Tauno Palo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tauno Palo
Tauno Palo 1943
Tauno Palo 1943
Syntymäaika 25. lokakuuta 1908
Syntymäpaikka Hämeenlinna, Suomi
Aktiivisena 1927–1973
Kuolinaika 24. toukokuuta 1982 (73 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki, Suomi
Ammatti näyttelijä ja laulaja
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Tauno Valdemar Palo (ent. Brännäs, Paloniemi; 25. lokakuuta 1908 Hämeenlinna – 24. toukokuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja laulaja. Hän aloitti teatteriuransa Sörnäisten työväennäyttämöllä vuonna 1927 ja siirtyi Suomen Kansallisteatteriin vuonna 1932, josta hän jäi eläkkeelle vuonna 1973. Hänen taiteellisia voittojaan olivat pääosat muun muassa näytelmissä Omena putoaa ja Viettelyksen vaunu. Palon elokuvaura kesti 30 vuotta, vuoden 1931 Jääkärin morsiamen pääroolista Tulipunaiseen kyyhkyseen 1961. Väliin mahtui yli 60 elokuvatehtävää, muun muassa Vaimokkeen, Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen miespääosat. Yhdessä Ansa Ikosen kanssa Palo muodosti suositun valkokangasparin, joka teki yhdessä kaksitoista elokuvaa.

Palo teki myös merkittävän laulajan uran. Hän levytti noin 85 sävellystä kahtena kautena, vuosina 1934–1951 ja 1967–1975. Näyttelemisen ja laulamisen lisäksi hän hankki lisätuloja mainostyöstä. Palo sai elokuvauransa varrella kolme Jussi-palkintoa (1946, 1950 ja 1952). Vuonna 1958 hänelle myönnettiin taitelijaurastaan Pro Finlandia -mitali. Palo oli aviossa Sylvi Sakin kanssa vuodesta 1934 ja vuodesta 1962 Kirsti Ortolan kanssa. Näistä liitoista hänelle syntyi kolme poikaa. Jo elinaikanaan Palo sai lisänimen ”Tauno Suuri”.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Yksityiselämä

[muokkaa] Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa] Perhetausta

Tauno Palon vanhemmat Olga Andersson ja Lars Petter Brännäs hääkuvassa vuonna 1903.
Brännäsin perhe. Alarivissä vasemmalta Gösta, Tauno ja Alli.

Tauno Palon, syntymänimi Tauno Brännäs, vanhemmat olivat monttööri eli asentaja Lars Petter Brännäs ja Olga Andersson.[1] Hänen syntymäkotinsa sijaitsi Hämeenlinnassa nykyisen Jaakonkadun numerossa 43.[2] Tauno oli sunnuntailapsi ja perheensä kolmas lapsi.[3] Taunolla oli vuonna 1904 syntynyt veli Gösta ja isosisko Alli. Äidinisä Antti Andersson[4] toimi Hämeenlinnan alueella torpparina[5] ja isänisä Johan Brännäs oli pietarsaarelainen urkumestari.[6] Lars Brännäsin mukaan suku sai nimensä pietarsaarelaisesta niemestä, joka paloi.[7] Lars ja Olga Brännäs työskentelivät Hämeenlinnan tupakkatehtaalla. Avioiduttuaan vuonna 1903 he asuivat jonkin aikaa Lars Brännäsin kotiseudulla Pietarsaaressa, mutta palasivat pian Hämeenlinnaan.[8] Gösta ja Alli oppivat puhumaan sekä suomea että ruotsia, Taunosta sen sijaan tuli suomenkielinen.[9]

Brännäsin perhe muutti Helsingin Sörnäisiin alkuvuodesta 1912.[10] Tauno Brännäsin kasvuympäristö oli runsasväkinen ja kansainvälinen. Isoveljen kanssa oli turvallista seikkailla lähikortteleissa.[11] Lapsuuden kesiään Tauno vietti useimmiten Hämeenlinnan seudulla Luolajassa Antti-vaarinsa luona. Äidinisä oli merkittävä hahmo Taunon lapsuudessa ja maalaisympäristö jätti hänen sieluunsa pysyvän jäljen, josta hän saattoi näyttelijän uransa aikana ammentaa voimaa roolihahmojensa tulkitsemiseen.[12]

Brännäsit asuivat Helsingissä lyhyen aikaa Kirstinkadulla, mutta ostivat kesällä 1915 osakehuoneiston Alppilan kaupunginosasta osoitteesta Porvoonkatu 15.[13] Olga Brännäs sai työtä Fazerin makeistehtaalta, Lars Brännäs jatkoi asentajan työtään Helsingin Tupakkatehtaalla. Isänsä Tauno koki ”suurena järkäleenä”, johon hän suhtautui pelonsekaisella kunnioituksella. Äitiinsä hänellä oli läheisempi suhde. Omien sanojensa mukaan hän oli ”äidin poika” joka sai ”isältään ulkomuodon, mutta äidiltään hengen”.[14] Tauno Palon lapsuudenkoti oli musikaalinen. Hänen lapsuutensa suosikkisävelmiä oli muun muassa Kotimaani ompi Suomi. Hän sai runsaasti musiikillisia vaikutteita äidiltään, joka lauloi monenlaisia lauluja sekä kotonaan että Pelastusarmeijassa.[15] Isoveli Gösta puolestaan harrasti nyrkkeilyn ohella viulun- ja banjonsoittoa ja oli parikymppisenä mukana myös pienessä orkesterissa.[16] Gösta Brännäs menestyi 1920-luvulla keskisarjan nyrkkeilijänä.

[muokkaa] Suomen sisällissodan kuukaudet

Tauno Brännäs oli yhdeksänvuotias, kun Suomessa syttyi sisällissota. Kevään 1918 kauhuista hän näki painajaisia vielä elämänsä ehtoopuolellakin. Kotinsa lähellä sijainneessa metsikössä hän näki saksalaissotilaiden ruumiita ja lapsuuden leikkipaikalle Kallion koulun pihalle oli kasattu muodottomiksi palaneita ruumiita. Taunon kenties järkyttävimmät kauhukokemukset liittyivät Hämeenlinnaan, eritoten kasarmeihin ja Ahvenistoon, missä teloitettiin punaisia.[17] Toisen lähteen mukaan painajaiset eivät liityneet rintamatapahtumiin vaan isoveljen itsemurhaan vuonna 1928.[18]

Olga Brännäs pelasti Taunon serkun Ilmari Paasikiven punaisten käsistä, Taunon leikkitoveri Lauri Koskinen puolestaan soti vapaaehtoisena punaisten puolella, jäi vangiksi ja menehtyi vesipöhöön. Lars Brännäs pysyi sodassa puolueettomana, vaikka punaiset yrittivät saada Tarkk'ampujapataljoonassa koulutettua miestä puoliväkisin puolelleen. Brännäsin perhe ei leimautunut sodan kummankaan osapuolen kannattajaksi.[19]

[muokkaa] Kouluvuodet

Koulunkäynnistä Tauno Brännäs ei ollut kovin innostunut. Hänen opintonsa jäivät kansakoulun neljään luokkaan. Urheilua hän sen sijaan harrasti innokkaasti sekä koulussa että vapaa-aikanaan. Isoveljensä esimerkin mukaisesti hän harrasti nyrkkeilyä ja saavutti kohtalaista menestystä juniorisarjoissa 57-kiloisena. Lars ja Olga Brännäs eivät hyväksyneet kuopuksensa nyrkkeilyharrastusta lainkaan ja lopulta kielsivät sen häneltä tyystin.[20] Myös Gösta Brännäs suhtautui negatiivisesti pikkuveljensä nyrkkeilyinnostukseen.[21] Ystäviensä tavoin nuori Tauno Brännäs kuului urheiluseura Kallion Pyrintöön, jossa hän harrasti sekä sisä- että ulkolajeja. Sisarensa Allin kautta Tauno harrasti myös teatteria Porvoonkadun ”pesutupateatterissa” ja koulunäytelmissä. Tuleva näyttelijälegenda ei lapsuudessaan ollut erityisen innostunut näyttelemisestä. Suomen Kansallisteatterissa tammikuussa 1918 ensi-iltansa saanut Prinsessa Ruusunen herätti hänessä kuitenkin kipinän teatteritaidetta kohtaan.[22]

Työelämään Tauno Brännäs siirtyi 13-vuotiaana. Hän aloitti juoksupoikana. Vuonna 1923 hän sai paikan Puolustusvoimien kemialliselta koelaitokselta Harakkasaaresta. Hän työskenteli siellä eri tehtävissä yhdeksän vuotta ja alkoi pitää laboratoriotyötä jo mahdollisena elämäntehtävänään.[23]

[muokkaa] Avioelämä

Tauno Palo avioitui näyttelijä Sylvi Sakin kanssa vuonna 1934. Liitosta syntyi kaksi poikaa, Pertti Palo (1934–2010) ja Martti Palo (1943–2009). Tauno Palolla oli liiton aikana rakkaussuhde näyttelijä Kyllikki Väreen kanssa ja 1940-luvun lopulla alkoi suhde näyttelijä Kirsti Ortolan kanssa. Palon ja Sakin avioliitosta tuli ajan myötä lähinnä muodollinen, mutta se lopetettiin virallisesti vasta vuonna 1962, jolloin Palo avioitui Ortolan kanssa. Yhteinen lapsi, Jukka-Pekka Palo, oli syntynyt jo 1954. Ortola oli nähnyt Palon ensimmäisen kerran kuusivuotiaana elokuvassa Jääkärin morsian. Kun Palo ilmestyi ensi kerran valkokankaalle, Ortola oli huudahtanut kauhusta. Palon ja Ortolan ensikohtaaminen tapahtui toisen maailmansodan aikana junavaunussa, mutta lähemmin he tutustuivat toisiinsa 1940-luvun loppuvuosina, kun Ortola aloitti näyttelijänopintonsa Helsingissä.[24] Romanssi syttyi vuonna 1949, kun he tekivät yhdessä elokuvaa Rosvo-Roope, jossa Palo oli pääosassa ja Ortola oli balladissa mainittu ”Neito Viron rannikon”; muutkin balladin naiset oli valittu huolellisesti: petollinen lemmitty oli Helena Kara, ”Pietarin nainen” Juliska Koka ja ”Impi Oolannin” puolestaan Ghedi Lönnberg.

Pelkkää ruusuilla tanssimista Palon ja Ortolan yhteiselo ei ollut. Vuonna 1955 Ortola teki irtioton suhteesta ja muutti Tampereelle Jukka-Pekan kanssa. Hän palasi Helsinkiin 1959. Omintakeisella huumorilla ja tilannekomiikalla oli vahva sijansa näyttelijäpariskunnan elämässä. 1960-luvulla Palo-Ortolan perheellä oli kaksi asuntoa Helsingissä: suuri asunto taiteilijakoti Lallukassa ja tavanomainen perheasunto Merimiehenkadulla. Pariskunnan lempiharrastuksiin kuului matkustelu.[25]

[muokkaa] Isyyskysymykset

Palon elokuvauran aikana liikkui huhuja, että hänellä olisi Pertin, Martin ja Jukka-Pekan lisäksi muitakin jälkeläisiä.[26] Tunnetuin näistä kuulopuheista lienee väite, että vuonna 1940 syntynyt näyttelijä Esko Salminen olisi Tauno Palon poika.[26] Salmisen äiti oli näyttelijä Kyllikki Väre (1912–1951) ja isä näyttelijä Unto Salminen (1910–1972). Palo ei koskaan ottanut suoraa kantaa isyysväitteeseen. Hymy-lehdessä vuonna 1972 hän totesi: ”Nykyisin minulta kysytään tuota asiaa, olenpa missä tahansa, minua on helppo haavoittaa. Sanon näille ihmisille, antakaa vanhan miehen olla rauhassa, älkää kiusatko...”[26] Kuvaaja Kalle Peronkoski kertoi Hymyn haastattelussa 1972: ”Joka tapauksessa Esko Salmisen ja Taunon sukulaisuudesta on puhuttu paljon ja puhutaan vieläkin eikä kukaan ole sanonut mitään varmaa asiasta. Samaa näköä heissä näyttää olevan, mutta Eskosta puuttuu kokonaan Taunon eloisa charmi. Se on jotakin sellaista, jota kenelläkään muulla suomalaisella miestähdellä ei tunnu olevan.” Eräiden lähteiden mukaan Tauno Palo paljasti vain vähän ennen kuolemaansa niin sanotun julkisen salaisuuden tunnustamalla, että Esko Salminen on hänen biologinen poikansa.[27]

