Kankkulan kaivolla

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kankkulan kaivolla oli radiohupailu, joka pyöri Yleisradiossa vuosina 1958–1970. Sen luojat, käsikirjoittajat ja ohjaajat olivat yhtiön ajanvietetoimittajat Antero Alpola ja Aune Ala-Tuuhonen. Ohjelman huumori perustui toisaalta juhlavan ja rahvaanomaisen tyylin vastakkainasetteluun, toisaalta siihen, että tuolloin "sopimattomista" ja "kielletyistä" aiheista puhuttiin verhotusti. Sen voi nähdä kuvastaneen omalta osaltaan myös kiihtyvän maaltamuuton vuosiin 1960-luvulle ajoittunutta suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutosta ja kaupunkilaisen ja maalaisen elämäntavan erilaisuutta. Lisäksi ohjelmaan sisältyneen musiikin ansiosta suomen kieleen syntyi uudissana humppa; kuunnelmasarja synnytti eräitä muitakin kielikuvia. Hupailua lähetettiin pääasiassa kesäisin.

Synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antero Alpola oli ollut Yleisradion ajanvietetoimituksen palveluksessa vuodesta 1945 ja Aune Ala-Tuuhonen vuodesta 1951 (aluksi sihteerinä, vuodesta 1956 Alpolan rinnalla toimittajana). Kummallakin oli jo aiempaa kokemusta viihdeohjelmien tekemisestä; Alpola oli juontanut muun muassa Toiveiden tynnyristä- ja Ala-Tuuhonen Tuohikontti-nimistä ohjelmaa. Jälkimmäisessä esitetty sketsi "Säärijärven Paavo", joka oli ollut parodinen muunnelma Johan Ludvig Runebergin Saarijärven Paavosta, oli aiheuttanut keväällä 1958 melkoisen julkisen kohun ja johtanut jopa Maalaisliiton tekemään eduskuntakyselyyn Yleisradion viihdeohjelmista. Antero Alpolan mukaan Aune Ala-Tuuhosella oli muutoinkin tapana koetella hyvän maun rajoja ja myös työtoveriensa huumorintajua.[1]

Kankkulan kaivolle antoi alkusysäyksen Yleisradion ruotsinkielisen toimituksen ohjelma Dans på logen, jossa kansa oli kokoontunut viettämään kesäiltaa jollakin saaristopaikkakunnalla suorassa radiolähetyksessä. Alpola ja Ala-Tuuhonen päättivät kuitenkin luoda todellisessa tilanteessa tehdyn ohjelman sijasta täysin kuvitteellista maalaisyhteisöä kuvaavan, käsikirjoitukseen perustuvan ohjelman.[2] Lisäksi Yleisradion ohjelmapäällikön Jussi Koskiluoman mielestä aika oli jo ajanut ohi ohjelmistosta poistuneiden Markus-sedän lastentunnin ja Suomisen perhe -kuunnelmasarjan kaltaisista ohjelmista ja uudentyyppiselle ohjelmalle oli näin syntynyt tarve.[3]

Kuunnelmasarjan nimen[4] keksi Ala-Tuuhonen. Vaikka Alpola ja Koskiluoma eivät pitäneet Kankkulan kaivo -nimestä, he eivät vaatineet sitä muutettavaksi eikä nimen vaihtaminen joksikin muuksi olisi sarjan tultua suosituksi ollut enää mahdollistakaan. Käsikirjoitusten laadinnassa oli muutaman vuoden ajan mukana myös Jukka Virtanen ennen siirtymistään televisio- ja elokuva-alalle. Alpola itse suunnitteli parin ensimmäisen vuoden ajan enemmän ohjelman rakennetta ja tyyliä kuin kirjoitti sketsejä ja hänen mukaansa Kankkulan kaivo ajautui lopullisiin uomiinsa vasta 1960-luvun puolella.[2]

Kuunnelman saamat sanomalehtiarvostelut olivat ensimmäisen jakson esittämisen jälkeen pääosin varovaisen myönteisiä. Arvostelijat pitivät ohjelmaa pirteänä ja jäivät odottamaan sille jatkoa. Eräs kriitikko epäili kirjoittajaksi Reino Helismaata. Toisen jakson jälkeen heinäkuussa 1958 palaute oli enimmäkseen jo kiittävää.[5] Hupailun saavuttama suosio yllätti myös sen tekijät.[2]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kankkulan kaivolla -ohjelma kertoo kuvitteellisesta Kankkula-nimisestä hämäläisestä maalaispaikkakunnasta, jonka keskuksena on kuuluisa Kankkulan kaivo. Perimätietona kerrotaan, että ainakin osalle sarjan hahmoista löytyisivät esikuvat Iitin Vuolenkosken kylästä, jonka asukkaat sarjan toinen kirjoittaja Aune Ala-Tuuhonen paikkakuntalaisena hyvin tunsi. Sarjan jaksot ovat rakenteeltaan parodioita suorista radiolähetyksistä: ohjelman juontajana toimii Speakeriksi[6] kutsuttu radiotoimittaja (Hannes Häyrinen), joka puhuu suoraan yleisölle ja kiertää haastattelemassa Kankkulan asukkaita. Tyypillisessä jaksossa Kankkulassa vietetään jotakin juhlaa, kuten juhannusta, elonkorjuuta tai vaikkapa maatalousnäyttelyä, ja Kankkulan asukkaat ovat kokoontuneet kaivolle juhlimaan. Ohjelman sketsit on puettu haastattelujen muotoon, joissa mikrofonin ääressä ovat tavallisesti Speaker ja joku kankkulalainen. Ensimmäisessä jaksossa Speaker määritteli Kankkulan sijainnin seuraavasti:

