinten oikeuksia ja vegetarismia, Fat Mike sanoo ryhtyneensä kasvissyöjäksi kirjoitettuaan albumin kappaleet. Samalla tehtiin myös versio toisesta albumista S/M Airlinesista, joka oli puolitettu Drowning Rosesin kanssa ja tehty 7”-levylle.

Eurooppaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NOFX oli Yhdysvaltojen-kiertueella itärannikolla, kun Fat Mike soitti Saksaan keikka-agentille, jonka he olivat tavanneet pari kuukautta aikaisemmin. Agentti oli varannut kiertueen Adolescents-nimiselle yhtyeelle, mutta he peruuttivat viime hetkellä. Vaikka NOFX ei ollut läheskään yhtä suosittu kuin Adolescents, agentti halusi välttämättä mukaan yhdysvaltalaisen yhtyeen, ja NOFX sopi tehtävään mainiosti. Saksalainen Drowning Roses oli myös mukana kiertueella. Juuri ennen kuin yhtye lähti USA:sta, Dave Casillas joutui onnettomuuteen, josta hän selvisi vähillä vammoilla. Vähän ajan päästä hän erosi yhtyeestä motivaatiopulan takia. Hän halusi juhlia ja pitää hauskaa muttei panostaa musiikkiin vakavasti. Melvinin tuttava Steve Kidwiller palasi kitaristiksi yhtyeeseen.

Toinen albumi, S/M Airlines, ilmestyi vuonna 1989. Ennen julkaisua NOFX teki kiertueen USA:ssa ja Kanadassa. Parin kuukauden kuluttua he lähtivät puolentoista kuukauden ajaksi Eurooppaan esiintymismatkalle.

Vuonna 1991 levytettiin kolmas albumi nimeltä Ribbed. Albumin kansikuvan ideoi Steve Kidwiller. Sen jälkeen NOFX lähti Yhdysvaltojen-kiertueelle ja taas Eurooppaan Bad Religionin, The Leaving Trainsin ja Mudhoneyn kanssa. Kidwiller halusi pitää taukoa yhtyeestä, ja hänen tilalleen otettiin Sandinin ystävä, juutalaistaustainen Aaron Abeyta. Hänelle annettiin lempinimi El Hefe, koska hän oli yhtyeen taitavin soittaja. Tästä huolimatta Fat Mike kirjoitti edelleen kaikki vuoden 1992 EP:n, The Longest Linen, sävellykset paitsi rasistisen kappaleen Kill All the White Men.

Kaupallinen läpimurto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasta vuonna 1994 Punk in Drublic -albumin ilmestyttyä NOFX teki kaupallisen läpimurron. Albumi myi kultaa, vaikka se sisältää rasistisia viittauksia valkoisia kohtaan, kuten kappale Don't Call Me White. Samalla hetkellä pop punk oli Offspringin ja Green Dayn valtavan menestyksen vuoksi suositumpaa kuin koskaan. Punk In Drublicia seurasi hivenen rauhallisempi Heavy Petting Zoo, ja vuonna 1997 ilmestyi So Long and Thanks For All the Shoes, jolla NOFX palasi jälleen nopeamman punk-musiikin pariin. Vuonna 1999 yhtye julkaisi albumin nimeltä The Decline, jonka sanoitukset käsittelevät kyynisesti yhteiskunnan ongelmia.

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NOFX–kokoonpanot kronologisesti
(1983-)
  • Erik Sandin - rummut
  • Eric Melvin - kitara
  • Fat Mike - basso, laulu
(1985-)
  • Scott Sellers - rummut
  • Eric Melvin - kitara
  • Fat Mike - basso, laulu
(1986)
  • Scott Aldahl - rummut
  • Dave Allen - laulu
  • Eric Melvin - kitara
  • Fat Mike - basso
(1986-)
  • Erik Sandin - rummut
  • Eric Melvin - kitara
  • Fat Mike - basso, laulu
  • Dave Casillas - kitara
(1989-)
  • Erik Sandin - rummut
  • Eric Melvin - kitara
  • Fat Mike - basso
  • Steve Kidwiller - kitara
(1991-)
  • Erik Sandin - rummut
  • Eric Melvin - kitara, harmonikka, haitari, laulu
  • Fat Mike - basso, laulu
  • El Hefe - kitara, trumpetti, laulu

Viimeisin kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Erik Sandin - rummut
  • Eric Melvin - kitara, harmonikka, haitari, laulu
  • Fat Mike - basso, laulu
  • El Hefe - kitara, trumpetti, laulu

Entiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Steve Kidwiller - kitara
  • Dave Casillas - kitara
  • Scott Aldahl - rummut
  • Dave Allen - laulu
  • Scott Sellers - rummut

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Live-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • I Heard They Suck Live!! - 1995
  • They've Actually Gotten Worse Live! - 2007

EP:t[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • NOFX - 1985
  • So What If We're On Mystic - 1986
  • The P.M.R.C. Can Suck On This! - 1987
  • Split with Drowning Roses - 1988
  • The Longest Line - 1992
  • Liza And Louise - 1992
  • Don't Call Me WHite - 1994
  • Leave It Alone - 1995
  • HOFX - 1995
  • Fuck The Kids - 1996
  • All Of Me - 1996
  • The Decline - 1999
  • Timmy The Turtle - 1999
  • Louise And Liza - 1999
  • Bottles To The Ground - 2000
  • Pods And Gods - 2000
  • Fat Club 7 - 2001
  • Surfer - 2001
  • Regaining Unconsciousness - 2003
  • 13 Stitches - 2003
  • 7" of the Month Club - 2005/2006
  • Never Trust A Hippy - 2006
  • Cokie The Clown - 2009
  • Hardcore - 2011

Kokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maximum Rocknroll - 1992
  • 45 Or 46 Songs That Weren't Good Enough To Go On Our Other Records - 2002, tuplalevy
  • 22 Songs That Weren't Good Enough To Go On Our Other Records - 2002, rajoitettu julkaisu keltaisella vinyylillä
  • The Greatest Songs Ever Written (By Us!) - 2004
  • The Longest EP - 2010

Splitit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Drowning Roses/NOFX Split - 1988
  • BYO Split Series, Vol. 3 (split Rancid - 2002

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta NOFX.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. NOFX: Stickin' in my eye. Total Guitar, kesäkuu 2007, nro 163, s. 96. (englanniksi)
  2. http://www.fatwreck.com/news/detail/494