Konkreettinen musiikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Konkreettinen musiikki (ransk. musique concrète) on erilaisista ympäristöstä nauhoitetuista äänistä koostettua elektronista musiikkia. Se on vastakohta perinteiselle sävellykselle (Musique abstraite, abstrakti musiikki), sillä teosta työstettäessä äänet nauhoitetaan ennen sävellystyötä. Ensimmäisen kerran konkreettista musiikkia esitettiin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa teknologisen kehityksen, erityisesti parempien mikrofonien ja kelanauhureiden, innoittamana.

Pariisilainen radiotoimittaja Pierre Schaeffer loi eräät varhaisimmista konkreettisen musiikin teoksista, kuten Étude aux chemis de fer, Étude au piano I ja Étude auz casseroles. Teosten sävellystyössä nauhoitettuja ääniä nopeutettiin, loopattiin ja soitettiin väärään suuntaan. Äänilähteinä teoksissa käytettiin junaa, pianoa ja keittiötarvikkeita. Schaeffer teki myös yhteistyötä toisen konkreettisen musiikin pioneerin, Pierre Henryn kanssa. He loivat muun muassa teoksen Symphonie pour un homme seul ("Yksinäisen miehen sinfonia").

Konkreettista musiikkia yhdisteltiin synteettiseen elektroniseen musiikkiin Edgar Varèsen teoksessa Poème électronique, joka soitettiin Brysselin maailmannäyttelyssä 1958 neljänsadan tarkoin asetellun kaiuttimen kautta Iannis Xenakisin suunnittelemassa erikoispaviljongissa.

1950-luvun jälkeen muut elektronisen musiikin tyylilajit valtasivat konkreettisen musiikin alaa, vaikka sen vaikutus näkyi vielä The Beatlesin ja Pink Floydin kaltaisten yhtyeiden musiikissa. Miles Davisin klassikkoalbumit 1960-luvun lopulla hyödynsivät konkreettista sävellystapaa, mutta eivät olleet aikanaan arvostettuja. 1980- ja 1990-lukujen aikana perinteinen ja uudentyylinen konkreettinen musiikki lähtivät uuteen nousuun. Digitaalista samplaamista ruvettiin hyödyntämään perinteisten kelanauhurien sijaan, ja monet modernin elektronisen musiikin artistit ottivat vaikutteita konkreettisen musiikin sävellystekniikasta omiin työskentelytapoihinsa.