Rush (yhtye)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rushlogo.JPG
Rush Milanossa syyskuussa 2004. Alex Lifeson, Geddy Lee ja Neil Peart.
Rush Milanossa syyskuussa 2004. Alex Lifeson, Geddy Lee ja Neil Peart.
Tiedot
Toiminnassa: 1968
Tyylilaji: progressiivinen rock
hard rock
heavy metal
Kotipaikka: Kanadan lippu Toronto, Ontario, Kanada
Laulukieli: englanti
Sivusto: www.rush.com
Jäsenet
Geddy Lee basso, laulu, koskettimet
Alex Lifeson kitara
Neil Peart rummut
Entiset jäsenet
John Rutsey rummut (1968-1974)
Jeff Jones basso (1968)
Levy-yhtiöt
Mercury Records  
Atlantic Records  

Rush on vuonna 1968 perustettu kanadalainen rockyhtye, joka usein yhdistetään progressiiviseen rockiin. Syynä tähän ovat muun muassa yhtyeen 1970-luvulla julkaisemien albumien käsittelemät teemat ja pitkät, usein tarinalliset kappaleet. 1980-luvulle tultaessa nämä nimenomaiset progressiivisen rockin tunnusmerkit kuitenkin katosivat hiljalleen Rushin albumeilta. Rushin musiikkia ja progressiivista rockia yhdistäviksi tekijöiksi ovat tämän jälkeen jääneet sävellysten monimutkaisuus ja soiton virtuoosimaisuus.

3. lokakuuta 2012 Rush valittiin Rock and Roll Hall of Fameen.[1] Jäsenet ovat tunnettuja soittotaidostaan ja ovatkin hyvin arvostettuja nimenomaan muusikoiden keskuudessa. Monien eri yhtyeiden jäsenet Suomessa ja ulkomailla mainitsevat Rushin esikuvikseen. Kotimaassaan Kanadassa yhtyeen jäsenet ovat kansallissankareiden asemassa, mistä osoituksena 1994 heille myönnettiin korkein mahdollinen kunniamerkki Order of Canada.

Rushin albumeja on myyty lähes 50 miljoonaa kappaletta. Rush on täten eniten albumeja myynyt kanadalainen yhtye. Yhdysvaltain markkinoilla Rush on saavuttanut kolmanneksi eniten peräkkäisiä kultalevyjä. Enemmän kultalevyjä ovat myyneet vain The Beatles ja The Rolling Stones. Yhtyeen menestyksekkäimpiä levyjä ovat olleet multiplatinaa myyneet Moving Pictures (1981) ja 2112 (1976).

Rush on ollut myös vuosikymmeniä Yhdysvaltain suurimpia konserttiakteja. Vuonna 2010 Rush oli USA:n 5. tuottoisin artisti/yhtye lipputuloissa per konsertti mitattuna. [2]


Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset vuodet 1968-1976[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen ensimmäisessä kokoonpanossa soittivat Alex Lifeson (kitara), Jeff Jones (basso ja laulu) ja John Rutsey (rummut). Muutaman viikon päästä yhtyeen perustamisesta Jones lähti yhtyeestä ja hänet korvasi Geddy Lee, Alex Lifesonin pitkäaikainen koulukaveri. Yhtyettä manageroi Torontosta kotoisin oleva Ray Danniels, joka oli käynyt katsomassa useita yhtyeen esiintymisiä.

Hiottuaan soittotaitojaan baareissa ja kouluissa pidetyillä esiintymisillä Rush julkaisi ensimmäisen singlensä "Not Fade Away" vuonna 1973. Kappale oli cover-versio Buddy Hollyn kappaleesta, mutta singlen b-puolella oli Leen ja Rutseyn säveltämä ja sanoittama "You Can't Fight It". Single menestyi vaatimattomasti. Levy-yhtiön välinpitämättömyyden vuoksi yhtye perusti oman, itsenäisen levy-yhtiönsä, Moon Recordsin. Yhtye julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 1974. Albumi ei ollut menestys ennen kuin ohiolainen radioasema WMMS valitsi soittolistalleen albumin kappaleen "Working Man". Kappale sai suosiota hard rock -piirien keskuudessa ja sitä luultiin jopa uudeksi Led Zeppelinin kappaleeksi. Levy-yhtiö Mercury Records tarjoutui julkaisemaan albumin Yhdysvalloissa.