[muokkaa] Vanhuus

” ”Tauno Palo rakensi minänsä, henkilökulttinsa ja taiteellisen minuutensa kolmen kulminaation varaan. Ensimmäinen on 'kuusessa on käpy', toinen on 'isänmaa on luminen' ja kolmas 'äiti on pyhä'. Siis näin arvokkailla asioilla ihminen pääsee niin pitkälle ja niin lähelle ryöstämään Suomi-neidon ja Suomi-äidin sydämen.” ”

—Tarmo Manni[28]

Viimeiset vuotensa Tauno Palo vietti hiljaiseloa Helsingin Kulosaaressa. Hän eli ihmisenä muiden keskellä, ja vastaili kohteliaasti jos joku - etupäässä joku hänen kypsään ikään ehtinyt naispuolinen ihailijansa - kyseli kuulumisia vaikkapa kesken bussimatkan. Viimeisen kerran hän oli julkisuudessa talvella 1981 bussilinjalla 16 sattuneen välikohtauksen vuoksi: muuan huumeiden vaikutuksen alaisena ollut henkilö kävi pysäkillä kuljettajan kimppuun puukko kädessään. Tauno Palo, joka sattui istumaan lähipenkissä, ehti ensimmäisenä apuun. Hänen iästä huolimatta vielä voimakkaat kätensä pitivät päällekarkaajan kurissa, kunnes ensin pari nuorempaa matkustajaa, ja pian poliisikin, puuttuivat tilanteeseen. Palo ei ollut tapauksesta moksiskaan.[29]

Tauno Palolla diagnosoitiin kurkkusyöpä vuonna 1980. Röyhkeät toimittajat tunkeutuivat jopa sairaalaan utelemaan häneltä tietoja sairaudesta. Kun pahaa-aavistamaton Palo huomasi vierailijoiden olevan median edustajia, hän komensi heidät ulos.[30] Tuolloinen sensaatiolehti Nykyposti olisi halunnut tehdä Palosta muistelmanomaisen artikkelisarjan, mutta Palo kieltäytyi. Lakimiehensä Matti Wuoren välityksellä hän kielsi Nykypostia julkaisemasta sairaalassa tehtyä haastattelua ja siellä otettuja valokuvia. Tauno Palon tarinan loppunäytökseen kuului eräänlainen mediajahti. Tiedotusvälineet halusivat kertoa dramaattisia uutisia Palosta ja utelivat hänen sukulaisiltaan ja ystäviltään herkeämättä tietoja hänen terveydentilastaan.[31]

Tauno Palo sai elämäntyöstään Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon vuonna 1981.

Tauno Palo kuoli kurkkusyöpään toukokuussa 1982. Hänet on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle, kortteliin 1-32-318. Palo halusi nimen omaan tulla haudatuksi Malmille Hietaniemen taiteilijakukkulan sijaan, sillä Malmilla lepäävät myös hänen vanhempansa ja isoveljensä Gösta Brännäs.[32]

[muokkaa] Näyttelijänura

[muokkaa] Sörnäisten Työväennäyttämö avaa uran 1920-luvulla

” ”Roolin avautuminen, ts. roolihenkilön löytäminen, on minulle ollut usein vaikeaa. Joskus on tuntunut siltä, että leikkii sokkosilla viimeiseen harjoitukseen saakka, ja tämä tekee harjoitusajasta tuskallisen. Jos rooli - kuten teatterikielellä sanotaan - istuu, ja heti ensi kerroista alkaen pääsee sinuksi esitettävänsä kanssa, valvottuja öitä kertyy vähemmän.” ”

—Tauno Palo[33]

Tauno Brännäsin näyttelijänura alkoi 1927, jolloin hän liittyi Sörnäisten Työväennäyttämön iltanäyttelijäksi. Hänen ensimmäinen puheroolinsa oli rakastajan osa Sven Sandbergin arpajaisnäytelmässä 33 333 keväällä 1927.[34] Brännäsin ensimmäinen suuri rooli oli yhteiskunnallisessa näytelmässä Työläisen tytär tammikuussa 1928.[35][36] Brännäs näytteli seuraavan viiden työväennäyttämövuoden aikana muun muassa näytelmissä Punainen laukku, Reviisori ja Sankareita.[34]

Sörnäisten Näyttämöllä syksyllä 1927 Brännäs tapasi ensi kerran Sylvi Sakin, joka näytteli Punaisessa laukussa Zofi-rouvaa. Brännäs ja Sakki kihlautuivat seuraavana vuonna. Toukokuussa 1928 teatteri jouduttiin sulkemaan, koska Vanha Vuorelan huvit purettiin asuntotuotannon tieltä. Taukoa jatkui uuden työväentalon valmistumiseen saakka joulukuuhun.[37] Saman vuoden kesällä nyrkkeilijän urallaan alamäkeen joutunut Gösta Brännäs teki itsemurhan kotonaan Porvoonkadulla. Isoveli oli ollut merkittävä roolimalli ja auktoriteetti nuorelle Taunolle, suuri ihailun kohde isän ohella. Neljän vuoden ikäerosta huolimatta veljesten välit olivat läheiset. Olga Palo sairastui esikoisensa itsemurhan jälkeen ja kuoli 67-vuotiaana. Lars Palo kuoli 80-vuotispäivänään.[38]

Brännäsin työtovereita Työväennäyttämöllä olivat muun muassa Sasu Haapanen, Holger Salin, Lida Salin ja Emma Väänänen. Sörnäisten vuosinaan Brännäs jatkoi edelleen päivätyössään Kemiallisella koelaitoksella. Lapuan liikkeen aikana hän joutui puolustusministeriön pääesikunnan puhutteluun oman arvelunsa mukaan siksi, että työ kyseisen ministeriön alaisella koelaitoksella ja näyttämöharrastus työväen lavalla eivät eräiden mielestä sopineet yhteen.[39]

[muokkaa] Varusmiespalvelu ja teatterin vaihto

Maaliskuussa 1929 Tauno Brännäs astui asepalvelukseen jalkaväkeen Uudenmaan rykmentin ensimmäiseen komppaniaan. Varsinainen armeija-aika kesti hänen osaltaan kolme kuukautta, jonka jälkeen hänet määrättiin vanhaan tuttuun tehtäväänsä Kemialliselle koelaitokselle. Kaikkiaan Brännäs palveli puolustusvoimissa vuoden päivät ja kotiutui täysin palvelleena. Hänen sotilasarvonsa palvelusajan päätyttyä oli sotamies.[40] Helsingin määräydyttyä sijoituspaikaksi Brännäsille järjestyi toisinaan mahdollisuus tehdä muutama näytöskappale Sörnäisissä. Pahaksi onnekseen hän poistui erään kerran kasarmilta ilman lupaa näyttämöasioita hoitaakseen. Parin muun alokkaan ohella hän sai majuri Rutaselta asian vuoksi perusteellisen ripityksen.[41] Asepalveluksen jälkeen Brännäs jatkoi työtään Kemiallisella koelaitoksella ja iltaisin hän näytteli Sörnäisten Näyttämöllä.

Sörnäisten Työväennäyttämöllä Brännäs sai teatterioppia Aarne Orjatsalolta, joka tuli näyttämön ohjaajaksi keväällä 1930. Orjatsalolta saatu opetus jäi Brännäsin ainoaksi näyttelijänkoulutukseksi. Erityisen tärkeitä Brännäsille olivat Orjatsalon puhetekniikan opetukset.[42] Tauno Brännäsin alkuvuosien teatteriroolien joukossa ei ollut kansanhupailuja, vaan häntä käytettiin dramaattisiin rooleihin. Tosin useimmat draamat olivat helppotajuisia ja melodraamattisia. Esitetyt ulkomaiset farssit olivat pääasiassa saksalaista alkuperää ja niissä hän esitti useimmiten yläluokkaisia hahmoja.[43] Syksyllä 1930 Sörnäisten Työväen Näyttämö muutti nimensä Helsingin Työväen Teatteriksi. Brännäsin ura Sörnäisten näyttämöllä päättyi huhtikuussa 1932.[44]

[muokkaa] Suomen Kansallisteatterin rivinäyttelijäksi

Kansallisteatterin näyttelijät Tauno Palo, Rafael Pihlaja, Aarne Leppänen, Glory Leppänen, Unto Salminen ja Kyllikki Väre kesäkiertueella 1933. Edessä istuvat Rauni Luoma ja Sylvi Sakki.

Tauno Brännäs aloitti Suomen Kansallisteatterissa syksyllä 1932. Teatterin johtaja Eino Kalima ja ohjaaja Pekka Alpo olivat varta vasten tulleet Vallilaan katsomaan Brännäsiä, kun näyttelijä Eine Laine oli vihjannut hänestä Alpolle.[45] Niin ikään Brännäs suomensi sukunimensä Paloniemeksi. Näyttelijäkollega Glory Leppänen ehdotti pitkän sukunimen lyhentämistä muotoon Palo, joka olisi helpompi ja iskevämpi. Tauno päätyi käyttämään yhdistelmänimeä Brännäs-Palo, kunnes hän seuraavana vuonna pelkisti nimensä muotoon Tauno Palo. Virallisesti Brännäsit muuttivat sukunimekseen Palon marraskuussa 1936.[46] Myös Tauno Palon vanhemmat muuttivat nimensä Paloksi.

Palo aloitteli elokuvauraansa samaan aikaan kun hän siirtyi Kansallisteatteriin. Teatteriväki ei juuri arvostanut elokuvaa, joten Palon valkokangastehtävät lähinnä haittasivat hänen teatteriuraansa. Pidettiin epäsopivana, että elokuvien sankari olisi näytellyt pääosia kansallisella päänäyttämöllä.[47]

Alkuun Tauno Palon roolit Kansallisessa olivat melko pieniä. Hänen debyyttinsä oli Olavi Klaunpoika kappaleessa Daniel Hjort elokuussa 1932. Tämän jälkeen seurasivat muun muassa Mikon rooli näytelmässä Anna Liisa, Maurice Galvoisier näytelmässä Neiti ja punakaartilainen Pennu Lauri Haarlan näytelmässä Kaksiteräinen miekka. Haarla tyrmäsi Palon suorituksen suorin sanoin.[48] Seuraavana vuonna Palo näytteli muun muassa kappaleessa Vain ihmisiä sivistysseuran puheenjohtajaa ja voutia Ludvig Holbergin klassikossa Jeppe Niilonpoika. Keväällä 1934 Palo oli yksi seitsemästä veljeksestä, Timo, Aleksis Kiven klassikkonäytelmässä. Niin ikään Kiven näytelmässä Nummisuutarit hän näytteli Kristoa syksyllä 1934. Syyskesällä 1935 Palo oli mukana Kansallisteatterin näyttelijöiden Lapin-kiertueella kumppaneinaan Henny Waljus, Emmi Jurkka, Aku Korhonen, Yrjö Tuominen ja Uuno Montonen. Näytelmänä oli Kevään hurmiossa, jota oli esitetty Kansallisessa kaudella 1934–1935.[49]

Keväällä 1937 Kansallisteatterissa esitettiin Sankarihusaari, jota on pidetty taiteellisesti kenties arvokkaimpana laulunäytelmänä, mitä Suomessa Oopperan ulkopuolella on esitetty.[50] Palolla oli kappaleessa miespääosa Háry Jánoksena. Mary Hannikainen oli naispääosassa, ja molemmat suoriutuivat osistaan kohtalaisesti. Yleisövastaanotto laulunäytelmälle oli kuitenkin penseä.

