Tauno Palo

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tauno Valdemar Palo (ent. Brännäs, Paloniemi; 25. lokakuuta 1908 Hämeenlinna – 24. toukokuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja laulaja. Kaikkien aikojen maineikkaimpien suomalaisten miesnäyttelijöiden joukkoon luetun Palon teatteriura alkoi vuonna 1927 ja päättyi Kansallisteatterista eläköitymiseen 1973. Elokuvaura kesti kaikkiaan 30 vuotta, vuoden 1931 Jääkärin morsiamen pääroolista Tulipunaiseen kyyhkyseen 1961.

Teija Sopanen ja Tauno Palo Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa Kovaa peliä Pohjolassa 1959

Sisällysluettelo

[muokkaa] Ura

Tauno Brännäsin näyttelijänura alkoi 1927 hänen liityttyään Sörnäisten Työväennäyttämölle iltanäyttelijäksi. Taunon ensimmäisiä rooleja oli muun muassa näytelmissä Punainen laukku, Reviisori ja Sankareita. Ensimmäinen pääosa hänellä oli näytelmässä Vuoriston poika. 1930 vuorossa oli asepalvelus, mutta Helsingin määräydyttyä sijoituspaikaksi järjestyi toisinaan mahdollisuus tehdä muutama näytöskappale Sörnäisissä.

1931 järjestyi ensimmäinen filmirooli elokuvassa Jääkärin morsian. Vielä samana vuonna kuvattiin jo seuraava elokuva Kuisma ja Helinä, jonka Palo näytteli samaisena syksynä Työväenteatterin 30-vuotisjuhlanäytöksessä. 1932 hän siirtyi Suomen Kansallisteatteriin. Silloin hän myös suomensi sukunimensä Paloniemeksi. Näyttelijätoveri Glory Leppäsen ihmetellessä pitkää sukunimeä päädyttiin muotoon Palo, joka oli helpompi ja iskevämpi. Alkuun Palon roolit Kansallisessa olivat melko pieniä. Ensimmäinen roolityö hänellä oli Daniel Hjortissa. Tätä seurasivat mm. Kaksiteräinen miekka, Neiti, Kustaa Vaasa, Nummisuutarit ja Lea. 1934 Palo avioitui näyttelijä Sylvi Sakin kanssa, ja esikoinen, Pertti Palo, syntyi vielä saman vuoden lopulla.

Vuonna 1935 Tauno Palo nähtiin valkokankaalla ensi kertaa Ansa Ikosen kanssa Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa Kaikki rakastavat. Elokuvan suosion myötä seuraavana vuonna pari nähtiin uudelleen valkokankaalla elokuvassa Vaimoke - taas kerran Vaalan ohjauksessa. Elokuvalle tehtiin vielä samana vuonna jatko nimellä Mieheke, mutta tällä kertaa Palon vastanäyttelijänä oli Tuulikki Paananen. 1930-luvun loppupuolen Tauno Palo filmasi lähinnä draamoja, mm. Koskenlaskijan morsian, Niskavuoren naiset ja Jääkärin morsian (tunnetumpi uusintafilmatisointi, jossa Palolla oli eri rooli kuin aikaisemmassa versiossa).

Vaikka Tauno Palo oli jo valkokankaan suurin kotimainen tähti, hänen teatteriroolinsa olivat vielä tuolloin Kansallisessa sivuosia, kuten Kurittomassa sukupolvessa ja Kevään hurmiossa. Ensimmäinen päärooli hänellä oli 1938 näytelmässä Elämä on unta, jossa hänellä oli kaksoisrooli. Näytöskappale sai kriitikoilta myönteiset arvostelut.

