C-kasetti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tyhjänä myyty C-kasetti

C-kasetti (Compact Audio Cassette, Music Cassette) on hollantilaisen elektroniikkavalmistajan Philipsin vuonna 1963[1] julkaisema analoginen äänen tallennukseen tarkoitettu tallennusväline. Äänen tallennuksen lisäksi C-kasettia on käytetty myös tietokoneiden tiedontallennusvälineenä. C-kasetti koostuu kahdesta kelasta ja niiden välillä liikkuvasta magneettisesta nauhasta.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

C-kasettia oli alun perin tarkoitus käyttää vain puheen ja muun ei-musiikillisen äänen tallentamiseen. Siitä muodostui kuitenkin merkittävä musiikin tallennusmedia 1960-luvun lopulta 1990-luvun alkupuolelle. Tähän vaikutti C-kasetin ja C-kasettinauhureiden edullinen hinta, kaikkien merkittävien elektroniikkavalmistajien standardin hyväksyminen ja myöhemmin kehitetyt taustakohinaa merkittävästi vähentävät Type A, B ja C Dolby -kohinavaimennustekniikat. C-kasetin nopeaa yleistymistä edesauttoi myös se, että kasetin kehittäjä Philips myönsi ilmaisen lisenssivalmistuksen kaikille halukkaille elektroniikkavalmistajille kasettijärjestelmän ensiesittelyn jälkeen Berliinin messuilla vuonna 1963.[2]

Suomessa valmiiksi äänitetty C-kasetti oli 1970- ja 1980-luvuilla yleensä LP-levyn, 1990-luvun alkupuolella CD-levyn rinnakkainen julkaisumuoto. C-kasettien myynti oli huipussaan vuonna 1988.

Nykyään CD- ja DVD-levyt ovat länsimaissa lähes kokonaan syrjäyttäneet äänikasetit musiikin jakelumediana. Kuolevaksi luullun C-kasetin myynti on kuitenkin kääntynyt nousuun, koska monet ihmiset erityisesti Afrikassa ja Etelä-Amerikassa eivät ole halukkaita vaihtamaan vanhoja C-kasettisoittimiaan uudempiin CD-, DVD-, MP3-formaatteja tukeviin soittimiin, joten varsinkin tyhjiä C-kasetteja myydään edelleenkin huomattavia määriä.[3]

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

C-kasettinauhuri.

C-kasettien tallennuskapasiteettia mitataan minuutteina tyypillisten C-kasettien tallennuskapasiteetien ollessa 60, 90 ja 120 minuuttia. Minuuttimäärät eivät ole tarkalleen oikeita, sillä kaseteissa on tallennusaikaa yleensä aina muutama ylimääräinen minuutti mainittujen minuuttien lisäksi. 120 minuutin C-kasetit jäivät harvinaisiksi, ja monet laitevalmistajat jopa kielsivät käyttämästä niitä nauhureissaan huippuohuesta nauhasta aiheutuvien nauhan venymis- ja katkeamisongelmien vuoksi. Heikkolaatuisiin ja hieman kuluneisiin nauhurimalleihin yleisesti varmin vaihtoehto on 60 minuuttia; toisinaan jo kapasiteettia 90 minuuttia oleva nauha ei pyöri oikealla nopeudella tällaisessa laitteessa.

Tavallisen rautaoksidinauhan kaistanleveys normaalinopeudella (4,7625 cm/s) on noin 16 kHz. Yleisin käyttötapa on tallentaa nauhalle analogista ääniraitaa.

C-kasetteja myytiin kulta-aikanaan paljon sekä valmiiksi äänitettyinä että äänittämättöminä mutta nykyään melkein vain äänittämättöminä. Tyhjistä kaseteista voi äänityksen jälkeen poistaa ohuet muoviläpät kasetin yläosassa olevien reikien päältä, jolloin voi estää sen, että nauhalle äänitettäisiin vahingossa uudelleen entisen päälle. Mikäli tällä tavoin käsiteltyä kasettia - tai valmiiksi äänitettyä kasettia - haluaa käyttää uuteen taltiointiin, täytyy ko. reiät peittää teipillä tms. materiaalilla.

C-kasetin ja CD-levyn vertailua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

C-kaseteilla on CD-levyihin nähden se hyvin suuri etu, että C-kaseteille, toisin kuin CD-levyille, on helppo tallentaa materiaalia itse. Lisäksi C-kasettien toisto ei vaadi korkeaa tekniikkaa eikä niissä ole laajaa helposti naarmuuntumisesta vaurioituvaa pintaa, joten niiden käsittelyssä ei tarvitse olla yhtä varovainen kuin CD-levyjen käsittelyssä. Lähes samoista syistä sekä pienikokoisuutensa ansiosta C-kasetit menestyivät tietyllä tavalla myös paremmin kuin vinyylilevyt.

