Depeche Mode

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Depeche Mode
(1980– )
Depeche Mode Barcelonassa vuonna 2006
Depeche Mode Barcelonassa vuonna 2006
Tiedot
Tyylisuunta: popmusiikki
Tyylilaji: synthpop, rock
Kotipaikka: Basildon, Essex, Iso-Britannia
Laulukieli: englanti
Sivusto: depechemode.com
Jäsenet
Martin Gore kitara, koskettimet, taustalaulu
David Gahan laulu
Andrew Fletcher koskettimet
Entiset jäsenet
Alan Wilder koskettimet, rummut (1983–1995)
Vince Clarke koskettimet (1980–1982)
Levy-yhtiöt
Mute Records  

Depeche Mode on vuonna 1980 perustettu brittiläinen pop-yhtye. Se aloitti soittamalla kevyttä syntikkapoppia uusromantiikan ollessa suosionsa aallonharjalla. Myöhemmin yhtye siirtyi monipuolisempaan elektroniseen musiikkiin yhdistäen siihen rockia ja perinteisempiä soittimia. Techno-pioneerit kuten Derrick May, Kevin Saunderson ja Juan Atkins kertoivat Depeche Moden vaikuttaneen 1980-luvun lopun Detroit-technosoundiin. Yhtyeen suosituin albumi lienee vuoden 1990 Violator, jossa oli hyvin synkkiä teemoja.

Depeche Mode on ollut 1980-luvun alussa perustetuista syntikkapop-yhtyeistä suosituin ja pitkäikäisin - sen levyjä on vuoteen 2005 mennessä myyty yli 73 miljoonaa.

Depeche Mode on vieraillut Suomessa kolme kertaa, vuosina 1998, 2001 ja 2006.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Historia

David Gahan

Depeche Moden juuret ulottuvat vuoteen 1976, jolloin Vince Clarke ja Andrew Fletcher perustivat yhtyeen nimeltä No Romance in China. Yhtyeestä ei muodostunut menestystarinaa ja vuonna 1979 Vince Clarke perusti Martin Goren kanssa uuden yhtyeen nimeltä French Look. Fletcher liittyi myöhemmin yhtyeeseen ja jälleen yhtye sai uuden nimen Composition of Sound. Vuonna 1980 Vince Clarke tutustui David Gahaniin hänen esiintyessä paikallisella klubilla. Gahan liittyi yhtyeeseen samana vuonna ja Depeche Mode oli syntynyt. Yhtyeen uusi nimi otettiin ranskalaisesta muotilehdestä nimeltä Dépêche-mode.

Depeche Mode solmi suullisen levytyssopimuksen Daniel Millerin Mute Records -levy-yhtiön kanssa, joka julkaisi Depeche Moden debyyttialbumin Speak & Spellin vuonna 1981, jossa valtaosa kappaleista on Vince Clarken kirjoittamia kahta musiikkiraitaa lukuun ottamatta. Pian tämän jälkeen Vince Clarke jätti yhtyeen musiikillisista erimielisyyksistä johtuen ja keskittyi enemmän omiin hankkeisiinsa, joita olivat Yazoo, The Assembly ja Erasure.

Clarken lähdön jälkeen Martin Gore otti vastuun yhtyeen kappaleiden kirjoittamisesta ja jäljelle jäänyt trio julkaisi A Broken Frame -levyn vuonna 1982. Tätä ennen Alan Wilder, joka oli rekrytoitu Melody Maker-lehden kautta lyhyellä hakuilmoituksella "synthesizer, name band", oli astunut Vince Clarken tilalle kiertueita varten. Alan Wilderillä ei kuitenkaan ollut mitään osuutta A Broken Frame -levyn tekemisessä, vaikka hänestä pian kuitenkin tuli tärkeä osa Depeche Modea. Wilder kirjoitti yhtyeelle useamman kappaleen 1980-luvun aikana, mutta hän oli enemmän omiaan vaikuttamassa Depeche Modelle niin tunnusomaisen soundin syntymiseen.

