Spede Pasanen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Spede Pasanen
Syntymäaika 10. huhtikuuta 1930
Syntymäpaikka Kuopio, Suomi
Aktiivisena 1954–2001
Kuolinaika 7. syyskuuta 2001 (71 vuotta)
Kuolinpaikka Kirkkonummi, Suomi
Oikea nimi Pertti Olavi Pasanen
Ammatti viihdetaiteilija, elokuvantekijä
Merkittävät roolit Spede-ohjelmien keulakuva,
Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Tuottaja-Jussi 1971[1]
Erikois-Venla 1982[2]
Erikois-Venla 1985[3]
Betoni-Jussi 1985[4]
Erikois-Telvis 1994[5]

Pertti Olavi ”Spede” Pasanen (10. huhtikuuta 1930 Kuopio7. syyskuuta 2001 Kirkkonummi) oli suomalainen viihdetaiteilija, koomikko, näyttelijä, käsikirjoittaja, elokuvaohjaaja, tuottaja, lauluntekijä ja keksijä, jota on kutsuttu ”viihteen yleismieheksi”.[6] Hän oli yksi Suomen suosituimpia ja menestyneimpiä viihteentekijöitä 1960-luvulta 1990-luvulle asti.

Pasanen aloitti uransa radiossa 1950-luvun lopulla. 1960-luvulla hän teki sketsiohjelmia televisiolle ja loi sarjan menestyneitä elokuvakomedioita, kuten X-Paroni, Pähkähullu Suomi, Millipilleri ja Noin 7 veljestä. 1970-luvulla Pasanen keskittyi yksinomaan elokuviin ja loi Uuno Turhapuron hahmon, jonka ympärille rakennettu elokuvasarja kasvoi 19-osaiseksi ja jonka avulla hän saavutti suurimmat yleisömenestyksensä. 1980-luvulla hän teki paluun televisioon, ensin jatkamalla jo 1960- ja 1970-luvuilla tehtyä Spede Show’ta ja sitten kilpailuohjelma Speden Speleillä.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pertti Olavi Pasanen syntyi 1930 Kuopiossa Kusti ja Helmi Pasasen esikoisena. Hänen isänsä oli metsäteknikko ja toimi paperiyhtiö Ahlströmin piiripäällikkönä. Perheeseen kuului myös Pertin pikkusisko Virpi ja pikkuveli Risto.[7] Perhe oli kuopiolaisittain vauraampaa keskiluokkaa. Lempinimi ”Spede” on peräisin jääkiekkokaukalossa saadusta Speedy-nimestä, ja seurasi Spedeä jo nuoresta iästä.[8]

Pasasen keskeisimmät kiinnostuksen kohteet olivat jo koulupoikana viihde, urheilu, erilaiset pelit ja keksintöjen tekeminen. Hän oli Kuopion lyseon ohjelmallisten illanviettojen eli konventtien päätähti, pelasi innokkaasti jääkiekkoa ja harjoitti kotinsa kellarissa kemiallisia kokeita. Koulumenestys sen sijaan oli huonompaa. Keväällä 1948 hän sai todistukseensa viisi nelosta ja jäi luokalleen vietettyään kevään pääasiassa rakentamalla omatekoista skootteria romukaupoista löydetyistä osista. Kun hän oli vielä ajautunut välirikkoon useiden opettajiensa kanssa, Pasaset päättivät lähettää hänet toiseen kouluun. Syksyllä 1950 Spede Pasanen siirtyi Iisalmen lyseoon, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi olympiakeväänä 1952. Seuraavan vuoden hän vietti suorittamassa asepalvelustaan ja kotiutui reservin ilmatorjuntavänrikkinä. Vuoden aikana hän ehti myös esiintyä puolustusvoimain viihdytyskiertueella, joka kiersi varuskunnissa sotilaita viihdyttämässä.[9]