Sota-aikaan Tauno ja Ansa tehtailivat useita musiikkipitoisia elokuvia mm. Serenadi sotatorvella ja SF-paraati, joka oli ensimmäinen kotimainen vastine amerikkalaisille revyyelokuville. 1941 valmistui sota-ajan menestyksekkäin kotimainen elokuva Kulkurin valssi, jonka näki yli miljoona elokuvissa kävijää. Talvisodan ajan Tauno Palo palveli Jyväskylään sijoitetussa ilmatorjuntapatterissa. Jatkosodassa kersantti Palo teki viihdytyskiertueita mm. Syvärillä ja Rukajärvellä. Aina kun vain lomia järjestyi, hän teki lisää filmejä ja näytteli Kansallisessa. Loppuvuodesta 1943 kun kuvattiin seikkailuelokuvaa Herra ja ylhäisyys, syntyi Taunon toinen poika, Martti Palo - innostunut isä ryntäsi meksikolaiskenraalin univormussa sairaalaan katsomaan tuoretta jälkeläistään. Seuraavana vuonna valmistunut Vaivaisukon morsian toi niin Taunolle kuin Ansallekin Jussi-patsaat roolisuorituksesta.

Sodan jälkeen alkoi Palo saada merkittäviä rooleja Kansallisessa mm. 1946 mainiona Ventti-Villenä näytelmässä Omena putoaa, sekä Stanleynä 1949 Viettelyksen vaunussa, Ella Erosen toimiessa vastanäyttelijänä. Tauno Palon 1940-luvun lopun merkittävimpiä elokuvasuorituksia oli mm. elokuvissa Loviisa, Niskavuoren nuori emäntä ja Rosvo-Roope.

1950-luvulla Taunolla oli roolisuorituksia Kansallisteatterin näyttämöllä mm. näytelmissä Seitsemän veljestä, Nummisuutarit, Vanja-eno ja Näköala sillalta. Syksyllä 1953 Palo vietti 35-vuotistaiteilijajuhlaa Pyhä koe-näytelmällä. Vuosikymmenen puolivälissä alkoivat elokuvaroolit vaihtua ensirakastajasta iäkkäämmän miehen rooleihin, kuten Taunon ja Ansan viimeisessä yhteisessä elokuvassa Isän vanha ja uusi sekä Kurittomassa sukupolvessa, jossa Palo on hauskassa "homeisen ukon" roolissa. 1961 Palo nähtiin viimeisen kerran valkokankaalla Matti Kassilan ohjaamassa elokuvassa Tulipunainen kyyhkynen, joka oli hänen parhaita filmisuorituksiaan. Hänet palkittiin vuonna 1958 Pro Finlandia -mitalilla.

Vuonna 1959 valmistui komea kaksoisrooli elokuvassa Kovaa peliä Pohjolassa, jossa hänen vastanäyttelijänään nähtiin harvinaisessa elokuvaroolissa Suomen Neito, sittemmin television pääkuuluttajana tunnetuksi tullut Teija Sopanen; Palo lausuu tässä elokuvassa improvisoidun repliikin:

»Minulla on Esko-niminen poika»

- jota kriitikot ihmettelivät: oliko kyseessä "julkisen salaisuuden" ilmituonti; yleisesti nimittäin väitettiin, että näyttelijä Esko Salminen olisi Tauno Palon eikä virallisen isänsä Unto Salmisen poika. Palo varmisti virallisesti tämän asian todeksi juuri ennen kuolemaansa - kun vain poika ja hän itse osallisista olivat enää elossa.[1]

Elokuvauran taakse jätettyään Tauno Palo ryhtyi esiintymään radiossa ja näyttelemään televisiossa mm. Kauppamatkustajan kuolemassa ja Mikko Niskasen ohjaamassa Ihmisiä elämän pohjalla. 1962 Palo avioitui näyttelijä Kirsti Ortolan kanssa. Yhteinen lapsi, Jukka-Pekka Palo, oli syntynyt jo vuonna 1954. Romanssi syttyi vuonna 1949, kun he tekivät yhdessä elokuvaa Rosvo-Roope, jossa Palo oli pääosassa ja Ortola oli balladissa mainittu "Neito Viron rannikon"; muutkin balladin naiset oli valittu huolella: petollinen lemmitty oli Helena Kara, "Pietarin nainen" Juliska Koka ja "Impi Oolannin" puolestaan Ghedi Lönnberg.