1930-luvun puoliväliin mennessä Tauno Palo oli valkokankaan suurin suomalainen tähti, mutta hänen teatteriroolinsa olivat kevääseen 1938 saakka ainoastaan sivuosia. Kansallisteatteriin tehtiin 1930-luvun jälkipuoliskolla henkilöstömuutoksia, kun kaksi suurta näyttelijää Jaakko Korhonen ja Aarne Leppänen menehtyivät varhain.[51] Uusiksi näyttelijöiksi palkattiin Jalmari Rinne ja Jorma Nortimo vuonna 1936 sekä Eino Kaipainen ja Wilho Ilmari vuonna 1937.[52]

[muokkaa] Teatterin tähtinäyttelijäksi

Tauno Palon nousu merkittäväksi näyttelijäksi Suomen Kansallisteatterissa alkoi keväällä 1938 ja huipentui kaudella 1938–1939.[51] Hänen ensimmäinen taiteellisesti merkittävä pääroolinsa oli Aino Kallaksen näytelmässä Bathseba Saarenmaalla tammikuussa 1938.[52] Syksyllä 1938 Palo esiintyi laulunäytelmässä Pieni hovikonsertti yhdessä Mary Hannikaisen ja Sointu Kouvon kanssa, kappaleen musiikki sai kriitikoilta nuivahkot arvostelut.[53] Kirvesmies Melicharin osa vankiladraamassa Numero 72 marraskuussa 1938 jatkoi Palon taiteellista läpimurtoa, varsinainen pääosa teoksessa oli Kaisu Leppäsen näyttelemällä vangilla numero 72.

Alkuvuonna 1939 Palolla oli Pepin osa näytelmässä Pieni hajuvesikauppa ja hän sai yleisöltä huikeita suosionosoituksia.[54] Palo kunnostautui teatteriuransa alkuvuosina myös muissa samantyyppisissä koomisissa sivurooleissa. Helmikuussa 1939 Palon taiteellisten voittojen sarja jatkui. Hänellä oli kaksoisrooli Calderónin runonäytelmässä Elämä on unta, jossa hän näytteli prinssi Segismundoa ja torniin teljettyä hirviötä. Näytöskappale sai kriitikoilta myönteiset arvostelut.[55] Niin ikään keväällä 1939 Palolla oli miespääosa Mika Waltarin teokseen perustuvassa näytelmässä Ihmeellinen Joosef, vastanäyttelijänä oli Kyllikki Väre, joka oli aloittanut Kansallisteatterissa samana vuonna kuin Palo. Näytelmä ei kuitenkaan tyydyttänyt teatterin johtoa.[56]

Syksyllä 1939 Palolla oli pääosa Chopin-näytelmässä Vieraantunut sydän. Chopinin roolissaan Palo sai näyttää näyttelijäntaitonsa laaja-alaisuuden tulkitsemalla onnistuneesti elämänsä loppua lähestyvän säveltäjämaestron olemuksen ja elekielen haurauden.[57] Chopin oli Tauno Palon viimeinen näyttämötyö ennen talvisotaa. Sotakuukausien ajaksi Kansallisteatterin toiminta keskeytettiin, mutta välirauhan (1940–1941) ja jatkosodan (1941–1944) aikana näytäntökaudet jatkuivat säännöllisinä.

[muokkaa] Elokuvauran alku

Tauno Brännäs päätyi elokuva-alalle puolivahingossa juuri kun äänielokuvat tekivät tuloaan.[58] Joulukuussa 1930 Brännäsin näyttelijätoveri Kaarina Saarto haki roolia elokuvaan ja esitteli omia teatteriroolikuviaan filmiyhtiö Sarastuksen johtajalle Hugo Stenlundille ja ohjaaja Kalle Kaarnalle. Kaarna innostui valokuvassa olevasta vastanäyttelijästä Brännäsistä ja pyysi Saarron kautta häntä tulemaan koekuvauksiin. Koekuvauksien jälkeen Kaarna pyysi Brännäsiä miespäärooliin elokuvaan Jääkärin morsian (1931).[59] Elokuva tuotettiin aluksi kokonaan mykkäelokuvana, mutta kesken kuvausten siitä päätettiin tehdä puolittain äänielokuva. Näin ollen puherepliikit näytettiin väliteksteinä, mutta ääniraitaan lisättiin tehosteita, taustamusiikkia ja muutamia lauluja.[60]

Saman vuoden elokuussa alettiin kuvata varsinaista äänielokuvaa Kuisma ja Helinä (1932), jossa Brännäs näytteli pääroolia kasakkapäällikkönä.[61] Elokuvan taiteellista arvoa alensivat Brännäsin heikko ratsastustaito[62] ja väritön vastanäyttelijä Iris Knape-Jäderholm.[63] Samaisena syksynä Brännäs näytteli Työväenteatterin 30-vuotisjuhlanäytöksessä saman kappaleen näyttämöversiossa.[64] Elokuvaversio sai ensi-iltansa kaksi viikkoa teatteriversion jälkeen ja elokuvan vastaanotto oli huomattavasti heikompi kuin näytelmän.[65] Muutaman vuoden kuluttua sai ensi-iltansa Fennica-Filmin komedia Helsingin kuuluisin liikemies (1934), joka antoi Tauno Palolle lisää näyttelijäkokemusta, mutta se ei ollut hänen uralleen merkittävä elokuva.[66]

[muokkaa] Tähtipari Tauno Palo ja Ansa Ikonen

Vaimokkeen kuvaus Suomi-Filmin studiolla 1936. Ratin takana Tauno Palo.

Vuonna 1933 Suomen elokuvakenttä muuttui, kun Erkki Karu erosi Suomi-Filmistä ja perusti kilpailevan Suomen Filmiteollisuuden. Karun tilalle tullut Risto Orko ohjasi suuren menestyksen saavuttaneen Siltalan pehtoorin (1934), minkä rohkaisemana Suomi-Filmi palkkasi toiseksi vakituiseksi ohjaajakseen nuoren Valentin Vaalan.[67] Tässä vaiheessa Tauno Palo ei ollut vielä suuri elokuvatähti, vaikka hän olikin näytellyt jo kolmessa elokuvassa. Kesällä 1935 Vaala aloitti uuden elokuvan kuvaukset, jonka miespääosassa olisi Palo. Naispääosan esittäjäksi Vaala valitsi elokuvauraansa aloittavan 21-vuotiaan Ansa Ikosen.[68] Syntynyt elokuva Kaikki rakastavat (1935) oli 25-vuotiaan Vaalan edustaman uuden sukupolven tapa kuvata ihmisiä ja lähestyä yleisöä ilman näyttämöteatterin painolastia.[69]

Elokuvan suosion myötä tähtipari Palo ja Ikonen palkattiin seuraavan vuoden talvena kuvattuun romanttiseen komediaan Vaimoke (1936).[70] Kuvauksissa oli mukana myös sankariparin kiusanhenkeä esittävä Tauno Palon vaimo Sylvi Palo.[71] Elokuva sai sekä yleisön että kriitikoiden kehut.[72] Menestykselle haluttiin välittömästi jatkoa ja niinpä Miehekettä (1936) alettiin kuvata jo loppukesästä. Ikonen olisi halunnut siirtää kuvausten alkamista muutamalla viikolla eteenpäin, koska hän oli lähdössä Kansallisteatterin näyttelijöiden kanssa Moskovaan. Vaala ei suostunut vaan valitsi uuden elokuvan pääosaan amerikansuomalaisen Tuulikki Paanasen.[70] Palolla ei ole Vaimokkeessa juuri repliikkejä, joten hänen kohdallaan huumori on vähäeleistä. Vastaavasti Miehekkeessä hänen roolinsa on aktiivinen johdattelija.[73]

Vaala suunnitteli roolittavansa Palon ja Ikosen rakastavaisiksi myös Koskenlaskijan morsiameen (1937), mutta hän muutti roolitusta ennen kuvausten alkua. Tällä kertaa Palo ei näytellyt yksiviivaista romanttista sankaria vaan hän tulkitsi vahvan luonneroolin mielenhäiriöisenä Juhanina. Naispääosan näytteli Ansa Ikonen.[74]

Palo näytteli Suomi-Filmille vielä ohjaaja Risto Orkon uudelleenfilmatisoimassa Jääkärin morsiamessa (1938), tosin eri roolia kuin alkuperäisessä versiossa. Uudesta elokuvaversiosta tuli aiempaa versiota tunnetumpi.[75]

[muokkaa] Elokuvayhtiön vaihto

Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden kamppailu johti siihen, että jälkimmäisen johtaja Toivo Särkkä palkkasi näyttelijöitä ja kuvaajia kilpailijaltaan. Tauno Paloa filmiyhtiön vaihtaminen houkutti lähinnä sen vuoksi, että se avasi tien ulkomaanmatkaan.[76] Hän esitteli yhdessä Jorma Nortimon kanssa Särkälle kevättalvella 1938 suunnitelman, jonka mukaan parivaljakko saisi etukäteen tarvittavan rahasumman ulkomaanmatkaa varten. Särkkä suostui sopimukseen kunhan molemmat henkilöt olisivat loppukesän käytettävissä kuvauksiin Suomen Filmiteollisuudelle.[77] Ulkomaanmatkan jälkeen Palo näytteli kolmessa perättäisessä elokuvassa: Eteenpäin – elämään (1939), Helmikuun manifesti (1939) ja Jumalan tuomio (1939). Hänen urakehitykselleen elokuvayhtiön vaihdos merkitsi takaiskua. Särkän ohjaustyyli suosi perinteistä teatraalista tapaa, jonka soveltuvuutta elokuvamaailmaan pidetään kyseenalaisena.[78]

Elokuvassa Eteenpäin – elämään Palon vastanäyttelijänä nähtiin niin ikään Suomi-Filmiltä Suomen Filmiteollisuuteen siirtynyt 22-vuotias Regina Linnanheimo. Asetelma ei toiminut heidän ensimmäisessä Suomen Filmiteollisuudelle tehdyssä elokuvassaan, jossa he näyttelivät keski-ikäisiä ihmisiä.[78] Historiallisessa draamassa Helmikuun manifesti Palolla ja Linnanheimolla oli vastaavantyyliset roolit. Elokuva oli paatoksellisen isänmaallinen ja sai hyvän yleisömenestyksen. Arvi Pohjanpään oikeusalin ympärille sijoittuva draamanäytelmä Jumalan käskynhaltija vuodelta 1937 sai kahta vuotta myöhemmin Palon tähdittämän elokuvaversion Jumalan tuomio.[79] Kesällä 1939 Palo näytteli edellisvuoden tapaan kolmessa elokuvassa, jotka ehdittiin pääosin kuvata ennen syksyn ylimääräisten kertausharjoitusten alkua. Viimeiset kuvat otettiin muutamaa päivää ennen talvisodan alkua.[80]

Keskeiset Tauno Palon uraa avittaneet elokuvatuottajat olivat Suomi-Filmin Risto Orko ja Suomen Filmiteollisuuden Toivo Särkkä. Palo näytteli kumpaisenkin yhtiön tuotannoissa, ja hänellä oli hyvät välit sekä Orkoon että Särkkään.[81]

[muokkaa] Hella Wuolijoen näytelmien elokuvasovitukset

Vasemmistolaisen, salanimellä kirjoittaneen Hella Wuolijoen näytelmät herättivät voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan ja keräsivät yleisöä 1930-luvun Suomessa. Erityisesti 1936 ensi-iltansa saanut Niskavuoren naiset ja sitä seuranneet näytelmät saivat suuren yleisömenestyksen Helsingin Kansanteatterissa.[82] Suomi-Filmi osti Niskavuoren naisten filmausoikeudet vuodenvaihteessa 1937, jonka jälkeen hankittiin vaiheittain muidenkin Wuolijoen menestysnäytelmien filmausoikeudet.[83] Vaala aloitti Niskavuoren naisten (1938) ohjaamisen kevättalvella, mutta sen kuvaukset venyivät vuoden loppuun asti, joten yhteiskunnallinen komediaelokuva Juurakon Hulda (1937) valmistui nopeammin.[84]

Palo näytteli miespääosan komediassa Juurakon Hulda. Siitä tuli Suomi-Filmin siihen asti menestynein elokuva. Nimiosan näytteli Irma Seikkula.[85] Vastaavasti Niskavuoren naiset on vakavampi elokuva. Palo näytteli hankalana roolina pidettyä Aarnea, joka potee identiteettikriisiä voimakastahtoisten naisten keskellä. Rooli sai syvyyttä Palon karismasta.[86] Niskavuoren naisten myötä Palon seitsemän elokuvan yhteistyö ohjaaja Vaalan kanssa jäi toistaiseksi. Vaala oli Palon alkuaikojen elokuvauran ja ammatillisen kehityksen suunnannäyttäjä.[87] Hän tuki Paloa siinä ettei tämä suhtautuisi uraansa liian vakavasti. Lisäksi Vaala neuvoi Paloa välttämään turhaa älyllisyyttä ja luottamaan ohjaajan näkemykseen.[88]

Vuosina 1938–1957 kuvattiin kaikkiaan viisi Wuolijoen näytelmiin perustuvaa Niskavuori-elokuvaa. Palolla oli miespääosa niistä neljässä. Niskavuoren naisia seurasi Vaalan ohjaama Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946), jossa Palo näytteli Aarnen isää, Juhania. Vastanäyttelijänä oli Emma Väänänen. Vuonna 1954 Palo teki paluun Niskavuorelle Edvin Laineen Niskavuoren Aarnessa, jossa hän näytteli jälleen Aarne Niskavuorta. Neljännen kerran Palo nähtiin Niskavuorella 1957, jolloin hän näytteli Aarnen velipuolta ja Juhanin vanhinta poikaa, Juhani Mattilaa Laineen filmatisoinnissa Niskavuori taistelee.