Kasettinauhojen merkittävimmät ongelmat liittyvät ääninauhan venymiseen, nauhan kietoutumiseen nauhurin sisälle, toistuvien äänitys- ja toistokertojen myötä magneettinauhan äänenlaatua heikkenentäviin häiriöihin sekä kasettinauhurin äänipään kulumiseen, likaantumiseen ja magnetoitumiseen. Viallinen C-kasettinauhuri saattaa vetää nauhan ulos ja sitä kautta joskus tehdä koko kasetin täysin kuuntelukelvottomaksi. Lisäksi CD-levyllä on C-kasettiin verrattuna se etu, että CD-levyn saa helposti alkamaan minkä tahansa sillä olevan musiikkikappaleen alusta, kun C-kasettia joutuu kelaamaan ja on vaikea löytää haluamansa kappaleen alkua, jos haluaa aloittaa kuuntelemisen muun kuin ensimmäisen kappaleen alusta.

Esimerkkejä käytöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvulla C-kasetteja on käytetty lähinnä autoissa, joista löytyy vielä kasettiradio. Autokäytössä kasetti on suhteellisen luotettava muun muassa kylmissä olosuhteissa sekä huonossa ajomaastossa, koska se ei ole erityisen arka tärinälle. Niin ikään soittimen ei tarvitse sisältää sähköhäiriöille herkkää digitaalitekniikkaa. Britanniassa poliisi käyttää C-kasetteja, sillä se ei pidä digitaalitekniikkaa tarpeeksi luotettavana.[3]

Iranin islamilainen vallankumous sai alkunsa 1970-luvun lopulla Ajatollah Khomeinin maanpakopaikastaan Ranskasta lähettämillä C-kaseteilla. Niille oli tallennettu poliittisia puheita, joita monistettiin Iranissa kasetilta toiselle, jolloin viesti saatiin jaettua kautta maan.lähde?

Neuvostoliitossa valtion kieltämää rock-musiikkia levitettiin laittomasti kasettinauhoilla, joita kutsuttiin nimellä magnizdat.

C-kasetti tietokoneissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monissa 1980-luvun 8-bittisissä kotitietokoneissa C-kasetteja käytettiin ohjelmien ja datan tallennusvälineenä. Menetelmän etuna oli kasettien halpa hinta ja hyvä saatavuus. Joidenkin tietokonemallien kanssa voitiin käyttää tavallista kasettinauhuria, toiset mallit taas toimivat vain erityisen kasettiaseman kanssa.

C-kasetin haittapuolena oli alhainen luotettavuus (jopa erikoisnauhureita käytettäessä) ja levykkeisiin verrattuna hankalampi käyttö ja hitaus. Esimerkiksi MSX-kotitietokone tallensi C-kasetille dataa nopeudella 1200 bittiä sekunnissalähde?.

C-kasettien muut käyttökohteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moni halpa moniraitastudiojärjestelmä, kuuluisimpana vuoden 1979 neliraitainen TASCAM Portastudio 144 kasettinauhuri ja vuoden 1984 sähköparistoillakin toimiva Porta One Ministudio, käytti C-kasetteja epätavallisesti master-nauhoina. Kahden vastakkaisiin suuntiin kulkevan stereoraidan sijaan kaseteille tallennettiin ääntä neljälle riippumattomalle kanavalle yhteen suuntaan. Tämän tyyppiset nauhurit olivat suosittuja monien amatööribändien käytössä, ja niitä käytettiin usein myös esimerkiksi demojen nauhoittamiseen.

Vuonna 1987 Fisher-Price julkaisi Yhdysvalloissa lähinnä lapsille suunnatun PXL-2000 -videokameran, joka käytti C-kasetteja mustavalkoisen videosignaalin tallennusvälineenä. Järjestelmä ei kuitenkaan yleistynyt korkean hinnan takia.

Elcaset eli El-kasetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1976 Sony kehitti C-kasetin kilpailijaksi El-kasetin (Elcaset), jossa oli leveämpi 6 mm nauha ja suurempi nauhanopeus 9,5 cm/s eli kaksinkertainen verrattuna C-kasettiin. El-kasetit olivat noin kolme kertaa C-kasettia suurempia. Koska Elcasetin äänenlaatu vastasi laadukkaiden avokelanauhureiden tasoa, formaatti herätti kiinnostusta erityisesti HiFi-harrastajien parissa. Sony ei kuitenkaan myöntänyt lisenssejä muille valmistajille, mikä aiheutti sen, että C-kasetti piti pintansa ja El-kasetti poistui markkinoilta. Myös C-kasetin kehittyminen (krominauha yms.) vaikutti haitallisesti El-kasetin menestymiseen. Lopulta suomalainen Hirvox osti El-kasettisoittimien viimeisen erän ja myi ne edullisesti lokakuussa 1979. Tällöin soittimia jopa jonotettiin.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ronald K. Jurgen: Automotive electronics handbook, 2. edition, s. 25.8. McGraw-Hill Professional, 1999. ISBN 9780070344532. Google book (limited preview).
  2. ”Ääni- ja kuvateollisuus”, Kaiken maailman keksinnöt 1993, s. 227. Helsinki: Sanomaprint kirjat, 1992. ISBN 951-875-419-5.
  3. a b C-kasettien myynti kääntyi kasvuun Helsingin Sanomat. 18.5.2009. Helsinki: Helsingin Sanomat Oy. Viitattu 18.5.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]