Kaikista Palon pojista tuli aikanaan näyttelijöitä. 1969 ilmestyi omaelämäkerta Käsi sydämellä ja 1973 Palo jäi eläkkeelle Kansallisesta. Hän kuoli kurkkusyöpään vuonna 1982.

Tauno Palo eli viimeiset vuotensa hiljaista elämää Kulosaaressa; hän eli ihmisenä muiden keskellä, ja vastaili kohteliaasti jos joku - etupäässä joku hänen varttuneempi naispuolinen ihailijansa - kyseli kuulumisia vaikkapa kesken bussimatkan.

Viimeisen kerran hän oli julkisuudessa talvella 1981 bussilinjalla 16 sattuneen välikohtauksen vuoksi: muuan huumehullu kävi pysäkillä kuljettajan kimppuun puukko kädessä, ja Tauno Palo joka sattui olemaan lähipenkissä kerkisi ensimmäisenä hätiin; hänen iästä huolimatta vielä voimakkaat kätensä pitivät rähinöijän kurissa kunnes ensin pari nuorempaa matkustajaa ja pian poliisikin kerkisi hätiin. Palo ei ollut tapauksesta moksiskaan.[2]

Palo oli uransa aikana myös melko aktiivinen levylaulaja. Hän teki kaikkiaan noin 85 raitaa. Ensilevytys "Tuulikki" on vuodelta 1934. Suurin osa tuotannosta keskittyi 1930- ja 40-luvuille, jolloin syntyivät mm. sellaiset tutut laulut kuin "Potkut sain", "Ah, ethän tiedä", "Nuoruuden sävel", "Näenhän valoisan taivaan" ja "Laulava sydän". Yllättäen huomattava osa Tauno Palon 1930-luvulla levyttämistä kappaleista oli tunteellisempien kappaleiden sijasta reippaita jenkkoja (mm. "Hulivilipoika", "Tuohinen sormus", "Kun heili mun petti" ja "Sinä semmoinen, minä tämmöinen"). 1950-luvulla hän ei levyttänyt juuri lainkaan, ainoastaan pari kappaletta vuosikymmenen alussa. Nuori tenori, joka 1930-luvun liian korkealle sovitetuissa levytyksissä kuulosti pahimmillaan kastraattisopraanolta kypsyi vuosikymmenien saatossa elämää nähneeksi laulelmatulkiksi. Hän palasi levystudioille 60-luvun lopulla tehden mm. "Rosvo-Roopen" ja suositun sodanvastaisen laulun "Ruusu on punainen". 1970-luvun alun lp-levy Kulkurin kanne nosti esille Tauno Palon laulelmatulkitsijana. Tältä levyllä ovat mm. kappaleet "Erotessa" ja "Suvisia suruja". Viimeiset levytyksensä Tauno teki vuonna 1975. Hän lauloi silloin Dallapé-orkesterin 50-vuotisjuhlalevylle muutaman kappaleen, mm. jo vuonna 1934 levyttämänsä tangon Mä ruusun tumman. Tauno Palon suosikkiravintoloihin kuului mm. Helsingin Töölössä sijaitseva Ravintola Elite, jossa vielä tänäänkin on tarjolla hänen nimensä mukaan nimetty sipulipihvi. Tauno Palo on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle, kortteli 1-32-318.

Tauno Palon veli Gösta Brännäs oli 1920-luvulla tunnettu keskisarjan nyrkkeilijä.