Albumin Yhdysvaltojen julkaisun jälkeen, 1974, Rushin ja rumpali Rutseyn tiet erkanivat terveydellisten vaikeuksien takia. Hänellä oli diabetes ja hän ei hoitanut sitä hyvin. (John Rutsey kuoli 11.05.2008.) Lifeson ja Lee päättivät järjestää koesoittotilaisuuden, jonka perusteella he valitsivat uudeksi rumpalikseen Neil Peartin. Tästä lähtien yhtyeen kokoonpano on pysynyt täysin muuttumattomana. Peartistä tuli samalla myös yhtyeen uusi sanoittaja, koska alkuperäislyyrikko Leellä ei ollut kiinnostusta sanoitusten kirjoittamiseen. Lee ja Lifeson päättivät keskittyä musiikillisten näkökantojen luomiseen.

Rush julkaisi toisen albuminsa, Fly By Nightin, vuonna 1975. Yhtye alkoi rakentaa musiikillisesti monimutkaisempia ja moniosaisempia kappaleita, kuten "By-Tor and the Snow Dog". Yhtye julkaisi vielä samana vuonna kolmannen albuminsa Caress of Steel, jolla yhtye alkoi tehdä entistä monimutkaisempia ja pidempiä sävellyksiä. Albumi sai kriitikoilta ja yleisöltä heikon vastaanoton. Tämä johti levy-yhtiön painostamaan Rushia julkaisemaan radioystävällisemmän albumin. Yhtye ei huomioinut levy-yhtiönsä toiveita, vaan sävelsi seuraavalle albumilleen, 2112:lle yli 20 minuuttia kestävän seitsemään osaan jaetun albumin nimikkokappaleen. Askel entistä kauemmas radioystävällisyydestä osoittautui yllättäen Rushin ensimmäiseksi suurmenestykseksi. 2112 oli ensimmäinen albumi, joka myi yhtyeen kotimaassa Kanadassa platinalevyyn oikeuttavan määrän.

Progressiivisen rockin kausi 1977-1981[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2112-albumin julkaisun jälkeen Rush vetäytyi Isoon-Britanniaan levyttämään A Farewell to Kings -albumia vuonna 1977 ja Hemispheres-albumia Walesiin vuonna 1978. Näillä kahdella albumilla yhtye laajensi progressiivisten elementtien käyttöä musiikissaan. Entistä suuremman roolin saaneet kosketinsoittimet, useita minuutteja kestävät konseptien ympärille rakennetut kappaleet ja tekniset, monimutkaiset sävellykset muodostuivat Rushin tavaramerkiksi 1970-luvun lopulla. Alex Lifeson alkoi käyttää klassisia ja 12-kielisiä kitaroita, Geddy Lee käytti soitossaan bassojalkioita ja Neil Peart lisäsi rumpusettiinsä esimerkiksi lehmänkelloja, gongeja ja triangeleja. Neil Peartin sanoitukset ottivat aiempaa enemmän vaikutteita tieteiskirjallisuudesta.

Permanent Waves -albumin myötä Rushin musiikki koki muutoksia. Kappaleet olivat entistä lyhyempiä, niissä oli aiempaa enemmän syntetisaattoreita ja kappaleet saivat vaikutteita esimerkiksi reggaesta. Peartin sanoitukset saivat aikaisempaa enemmän vaikutteita humanistisista, sosiaalisista ja tunteellisista elementeistä. Albumin kappaleet "The Spirit of Radio" ja "Freewill" auttoivat nostamaan Permanent Wavesin Yhdysvaltojen viiden myydyimmän albumin joukkoon. Molempia kappaleita soitetaan edelleen runsaasti kanadalaisilla radiokanavilla ja erityisesti "The Spirit of Radio" on soitettu monesti yhtyeen konserteissa.