[muokkaa] Sotavuodet 1939–1945

[muokkaa] Talvisota keskeyttää uran

Talvisodan syttyi marraskuussa 1939 ja teatterit joutuivat sulkemaan ovensa. Palo vei vaimonsa ja poikansa evakkoon maaseudulle ja muutti näyttelijä Uuno Laakson luo, joka asui yksin Lallukan taiteilijakodissa. Sodan alkupäivinä hän kuljetti suuren joukon vanhuksia ja lapsia evakkoon Luopioisiin.[89] Joulukuun puolivälissä Palo sai komennuksen Jyväskylään sijoitettuun ilmatorjuntapatteriin. Siellä hän toimi pääasiassa patterinpäällikön autonkuljettajana.[90] Niin sanottua rintaman tulikastetta Palo ei sotien aikana saanut.[91] Talvisota päättyi seuraavan vuoden maaliskuussa.

[muokkaa] Välirauhan aika

Rauhan tultua Suomen Kansallisteatteri aloitti jälleen näytökset huhtikuusta lähtien. Välirauhan kausi 1940–1941 oli taloudellisesti menestykäs teatterille.[92] Tässä vaiheessa Tauno Palo oli jo tunnustettu ja monipuolisuudestaan kuulu näyttämötaiteilija.[93] Palolla oli vuoden aikana ainoastaan neljä roolia, mutta vastaavasti hän näytteli kolmessa elokuvassa.[94] Välirauhan aikana sai ensi-iltansa kesällä 1939 kuvattu elokuva SF-paraati (1940). Se oli eräänlainen matkailumainoselokuva vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten, mutta siitä tulikin "viimeisen viattomuuden ajan" taltiointi.[95] Revyyelokuvassa esitellään Helsingin parhaita puolia ja ensimmäisen tasavallan arkkitehtonisia saavutuksia. Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämän SF-Paraatin ikivihreitä musiikkikappaleita Potkut sain ja Nuoruuden sävel esitettiin heidän yhteiskiertuillaan vielä vuosikymmenten ajan.[96]

Tammikuussa 1941 sai ensi-iltansa edelliskesänä kuvattu, Toivo Särkän ohjaama Kulkurin valssi (1941), joka keräsi siihen asti korkeimman yleisön, noin puolitoistamiljoonaa katsojaa. Elokuva tarjosi kansalle todellisuuspakoista lohdutusta talvisodan ja jatkosodan välissä. Palon vastanäyttelijänä nähtiin jälleen Ansa Ikonen ja Regina Linnanheimolla oli elokuvassa sivuosa. Kulkurin valssi merkitsi Palolle mahdollisuutta hyödyntää koko taiteellista osaamistaan; siinä on paitsi vaativaa luonnetulkintaa, myös runsaasti laulukohtauksia. Elokuva on korostetusti nimen omaan Tauno Palon tähtiesiintyminen, sillä Ikonen tulee tarinaan mukaan vasta elokuvan puolivälin tienoilla.[97] Lauluna Kulkurin valssi oli Palolle tuttu jo lapsuusvuosilta.[98]

Huhtikuussa 1941 tuli ensi-iltaan niin ikään Särkän ohjaama yltiöromanttinen Kaivopuiston kaunis Regina (1941). 1800-luvun puolivälin Helsinkiin sijoittuvassa elokuvassa Palon lemmittyä näytteli Regina Linnanheimo. Elokuva sai arviolta 760 000 katsojaa.[99] Sota-ajan tapaan Kaivopuiston kaunis Reginakin on tyylipuhtaasti todellisuuspakoinen melodramaattinen pukuelokuva.

[muokkaa] Jatkosodan viihdytyskiertueet

Tauno Palo viihdytyskiertueella jatkosodan aikana.

Jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 keskeytti aluksi Palon siivilityöt. Päämaja oli huomannut jo talvisodassa viihdyttämisen tarpeellisuuden ja niinpä ensimmäinen viihdytyskiertue järjestettiin jo heinäkuussa.[100] Sotilasarvoltaan kersantti Palo työskenteli viihdytyskiertueilla ja asemiesilloissa sekä siivilityössään Kansallisteatterissa.[101] Palo kuului osana Kansallisteatterin näyttelijöihin, kun seurue kiersi lähellä rintamalinjoja ja ajautui ajoittain vaaraan neuvostoliittolaisten pommikoneiden takia.[102] Palo kuului suosittujen asemiesiltojen vakioesiintyjiin. Iltamia järjestettiin ympäri Suomea, muun muassa Helsingissä, Äänislinnassa, Tampereella, Oulussa ja Kuopiossa. Rintamalla asemiesiltoja saattoi kuunnella suorina radiolähetyksinä. Illoissa esiintyi toisinaan myös ulkomaisia tähtiä, kuten Zarah Leander, Ilse Werner ja Sickan Carlsson.[103]

Jostain syystä Tauno Paloa ja monia hänen kollegoitaan alettiin sotavuosina pitää vakoilijoina. Oudon huhun alkuperä ei selvinnyt Palolle koskaan. Hänen serkkunsa Lasse Autere kysyi kerran junassa: ”Tauno, pojat puhuvat aivan tosissaan, että sinä olet vakooja. Etkö voisi kirjoittaa heille jotakin?”. Palo raapusti jostain repäisemälleen paperinpalalle: ”Tämä maa ei koskaan sortua saa. Tauno Palo.”[104]

[muokkaa] Jatkosodan elokuvat

Joulun alla 1941 sai ensi-iltansa pääosin edelliskeväänä kuvattu Onnellinen ministeri (1941), jonka käsikirjoituksen pohjana oli saksalainen laulunäytelmä.[105] Mainostoimistomaailmaan sijoittuvassa elokuvassa Palo esittää vauhdikkaasti näytelmällisen kappaleen Raitiovaunulaulu.[106] Niin ikään välirauhan aikana kuvattiin Onni pyörii (1942). Se pyrki toistamaan edellisvuonna menestynyttä Kulkurin valssia, mutta käsikirjoittaja Mika Waltari kirjoittikin aivan toisenlaisen tarinan.[107] Uudessa elokuvassa ei ollut fantasiaa eikä loistoa ja 33-vuotiaan Palon näyttelemä orpokodin kasvatti kärsi epäuskottavuudesta. Toisaalta elokuva nosti ikivihreiden joukkoon Tatu Pekkarisen sanoittaman ja Matti Jurvan säveltämän laulun Väliaikainen.[105]

Musikaalinen Onnellinen ministeri sai jatkoa ruotsalaiselokuvan suomalaisversiosta Avioliittoyhtiö (1942).[106] Birgit Kronströmin ja Palon musiikkianti jää yhteen duettoon ja elokuva on rakenteltaan edeltäjäänsä hajanaisempi.[108] Loppuvuodesta ensi-iltansa sai Puck (1942), joka alkaa romanttisena komediana, liikkuu farssin puolella ja päätyy melodraamana.[109] Elokuva on epätasainen ja eräänlainen harjoitustyö seuraavaan suuren elokuvaan. Seuraavan vuoden syyskuussa valkokankaille tuli jälleen suuri eskapistinen melodraama, Stefan Zweigin novelliin pohjautuva Valkoiset ruusut (1943). Häikäisevän varmalla kädellä tehdyn elokuvassa Palon vastanäyttelijänä toimi Helena Kara.[109]

Kesällä 1943 Keuruulla kuvattiin Vaivaisukon morsian (1944), jossa nähtiin Palon vastanäyttelijänä jälleen Ansa Ikonen. Palon kohtaukset kuvattiin ennen sateiden alkamista, mutta talviset loppukohtaukset saatiin valmiiksi vasta marraskuussa.[110] Saman vuoden kesällä Palo siirtyi takaisin Suomi-Filmiin peräti 25 000 markan kuukausipalkalla. Hänen kuukausipalkkansa Kansallisteatterissa oli 5 900 markkaa. Palo oli miespääosassa seikkailuelokuvassa Herra ja ylhäisyys (1944), joka kuvattiin Nummelan hiekkakuopilla. Kuvauspaikalle oli lavastettu kokonainen meksikolaiskaupunki.[110] Se jäi Palon viimeiseksi sota-ajan elokuvaksi, sillä kevättalvella 1944 Neuvostoliitto aloitti suurpommituksensa ja kesällä Palo siirrettiin kokonaan Puolustusvoimien palvelukseen.[110]

[muokkaa] Toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa sopeuduttiin uuteen tilanteeseen, jossa rintamamiesten oli totuteltava takaisin siviilielämään ja lisäksi ilmassa leijui epätietoisuus sodan voittaneen Neuvostoliiton aikeista. Poliittisessa kielenkäytössä 1940-luvun lopusta puhutaan niin sanotuista vaaran vuosista.[111] Rankkojen sotavuosien jälkeen kulttuuripiireissä alkoholin käyttö oli ajoittain hallitsematonta, mutta teatterimaailmassa työmoraali oli lähtökohtaisesti tiukka. Tauno Palo teki lujasti töitä teatterissa ja elokuvissa, mutta hän saattoi kadota päiväksi tai pariksi "karkumatkalle".[112] Hän sai ihailijoiltaan jatkuvasti ja usein myös häiritsevästi huomiota sotavuosien menestyselokuviensa jälkeen.[113] Kotonaan Palo ei vastannut itse puhelimeen häiriköiden vuoksi. Hänen kotiovelleen ilmestyi tuon tuostakin nimikirjoitusten metsästäjiä.[114]

[muokkaa] Teatterityöt

Olojen normalisoituessa Palo palasi Suomen Kansallisteatteriin puolentoista vuoden tauon jälkeen.[115] Keväällä 1945 Palolla oli pääosa dalmatialaisen Marin Držićin komediassa Tuhlaripoika, mutta harjoitusaika jäi kovin lyhyeksi ja roolisuorituksesta tuli heikonlainen. Seuraavana syksynä hän taasen onnistui maankiertäjän roolissaan romanialaisessa näytelmässä Vaalien aattona. Hänen tulkintaansa pidettiin lähes ihmeteltävänä, teknisesti varmana ja ilmaisultaan rikkaana.[116] Niin ikään syyskaudella 1945 Palo sai merkittävän roolin prinssi Eerikinä August Strindbergin näytelmässä Kustaa Vaasa. Yleisen käsityksen mukaan Palo oli tuolloin saavuttanut täyden kypsyytensä luonteenkuvaajana.[117] Huugo Jalkanen arvioi: ”Palo ilmensi Eerikin psykopaattisuuden niin puhuvin piinatun sielun ilmein ja elein, että hänen esityksensä kasvoi väkevän ekspressiiviseen tehoon. Tällä tutkielmallaan hän kohosi luonnenäyttelijän tasolle, ja tämä luomus saa katsojan odottamaan häneltä jatkoa psykologisen luonnetulkinnan alalla.”[117] Myös Nils Lüchoukin ja Eino Krohn kehuivat Palon luonnetutkielmaa. Vuonna 1946 Palo kunnostautui mainiona Ventti-Villenä Mika Waltarin komediassa Omena putoaa. Tulevina vuosina Ventti-Villestä muodostui jonkinlainen koominen myytti.[118] Palo itse piti kyseisestä roolista. Hänellä oli selkeä näkemys Villestä, mutta vaikeuksia löytää keinot roolin toteutukseen. Vasta viimeisessä kenraaliharjoituksessa hän huomasi luikahtavansa tuon roolin sisään. Ventti-Villen elokuvaversiosta Palo ei ollut yhtä innostunut, hänen mielestään Villeen liitetty rakkaustarina hajotti koko hahmon.[119]

[muokkaa] Elokuvatyöt

Loviisan kuvaukset kesällä 1946. Vaunussa Reino Häkälä ja Tauno Palo.