Syksyllä 1953 Pasanen muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Opintojen sijasta hän kuitenkin keskittyi osakuntaelämään Savolaisessa osakunnassa, jossa hän toimi yleisenä seremoniamestarina ja juhlien järjestäjänä. Erityisesti Pasasen järjestämät fuksiaiset, uusien opiskelijoiden initiaatiojuhlat, saavuttivat mainetta ympäri yliopistoa ja muita osakuntia. Ylioppilasmaailmassa hän tapasi myös Jukka Virtasen ja Matti Kuuslan, joista kummastakin tuli myöhemmin tärkeitä yhteistyökumppaneita. Fennada-Filmin palveluksessa studioapulaisena työskennellyt Kuusla hankki Spedelle 1954 roolin statistina elokuvassa Laivan kannella. Hänet nähtiin elokuvassa miehenä baarissa.[9]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spede pelasti Simon, kun Simoa huijattiin pahasti ravintolahommissa. Speden ystävyys oli tällaisellakin tasolla: kaveri pelastetaan, vaikka omat rahat menevät.

Kari Sohlberg[10]

Pasanen oli aloittanut X-Paroni-elokuvan tuotannon ja etsi sopivaa naista näyttelijäksi. Hän oli esiintymässä Turun mainosyhdistyksen juhlissa maaliskuussa 1964 ja ihastui siellä arpoja myyneeseen Pirjo Vainimäkeen.[11] Vainimäki sai roolin Speden ensimmäisessä omassa elokuvassa ja seuraavana vuonna hänestä tuli rouva Pasanen – häitä vietettiin 14. heinäkuuta 1965.[12] Perheeseen syntyi 31. joulukuuta 1965 tytär, Pirre Päivikki. Vuonna 1981 Pasasten liitosta oli liikkeellä monenlaisia erohuhuja. Pirjo muutti omaan asuntoon, joka sijaitsi Lauttasaaressa lähellä Speden asuntoa. Pirjo kertoi Apu-lehden haastattelussa 1981 avioliiton jatkuvan, vaikka he asuvatkin eri osoitteissa.[13] Virallinen ero astui voimaan vuosien kuluttua.

Spede tutustui 1960-luvun alussa pellehyppääjänä tutuksi tulleeseen Simo Salmiseen. Salmisesta tuli pian Speden luottonäyttelijä ja myöhemmin televisio-ohjelmien koomikkopari. Salminen ja Pasanen olivat siviilielämässäkin läheisiä ystäviä sekä myös liikekumppaneita. Kaverukset viettivät paljon aikaa muun muassa Speden Mesopotamia-nimisellä mökillä Muonion Pallaksella. Salminen ja Pasanen laittoivat 1960-luvulla yhdessä pystyyn muutamia ravintoloita ja ajanviettopaikkoja, joista tunnetuimpia olivat Simon rysä Lappeenrannassa, Raikulimaa Lemillä ja Speden saluuna Kouvolassa.[14][15]

Vuonna 1983 Spede tapasi Riitta Väisäsen urheiluseura Zoomin matkalla. Oitis hän otti Väisäsen pääosaan seuraavaan elokuvaansa Lentävät luupäät (1984) ja suunnitteli tälle vielä oman televisio-ohjelman Kymppitonnin (1985–2005 ja 2009–). Spede ja Väisänen liikkuivat vuosikausia yhdessä julkisesti erilaisissa ”julkkisten bileissä”. Heidän suhteensa oli julkinen salaisuus vuosien ajan, kunnes Speden kuoleman jälkeen Väisänen myönsi seurustelun.[16] Suhde päättyi 1990-luvun alussa, kun Väisänen alkoi seurustella Erik Mäkkylän kanssa.

Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä, ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jonka he kokivat uhkailuksi.[17]

Pasanen harrasti backgammonia ja menestyi hyvin kansallisella tasolla. Hän voitti Suomen pistepörssin vuonna 1979.[18] Pasanen kirjoitti alkusanat Jaakko Salavan kirjaan Backgammonia opiksi ja huviksi.[19]

Spede Pasanen kuoli 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummella golf-kentällä. Hänen pelitoverinsa olivat kesken pelin havainneet kuuluisuudessa heikkokuntoisuutta, huonovointisuutta ja väsymystä. He saattoivat Pasasen golf-kentän kahvilan terassille lepäämään. Pian terassille tulon jälkeen Pasasen sydän ilmeisesti pysähtyi ja elvytys oli aloitettu heti. Paikalle sattumalta tullut lääkäri oli aloittanut elvytyksen. Myös Medi-Heli ja ambulanssi olivat saapuneet paikalle. Näistä ja paikanpäällä aloitetusta elvytyksestäkin huolimatta lääkärin osaksi koitui Pasasen kuolleeksi toteaminen.[9] Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan taiteilijanmäelle.

Speden tytär Pirre peri isänsä omaisuuden lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa.[20] Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa.[20] Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista.[20] Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen.[20] He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä.[21]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvanäyttelijä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla Spede Pasasesta tuli Fennada-Filmin vakituinen avustaja. Pasasen serkku olikin elokuvanäyttelijä Veijo Pasanen. Statistintehtävien jälkeen hän sai ensimmäisen merkittävän puheroolinsa Aarne Tarkaksen ”Suomi-westernissä” Villi Pohjola (1955). 1950-luvun aikana Pasanen näytteli sivurooleja useissa komedioissa sekä Fennadan että Suomen Filmiteollisuuden puolella, kuten Tyttö lähtee kasarmiin (1956), Vääpelin kauhu (1957) ja Asessorin naishuolet (1958). Armand Lohikoski otti Pasasen pikkurooleihin kolmeen Pekka ja Pätkä -elokuvaansa: Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957), Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) ja Pekka ja Pätkä Suezilla (1958).[9]

Vuonna 1958 Pasanen sai omalaatuisen roolin: hän esiintyi pääosassa Suomen Kansallisbaletin tulkinnassa Cervantesin Don Quijotesta. Rooliin ei ollut etsitty varsinaista balettitanssijaa, vaan näyttelijää, joka hallitsi pantomiimin ja fyysisen komiikan, ja Pasanen oli tehnyt koe-esiintymisessä vaikutuksen koreografi George Géhen.[9] Don Quijote -baletista tuli Kansallisoopperalle vuoden 1958 suurin yleisömenestys. Produktio vieraili samana vuonna myös Saksassa, mikä oli Pasasen ensimmäinen ulkomaanmatka.[9]

Pasanen lopetti elokuvastatistin työt 1960-luvun alussa ryhtyessään luomaan itsenäistä koomikonuraa ensin radiossa ja sitten elokuvissa ja televisiossa. Mikko Niskasen elokuva Hopeaa rajan takaa (1963) oli merkkipaalu hänen urallaan: viimeinen rooli jonkun muun kuin hänen itsensä tuottamassa elokuvassa ja samalla ensimmäinen ja viimeinen vakava päärooli[9] – tosin tässäkin elokuvassa hän esitti hiukan koomista hahmoa, joka juhli ravintoloissa naisten kanssa samalla kun kaksi muuta kohottivat kuntoaan yritystä varten.

Radiokoomikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla Pasanen kirjoitti näyttelemisensä ohessa myös muutamia radiosketsejä Yleisradiolle. Kun yhtiössä 1956 aukeni ajanvietetoimittajan paikka, hän lähetti Yleen työhakemuksen ja mapillisen kirjoittamiaan sketsejä ja hupailuja. Hakemus jäi kuitenkin tuloksettomaksi, sillä toimeen valittiin ajanvietetoimituksen sihteeri ja kokenut viihteenkirjoittaja Aune Ala-Tuuhonen. 1959 yhtiössä vapautui jälleen ajanvietetoimittajan virka, kun suosittu Niilo Tarvajärvi siirtyi television puolelle. Pasanen lähetti uuden hakemuksen, joka oli lähes täysin identtinen edellisen kanssa, ja liitti siihen huomautuksen ”mappini on jo siellä”. Tällä kertaa hän sai paikan.[9]