Vuodelta 1983 ilmestyneeltä levyltä Construction Time Again tunnetaan parhaiten singlejulkaisu Everything Counts.

Vuonna 1984 ilmestyi loistelias Some Great Reward. Levyyn kulminoituu Depeche Moden 1980-luvun selvät musiikilliset vaikutteet industrial-musiikista. Goren sanoitukset alkoivat saada synkkiä sävyjä ja vuonna 1986 julkaistiin Black Celebration, jota pidetään Depeche Moden synkimpänä levynä, mutta myös taiteellisesti onnistuneimpana. Se äänitettiin ja miksattiin Hansan studioilla Berliinissä aivan Berliinin muurin varjossa.

Singles 81-85-levy toi mukanaan kaksi uutta kappaletta, "shake the disease" ja "it´s called a heart".

1980-luvun alussa yhtyeen suosio oli lähinnä rajattu Euroopan rajojen sisäpuolelle, mutta vuonna 1984 Depeche Mode lähti kiertämään Yhdysvaltoja ja samalla julkaisi kaksi vain Pohjois-Amerikan markkinoille tarkoitettua levyä nimiltään People Are People ja Catching Up With Depeche Mode. Yhdysvalloissa goottiliike oli saamassa suosiota ja yhtyeen musiikki yhdistettiin usein goottirockiksi. Tosin tämä johtunee yhtyeen myöhäisestä läpimurrosta Yhdysvaltojen markkinoille, kun alkuajan poikapoppi oli jo muuttunut synkempiin teemoihin. Yhtye yritti päästä eroon tästä uudesta imagostaan, mutta ei onnistunut siinä mainittavin tuloksin.

1980-luvun puolessavälissä ja 1990-luvun alussa yhtyeen suosio kasvoi Yhdysvalloissa ja heidän tuotantonsa vaikutus saman aikajakson techno- ja housemusiikkiin on helposti kuultavissa.

Vuonna 1987 ilmestyi levy Music for the Masses, jota seurasi massiivinen kiertue ja siitä kertova dokumentaarinen konserttitaltiointi Depeche Mode 101, joka kulminoituu ulkoilmakonserttiin Pasadena Rose Bowlilla.

Vuonna 1990 julkaistiin Violator-albumi, josta yhtye muistettaisiin ja pitkään. Levyllä yhdisteltiin nerokkaasti elektronista musiikkia ja nyt myös tavanomaisia instrumentteja. Albumin siivittämänä yhtye lähti maailmankiertueelle ja vuoteen 1991 mennessä Depeche Modesta oli tullut yksi suurista maailmanluokan yhtyeistä.

Suosiolla oli myös kääntöpuolensa: Gahan alkoi käyttää huumeita ja Gore sortui alkoholismiin.

Depeche Mode vaihtoi tyyliään rockmusiikin suuntaan vuonna 1993 julkaistulla levyllä Songs of Faith and Devotion, jolla Wilder pääsi lopulta soittamaan oikeita rumpuja. Yhtye lähti 14 kuukautta kestäneelle maailmankiertueelle. Yhtyeen sisäiset riidat alkoivat ilmetä, kun Fletcher kieltäytyi osallistumasta kiertueen jälkimmäiselle puoliskolle. Tuona aikana yhtyeen pitkäaikainen assistentti Daryl Balmonte soitti Fletcherin tilalla.

Kyllästyttyään yhtyeen sisällä velloviin riitoihin Alan Wilder jätti yhtyeen kesäkuussa 1995. Tähän päätökseen ovat ennen kaikkea vaikuttaneet Gahanin huumeongelmat, Goren henkiset ongelmat ja Wilderin ja Fletcherin kiristyneet välit. Hänen lähtöään seurasi nopeasti uutinen Gahanin itsemurhayrityksestä ja myöhemmästä heroiiniyliannostuksesta. Gahan vietiin vieroitushoitoon ja hän on ollut kuivilla vuodesta 1997 asti.