Heti kotiutumisensa jälkeen marraskuussa 1944 Palo ryhtyi kuvaamaan Ilmari Unhon elokuvaa Kolmastoista koputus (1945). Kuvausolosuhteet olivat niukat ja näyttelijät joutuivat tuomaan kuvauspaikoille omat lakanansa ja huopansa.[120] Seuraavan kesän Palo piti vapaata kuvauksista johtuen perhe-elämänsä ongelmista ja elokuvatuottajien vaikeuksista saada raakafilmiä ulkomailta.[121]

Palon 1940-luvun loppupuolen merkittäviä elokuvasuorituksia olivat muun muassa miespääosa elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) ja nimiosa elokuvassa Rosvo-Roope (1949). Ansa & Tauno -elokuvien ketju jatkui Edvin Laineen ohjaamalla teoksella Laitakaupungin laulu vuonna 1948.

[muokkaa] 1950-luku

Tauno Palolla oli 1950-luvulla enemmän elokuvarooleja kuin edellisellä vuosikymmenellä. Sankariosat alkoivat vaihtua elämää kokeneen miehen rooleihin, ja hänen roolityönsä olivat aiempaa useammin sivuosia. Teatterityö nousi entistä merkittävämmäksi hänen taiteilijanurallaan.[122] Kolme viimeistä Ansa & Tauno -elokuvaa saivat ensi-iltansa 1950-luvulla. Yksityiselämässään Palo seurusteli Kirsti Ortolan kanssa, pariskunnalle syntyi poika 1954. Virallisesti Tauno Palo oli edelleen avioliitossa Sylvi Palon kanssa.

[muokkaa] Teatterityöt

” ”Halusin tehdä Jukolan pojan mahdollisimman omaperäisesti, mutta miten, sitä en tiennyt. Öisin on hyvä miettiä rooleja ja eräänä yönä käyskennellessäni Jukolan tanhuvilla Jussi tuli viereeni. Käväisimme yhdessä lapsuuteni paikoilla: Luolajankylässä, Hovilan kartanossa ja Sandströmin Miinan heinäladossa. Siellähän me pikkupoikina pelmusimme, olimme huolettomia luonnonlapsia ja siellä näytti Jukolan Juhanikin olevan kotonaan. Sieltä hänet löysin.” ”

—Tauno Palo Jukolan Juhanin roolistaan[123]

Tammikuussa 1950 Tauno Palo saavutti taiteellisen voiton Stanley Kowalskina Tennessee Williamsin suositussa Viettelyksen vaunussa. Stanleyä on pidetty eräänä Palon muistettavimmista roolisuorituksista. Vastanäyttelijänä lumosi Ella Eronen, joka oli näytelmän varsinainen päähenkilö, patologinen ja degeneroitunut Blanche de Bois.[124] Uusi Suomi kirjoitti: ”Miehistä pääosaa, puolalaista urheilijaa, esitti Tauno Palo, joka jykevässä, karheassa urosmaisuudessa ja töykeässä, voimakastahtoisessa arkisuudessa oli täydellinen, mutta tapasi myös henkilönsä ainoalle tunteikkaalle kohdalle, sukuvietille, rehevää luonnonvoiman hulvahtavuutta.”[125] Palon muita roolisuorituksia 1950-luvun alussa olivat muun muassa nimiosa näytelmässä Barabbas alkuvuodesta 1951, tohtori Rank Henrik Ibsenin näytelmässä Nukkekoti keväällä 1952 ja Karrin isäntä Nummisuutareissa saman vuoden syyskaudella. Syksyllä 1953 Palo vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa näytelmällä Pyhä koe. Alfonso Fernándezin osa oli Palolle itselleen mieluinen ja näytelmän yleisövastaanotto oli erinomainen.[126]

Maaliskuussa 1954 Kansallisteatterissa sai ensi-iltansa jälleen Seitsemän veljestä. Tällä kertaa Palolla oli Juhanin osa, ja hän sai roolistaan erinomaiset arvostelut. Palon tulkintaa ylistettiin aidoksi ja moniulotteiseksi. Sole Uexküll hehkutti Helsingin Sanomissa: ”Enpä ole juuri nähnyt Juhanin läikkyvän temperamentin, hänen tunteidensa naiivin hetkellisyyden, hänen kehittymättömän mutta omassa laadussaan rikkaan ja voimakkaan ajatus- ja mielikuvitusmaailmansa saavan näin täyteläistä toteutusta.”[127] Palo itse piti Jukolan Juhanin roolia eräänä uransa vaikeimmista ja rakkaimmista näyttämötehtävistään.[128] Seitsemää veljestä esitettiin myös Pariisin teatterijuhlilla 1955, mutta kustannussyistä se oli toteutettu yksinpuhelusarjana. Palo esitti Juhanin monologin. Näytelmää esitettiin myös Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Wienissä ja Moskovassa ja siitä tehtiin kuunnelmaversio.[129] Aleksis Kivi oli Palolle läheinen kirjailija myös teatterin ulkopuolella. Myös F. E. Sillanpää ja Mika Waltari kuuluivat hänen suosikkikirjailijoihinsa; molemmat olivat myös hänen hyviä ystäviään.[130]

Keväällä 1955 ensi-iltaan tuli Eino Kaliman ohjaama Vanja-eno, jossa Palo tulkitsi tohtori Astrovia. Roolista tuli eräs hänen taiteellisista voitoistaan. Tulkintaa pidettiin lämpimän inhimillisenä, parempana kuin Dramatenin Jarl Kullen vastaavaa näyttämötehtävää tämän Helsingin-vierailulla.[126] Kesällä 1955 Palo oli mukana näytelmäkiertueella, joka esitti englantilaista salonkikomediaa Rakastan vaimoani. Näyttelijäseurueeseen kuuluivat myös Helvi Aunio, Tuija Halonen, Mikko Niskanen, Kalle Rouni ja Åke Lindman.

Keväällä 1956 Palo näytteli isoisää kappaleessa Kissa kuumalla katolla. Maija Savutie kirjoitti Vapaassa Sanassa: ”Upeimmin ja syvimmin pääsi Tauno Palo hahmottelemaan elämänhaluisen, rehevän kuolemanpelon varjostaman isoisän, aivan järkyttävän vaikuttavasti, mieleenpainuvana ihmiskuvauksena.”[131] Tammikuussa 1957 Palo vieraili Tampereen Teatterissa, jossa hän näytteli Willy Lomania kappaleessa Kauppamatkustajan kuolema. Hänen tulkintaansa pidettiin eheänä.[132] Palon muita näyttämötehtäviä vuosikymmenen lopulla olivat muun muassa Münchausen (kappaleessa Münchausen, 1958), puoluesihteeri (Herra puoluesihteeri, 1958), Eddie (Näköala sillalta, 1958) ja Jacob Ryhtilä (Miljoonavaillinki, 1959).

Tauno Palo näytteli Kansallisteatterissa usein Rauni Luomaa vastaan, joka kiinnitettiin teatteriin 1955. Heidän tyypillinen rooliasetelmansa oli aviopari, kuten Miljoonavaillingissa tai pari joka löysi toisensa tuskastuttuaan omiin avioliittoihinsa, kuten näytelmässä Kahden kesken. Palo ja Luoma näyttelivät myös suorassa televisiolähetyksessä. Näytelmä oli August Strindbergin Kuolemantanssi, jossa Palo oli Edgar ja Luoma puolestaan Edgarin vaimo Alice. Palo sattui toisinaan unohtamaan vuorosanojaan, ja niin kävi myös tämän televisioinnin yhteydessä. Tilannetta ei helpottanut, että Kurtia näytellyt Leevi Kuuranne myös takerteli repliikeissään. Etevän kuiskaajan avulla lähetyksestä suoriuduttiin kuitenkin kunnialla.[133]

[muokkaa] Elokuvatyöt

Jussi-gaala 1952. Vasemmalta Armi Kuusela, Tauno Palo, Mirjami Kuosmanen ja Veikko Itkonen.

Helmikuussa 1950 tuli ensi-iltaan Matti Kassilan ohjaama Ansa & Tauno -elokuva Professori Masa. Samana vuonna Palolla oli Isoo-Antin rooli Ilmari Unhon pohjalaiskuvauksessa Härmästä poikia kymmenen. Palo sai suorituksestaan parhaan miespääosan Jussi-palkinnon. Vuonna 1953 Palo näytteli lemmenparia itseään 26 vuotta nuoremman Armi Kuuselan kanssa elokuvassa Maailman kaunein tyttö. Satakunnan Kansa arvioi Palon suoritusta: ”Kovin setämäiseltä hän jo alkaa vaikuttaa, varsinkin Armin hehkeän nuoruuden rinnalla.”[134]

Vuosikymmenen puolivälissä Palon elokuvaroolit alkoivat vaihtua ensirakastajasta iäkkäämmän miehen rooleihin. Niitä hän tulkitsi esimerkiksi kolmessa Kassilan ohjaamassa komediaelokuvassa. Hänellä oli vanhan tuomarin osa elokuvassa Hilman päivät (1954). Taunon ja Ansan viimeisessä yhteisessä komediaelokuvassa Isän vanha ja uusi (1955) Palo oli viisikymppinen arkkitehti, joka oli jättänyt vaimonsa Hillevi Lagerstamin näyttelemän nuoren naisen tähden. Elokuvassa Kuriton sukupolvi (1957) Palo on puolestaan hauskassa ”homeisen ukon” roolissa. William Markuksen ohjaamassa komediassa Neiti talonmies (1955) Palo näytteli Nelly Lovénia vastaan asetelmana nuori nainen rakastuu vanhempaan mieheen ja vastoinkäymisten jälkeen onni kukoistaa.

Edvin Laineen Väinö Linna -filmatisoinnissa Tuntematon sotilas (1955) Palo näytteli majuri Sarastietä. Vaikka hahmo ei kuulu ”aika velikultien” ydinjoukkoon, se on jäänyt mieliin erityisesti kohtauksesta, jossa Sarastie kuulee ja rankaisee Lammioon suivaantunutta Rokkaa.[135] Jack Witikan palkituissa teoksissa Nukkekauppias ja kaunis Lilith sekä Mies tältä tähdeltä Palo näytteli sivuosia. Viimeinen Ikosen ja Palon yhteiselokuva Ratkaisun päivät sai ensi-iltansa lokakuussa 1956. Vuonna 1959 Palolla oli kaksoisrooli elokuvassa Kovaa peliä Pohjolassa, jossa hänen vastanäyttelijänään nähtiin Suomen Neito, sittemmin television pääkuuluttajana tunnetuksi tullut Teija Sopanen.

[muokkaa] 1960-luku

Näyttelijäliiton puheenjohtaja Jalmari Rinne ja hänen vaimonsa Ansa Ikonen onnittelevat Tauno Paloa hänen 35-vuotistaitelijajuhlapäivänsä johdosta.

1960-luvulla Palosta oli tullut kansallinen instituutio, joka oli jo lähes ylittänyt normaalin teatterikritiikin rajat.[136] Hänen valkokangasuransa päättyi 1961. Myöhemmin 1960-luvulla hän näytteli muutamissa televisioelokuvissa. Yhteistyö Ikosen kanssa jatkui televisiossa ja näytelmäkiertueella. Palo avioitui Ortolan kanssa vihdoin 1962. Vuonna 1969 julkaistiin omaelämäkerta Käsi sydämellä.