»Näin sanoo hakuteoksemme ”Missä kukin on” Kankkulan kaivosta: Kyseinen kaivo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Pajunköyden ja Luikurin välisen valtatien varressa, Lööperin notkossa, täsmälleen jossakin Etelä-Hämeen ja Keski-Pohjanmaan rajamailla. Kankkulan kaivo on kaivettu alun perin Läskipohjan ylänkömaahan, ja se on siirretty nykyiselle paikalleen asianomaisten toimesta v. Anno Domini ollen se sekä kuuluisa luonnonnähtävyys että suosittu matkailukohde osittain yli paikkakunnan omien rajojen ikään ja sukupuoleen katsomatta. Katso lähemmin: ”Kankkulan matkailuopas, uudistettu laitos”. Loppuunmyyty.»
(Kankkulan kaivolla -kuunnelman käsikirjoitus 14.6.1958)

Kankkulan kaivolla -jakso koostui Speakerin alku- ja loppujuonnoista sekä 6–10 sketsistä, joiden välit täytettiin musiikilla. Yksi jakso kesti keskimäärin 45 minuuttia. Vaikka jaksoissa oli yleensä jokin teema, niissä ei ollut varsinaista juonta, vaan kaikki sketsit olivat itsenäisiä. Ohjelmaa lähetettiin kesäisin 3–5 jakson verran; lisäksi talvella saattoi tulla erikoisjaksoja, joissa juhlittiin esimerkiksi kaivon jäätymistä, joulua tai jäidenlähtöä kaivosta. Antero Alpola piti hidasta tuotantotahtia tärkeänä tekijänä Kankkulan suosiossa ja pitkäikäisyydessä: kuuntelijat eivät kyllästyneet ohjelmaan, ja tekijöillä oli aikaa hioa ja kehitellä sketsejä.[7]

Kankkulan kaivo -sarjassa ei kuvattu mennyttä aikaa eikä irvailtu maalaisväestölle – tätä ohjelman tekijät erityisesti korostivat –, siinä ei otettu kantaa politiikkaan eikä yhteiskunnallisiin asioihin, vaan sen tarkoitus oli Antero Alpolan mukaan ainoastaan huvittaa.[8] Ohjelmasta puuttuivat leikinlasku ja lupsakkuus, kukaan henkilöhahmo ei kertonut kaskuja eikä nauranut. Tästä syystä ”Kankkulan vakaata kansaa” ja kuunnelman tapahtumapaikkaa ei voinut sijoittaa Itä-Suomeen.[9]

Koska Kankkulan kaivon huumori perustui miltei yksinomaan haastattelijan ja kulloisenkin haastateltavan väliseen vuoropuheluun sekä siihen, minkälaisin sanoin ja äänenpainoin asiat ilmaistiin, Alpola piti mahdottomana ohjelman muokkaamista teatteriesitykseksi, televisionäytelmäksi tai elokuvaksi.[9] Kuitenkin Suomen Filmiteollisuuden toimitusjohtaja Toivo Särkkä päätti vuonna 1960 kuunnelmasarjan suosion innoittamana tehdä samannimisen elokuvan, jonka hän ohjasi Aarne Tarkaksen kanssa. Elokuvan käsikirjoitti Reino Helismaa ja siihen sävelsi musiikin Toivo Kärki. Vaikka Helismaa kirjoitti myös lukuisia radiohupailuja – tunnetuimpana Villi länsi -aiheinen Laiska-Lassi –, hän ei missään vaiheessa osallistunut Kankkulan kaivolla -kuunnelmien käsikirjoittamiseen. Alpola ja Ala-Tuuhonen puolestaan eivät olleet lainkaan mukana Kankkulan kaivolla -elokuvan valmistamisessa, mutta eivät estäneet kuunnelman hahmojen käyttöä elokuvassa. Elokuva saavutti hyvän yleisömenestyksen, vaikka kriitikkojen arviot siitä olivat murskaavia.[10]

Kankkulan kaivolla -hupailua tehtiin kaikkiaan 53 jaksoa (niistä vuoden 1964 loppuun mennessä 36 jaksoa). Kaikkien käsikirjoitukset ja muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta myös nauhoitteet ovat tallella Yleisradion arkistossa.[11] Joulun aikaan 1967 Kankkulan väki kokoontui juhlistamaan kuunnelman 50. jaksoa paikkakunnan edustusparakkiin.[12] Harmittomuutensa ansiosta Kankkulan kaivolla -sarja, joka kokosi eri sukupolvet nauramaan roolihenkilöiden edesottamuksille, kesti läpi 1960-luvun, jota sävyttivät erityisesti Reporadion aikaiset, tosin enimmäkseen television puolella käydyt kulttuurikiistat. Sarjan viimeinen jakso lähetettiin 4. heinäkuuta 1970. Tämän jälkeen jaksoja on lähetetty ajoittain uusintoina.[13]