Pasanen toi radioon mukanaan lyseon konventeissa ja osakuntajuhlissa luomansa tyylin, sekopäisen kreisikomedian. Hän piti esikuvinaan amerikkalaisia elokuvakoomikkoja, kuten Bob Hopea, Jerry Lewisiä ja Danny Kayetä, ja halusi tuoda radioon nopean ja terävän amerikkalaisen komediatyylin. Hän oli myös kotonaan elävän yleisön edessä ja juonsi sulavasti suoria lähetyksiä, joita useimmat viihdetoimittajat kammoksuivat. Pasanen aloitti radiouransa juontamalla Tarvajärven entistä ohjelmaa, sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia Aamutuimaan, ja ajanvieteosaston päällikön Antero Alpolan mukaan ohjelma muuttui nopeasti ”Speden persoonalliseksi, lähes ilman apujoukkoja toteuttamaksi pölvästelyshowksi”.[9] 1960 lauantai-illan parhaalla ohjelmapaikalla aloitti Pasasen Ruljanssiriihi-viihdeohjelma, jonka jatkoksi syntyi myöhemmin Hupiklubi. Nämä olivat tunnin mittaisia, suorina lähetyksinä toteutettuja viihdeiltamia, joissa yhdisteltiin sketsejä ja musiikkiesityksiä.[9] Kunkin vuoden viimeisessä lähetyksessä riihi tai klubi ”poltettiin” – ja vuodenvaihteen jälkeen ensimmäisessä rakennettiin uudelleen. Rakentamisesta tuli hyviä irtovitsejä: esimerkiksi kattotiilet olivat ”takaperin poltettuja priik-pruuk-tiiliä”.

Ruljanssiriihessä syntyi myös papukaija G. Pula-ahon hahmo. Pasanen halusi itselleen ohjelmaan vakituisen vastaparin ja kehitti kovanaamaisen papukaijan, joka laukoi totuuksia stadin slangilla. Pula-ahon puhetyylin hän lainasi Ota tai jätä -visailun juontajalta Tauno Rautiaiselta, jonka puhetyyli oli terävää ja slangivoittoista, ja ääninäyttelijäksi hän valitsi Leo Jokelan, joka loi Pula-ahon äänen puhumalla hampaat yhdessä. Speden ja Pula-ahon yhteisistä sketseistä, joissa terävä papukaija halvensi estoitta tyhmää juontajaa, tuli yleisön suosikkeja.[9] Pasanen julkaisi G. Pula-ahosta kirjan Papukaija G. Pula-ahon seikkailut, joka sisälsi radiossa esitettyjä sketsejä kirjallisessa muodossa.

Jo mainittujen lisäksi Speden radio-ohjelmia olivat Tervahöyry Hyrskynmyrskyn suvisilla laineilla, Hyvää iltaa – tulkaa mukaan ja Kesäterässä.[22]

Antero Alpola kirjoitti myöhemmin muistelmissaan pitäneensä varmana, että Spede Pasanen ei ollut radioon tullessaan kuvitellutkaan, että kyseessä olisi hänen lopullinen paikkansa, vaan se tulisi olemaan vain eräs etappi omalla uralla: "Hän on siinä määrin persoonallinen ohjelmantekijänä, että 'normaali' toimittajan työ ei hänelle kerta kaikkiaan istu. Hän ei kuuntele toisten valmiita nauhoja ja tee niihin korjauksia, ei ideoi toisille, ei kahlaa käsikirjoituksia läpi. Eikä ota yhteyksiä henkilöihin elleivät nämä liity hänen omaan ohjelmaansa. Käsitykseni mukaan hän ei ole edes ryhmätyöskentelijä, vaikka ryhmien kanssa työskenteleekin ja niitä tarvitsee. Ryhmä palvelee hänen tarkoituksiaan." [23]