[muokkaa] Teatterityöt

Vuonna 1963 Palon teatteriuraa oli kestänyt 35 vuotta. Sitä hän juhlisti Georg Büchnerin näytelmällä Dantonin kuolema. Näytelmä oli yleisömenestys. Kauppalehti kirjoitti: ”Tauno Palo ei tavanomaisia juhlanäytännön mainostamisia tarvitse - hänen juhlakatsomonsahan myytiin loppuun jo ajat sitten.” Lehden mukaan Palo totesi näyttelijäntyönsä keskeisimmäksi asiaksi: ”On löydettävä ihminen kaikista rooleista.” Sole Uexküll arvioi Helsingin Sanomissa: ”'Kansallisena instituutiona juhlituksi tuleminen ja Dantonin rooli ovat kaksi kovin raskasta tehtävää yhteensatutettaviksi; se tuskin oli loppuunharkittua, tuskin työn arviointi juhlaensi-illan perusteella on oikeudenmukaistakaan?”[137] Marraskuussa 1965 Kiven Nummisuutarit palasi Kansallisteatterin näyttämölle. Palolla oli tässä tuotannossa Nikon rooli. Seuraavan vuoden alussa hän näytteli jälleen tohtori Astrovia Vanja-enossa.

Vuonna 1961 Palo ja Ikonen kiersivät Suomea Ansa Ikosen 25-vuotistaiteilijajuhlan merkeissä komedialla Keisarinna.[138] Palon ja Ikosen yhteistyö jatkui 1966–1967, jolloin he olivat vakioesiintyjinä Yleisradion uudessa televisiotuotannossa Tullaan tutuiksi. Vuonna 1968 Palo teki kiertueen 40-vuotisen näyttelijänuransa juhlistamiseksi. Näytelmänä oli Leo Lenzin Rakkautta ristiin rastiin. Kiertueella olivat mukana Ansa Ikonen, Elli Castrén ja Martti Palo. Juhlakiertuetta jatkettiin edelleen kesällä 1969.[139]

[muokkaa] Elokuvauran loppu

Tauno Palon toiseksi viimeinen elokuvarooli oli Erikin isä Aarne Tarkaksen ohjaamassa elokuvassa Nina ja Erik (1960). Elokuvan käsikirjoitusta ja dialogia pidettiin heikkona ja kokonaisuutta kovin tasapaksuna. Vuonna 1961 Palo nähtiin viimeisen kerran valkokankaalla Matti Kassilan ohjaamassa psykologisessa elokuvassa Tulipunainen kyyhkynen. Tohtori Aitamaan rooli oli hänen parhaita filmisuorituksiaan. Suomalaisen elokuvan studiokausi päättyi seuraavana vuonna alkaneeseen kolmivuotiseen näyttelijälakkoon. Samalla päättyi monen näyttelijän elokuvaura. Aikakautta on pidetty ”vanhan” ja ”uuden” suomalaisen elokuvan murroskohtana, monia ”vanhan” suomalaisen elokuvan näyttelijöitä, kuten Tauno Paloa ja Ansa Ikosta ei haluttu mukaan niin kutsutun ”uuden aallon” tuotantoihin, joita tehtailtiin 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Kassilan mukaan Palo oli aloittanut nykyaikaisen, vähäeleisen näyttelytyylin tosin jo vuonna 1958 elokuvassa Mies tältä tähdeltä.[140]

” ”En pidä itseäni tärkeänä. Ilmaistakseni sen Shakespearen sanoilla: 'En ole edes palvelija elämän suurella narrinäyttämöllä'. Iloitsen ennen kaikkea siitä, että on tulossa uusi, hieno, omaa vakaumustaan kuunteleva nuori polvi! [...] Elämä on opettanut. Kuten näyttelijätoverini Uuno Laakso asian ilmaisi: 'Jumalat ovat saitoja'.” ”

—Tauno Palo 60-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa lokakuussa 1968[141]

Elokuvauransa jälkeen Palo näytteli televisiossa muun muassa Kauppamatkustajan kuolemassa ja Mikko Niskasen ohjaamassa Ihmisiä elämän pohjalla.

[muokkaa] 1970-luku

Palo jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle 64-vuotiaana kesällä 1973. Vuosina 1972–1975 hän levytti useita musiikkikappaleita ja teki vihdoin yhteisen albumin Ansa Ikosen kanssa. Kesäisin hän matkusteli puolisonsa kanssa ympäri Eurooppaa, eräs heidän suosikkimaistaan oli Italia.[142]

1970-luvulla Palo oli mukana kolmessa Kansallisteatterin näytelmässä: Särkelä itte (1970), Miten haluatte (1972) ja Kristiina (1973). Ensin mainitussa hänellä oli nimiosa Julius Särkelänä. Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Tauno Palo jaksoi ensi-illassa vetää koko mahdottoman kaaren ärjyvästä kuparihärjästä lapsekkaasti kesyyntyvään ja sitten herrastuvaan uudesti syntyneeseen Särkelään komeasti. Hänen juhlapuheestaan ei tullut farssia, vaan loppujakson pelastaja hauskasti eriteltynä komediatyönä.” Myös Uusi Suomi arvioi Palon Särkelä-tutkielman taiteelliseksi voitoksi. Palon joutsenlaulu Kansallisen lavalla oli sivuosa kauppias Allertsina August Strindbergin näytelmässä Kristiina. Se oli Kyllikki Forssellin 25-vuotisjuhlanäytäntö. Aamulehti arvioi Palon sivuroolin ”mieleenpainuvaksi työksi kaiken pysähtyneisyyden keskelläkin”.[143] Palo siirtyi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle heinäkuussa 1973.

Ajatus uudesta Ansa & Tauno -elokuvasta putkahti esiin 1970-luvulla. Vuosikymmenen puolivälissä Risto Jarvan kerrottiin olleen kiinnostunut yhteistyöstä, mutta se kariutui sopivan käsikirjoituksen puuttumiseen ja lopulta Jarvan varhaiseen kuolemaan 1977.[144]

Palon oli määrä esiintyä Turun Kaupunginteatterissa näytelmässä Ihmisen hinta vuonna 1976, mutta hänen terveydentilansa oli siinä määrin heikentynyt, että suunnitelma kaatui.[142]

[muokkaa] Näyttelijäuran analyysi

” ”Kun Tauno Palo astui näyttämölle, oli kuin valot olisi sytytetty'.” ”

—Näyttelijä Marja Korhonen[145]

Tauno Palon taiteellista työtä ja hänen suosiotaan on lähestytty ennen kaikkea tähteyden näkökulmasta ja hänen syvääluotaavasta tavastaan työstää roolihahmoja. Hänen suhtautumistaan roolihahmoihinsa on kuvailtu "lapsenkaltaiseksi"; hän kykeni tuomaan näyttämötulkintoihinsa aiemmin kokemiaan tunteita. Hänen vilpitöntä näyttelijäntyötään on pidetty osoituksena aidosta lahjakkuudesta. Palon tapa mennä sisään kulloiseenkin roolihahmoon perustui vaistonvaraisuuteen, ei niinkään roolihahmon tarkkaan älylliseen erittelyyn. Karismaansa hän käytti ennen kaikkea roolihahmonsa työstämiseen, ei katsojiensa miellyttämiseen. Vaistollaan hänen onnistui tunkeutua roolinsa ytimeen. Poikkeuksellisen laajan ilmaisuasteikkonsa avulla Palolta luonnistuivat sekä syvälliset roolit, kuten Ghelderonen Barabbas, että Moliéren, Shaw'n ja Wilden salonkikomediat. Oleellista on, että Palolla oli hallussaan keinot välittää roolihahmojensa sisin katsojille.[145][146]

[muokkaa] Elokuvien naisvastanäyttelijät

Ansa Ikonen ja Tauno Palo tapasivat toisensa ensi kerran Koiton teatterissa, mutta työtovereita heistä tuli vasta kesällä 1935.[147] Tuolloin alettiin kuvata elokuvaa Kaikki rakastavat. Kaikkiaan Palo ja Ikonen tekivät kaksitoista yhteiselokuvaa vuosina 1935–1956; komedioita, draamoja ja musiikkielokuvia. Suomalaiset saattoivat elää omia ilojaan ja surujaan suosikkipari Ansan ja Taunon kautta. Ikonen oli turvallinen naapurintyttöhahmo, koko kansan Ansa, mikä nosti hänet Palon keskeisimmäksi vastanäyttelijäksi, vaikka moni muukin suosittu näyttelijätär nähtiin useassa elokuvassa Palon lemmittynä. Ansa Ikonen ja Tauno Palo olivat Suomen ensimmäinen tähtipari, asetelma oli klassinen: tumma mies ja vaalea nainen. Kaikki rakastavat oli perustana tulevien vuosien Ansa ja Tauno -myytille. Elokuvan mainoskuvasta tuli ikoninen: Nuoruutta ja elämänuskoa uhkuvassa mustavalkokuvassa Palo ja Ikonen loikoilevat nurmella kesän vehreydessä ja ratkovat ristisanatehtävää. Nuorten kasvojen hehkeyttä on korostettu onnistuneella valaistuksella. Kuvasta tehtiin eräänlainen uusintaversio toiseksi viimeisen Ansa & Tauno -elokuvan yhteydessä vuonna 1955. Ikosen ja Palon tulkitsemat hahmot saivat toisensa kahdeksassa elokuvassa, mutta neljä tuotosta päättyi niin ikävästi, että valkokankaiden suosikkipari jäi ilman yhteistä tulevaisuutta ennakoivaa loppusuudelmaa.[148]

Eräät aikalaiset olivat sangen varmoja, että Palo ja Ikonen olivat pariskunta myös yksityiselämässään. Palo joutui tuon tuostakin vastaamaan ohikulkijoiden kysymyksiin ”Ansa-rouvan” kuulumisista. Ikonen kuvaili suhdettaan Paloon: ”Elämänikuinen ystävyys on paljon arvokkaampi kuin hetken romanssi.”[147] Työtoveruutensa alussa Palo ja Ikonen eivät varsinaisesti pitäneet toisistaan, mutta vähitellen he alkoivat tulla toimeen keskenään ja lopulta he ystävystyivät. Heidän lämmin ystävyytensä jatkui hamaan loppuun.[149] Paloa ja Ikosta pyydettiin usein esiintymään yhdessä eri tilaisuuksiin. Sotavuosina he kävivät viihdyttämässä kasarmeilla ja joukko-osastoissa. Lisäksi he tekivät sairaalakäyntejä vaikeasti haavoittuneiden luo.[150]

Tauno Palo näytteli myös Regina Linnanheimon parina useissa elokuvissa, kuten Suotorpan tyttö (1940), Kaivopuiston kaunis Regina (1941), Onni pyörii (1942) sekä Herra ja ylhäisyys (1944). Helena Kara ja Palo muodostivat parin elokuvissa Puck (1942), Valkoiset ruusut (1943), Rosvo-Roope (1949) ja Hän tuli ikkunasta (1952). Birgit Kronström ja Palo nähtiin lemmenparina elokuvissa Onnellinen ministeri (1941), Avioliittoyhtiö (1942) ja Amor hoi! (1950). Palon muita kuuluisia vastanäyttelijöitä vuosikymmenten vieriessä olivat muun muassa Ella Eronen, Elina Pohjanpää ja Anneli Sauli.