Hahmot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kankkulan vakiohahmojen määrä nousi parhaimmillaan pariinkymmeneen. Kuhunkin hahmoon liittyi jokin teema, jota hänen haastatteluissaan yleensä käsiteltiin Seuraavassa on esitelty sarjan tunnetuimmat ja eniten esiintyneet hahmot sekä heidän keskeisimmät teemansa:

  • Speaker (Hannes Häyrinen) – ohjelman juontaja, Yleisradion toimittaja joka tekee Kankkulasta suoraa radiolähetystä. Speaker on anonyymi hahmo, jonka persoonasta ja yksityiselämästä ei anneta tietoja, mutta josta voi lukea rivien välistä yhtä ja toista – että hän suhtautuu radiotyöhönsä kunnianhimoisesti, pitää useimpia kankkulalaisia rasittavina ja on kiinnostunut paikallisista kaunottarista.[14] Ensimmäisessä Kankkulan lähetyksessä kesäkuussa 1958 Speakerina ei kuitenkaan toiminut Häyrinen, vaan Aimo Hiltunen.[15]
  • Tippavaaran vanha isäntä (Oke Tuuri) – 105-vuotias, pihisevällä äänellä puhuva ikivanhus, joka harrastaa pontikankeittoa. Speaker yrittää tavallisesti saada isännän kertomaan lapsuusmuistoja tai vanhan kansan tapoja, mutta tämä onnistuu kääntämään jokaisen keskustelun koskemaan pontikkaa. Oke Tuuri kertoi myöhemmin keksineensä vanhan isännän puhetavan täysin sattumalta harjoitellessaan erästä aivan toista teatteriroolia.[16]
  • Neulasen Manta (Eija Inkeri) – suulas räätälin leski ja kukkakauppias.
  • Synnöve Pullo (Mai-Brit Heljo) – muotitietoinen liikenainen, joka johti sarjan aikana useampaa yritystä, kuten mannekiinikoulua, konditoriaa ja kemikaliota. Speakerille Synnöve kiteytti veren vetävän häntä liike-elämään: "Aina pitää aloittaa uutta, kun vanhat yritykset menee konkkaan." Sketseissä Synnöve kertoo uusimmista liikehankkeistaan tai valistaa Speakeria ja kuulijoita viimeisistä muotivirtauksista.
  • Kutuharjun Moose (Rauno Ketonen) – aikamiespoika joka toimii sekalaisissa kunnallisissa viroissa, kuten Kankkulan Rikos- ja taidemuseon intendenttinä, kunnallisten istutusten hoitajana tai patsaspuiston johtajana.
  • Yleismies Jantunen (Kauko Kokkonen) – paikallinen keksijä, joka alan asiantuntija, Kankkulan julkisen kulkuvälineen Puskabussin rakentaja ja kuljettaja. Jantus-sketseissä yleismies tavallisesti esittelee Speakerille höyrypäisiä keksintöjään tai esittelee Puskabussiin rakentamiaan outoja lisävarusteita.
  • Ronskilan Hilkka (Hilkka Helinä) –paikkakunnan huonomaineinen kaunotar ja Matkustajakoti Sovun emäntä. Hilkan haastatteluissa kuullaan matkustajakodin kuulumisia ja uusia juonia asiakkaiden hankkimiseksi. Samalla Speakerin ja Hilkan välillä on pysyvää eroottista jännitettä, ja rivien välistä annetaan ymmärtää että kaksikolla on jonkinlainen puolisopimaton suhde.[17]
  • Kyllikki Pyrstölä (Liana Kaarina) – paikallisen tahdastehtaan urbaania elämäntyyliä edustava siivooja-sihteeri, joka on outo ilmestys maalaiskylässä. Keskustelun vakioaihe on naisen kauneudenhoito ja kuuntelijalle syntyy vaikutelma ulkoisesti voimakkaasti ehostetusta naisesta: "Suomalaisen järvimaiseman kaunein koristus on kaunis nainen, joka on osannut valkata oikeat väriskaalat naamaansa ja pannut paksulti maskaraa silmäkarvoihin." Liana Kaarinan vauhdikas yksityiselämä oli 1960-luvulla usein esillä julkisuudessa ja Kyllikin hahmoa voi pitää liioiteltuna mukaelmana Liana Kaarinasta itsestään.[18]
  • ornitologi Sylfred Huila (Mauno Hyvönen) – lintutieteilijä ja luonnonystävä, joka kertoo tekemistään kummallisista luontohavainnoista. Nämä saavat odottamattoman selityksen, kun esimerkiksi kankkulalaisia ja Speakeria hämmästyttänyt lintuharvinaisuus ”karjusieppo” paljastuu tallinparvella pesiväksi kanaksi.[19]
  • Holger Lehmänen (Matti Aulos) – Kankkulan nuori vihainen mies (ikä 50 vuotta) ja Rautalankatrio Räminän johtaja. Yleinen vastarannankiiski, joka kieltäytyy esiintymästä orkestereineen kun sitä toivotaan (jota tapahtuu harvoin) ja tuppautuu väkisin esiintymään kun sitä ei kukaan toivo (jota puolestaan tapahtuu usein).