Itsenäinen elokuvantekijä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta tapasivat toisensa Mikko Niskasen Hopeaa rajan takaa -elokuvan kuvauksissa 1963. Pakkasvirta ja Risto Jarva, kaksi nuorta elokuvantekijää, olivat Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan omistaman tuotantoyhtiö Filminorin johtohahmot. Heidän yhteinen esikoiselokuvansa Yö vai päivä (1962) oli tehnyt raskaat tappiot ja vienyt yhtiön konkurssin partaalle. Kun Jarva ja Pakkasvirta tutustuivat radiokoomikkona mainetta niittäneeseen Spedeen, he solmivat tämän kanssa sopimuksen komediaelokuvan tekemisestä, toivoen näin pelastavansa yhtiönsä talouden. Sopimuksen mukaan Filminor huolehtisi elokuvan teknisestä puolesta, Spede hankkisi rahoituksen ja näyttelisi pääosan.[9] Yhteistyön tuloksena oli komedia X-Paroni (1964), jota pidetään ensimmäisenä ”Spede-elokuvana”.

Menestyksen rohkaisemana Pasanen perusti Filmituotanto Spede Pasanen -nimisen yhtiön ja ryhtyi suunnittelemaan itsenäisesti seuraavaa elokuvaa. Yhteistyökumppaneikseen hän otti vanhan ystävänsä Jukka Virtasen sekä Mainostelevision nuoren ohjaajan Ere Kokkosen. Kolmikon Pasanen–Virtanen–Kokkonen kynästä syntyi nopeaan tahtiin joukko menestyksekkäitä komedioita: liikemieshupailu Millipilleri (1966), parodinen itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlaelokuva Pähkähullu Suomi (1967), Robin Hood -legendan suomalaisversio Noin 7 veljestä (1968) sekä televisiomaailmaa satirisoiva Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). 1960-luvun elokuviensa myötä Pasanen vakiinnutti lopullisesti asemansa maan suosituimpana koomikkona.

Jukka Virtanen jätti yhteistyön ”Näköradiomiehen” jälkeen, mutta Ere Kokkosesta tuli Pasasen tärkein yhteistyökumppani koko hänen elokuvauransa loppuajaksi. Samalla Pasanen löysi kaksi miestä, joista tuli hänen luottonäyttelijänsä sekä televisiossa että elokuvissa: Simo Salmisen, joka esiintyi jo X-paronissa, sekä Vesa-Matti Loirin, jonka ensiesiintyminen tapahtui Noin 7 veljeksessä. 1960-luvun Spede-elokuvien vakiokasvoihin kuuluivat myös näyttelijät Leo Jokela, Olavi Ahonen, Jukka Virtanen ja Juhani Kumpulainen. Vuonna 1969 Pasanen teki ensimmäisen värielokuvansa, Pohjan tähteet. Elokuvan kustannukset olivat kuitenkin liian suuret ja Pasanen jatkoi 1970-luvulla mustavalkoelokuvien tekoa.[9]

Elokuvien lisäksi Pasanen teki 1960-luvulla MTV Oy:lle useita sketsiviihdeohjelmia, vakituisena aisaparinaan Simo Salminen. Ensimmäinen näistä oli Spede Show (1964), jota seurasivat Speden saluuna (1965), Spedevisio (1965–1970) ja 50 pientä minuuttia (1967–1971). Näistä Pasasen varhaisista ohjelmista on säilynyt vain osia, sillä MTV:llä oli puutetta kalliista kuvanauhoista ja uusia ohjelmia tallennettiin vanhojen päälle.[24] Yksi varhaisten Spede-ohjelmien tunnetuimpia sketsejä oli rautakauppasketsi, jossa asiakas (Simo Salminen) saapuu rautakauppaan ostoksille ja kohtaa monumentaalisen laiskan ja palveluhaluttoman myyjän (Spede Pasanen). Vuonna 1978 sketsistä tehtiin toinen versio elokuvaan Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy (1978), jossa asiakkaana on Kauko Helovirta ja myyjänä Uuno Turhapuro (Vesa-Matti Loiri).[9]