[muokkaa] Elokuvasankaruus

Yleensä Tauno Palo oli naispuolisiin vastanäyttelijöihinsä nähden romanttisen sankarin roolissa, kuten Arnold Kulkurin valssissa. Muutamissa elokuvissa, kuten Hilja, maitotyttö ja Vaivaisukon morsian, hänen roolihahmonsa oli kuitenkin seksuaalisesti epävakaa. Eräät hahmot edustivat puolestaan machismoa, kuten nimiosa Rosvo-Roopessa. Elokuvauransa loppuvaiheessa Palo näytteli toisinaan ikääntymistä ja seksuaalisen energiansa menettämistä vastaan taistelevia miehiä, kuten teoksissa Isän vanha ja uusi ja Tulipunainen kyyhkynen.[151]

Fyysisesti Palo oli kuin valettu sankarirooleihin. Vuonna 1940 hänen pituutensa oli 177 senttimetriä ja painonsa 67 kilogrammaa.[152] Vaikka hän profiloitui heti elokuvauransa alusta sankarien ja rakastajien tulkitsijaksi, hän itse ei pitänyt sankarirooleista. Hänen piti alati keksiä uusia tapoja sanoa ”minä rakastan sinua” ja etsiä aiheeseen tuoretta näkökulmaa. Tämä turhautti häntä.[153] Sankariosat vaikuttivat nyös Palon ulkonäköön, varsinkin hiustyylin osalta: hänen luonnonkiharat hiuksensa suoristettiin kuvauksia varten.[151]

[muokkaa] Jussi-palkinnot

Tauno Palo sai kolme Jussi-palkintoa parhaasta miespääosasta:

[muokkaa] Radiotyö

Tauno Palo oli mukana useissa radiokuunnelmissa 1930–1950-luvuilla. Yleensä hän teki kuunnelmia maanantaisin, kuten muutkin Radioteatteriin kuulumattomat näyttelijät. Maanantait olivat vapaapäiviä teatterista. Enimmillään näillä maanantaikuunnelmilla arvioitiin olleen puolitoista miljoonaa kuuntelijaa. Yleisradion äänitearkiston mukaan Palon radiodebyytti oli kuunnelma Mökin ja syksyn poika vuonna 1938. Samana vuonna hän esitti ylioppilas Lassea Suomisen perhe -kuunnelmassa. Suosikkipari Ansa & Tauno esiintyivät yhdessä kuunnelmissa Kaksintaistelu ateljeessa (1938) ja Pohjalaisia (1954), jossa Palo tulkitsi Jussin ja Ikonen Maijan osan. Vuonna 1949 Palo tulkitsi sotamies Beckmannin roolin Wolfgang Borchertin näytelmässä Ovien ulkopuolella. Suoritus arvioitiin yhdeksi Radioteatterin siihenastisen historian parhaimmista.[47] Juhani Ahon romaaniin perustuvassa Juhassa (1950) Palo esitti Shemeikkaa. 1960-luvulla Palo esiintyi muutamassa kuunnelmassa. Vuonna 1968 hän luki näytelmästä Omena putoaa Ventti-Villen monologin.[154]

[muokkaa] Laulajan ura

[muokkaa] Vuodet 1934–1951

Tauno Palo oli uransa aikana myös melko aktiivinen levylaulaja. Hänen levytysuransa jakautui kahteen kauteen: 1934–1951 ja 1967–1975. Kaikkiaan hän levytti noin 85 raitaa. Ensilevytys Tuulikki on vuodelta 1934. Sen hän teki Dallapén solistina. Debyyttisingleä myytiin tuhatkunta kappaletta. Singlen B-puolesta, Miksi poistuit luotani, tuli eräs vuoden 1934 menestystangoista. Jenkka nimeltään Tuohinen sormus (1934) antoi lisäpotkua Palon laulajanuralle. Huomattava osa Tauno Palon 1930-luvulla levyttämistä lauluista oli tunteellisten kappaleiden sijasta nimen omaan reippaita jenkkoja, kuten Hulivilipoika, Kun heili mun petti ja Sinä semmoinen, minä tämmöinen.

Palo oli erittäin suosittu iskelmien tulkitsija 1930-luvulla, mikä näkyi Yleisradion saaman toivepostin määrässä. Kuulijat yksinkertaisesti rakastivat häntä.[155] Ansa Ikosen ja Tauno Palon suositut musiikkielokuvat synnyttivät lukuisia menestyssävelmiä. Erityisen tärkeä tässä suhteessa oli SF-paraati (1940), jota on pidetty jopa kaikkein huomattavimpana suomalaisena filmimusikaalina.[156] Kansansuosikeiksi kohosivat muun muassa sellaiset ikivihreät iskelmät kuten Potkut sain, Ah, ethän tiedä, Nuoruuden sävel ja Näenhän valoisan taivaan. Vaimokkeen (1936) nimisävelmän levytti Palon sijasta Arvi Tikkala. Miehekkeessä (1936) Palo esitti tangon Marjatta. Vuonna 1942 Palo levytti Birgit Kronströmin kanssa Georg Malmstenin sävellyksen Shampanjakuhertelua. Samana vuonna hän levytti viulun ja kitaran säestämänä laulelman Soittoniekka. Vuonna 1948 Tauno Palo levytti useita sävellyksiä, kuten Laulava sydän, joka liittyi saman nimiseen elokuvaan. 1950-luvulla Palon levylaulajan ura hiipui. Hän levytti tuolloin ainoastaan kaksi musiikkikappaletta: Tukkilaisjenkka ja Pohjolan valkea kesäyö vuonna 1951.

[muokkaa] Vuodet 1967–1975

Nuori tenori, joka 1930-luvun liian korkealle sovitetuissa levytyksissä kuulosti pahimmillaan kastraattisopraanolta kypsyi vuosikymmenien saatossa elämää nähneeksi laulelmatulkiksi. Palo palasi levystudioille vuonna 1967, jolloin hän levytti suositun sodanvastaisen laulun Ruusu on punainen sekä muun muassa kappaleet Porlammin iltalaulu ja Rakkauden tuli. Seuraavana vuonna hän levytti neljän musiikkikappaleen EP:n, jonka tunnetuin laulu oli Rosvo-Roope.[157] Vuonna 1972 julkaistiin albumi Kulkurin kannel, joka nosti esille Tauno Palon laulelmatulkitsijana. Tältä levyllä ovat muun muassa kappaleet Erotessa ja Suvisia suruja. Vuonna 1974 Tauno Palo ja Ansa Ikonen tekivät yhteisalbumin Ansa & Tauno, jolla he lauloivat vanhoja elokuvasävelmiään, kuten Kulkurin valssi. Sitä ennen he olivat levyttäneet yhdessä ainoastaan kaksi laulua: Nuoruuden sävel ja Potkut sain marraskuussa 1940. Elokuvauriensa jälkeen Palo ja Ikonen esiintyivät myös yhteisillä laulukeikoilla. Viimeiset levytyksensä Palo teki vuonna 1975. Hän lauloi silloin Dallapé-orkesterin 50-vuotisjuhlalevylle muutaman kappaleen, muun muassa jo vuonna 1934 levyttämänsä tangon Mä ruusun tumman (Miksi poistuit luotani).

Tauno Palo suhtautui itse melko vähättelevästi laulajan uraansa, jota hän luonnehti jälkeen päin seuraavasti: ”Enhän minä mikään laulaja ole, en ole itseäni koskaan pitänyt sellaisena. Olen kyllä aina pitänyt laulusta, se on hieno asia. Mutta todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa − minä vain vähän rallattelin...” [158]

[muokkaa] Filmografia

Tauno Palo oli mukana yli 60:ssä näytelmäelokuvassa, useimmiten pääosassa. Kaikki olivat mustavalkoelokuvia. DVD-merkintä tarkoittaa, että elokuva on julkaistu DVD:nä. Finnkino Oy on julkaissut myös useita Tauno Palo -kokoelmia, joilla kullakin on neljä tai viisi Palon tähdittämää elokuvaa.[159]

[muokkaa] 1930-luku

Vuosi Elokuva Rooli Huomautuksia
1931 Jääkärin morsian jääkäri Martti
1932 Kuisma ja Helinä Kuisma
1934 Helsingin kuuluisin liikemies metsäkonsulentti Sund
1935 Kaikki rakastavat tekniikan yo Arvo Lähde
1936 Vaimoke agronomi Esko Latva
Mieheke Reino Lahtinen
1937 Koskenlaskijan morsian Paloniemen Juhani
Juurakon Hulda tuomari Kaarle Soratie
1938 Niskavuoren naiset Aarne Niskavuori
Jääkärin morsian jääkäri Kalpa
1939 Eteenpäin – elämään Robert Harmaalahti DVD
Helmikuun manifesti Jaakko Kotka DVD
Jumalan tuomio lakit. kand. Aarne Horn

[muokkaa] 1940-luku

Vuosi Elokuva Rooli Huomautuksia
1940 Serenaadi sotatorvella eli sotamies Paavosen tuurihousut majuri Jyrki Harteinen DVD
Suotorpan tyttö Lehtolan Mauri DVD
SF-paraati Tanu Paalu DVD
Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin proviisori Himanen DVD
1941 Kulkurin valssi Arnold, vapaaherra DVD, VHS
Kaivopuiston kaunis Regina Engelbert von Leijoncrona DVD, VHS
Onnellinen ministeri mainospiirtäjä Kalevi Kari DVD
1942 Onni pyörii Kauko Maja DVD
Avioliittoyhtiö Paavo Kannas, arkkitehti DVD
Puck Raimo Kaarna DVD
1943 Valkoiset ruusut kirjailija Arvo Helavalta DVD
1944 Vaivaisukon morsian Elias Matinpoika Berg DVD
Herra ja Ylhäisyys kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä
1945 Kolmastoista koputus Timo Lehtonen
1946 Menneisyyden varjo Rainer Leimu DVD
Viikon tyttö työnantaja Antti Ahola
Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä Juhani Niskavuori
1947 Pimeänpirtin hävitys Otto von Holten
Koskenkylän laulu Reino Köyri
1948 Laitakaupungin laulu Jukka Kyrö DVD
Laulava sydän kamreeri Aarno Harjus /
laulaja Con Amore		 DVD
1949 Rosvo-Roope Robert DVD
Kanavan laidalla Musta-Mikko

[muokkaa] 1950- ja 1960-luvut

Vuosi Elokuva Rooli Huomautuksia
1950 Professori Masa professori Mathias Karhivaara DVD
Härmästä poikia kymmenen Isoo-Antti DVD
Amor hoi! Charles Thompson Jr.
1951 Tukkijoella Turkka
1952 Silmät hämärässä kersantti
Omena putoaa Ventti-Ville
Hän tuli ikkunasta Tom Mack, jääkiekkovalmentaja
1953 Se alkoi sateessa kapteeni Kalervo Karhi DVD
Maailman kaunein tyttö Jack Coleman DVD
Kolmiapila Olavi, lääkäri
Hilja, maitotyttö Kalevi, isäntärenki DVD
1954 Niskavuoren Aarne Aarne Niskavuori DVD
Kunnioittaen Reino Laurila, ”Lasse” DVD
Kasarmin tytär majuri DVD
Hilmanpäivät Yrjö, vanha tuomari DVD
1955 Tuntematon sotilas Sarastie DVD, VHS
Nukkekauppias ja kaunis Lilith kenraalijohtaja
Neiti talonmies rehtori Kuusi DVD
Isän vanha ja uusi arkkitehti Mauri Pekanpää DVD
1956 Ratkaisun päivät Yrjö Hartti, majuri
1957 Risti ja liekki Olavi Gideoninpoika DVD
Niskavuori taistelee Juhani Mattila & Juhani Niskavuori DVD
Kuriton sukupolvi professori Reinhold Varavaara DVD
1958 Verta käsissämme Rolf Bergas DVD
Mies tältä tähdeltä kapteeni evp. Paavo Lampinen
1959 Kovaa peliä Pohjolassa luutnantti evp. Kari Kivi /
Max Östermalm		 DVD
1960 Nina ja Erik arkkitehti Tauno Vaara
1961 Tulipunainen kyyhkynen tohtori Olavi Aitamaa DVD

[muokkaa] Televisioelokuvat

Vuosi Elokuva Rooli
1965 Purasen häät Jussi Puranen
1967 Ihmisiä elämän pohjalla Luka
1969 Kustaa Vaasa Kustaa Vaasa
1975 Kuolleista herännyt eversti Porhola

[muokkaa] DVD-kokoelmat

  • Tauno Palo - kokoelma 1: Helmikuun manifesti, Kaivopuiston kaunis Regina, Laulava sydän, Kunnioittaen
  • Tauno Palo - kokoelma 2: Eteenpäin - elämään, Onni pyörii, Avioliittoyhtiö, Laitakaupungin laulu, Professori Masa
  • Tauno Palo - kokoelma 3: SF-Paraati, Kulkurin valssi, Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, Hilja, maitotyttö
  • Tauno Palo - kokoelma 4: Onnellinen ministeri, Puck, Se alkoi sateessa, Niskavuoren Aarne
  • Tauno Palo - kokoelma 5: Valkoiset ruusut, Vaivaisukon morsian, Hilmanpäivät, Tulipunainen kyyhkynen
  • Tauno Palo - kokoelma 6: Serenaadi sotatorvella, Menneisyyden varjo, Isän vanha ja uusi, Risti ja liekki
  • Tauno Palo - kokoelma 7: Suotorpan tyttö, Neiti talonmies, Niskavuori taistelee, Kovaa peliä Pohjolassa