Tuolloin oli liikkellä useita huhuja Depeche Moden hajoamisesta, mutta Gahanin päästyä vieroitushoidosta Depeche Mode alkoi työstää uutta albumia. Ultra julkaistiin vuonna 1997 ja yhtye päätti olla lähtemättä maailmankiertuelle, johtuen edellisen albumin Devotional-kiertueen seurauksista.

Vuonna 2001 Depeche Mode julkaisi Exciter-levyn, joka ei menestynyt juurikaan Euroopan ulkopuolella. Tällä kertaa yhtye lähti kuitenkin maailmankiertueelle. Myöhemmin Gore ja Gahan julkaisivat myös omat soololevynsä.

Vaisusti menestyneen Exciterin jälkeen Depeche Mode palasi juurilleen vuonna 2005 julkaistulla Playing the Angel -levyllä, joka keräsi ylistäviä arvioita ympäri maailmaa. Myös albumia tukeva kiertue oli menestys ympäri maailmaa. Konsertit Milanossa 18. ja 19. helmikuuta kuvattiin tulevaa konserttitaltiointia varten. Touring the Angel: Live in Milan 2 x DVD+CD -paketti julkaistiin 25. syyskuuta 2006 kaikkialla maailmassa. Myöhemmin samana vuonna julkaistiin myös yhtyeen uran ensimmäinen Best Of-kokoelma nimeltään The Best Of Depeche Mode Volume 1, joka sisälsi uuden singlen, Martyr.

Vuonna 2009 Depeche Mode julkaisi uusimman tuotoksensa Sounds of the Universe-albumin, joka on saanut runsaasti julkisuutta ympäri maailmaa. Albumista on julkaistu useita erilaisia versioita, esimerkiksi LP-levynä, tupla-CD:nä, tavallisena CD:nä, sekä isona kokoelmalaatikkona. Mahtipointisesti nimetyn albumin tiimoilta Depeche Mode lähtee suurelle maailmankiertueelle nimeltä Tour of the Universe.

[muokkaa] Yhtyeen ulkoasu

Depeche Mode on kokenut pitkän uransa aikana useamman muodonmuutoksen tyylistä toiseen. Alun poikabändimäisyys muuttui ajan saatossa 1980-luvun puolivälin hurjiin sadomasokistisiin nahka-asuihin. Maailmantähteys ja musiikillinen kehitys vei Depeche Modea kuitenkin kohti tavanomaisempaa rockilmettä.

Vielä uransa alussa Depeche Mode esiintyi taustanauhojen turvin, eivätkä yhtyeen jäsenet kiinnittäneet esiintymistensä estetiikkaan juuri mitään huomiota. Useamman epäjohdonmukaisen musiikkivideon jälkeen yhtye hankki musiikkivideonsa ohjaajaksi maailmankuulun hollantilaisen valokuvaajan Anton Corbijn'in, jota on paljolti kiittäminen yhtyeen nykyisestä visuaalisesta ilmeestä. A Question of Time -video oli alku näihin päiviin saakka kestäneelle kiinteälle taiteelliselle yhteistyölle, joka on käsittänyt promovideoiden lisäksi mm. valokuvia, albumien ja single-julkaisujen kansia sekä kiertueiden esiintymislavojen ja taustaprojektioiden suunnittelua. Corbijn'in töistä Depeche Modelle voisi mainita erityisesti Enjoy the Silence -videon, jonka kuningas ja kansituoli -idean visuaalista toteutusta voidaan pitää bändin parhaiten tunnettuna videona. Corbijn suunnitteli myös koko taiteellisen ilmeen yhtyeen ikimuistoiselle Devotional-kiertueelle, jolta hänen kuvaamansa konserttivideo Devotional oli jopa Grammy-ehdokkaana parhaiden pitkien musiikkivideoiden kategoriassa (Best Long Form Music Video) vuonna 1995.