Edellä lueteltujen hahmojen lisäksi sarjassa oli taustahenkilöitä, jotka mainittiin usein, mutta jotka eivät itse koskaan esiintyneet kuunnelmissa. Tällainen oli esimerkiksi paikkakunnan huomattavin liikemies, kauppias Romppanen, jota kuitenkin Kankkulan kaivolla -elokuvassa näytteli Esko Toivonen (Eemeli).

Antero Alpola ja Aune Ala-Tuuhonen noudattivat tiukkaa työnjakoa sarjaa tehdessään. Kummallakin kirjoittajalla oli omat hahmonsa joille he kirjoittivat sketsejä, eikä toisen kirjoittajan hahmo koskaan esiintynyt toisen sketsissä. Ainoastaan Speakerin alku- ja loppujuonnot kirjoitettiin yhteistyönä, muutoin ei ryhmätyöskentelyä ollut missään vaiheessa.[15] Ala-Tuuhosen hahmoja olivat edellä mainituista Tippavaaran isäntä, Neulasen Manta, Synnöve Pullo ja Kutuharjun Moose, Alpolan taas yleismies Jantunen, Ronskilan Hilkka, Kyllikki Pyrstölä, Sylfred Huila ja Holger Lehmänen. Kun paljastui, että kaikki Tippavaaran isännän sketsit oli kirjoittanut Aune Ala-Tuuhonen, monet hämmästelivät, miten nainen voi kirjoittaa niin miehistä tekstiä.[20] Ala-Tuuhonen ja Alpola kirjoittivat kumpikin omat sketsinsä tahollaan ilmoitettuaan tosin ensin aiheensa toiselle. Alpola kokosi ja järjesti kertyneen materiaalin valmiiksi kokonaisuudeksi ja lisäsi siihen valitsemansa musiikin.[21]

Kukaan kuunnelmasarjan henkilö ei esiintynyt jokaisessa jaksossa. Kolme eniten mukana ollutta hahmoa olivat Alpolan mukaan Tippavaaran isäntä, yleismies Jantunen ja Neulasen Manta, kymmenkunta mukanaolokertaa harvemmin Ronskilan Hilkka ja Sylfred Huila. Tippavaaran isäntä esiintyi jo sarjan ensimmäisessä jaksossa, kun taas esimerkiksi Neulasen Manta tuli mukaan toisessa ja yleismies Jantunen vasta yhdeksännessä jaksossa.[15]

Vuonna 2018, jolloin Kankkulan kaivo -sarjan ensimmäisten jaksojen esittämisestä tuli kuluneeksi 60 vuotta, kuunnelmassa mukana olleista näyttelijöistä olivat elossa vielä Mai-Brit Heljo ja Liana Kaarina.[22]

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kankkulan kaivolla -ohjelman huumori oli puhtaasti kielellistä. Jaksot koostuivat sarjasta haastatteluja, joissa Speaker ja haastateltava seisoivat mikrofonin ääressä. Fyysinen toiminta oli äärimmäisen harvinaista, eikä edes äänitehosteita käytetty kuin poikkeustapauksissa (vaikka sarjan toinen luoja Aune Ala-Tuuhonen oli aloittanut uransa kuunnelmien tehosteteknikkona). Näin kaikki huumori kumpusi haastattelijan ja kulloisenkin haastateltavan välisestä vuoropuhelusta.

Ohjelman keskeinen huumorinlähde oli Speakerin ja kankkulalaisten vastakkainasettelu. Speaker oli parodia jäykästä ja virallisesta reportterityypistä, joka hallitsi Yleisradion kanavia tuohon aikaan. Hän puhui huoliteltua kirjakieltä ja höysti juontojaan lennokkailla kielikuvilla, aforismeilla ja runonsäkeillä. Kesällä 1959 Speaker avasi Kankkulan kokkojuhlasta kertovan hupailun näin:

»'Kun maass' on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon.' Se on runo, jota ei tässä tilaisuudessa tulla lausumaan. Sen sijaan toivotetaan kaikki täten tervetulleiksi kokkojuhlaan Kankkulan kaivolle, jonne seudun koko asujaimisto on kokoontunut tätä jokavuotista merkkipäivää viettämään muistaen vanhojen viisaiden sanoja: joulu on melkein joka vuosi, mutta juhannus vain kerran kesäkuussa, jos nyt ihan aina niinkään usein.»
(Kankkulan kaivolla -kuunnelman käsikirjoitus 19.6.1959)