[muokkaa] Dokumentteja Tauno Palosta

[muokkaa] Diskografia

[muokkaa] Singlet

  • Tuulikki / Miksi poistuit luotani (Odeon A 228258 • 1934)
  • Ei koskaan (Odeon 228269 • 1934)
  • Tuhlaajapoika / Aron tyttö (Odeon A 228272 • 1934)
  • Tuohinen sormus (Odeon A 228282 • 1934)
  • Kevätvirroille (Odeon A 228285 • 1934)
  • Unelmatyttö / Suo anteeksi armas (Odeon A 228296 • 1934)
  • Hulivilipoika (Odeon A 228311 • 1935)
  • Kadun lapsi / Saaren erakko (Odeon A 228324 • 1935)
  • Sinä vainen / Syksyn tullessa (Odeon A 228327 • 1935)
  • Merituulen kutsu / Tuulien tyttö (Odeon A 228339 • 1935)
  • Ah ethän tiedä / Mieheke (Odeon A 228359 • 1936)
  • Marjatta / Kun kuulen tuon (Odeon A 228360 • 1936)
  • Elomme päivät (Odeon A 228368 • 1936)
  • Sinä semmoinen, minä tämmöinen (Odeon A 228370 • 1936)
  • Viulutyttö (Odeon A 228390 • 1936)
  • Kai yhden suukkosen saa (Odeon A 228395 • 1936)
  • Kun heili minut petti (Odeon A 228341 • 1937)
  • Kello se niksuttaa (Odeon A 228489 • 1938)
  • Nuoruuden kevät / Ylpeä heili (Odeon A 228499 • 1938)
  • Muistatko Anni (Odeon A 228507 • 1938)
  • Et sinä saa / Tilda ja minä (Odeon A 228528 • 1939)
  • Enteitä / Lemmenkukka (Odeon A 228555 • 1939)
  • Hetkinen onnea / Mitä mulle sanoisit (Odeon A 228557 • 1939)
  • Talontytön jenkka (Odeon A 228583 • 1939)
  • Potkut sain / Nuoruuden sävel (Odeon A 228590 • 1940) Ansa Ikosen kanssa
  • Shampanjakuhertelua (Odeon A 228611 • 1942) Birgit Kronströmin kanssa
  • Näenhän valoisan taivaan (Odeon A 228615 • 1940)
  • Pikku Annikki (Odeon A 228645 • 1942)
  • Hetkinen rakkautta (Odeon A 228660 • 1942) Birgit Kronströmin kanssa
  • Soittoniekka (Columbia DY 386 • 1942)
  • Laulava sydän / Milloin viestin saan (Decca SD 5027 • 1948)
  • Toukokuu / Onnellinen ilta (Decca SD 5028 • 1948)
  • Tivolin lamppujen alla / Älä itke sydän (Sointu 1010 • 1948)
  • Pohjolan valkea kesäyö / Tukkilaisjenkka (Tähti RW 452 • 1951)
  • Ruusu on punainen / Rakkauden tuli (RCA FAS 985 • 1967)

[muokkaa] EP:t

  • Tauno Palo (RCA EPS 222 • 1968)

[muokkaa] Albumit

  • Kulkurin kannel (Love LRLP 072 • 1972)
  • Ansa ja Tauno (Polarvox RPLP 5007 • 1974)
  • Dallapé 50 (levyllä myös Georg Malmstén, Kauko Käyhkö ja Kalevi Korpi) (Blue Master BLU-LP 183 • 1975)
  • Sävelkansio − Laulava sydän (Helmi HLP 300 • 1981)
  • Tauno Palo - 100 vuotta (Salix Ay 2008)
  • Musiikin mestareita: Tauno Palo 100 vuotta − Ruusu on punainen (Warner Music 2008)

[muokkaa] Lähteet

  • von Bagh, Peter: Iskelmän kultainen kirja. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08913-7.
  • von Bagh, Peter; Hakasalo, Ilpo: Sininen laulu : itsenäisen Suomen taiteiden tarina. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32895-8.
  • Ikonen, Ansa (toimittanut Saarikoski, Tuula): Tähtiaika. Helsinki: Weilin + Göös, 1980. ISBN 951-35-2231-8.
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri. 2 : 1917-50. Helsinki: Otava, 1972.
  • Meri, Lauri: Tauno Palo. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21690-2.
  • Nevalainen, Petri: Kaikkien aikojen Tauno Palo. Helsinki: Ajatus kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7400-6.
  • Palo, Tauno (toimittanut Räty-Hämäläinen, Aino): Käsi sydämellä. Helsinki: Tammi, 1969, 2008. ISBN 978-951-31-4752-5.

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Palon äiti Olga Andersson, alunperin Ivanoff, oli venäläisen sotamiehen ja suomalaisen piian tytär. Meri, s. 29
  2. ↑ Nevalainen, s. 20
  3. ↑ Palo, s. 12
  4. ↑ Alunperin Andrej Ivanoff, suomensi nimensä vuonna 1906. Meri, s. 34
  5. ↑ Meri, s. 30
  6. ↑ Meri, s. 21
  7. ↑ Palo, s. 123
  8. ↑ Meri, s. 37
  9. ↑ Nevalainen, s. 21
  10. ↑ Meri, s. 40
  11. ↑ Meri, s. 41
  12. ↑ Nevalainen, s. 22
  13. ↑ Meri, s. 43
  14. ↑ Nevalainen, s. 26
  15. ↑ Nevalainen, s. 27–28
  16. ↑ Nevalainen, s. 43
  17. ↑ Palo, s. 32
  18. ↑ Meri, s. 86
  19. ↑ Nevalainen, s. 29–30
  20. ↑ Nevalainen, s. 43
  21. ↑ Palo, s. 64
  22. ↑ Nevalainen, s. 32–33
  23. ↑ Nevalainen, s. 36
  24. ↑ Nevalainen, s. 57
  25. ↑ Nevalainen, s. 207–212
  26. ↑ a b c Nevalainen, s. 203–205
  27. ↑ Iltalehti 24.10.2008, laaja artikkeli Tauno Palon satavuotispäivän johdosta.
  28. ↑ von Bagh (2007), s. 140
  29. ↑ Nykyposti 1/1983: ”Tauno Palo pelasti henkeni”
  30. ↑ Nevalainen, s. 225
  31. ↑ Nevalainen, s. 226–227
  32. ↑ Nevalainen, s. 47
  33. ↑ Palo, s. 139
  34. ↑ a b Nevalainen, s. 39
  35. ↑ Meri, s. 91
  36. ↑ Toisen lähteen mukaan hänellä oli rooli jo toukokuussa 1927 kuorolaisena laulunäytelmässä Vuoriston poika, mutta nimirooliin Brännäs kohosi vasta keväällä 1929. Nevalainen, s. 40. Meri, s. 111
  37. ↑ Meri, s. 105
  38. ↑ Palo, s. 67–68
  39. ↑ Palo, s. 54
  40. ↑ Nevalainen, s. 49
  41. ↑ Nevalainen, s. 50
  42. ↑ Nevalainen, s. 40
  43. ↑ Meri, s. 140
  44. ↑ Nevalainen, s. 127
  45. ↑ Palo, s. 116
  46. ↑ Meri, s. 154
  47. ↑ a b Suomen kansallisbiografia 7, s. 519
  48. ↑ Palo, s. 120–121
  49. ↑ Palo, s. 132–133
  50. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 372
  51. ↑ a b Meri, s. 227
  52. ↑ a b Meri, s. 228
  53. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 399
  54. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 405
  55. ↑ Nevalainen, s. 148
  56. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 408
  57. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 413–414
  58. ↑ Meri, s. 130
  59. ↑ Meri, s. 131
  60. ↑ Meri, s. 132
  61. ↑ Meri, s. 134
  62. ↑ Meri, s. 135
  63. ↑ Meri, s. 137
  64. ↑ Palo, s. 57
  65. ↑ Meri, s. 145
  66. ↑ Nevalainen, s. 60
  67. ↑ Meri, s. 188
  68. ↑ Nevalainen, s. 73
  69. ↑ Meri, s. 189
  70. ↑ a b Meri, s. 197
  71. ↑ Nevalainen, s. 79
  72. ↑ Nevalainen, s. 81
  73. ↑ Meri, s. 200
  74. ↑ Meri, s. 204
  75. ↑ Meri, s. 215
  76. ↑ Meri, s. 213
  77. ↑ Meri, s. 215
  78. ↑ a b Meri, s. 218
  79. ↑ Meri, s. 219
  80. ↑ Meri, s. 239
  81. ↑ Nevalainen, s. 123
  82. ↑ Meri, s. 205
  83. ↑ Meri, s. 206
  84. ↑ Meri, s. 206
  85. ↑ Meri, s. 209
  86. ↑ Meri, s. 210
  87. ↑ Meri, s. 211
  88. ↑ Meri, s. 212
  89. ↑ Palo, s. 74
  90. ↑ Meri, s. 247
  91. ↑ Palo, s. 77
  92. ↑ Meri, s. 251
  93. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 421
  94. ↑ Meri, s. 253
  95. ↑ Nevalainen, s. 85
  96. ↑ Nevalainen, s. 88
  97. ↑ Nevalainen, s. 92
  98. ↑ Nevalainen, s. 93
  99. ↑ Nevalainen, s. 233
  100. ↑ Nevalainen, s. 153
  101. ↑ Nevalainen, s. 154
  102. ↑ Nevalainen, s. 155
  103. ↑ Nevalainen, s. 156
  104. ↑ Palo, s. 76
  105. ↑ a b Meri, s. 274
  106. ↑ a b Meri, s. 275
  107. ↑ Meri, s. 273
  108. ↑ Meri, s. 276
  109. ↑ a b Meri, s. 277
  110. ↑ a b c Meri, s. 279
  111. ↑ Meri, s. 300
  112. ↑ Meri, s. 301
  113. ↑ Meri, s. 302
  114. ↑ Meri, s. 303
  115. ↑ Meri, s. 304
  116. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 474 & 485
  117. ↑ a b Suomen Kansallisteatteri 2, s. 487
  118. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 508
  119. ↑ Palo, s. 139–140
  120. ↑ Meri, s. 303
  121. ↑ Meri, s. 310
  122. ↑ Nevalainen, s. 196
  123. ↑ Käsi sydämellä, sivu 140
  124. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 551–552
  125. ↑ Nevalainen, s. 192
  126. ↑ a b Nevalainen, s. 197
  127. ↑ Nevalainen, s. 194
  128. ↑ Palo, s. 140
  129. ↑ Nevalainen, s. 195
  130. ↑ Palo, s. 143
  131. ↑ Nevalainen, s. 198
  132. ↑ Nevalainen, s. 207
  133. ↑ Luoma, Rauni: Ilon ja murheen näyttämöllä, s. 215
  134. ↑ Nevalainen, s. 120
  135. ↑ Nevalainen, s. 162
  136. ↑ Nevalainen, s. 199
  137. ↑ Nevalainen, s. 198–199
  138. ↑ Palo, s. 132
  139. ↑ Nevalainen, s. 99–100
  140. ↑ Nevalainen, s. 184–185
  141. ↑ Nevalainen, s. 202
  142. ↑ a b Nevalainen, s. 212
  143. ↑ Nevalainen, s. 202
  144. ↑ Nevalainen, s. 103
  145. ↑ a b Suomen kansallisbiografia 7, s. 520
  146. ↑ Kansallisgalleria - Suuret suomalaiset 1945–1965, s. 164–165
  147. ↑ a b Nevalainen, s. 76
  148. ↑ Nevalainen, s. 71–75
  149. ↑ Tähtiaika - Ansa Ikonen, s. 187–188
  150. ↑ Tähtiaika - Ansa Ikonen, s. 181–182
  151. ↑ a b Nevalainen, s. 121
  152. ↑ Nevalainen, s. 13
  153. ↑ Nevalainen, s. 57–58
  154. ↑ Nevalainen, s. 195–196 & 293–294
  155. ↑ Nevalainen, s. 62–63
  156. ↑ http://pomus.net/001536
  157. ↑ Nevalainen, s. 66
  158. ↑ von Bagh & Hakasalo (1986), s. 100
  159. ↑ http://www.finnkino.fi/dvd/

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tauno_Palo&oldid=11283206
Henkilökohtaiset työkalut
Nimiavaruudet

Muuttujat
Toiminnot
Valikko
Osallistuminen
Tulosta tai vie
Työkalut
Muilla kielillä