[muokkaa] Filmografia

[muokkaa] Diskografia

[muokkaa] Singlet

  • Tuulikki / Miksi poistuit luotani (Odeon A 228258 • 1934)
  • Ei koskaan (Odeon 228269 • 1934)
  • Tuhlaajapoika / Aron tyttö (Odeon A 228272 • 1934)
  • Tuohinen sormus (Odeon A 228282 • 1934)
  • Kevätvirroille (Odeon A 228285 • 1934)
  • Unelmatyttö / Suo anteeksi armas (Odeon A 228296 • 1934)
  • Hulivilipoika (Odeon A 228311 • 1935)
  • Kadun lapsi / Saaren erakko (Odeon A 228324 • 1935)
  • Sinä vainen / Syksyn tullessa (Odeon A 228327 • 1935)
  • Merituulen kutsu / Tuulien tyttö (Odeon A 228339 • 1935)
  • Ah ethän tiedä / Mieheke (Odeon A 228359 • 1936)
  • Marjatta / Kun kuulen tuon (Odeon A 228360 • 1936)
  • Elomme päivät (Odeon A 228368 • 1936)
  • Sinä semmoinen, minä tämmöinen (Odeon A 228370 • 1936)
  • Viulutyttö (Odeon A 228390 • 1936)
  • Kai yhden suukkosen saa (Odeon A 228395 • 1936)
  • Kun heili minut petti (Odeon A 228341 • 1937)
  • Kello se niksuttaa (Odeon A 228489 • 1938)
  • Nuoruuden kevät / Ylpeä heili (Odeon A 228499 • 1938)
  • Muistatko Anni (Odeon A 228507 • 1938)
  • Et sinä saa / Tilda ja minä (Odeon A 228528 • 1939)
  • Enteitä / Lemmenkukka (Odeon A 228555 • 1939)
  • Hetkinen onnea / Mitä mulle sanoisit (Odeon A 228557 • 1939)
  • Talontytön jenkka (Odeon A 228583 • 1939)
  • Potkut sain / Nuoruuden sävel (Odeon A 228590 • 1940) Ansa Ikosen kanssa
  • Shampanjakuhertelua (Odeon A 228611 • 1942) Birgit Kronströmin kanssa
  • Näenhän valoisan taivaan (Odeon A 228615 • 1940)
  • Pikku Annikki (Odeon A 228645 • 1942)
  • Hetkinen rakkautta (Odeon A 228660 • 1942) Birgit Kronströmin kanssa
  • Soittoniekka (Columbia DY 386 • 1942)
  • Laulava sydän / Milloin viestin saan (Decca SD 5027 • 1948)
  • Toukokuu / Onnellinen ilta (Decca SD 5028 • 1948)
  • Tivolin lamppujen alla / Älä itke sydän (Sointu 1010 • 1948)
  • Pohjolan valkea kesäyö / Tukkilaisjenkka (Tähti RW 452 • 1951)
  • Ruusu on punainen / Rakkauden tuli (RCA FAS 985 • 1967)

[muokkaa] EPt

  • Tauno Palo (RCA EPS 222 • 1968)

[muokkaa] Albumit

  • Kulkurin kannel (Love LRLP 072 • 1972)
  • Ansa ja Tauno (Polarvox RPLP 5007 • 1974)
  • Tauno Palo - 100 vuotta (Salix Ay 2008)

[muokkaa] Lähteet

  • Tauno Palo: Käsi sydämellä, Tammi, 1969
  • Timo Martin, Pertti Niemi & Ilona Tainio: Suomen teatterit ja teatterintekijät, Tammi, 1974
  • Tony Latva & Petri Tuunainen: Iskelmän tähtitaivas - 500 suomalaista viihdetaiteilijaa, WSOY, 2004
  • Suomen kansallisfilmografia 2-6, VAPK, 1991
  • Petri Nevalainen: Kaikkien aikojen Tauno Palo, Ajatus Kirjat, 2007, ISBN 978-951-20-7400-6

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Iltalehti 24. lokakuuta 2008, laaja artikkeli 100-vuotispäivän johdosta
  2. ↑ Nykyposti 1/1983: "Tauno Palo pelasti henkeni"

[muokkaa] Dokumentteja

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Lauri Meri: Tauno Palo (Otava, 2008)

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Tauno_Palo
Henkilökohtaiset työkalut
Muilla kielillä