Speakerin pyrkimyksenä oli tehdä tervehenkistä ja sivistävää radio-ohjelmaa. Vastapainona Kankkulan vakaa kansa puhui kansanomaisesti ja murteellisesti, hahmojen äänet olivat karrikoituja ja useilla oli myös jonkinlainen puhevika tai persoonallinen ääntämistapa (Tippavaaran isäntä pihisi, Sylfred Huila sössötti, Synnöve Pullolla oli muodikas ässävika, Neulasen Manta äänsi n-kirjaimen liioitellusti, Kyllikki Pyrstölä puhui venytellen ja nenän kautta, yleismies Jantusella oli puhuessaan holkkisavuke hampaidensa välissä). Kankkulalaiset myös pilasivat Speakerin pyrkimykset arvokkaan ohjelman tekemiseen ryhtymällä haastattelussa puhumaan asian vierestä, kertomalla sopimattomia juttuja tai panettelemalla toisiaan. Tämä sai Speakerin säännöllisesti sekaantumaan konsepteissaan ja keskeyttämään haastateltavansa. Ronskilan Hilkka ja Kyllikki Pyrstölä edustivat kumpikin kevytkenkäistä naistyyppiä, tosin eri lähtökohdista: Hilkka oli taustaltaan maalainen, Kyllikki kaupunkilainen. Kankkulassa vietetyissä juhlatilaisuuksissa ylevyys latistui, kun arvokkuutta tavoitellut juhlapuhuja alkoi haparoida sanoissaan ja kun yleisö ei ymmärtänyt noudattaa etikettiä, eikä pysyä hiljaa puheen aikana.[23]

Tippavaaran isäntä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuluisin esimerkki edellä kuvatusta on Tippavaaran isäntä. Sarjan alkupuolella Speaker suhtautui 105-vuotiaaseen isäntään kunnioittavasti ja yritti saada tätä kertomaan vanhan kansan perinnetapoja tai muistelmia lapsuudestaan. Isäntä oli kuitenkin kiinnostunut puhumaan vain pontikasta ja Perheyhtiönsä asioista, ja onnistui vääjäämättömästi kääntämään jokaisen keskustelun koskemaan alkoholia. Rivien välistä kuulijoille kävi myös ilmi, että isäntä oli pontikkabisneksensä tähden joutunut kahnauksiin lain kanssa: hän oli istunut vankilassa ja menettänyt kansalaisluottamuksensa useita kertoja, ja nimismiehen pakoilu muodosti suuren osan hänen elämästään. Speaker puolestaan taisteli palauttaakseen keskustelun takaisin soveliaille alueille ja estääkseen isäntää lausumaan "kiellettyjä" sanoja ääneen radiossa. Kun isäntä tunnusti viinan turmelleen hänen kotinsa, Speaker innostui ja odotti yleisradiolaiseen valistushenkeen sopivaa katumuspuhetta, kunnes isäntä paljasti totuuden: ”Kattokaas se on silleen, että pannu räjähti ja se sai sentään kauheaa turmiota aikaan.” [24] Sarjan loppupuolella Speaker oli jo oppinut isännän tavat ja pyrki kokonaan estämään tämän pääsyn mikrofonin ääneen, tavallisesti huonoin tuloksin.

Aune Ala-Tuuhonen ja Oke Tuuri muokkasivat Tippavaaran isännän hahmon useista eri aineksista. Yhtenä esikuvana hahmolle oli Ala-Tuuhosen erääseen tapaninpäivänä 1952 esitettyyn viihdeohjelmaan kehittämä, Keijo Kompan esittämä melko huonotapainen joulupukki. Ohjelmassa haastattelija kyseli joulupukilta vanhoja joulunviettotapoja, jolloin 700-vuotias pukki osoittautui moraaliltaan jossakin määrin arveluttavaksi ja muisti ainoastaan väkijuomat. Kun haastattelija kysyi, lähetettiinko joulukortteja, joulupukki alkoi puhua kortinpeluusta ja pontikan juomisesta. Vaikeuksiin joutunut haastattelija keskeytti pukin puheet ja lopetti kyselynsä. Näin asetelma oli teemaa myöten samankaltainen kuin Tippavaaran isännän kohdalla.[25][26]

Tippavaaran isäntä oli Kankkulan kaivon uskaliain hahmo, sillä alkoholi oli sodan jälkeisessä Yleisradiossa tabuaihe. Isännän hahmosta kuitenkin muodostui nopeasti ohjelman keulakuva ja yleisön suuri suosikki. Aune Ala-Tuuhonen mainitsi myöhemmin, ettei hän aina olisi viitsinyt kirjoittaa niin paljon Tippavaara-sketsejä, mutta että kuulijat pettyivät jollei isäntä esiintynyt joka jaksossa. Oke Tuuri esiintyi televisiossa ja keikkaili Tippavaaran isäntänä, ja jopa levytti isännän pihisevällä äänellä humoristisia iskelmiä (kuten vanhan brittiläisen sotilaslaulun "It’s a Long Way to Tipperary" Aune Ala-Tuuhosen suomennoksena "Pitkä matka on Tippavaaraan"). Saksalaisperäinen foksi "Pigalle", jossa isäntä kertoi seikkailuistaan Pariisin yössä, sijoittui Suomen myydyimpien singlelevyjen listalla maaliskuussa 1962 kolmanneksi.[27] Helmikuussa 1960 Aune Ala-Tuuhonen lähetti Kuva-Posti-lehdelle tekemässään kuvitetussa artikkelissa Tippavaaran isännän kaupunkimatkalle Helsinkiin, jossa tämä tutustui Salmisaaren "kilpailevaan vapriikkiin", teki hankintoja Perheyhtiönsä laboratorioon ja palasi lopuksi autolla kotiin. Artikkeli koetteli kuunnelman tavoin lukijoiden huumorintajua: vaikka rattijuoppoudesta ei vielä 1960-luvun alussa keskusteltu kovin vilkkaasti, auton esittely isännän kulkuvälineenä vihjaili, että matkassa oli henkilö, joka ei tuntenut autoilun sääntöjä tai ei välittänyt niistä.[28] Vuonna 1965 Ala-Tuuhonen kokosi isännän parhaita sketsejä teokseen Tippavaaran vanhan isännän kootut seokset.