[muokkaa] Kokoonpano

Nykyinen kokoonpano Entiset jäsenet
Martin Gore (kitara, koskettimet, taustalaulu) Vince Clarke (koskettimet 1980–1982)
David Gahan (laulu) Alan Wilder (koskettimet, rummut 1983–1995)
Andrew Fletcher (management, koskettimet)

[muokkaa] Diskografia

[muokkaa] Albumit

Vuosi Levy Listasijoitus Suomessa
1981 Speak & Spell –
1982 A Broken Frame –
1983 Construction Time Again –
1984 People Are People
[vain Amerikassa ja Japanissa]		 –
Some Great Reward –
1985 The Singles (81-85) –
Catching Up With Depeche Mode
[vain Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Meksikossa]		 –
1986 Black Celebration –
1987 Music for the Masses –
1989 101 (live) –
1990 Violator –
1993 Songs of Faith and Devotion 1. [1]
Songs of Faith and Devotion Live –
1997 Ultra 3.
1998 The Singles (86-98) 3.
The Singles (81-85)
[uudelleenjulkaisu]		 –
2001 Exciter 2. (kultalevy) [2]
2004 Remixes 81-04 –
2005 Playing the Angel 1. (kultalevy) [3]
2009 Sounds of the Universe 1.

[muokkaa] Singlet

Alkuperäislevy Singlet
Speak & Spell
  • "Dreaming of Me" (1981)
  • "New Life" (1981)
  • "Just Can't Get Enough" (1981)
A Broken Frame
  • "See You" (1982)
  • "The Meaning of Love" (1982)
  • "Leave in Silence" (1982)
Construction Time Again
  • "Everything Counts" (1983)
  • "Love in Itself" (1983)
Some Great Reward
  • "People Are People" (1984)
  • "Master and Servant" (1984)
  • "Blasphemous Rumours" / "Somebody" (1984)
The Singles (81-85)
  • "Get the Balance Right" (1983)
  • "Shake the Disease" (1985)
  • "It's Called a Heart" (1985)
Black Celebration
  • "Stripped" (1986)
  • "A Question of Lust" (1986)
  • "A Question of Time" (1986)
Music for the Masses
  • "Strangelove" (1987)
  • "Never Let Me Down Again" (1987)
  • "Behind the Wheel" (1987)
  • "Little 15" (1987)
101
  • "Everything Counts (live)" (1989)
Violator
  • "Personal Jesus" (1989)
  • "Enjoy the Silence" (1990)
  • "Policy of Truth" (1990)
  • "World in My Eyes" (1990)
Songs of Faith and Devotion
  • "I Feel You" (1993)
  • "Walking in My Shoes" (1993)
  • "Condemnation" (1993)
  • "In Your Room" (1993)
Ultra
  • "Barrel of a Gun" (1997)
  • "It's No Good" (1997)
  • "Home" (1997)
  • "Useless" (1997)
The Singles (86-98)
  • "Only When I Lose Myself" (1997)
Exciter
  • "Dream On" (2001)
  • "I Feel Loved" (2001)
  • "Freelove" (2001)
  • "Goodnight Lovers" (2002)
Remixes 81-04
  • "Enjoy the Silence 04" (2004)
Playing the Angel
  • "Precious" (2005)
  • "A Pain That I'm Used To" (2005)
  • "Suffer Well" (2006)
  • "John the Revelator/Lilian" (2006)
The Best Of, Volume 1
  • "Martyr" (2006)
Sounds of the Universe
  • "Wrong" (2009)
  • "Peace" (2009)

[muokkaa] Videoalbumit

Vuosi Video
1985 The World We Live In and Live in Hamburg
Some Great Videos
1988 Strange
1989 101
1990 Strange Too
1993 Devotional
1998 The Videos 86>98
Some Great Videos 81>85
2002 One Night in Paris
The Videos 86>98 +
2006 Touring the Angel: Live in Milan
The Best Of, Volume 1

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Antti Isokangas: LISTALLA Jeesuksen näköinen ykkönen. Helsingin Sanomat, 9.4.1993. [1]
  2. ↑ ÄKT:n sivujen kultalevyhaku
  3. ↑ ÄKT:n sivujen kultalevyhaku

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Depeche_Mode
Henkilökohtaiset työkalut