Pierre Henry

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pierre Henry

Pierre Henry (s. 9. joulukuuta 1927 Pariisi) on ranskalainen säveltäjä. Hän on vaikuttanut huomattavasti konkreettisen musiikin kehitykseen. Hän aloitti opintonsa Pariisin konservatoriossa 10-vuotiaana. Hänelle opetti pianonsoittoa Nadia Boulanger ja lyömäsoitinten soittoa Felix Passerone; lisäksi hän opiskeli Olivier Messiaenin johdolla. Tästä huolimatta Henry suosi ei-musiikillisten äänilähteiden hyödyntämistä musiikissa perinteisten soitinten kustannuksella.[1]

Vuonna 1949 Henry liittyi Pierre Schaefferin viisi vuotta aikaisemmin perustaman elektronisen studion henkilökuntaan RTF:llä. Hän toimi suurimman osan 1950-luvusta Groupe de Recherche de Musique Concrèten johtohahmona. Hän laati luetteloa mistä tahansa äänistä, joita musiikissa potentiaalisesti voitaisiin hyödyntää, ja tästä hän sai inspiraatiota Schaefferin kanssa säveltämäänsä teokseen Symphonie Pour un Homme Seul (1950). Siinä käytetään ihmiskehon ääniä. Vuoden 1951 teos Le Microphone Bien Tempere oli ensimmäinen yritys nuotintaa konkreettista musiikkia.[1]

Vuonna 1952 Henry sävelsi Jean Grémillonin Astrologien elokuvamusiikin. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun konkreettista musiikkia oli tilattu kaupalliseen elokuvaan. Vuotta myöhemmin kantaesitettiin Henryn teos Orpheé 53, joka oli ensimmäinen konkreettista musiikkia edustanut näyttämöteos. Henry teki lukuisissa teoksissa yhteistyötä koreografi Maurice Béjart'n kanssa. Kaikkiaan hän on säveltänyt musiikit yli kolmeenkymmeneen elokuvaan ja näyttämöteokseen. Vuonna 1958 hän jätti Schaefferin studion, ja vuonna 1960 hän perusti Jean Baronnet'n kanssa Apsone-Cabasse Studion. Hän alkoi yhdistellä konkreettista musiikkia puhtaasti elektronisen musiikin kanssa. Henryn 1960-luvun tuotanto on kasvavasti hengellistä ja pohdiskelevaa. La Messe de Liverpool (1968) tilattiin Liverpoolin Cathedral of Christ the Kingin konsekraatiotilaisuuteen. Vuonna 1968 kantaesitettiin myös L'Apocalypse de Jean, jossa puhutulla raamatuntekstillä on merkittävä osuus. Vuodelta 1969 on Ceremony, johon sisältyy Henryn ja Spooky Tooth -popyhtyeen musiikkia.[1]

1970-luvulla Henry alkoi keskittyä ensisijaisesti suurimuotoisiin musiikkiteoksiin, joiden yhteydessä valaistusefekteillä on merkittävä osuus. Vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin hän kunnioitti teoksillaan monesti omia innoituksen lähteitään; Futuriste (1975) oli kunnianosoitus Luigi Russololle, ja La Dixieme Symphonie (1979) oli "jatkoa" Beethovenin yhdeksälle sinfonialle.[1]

Myöhemmin Henry jatkoi monipuolista työskentelyä. Hän teki yhteistyötä muun muassa vaihtoehtorocktrio Violent Femmes'n kanssa. Hän julisti Radio Francen tilaaman Interieur/Exterieur-teoksensa (1997) elämäntyönsä kulminaatioksi. Samaan aikaan julkaistiin Metamorphosé-LP, joka sisältää muun muassa Coldcutin, DJ Vadimin, William Orbitin, Fatboy Slimin ja Funki Porcinin remixejä Henryn teoksista.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]