Myös paheksuvia reaktioita esiintyi: Kansalaisjärjestöjen Raittiustoiminnan Keskusliiton hallitus lähetti maaliskuussa 1960 Yleisradiolle kirjeen, jossa vaadittiin ohjelmien tason tarkistamista ja Tippavaaran isännän poistamista radiosta. Valituksen mukaan Yleisradion tuli korostaa ohjelmissaan raittiin ja terveen elämäntavan merkitystä ja lakien kunnioittamisen tärkeyttä, kun taas isännän hahmon kautta kuvattiin ryypiskelyä ja moraalitonta elämää ihannoivassa valossa ja siten heikennettiin ”kansalaiskuria”. Yleisradion ohjelmaneuvosto ei kuitenkaan puuttunut Kankkulan kaivon sisältöön ja antoi julkisuuteen kieli poskessa tehdyn julkilausuman, jonka mukaan ohjelma sisälsi 96-prosenttisesti muuta kuin Tippavaaran isännän esiintymistä. Tuotantopäällikkö Helge Miettusen mukaan raittiusjärjestön arvion oli pakko perustua erehdykseen, sillä he pitivät itsekin isännän hahmoa ”vastenmielisenä ja tympeänä” ja hän ihmetteli, miten tällainen valituksen tekijöidenkin kielteiseksi arvioima hahmo voi toimia kenellekään esikuvana. Käydyn keskustelun jälkeen ohjelmaneuvosto totesi, ettei kirjelmä antanut aihetta toimenpiteisiin. Kirje ja sen käsittely Yleisradiossa herättivät runsaasti huomiota ja asiasta kirjoittaneiden sanomalehtien myötätunto oli ylivoimaisesti Tippavaaran isännän puolella. Toisaalta Turun Sanomat huomautti, ettei kirje ollut aivan pienen piirin aikaansaannos, koska sen takana oli kaikkiaan 59 raittiusjärjestön yhteinen kokous.[29]

Hetken aikaa 1960-luvun lopussa kokeiltiin Tippavaaran vanhan isännän paikalla ”Kessuvaaran vanhapaappaa”, joka ei valmistanut pontikkaa, vaan viljeli tupakkaa ja unikkoa. Tämän kuultuaan Speaker epäili Kessuvaaran kasvattavan oopiumia. Hahmo osoittautui kuitenkin epäonnistuneeksi ja vanha pontikankeittäjä teki riemupaluun.[30]

Humppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kankkulan kaivolla -sarjalla oli ratkaiseva merkitys humppa-käsitteen synnyssä. Siinä missä Tippavaaran vanhan isännän hahmo oli kokonaan Aune Ala-Tuuhosen keksintö, oli taas humpan, ensimmäisen suomalaisen viihdemusiikin kertaustyylin[31] syntyminen ensisijaisesti Antero Alpolan ansiota. Alpola, joka huolehti sarjan musiikista, halusi höystää sketsien välejä nostalgisilla 1930-luvun iskelmillä. Hän perusteli valintaa sillä, että torvi- ja pelimannimusiikki olisivat vieneet kuuntelijoiden ajatukset liian kauas menneisyyteen, kun taas 1950-luvun iskelmä- ja viihdemusiikkia kuultiin muissa yhteyksissä yllin kyllin. Näin ollen 1930-luvun foxtrotit jäivät Alpolan mielestä ainoaksi vaihtoehdoksi. Hänen aloitteestaan Dallapén entinen pianisti Asser Fagerström kokosi yhteen joukon vanhoja iskelmämuusikoita ja muodosti heistä sarjan studio-orkesterin. Muusikot soittivat pääasiassa nopeita foxtroteja, mutta myös tarvittaessa muita musiikinlajeja kuten valsseja tai tangoja. Kokoonpano ristittiin ”Humppa-humppa-orkesteri Pumppu-Veikoiksi”. Sana ”humppa” oli Alpolan keksintöä ja johdettu onomatopoeettisesti tuuban äänestä. Studioyhtyeen johtajaksi pian Fagerströmin jälkeen tullut rumpali Kullervo Linna sanoi humpan olevan tyyliltään humoristista musiikkia, vaikka esitettäisiin kuinka murheellisia tarinoita tahansa.[32]