Rushin saavutti suosionsa huipun albumilla Moving Pictures, jonka muun muassa Allmusic.com luokittelee "yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi hard rock -albumiksi".[3] Albumi jatkoi musiikillisesti pohjimmiltaan samalla linjalla kuin Permanent Waves, mutta kappaleissa oli enemmän helposti omaksuttavia, radioystävällisiä pop-elementtejä ja jälleen lisää syntetisaattoreita. Albumin aloituskappale "Tom Sawyer" luetaan yhtyeen tunnetuimpiin. Muita tunnettuja albumin kappaleita ovat muun muassa "Limelight", "Red Barchetta" ja instrumentaali "YYZ". YYZ on Toronto Pearson International Airportin IATA-morsekooditunnus, ja kappale alkaa kyseisellä koodilla "-.-- / -.-- / --..". Moving Picturesin kappale "The Camera Eye" on yhtyeen viimeisin yli 10 minuutin kestoinen kappale. Moving Pictures nousi Billboardin kolmanneksi myydyimmäksi albumiksi ja se on myynyt tähän mennessä nelinkertaista platinaa.

Syntetisaattoriaikakausi 1982-1989[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen musiikkityyli muuttui jälleen Signals-albumin myötä. Syntetisaattoreita oli aiemmin käytetty Rushin musiikissa lähinnä taustalla, mutta Signalsin myötä niiden rooli korostui merkittävästi. Esimerkiksi "Subdivisions"-kappaleessa päämelodiat rakentuvat syntetisaattoreiden ympärille kitaran väistyessä aiempaa syrjemmäs soittamaan yksinkertaisia sointuja ja sooloja. Kappaleessa "Losing It" käytetään syntetisaattoreiden lisäksi myös sähköviulua. Kappaleet kuten "Digital Man" ja "The Weapon" toivat esille yhä enemmän yhtyeen saamia vaikutteita reggaesta, skasta ja funkista. Grace Under Pressure jatkoi musiikillisesti Signalsin aloittamalla syntetisaattoripohjaisella linjalla. Merkittävin muutos tapahtui Peartin perkussioissa, kun hän alkoi käyttää tavallisten rumpujen ohella sähkörumpuja. Seuraavat albumit Power Windows ja Hold Your Fire ovat Rushin syntetisaattoripainotteisimmat albumit.

1989-2013[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rushin viimeistä edellinen studioalbumi Snakes & Arrows julkaistiin 1. toukokuuta 2007. Albumin tuotti aikaisemmin muun muassa Foo Fightersin kanssa työskennellyt Nick Raskulinecz. Albumin julkaisun jälkeisellä kiertueella Rush saapui myös ensimmäistä kertaa Suomeen. Konsertti järjestettiin Hartwall-areenalla 29. lokakuuta 2007.

Alkukesästä 2010 yhtye julkaisi kaksi uutta singleä, Caravan, sekä BU2B. Julkaisun jälkeen yhtye lähti Pohjois- ja Etelä-Amerikan kattavalle Time Machine -kiertueelle, jolla yhtye soitti mm. nämä kaksi uutta kappaletta, sekä ensimmäistä kertaa klassikkoalbuminsa Moving Pictures kokonaisuudessaan. Time Machine -kiertue siirtyi Eurooppaan keväällä 2011, ja myös tällä kiertueella Rush nähtiin Suomessa Helsingin Hartwall-areenalla 4. toukokuuta järjestetyssä konsertissa.[4]

Vuonna 2010 yhtyeestä tehtiin elokuva Rush: Beyond The Lighted Stage.[5] Elokuva esitettiin 12.5. ja 8.6.2013 YLE Teemalla.

Rushin viimeisin ja samalla 20. studioalbumi "Clockwork Angels" julkaistiin 12.6.2012. Albumi nousi Suomen virallisella albumilistalla sijalle 4. Levyn tuotti yhdessä Rushin kanssa jo Snakes & Arrows -albumilla aloittanut Nick Raskulinecz. Yhtye nimettiin ehdokkaaksi Rock and Roll Hall of Fameen 3. marraskuuta 2012.[1]

Rush Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • John Rutsey – rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu (elokuu 1968 – heinäkuu 1974)
  • Jeff Jones – basso, laulu (elokuu 1968 – syyskuu 1968)


Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Rushin diskografia

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]