Kuuntelijat ihastuivat nopeasti Pumppu-Veikkoihin ja levykaupoista alettiin kysellä yhtyeen levyjä. Samalla orkesterin soittamia nopeita fokseja alettiin kutsua ”humppamusiikiksi”. Välillä jo lähes unohdettujen vanhojen foksien herättämä kiinnostus yllätti täysin niin Alpolan kuin muusikotkin, jotka olivat tarkoittaneet tyylinsä alun perin parodiaksi. Saamansa suosion vuoksi orkesteri alkoi esiintyä ja tehdä levyjä nimellä Humppa-Veikot, mikä laukaisi vuosiksi 1959–1962 suuren humppavillityksen. Humppa-Veikkojen johtajaksi tuli Kullervo Linna ja pääasialliseksi laulusolistiksi yhtyeen viulisti Teijo Joutsela, joka kuului tuohon aikaan myös Kipparikvartettiin. Vaikka kiivain humppakuume joutuikin melko pian väistymään ensin "rautalankavillityksen" ja sittemmin tangokuumeen tieltä, Humppa-Veikot esiintyivät ja levyttivät 1980-luvun alkupuolelle saakka, jolloin aika ja ikävuodet alkoivat tehdä yhtyeen jäsenten kohdalla tehtävänsä.[33] Kymmenen eniten myydyn suomalaisen EP-levyn listalla oli vuonna 1960 kolme Humppa-Veikkojen levyä.[34] Suurimman menestyksensä Humppa-Veikot keräsi kuitenkin levymyynnin sijasta tanssilavoilta.[35]

Sarjassa esiintyi myös muutamia muita kokoonpanoja. Holger Lehmäsen Rautalankatrio Räminää johti todellisuudessa Pumppu-Veikkojen kitaristi Ingmar Englund – Antero Alpolan mukaan Lehmästä esittänyt Matti Aulos ei itse osannut soittaa –, ja trion musiikki koostui sen nimen mukaisesti rämisevistä fokseista.[15] Mielenkiintoinen yhteensattuma on, että 1960-luvun alussa Suomen vallannutta sähkökitaramusiikkia ryhdyttiin kutsumaan rautalankamusiikiksi. Koska Rautalankatrio Räminä esiintyi Kankkulassa ensimmäisen kerran jo vuonna 1960, on arveltu, että suositussa radiohupailussa esiintynyt trio olisi tartuttanut nimensä koko rautalankavillitykseen, vaikkakin sen soittimina olivat banjot. Näin ollen Antero Alpola olisi keksinyt kahden aikansa suosituimman musiikkityylin nimet: humpan ja rautalangan. Myös Holger Lehmänen näytti tiedostaneen tämän, sillä hän julisti myöhemmin 1960-luvulla että Räminä on ”Suomen ensimmäinen rautalankayhtye ja olosuhteisiin nähden paras!”. Sketsien ylimenoja hoidettiin studiokokoonpanojen esitysten ohella myös äänilevyillä.[15]

Useat levy-yhtiöt pyrkivät hyötymään humppavillityksestä ja kokosivat omia orkestereitaan, jotka jäivät kuitenkin Humppa-Veikkoja lukuun ottamatta lyhytikäisiksi. Aluksi Levytukulle levyjä tehnyt, ilmiöstä suurimman potin korjannut Humppa-Veikot siirtyi toimitusjohtaja Harry Orvomaan kutsusta pian Scandialle – Orvomaa kutsui myös Georg Malmsténin levyttämään vanhoja iskelmiään Humppa-Veikkojen kanssa –, ja Levytukun uuden humppaorkesterin johtajaksi tuli Asser Fagerström ja laulusolistiksi Arttu Suuntala. Martti Jäppilän johdolla uudelleen esiintymisensä aloittanut Dallapé, laulusolistinaan vanha tuttu A. Aimo (Aimo Andersson), levytti vanhalle kustantajalleen PSO:lle, joka alkoi myös julkaista Dallapén vanhoja levytyksiä uudessa formaatissa EP- ja LP-levyillä. Arthur Fuhrmannin johtama humppayhtye otti nimekseen Pumppuveikot ja teki levynsä Fazerille, vaikkakin Fazerin tuotantopäällikkö Toivo Kärki ei vannoutuneena jazzmiehenä erityisemmin pitänyt humpasta.[36] Kärki evästikin Humppa-Veikkojen jäseniä näiden lähtiessä ensimmäiselle kesäkiertueelleen: ”Ottakaa pojat nyt rahat pois, sillä syksyllä tuo teidän humppanne on jo ohi.” [37] Kankkulan kaivon myötä humppa oli tullut suomalaiseen kevyeen musiikkiin jäädäkseen ja se nousi uuteen – tosin silloinkin melko lyhytaikaiseen – kukoistukseen 1970-luvun puolivälissä etenkin levymarkkinoille vuosien tauon jälkeen palanneen Erkki Junkkarisen ansiosta.[38]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Antero Alpola: Viihdevuosien vilinässä. Radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945–1960. Karisto 1988. ISBN 951-23-2475-X.
  • Paavo Oinonen: Pitkä matka on Tippavaaraan. Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla 1945-1964. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 948, 2004. ISBN 951-746-554-8.
  • Marko Tikka ja Toivo Tamminen: Tanssiorkesteri Dallapé. Suomijatsin legenda 1925–2010. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1302, 2010. ISBN 978-952-222-252-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Alpola 1988, s. 175–176.
  2. ↑ a b c Alpola 1988, s. 205.
  3. ↑ Oinonen 2004, s. 319.
  4. ↑ Yleisesti tunnettu sanonta "mennä Kankkulan kaivoon" tarkoittaa Suomen murteiden sanakirjan (osa VI, 1999) mukaan hukkaan, haaskioon ja tietymättömiin menemistä.
  5. ↑ Oinonen 2004, s. 284–285.
  6. ↑ Radiohupailussa juontajaa kutsuttiin Yleisradion silloisen käytännön mukaan nimenomaan speakeriksi [spīkə(r)] huolimatta sanan ilmiselvästä vierasperäisyydestä; toisaalta Kankkulan kaivolla -elokuvassa sana ei esiintynyt kertaakaan, vaikka Hannes Häyrinen oli molemmissa mukana radiotoimittajan roolissa. Yleisradion ohjelmakokouksessa maaliskuussa 1964 pohdittiin speakerille korvaavaa ilmaisua ja ehdolla olivat sanat juontaja, johdattelija ja kuuluttaja. Kuuluttajaa ei suositeltu, koska sillä on oma erityismerkitys. Johdattelija-sanaan ei sisältynyt speakerille kuuluvaa päätehtävää, omaa tekstiä. Koemielessä kokous päätti käytettävän rinnakkain johdattelijaa ja juontajaa. (Oinonen 2004, s. 373.) Otavan ison tietosanakirjan (osa 8, 1964) mukaan speaker tarkoittaa radio- tai televisio-ohjelman, kilpailun, lyhytelokuvan tms. selostaja-kuuluttajaa. Muistelmissaan Antero Alpola ei käytä Kankkulan kaivolla -sarjasta kirjoittaessaan termiä speaker, vaan kuuluttaja. (Alpola 1988, s. 205–210.) Nykyisin Kielitoimisto suosittaa käytettäväksi speakerin asemesta sanaa juontaja.
  7. ↑ Alpola 1988, s. 206.
  8. ↑ Alpola 1988, s. 205–206.
  9. ↑ a b Oinonen 2004, s. 259.
  10. ↑ Oinonen 2004, s. 316 ja 378.
  11. ↑ Oinonen 2004, s. 52.
  12. ↑ Raimo Salokangas: Aikansa oloinen: Yleisradio 1949–1996, s. 96. Helsinki: Yleisradio, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  13. ↑ Oinonen 2004, s. 328.
  14. ↑ Oinonen 2004, s. 279–280.
  15. ↑ a b c d e Alpola 1988, s. 208.
  16. ↑ Oinonen 2004, s. 287–288.
  17. ↑ Oinonen 2004, s. 280.
  18. ↑ Oinonen 2004, s. 280–281.
  19. ↑ Oinonen 2004, s. 269.
  20. ↑ Oinonen 2004, s. 260–261.
  21. ↑ Alpola 1988, s. 208–209.
  22. ↑ M;arjamäki, Tuomas: Mitä tapahtui Kankkulan kaivolla? Radiohupailu uudisti suomen kieltä Apu.
  23. ↑ Oinonen 2004, s. 273.
  24. ↑ Oinonen 2004, s. 290.
  25. ↑ Alpola 1988, s. 206.
  26. ↑ Oinonen 2004, s. 287.
  27. ↑ Jake Nyman: Suomi soi 4: suuri suomalainen listakirja, s. 108. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-31-2504-1.
  28. ↑ Oinonen 2004, s. 316.
  29. ↑ Oinonen 2004, s. 302–303.
  30. ↑ Oinonen 2004, s. 304–305.
  31. ↑ Tikka & Tamminen 2010, s. 230.
  32. ↑ Antero Alpola kertoo humppa-sanan synnystä: ”Touko-kesäkuun vaihteessa 1958 Aune Ala-Tuuhosen kanssa käsikirjoitusta suunnitellessamme mietimme käytettäväksi tulevan orkesterin nimeä. Kun Aune kysyi, mikä pantaisiin orkesterin nimeksi, sanoin asiaa mitenkään miettimättä, että 'Humppa-Veikot'. Aune ehdotti, että jospa pantaisiin sittenkin nimeksi vaikka humppa-humppa-orkesteri Pumppu-Veikot. Näin siksi, että kun kerran on kaivo-ohjelmasta kysymys, niin se kaivon pumppu sopii hyvin. Niin myös kävi. Yhtye oli ohjelmamme puitteissa Pumppu-Veikot ja sen sanoimme soittavan humppamusiikkia.” Alpola 1988, s. 207.
  33. ↑ Tikka & Tamminen 2010, s. 230–231.
  34. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1961, s. 310. Helsinki: Otava, 1960.
  35. ↑ Tikka & Tamminen 2010, s. 252.
  36. ↑ Tikka & Tamminen 2010, s. 231.
  37. ↑ Heikki Kahila ja Pia Kahila: Kun Suomi sanoi: Saanko luvan, s. 35. Jyväskylä: Gummerus, 2006. ISBN 951-20-6767-6.
  38. ↑ Tikka & Tamminen 2010, s. 266.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Annuli (Aune Ala-Tuuhonen): Tippavaaran vanhan isännän kootut seokset. Tampere: Kustannus Oy Lehmus, 1965.
  • Anneli Calder (toim.): Naurettiin sitä ennenkin. Helsinki: Valitut Palat, 2004. ISBN 951-584-631-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kankkulan_kaivolla&oldid=22243635”