1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulta lähtien Spede Pasanen teki lähes vuosittain komediaelokuvia, usein saman vuoden aikana ilmestyi 2–3 elokuvaa.

Vuonna 1970 valmistui kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen oli Jussi Pussi. Elokuva on Ere Kokkosen kirjoittama ja ohjaama. Pasanen ei esiintynyt elokuvassa, hän vain vastasi tuotannosta. Elokuva poikkeaa täysin aiemmista Spede-elokuvista, sillä Jussi Pussi on enemmän surumielinen romanttinen komedia, kuin aiemmat crazy-komediaelokuvat. Elokuva kertoo rahattoman opiskelijan suuresta rakkaudesta ajankohdan kuohuvan poliittisen ja seksuaalisen opiskelijaradikalismin pyörteissä.[25] Elokuva keräsi 167 844 katsojaa, ja se riitti kattamaan tuotantokustannukset.[26]

Vuoden toinen elokuva oli Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika. Pasanen oli suunnittelemassa elokuvaa yhdessä Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin kanssa kahvilassa. Elokuva ei alkanut hahmottua, kunnes paikalle saapui Simo Salminen. Hän kysyi mitä miehet suunnittelee, kun hänelle kerrottiin, että Pasanen haluaa tehdä lännen elokuvan jossa hän on Speedy Gonzales eli lännen nopein. Salminen vastasi että hänelle se käy ja hän on sitten Hämeen hitain. Tämä laukaisi pattitilanteen ja miehet lähtivät oitis kirjoittamaan käsikirjoitusta.[9] Elokuvaa kuvattiin Hyrylän hiekkakuopilla, jonne oli MTV:n Kivikasvot-ohjelmaa varten lavastettu ”villi länsi”. Elokuvaan kuvattaessa kohtausta, jossa Leo Jokelan näyttelemä sheriffi hiipii Speedy Gonzalesin taakse ja työntää aseen tämän selkään, sankari nostaa kädet ylös, jonka jälkeen Jokelan taakse tulee toinen ja tekee aseella saman. Muodostuu jono, jossa seisoo letka miehiä ase edellä olevan selkään osoitettuna. Virtanen huomautti Pasasta ettei tämmöistä kohtausta voi tehdä, koska Marx-veljekset tekivät saman klassikkoelokuvassa Päivä lännessä. Pasanen ei ollut kuullutkaan kyseisestä elokuvasta. Virtasen mukaan Pasanen ei tarvinnut esikuvia vaan hän keksi itse omat ideansa.[27] Elokuva menestyi ja keräsi 305 816 katsojaa ja tuotti voittoa 45 000 markkaa.[28] Speedy Gonzales -elokuvan jälkeen Pasanen ja Ere Kokkonen riitaantuivat. Kokkonen ei kokenut saaneensa tarpeeksi arvostusta omalle työlleen. Vaikka hän ohjasi ja myös käsikirjoitti elokuvia, kaikki meni aina Speden nimiin. Pasanen selitti, että kun on luotu ”brändi” Spede-elokuvat, niin siitä ei pysty luopumaan, samalla lailla ei Disneykään mainitse varsinaisesti tekijöitään.

Vuoden 1971 aikana Pasanen saattoi elokuvateattereihin kolme elokuvaa, Kahdeksas veljes, Saatanan radikaalit ja Hirttämättömät,jotka kaikki tuottivat hänelle taloudellisesti tappiota. Kahdeksas veljes -elokuvan Pasanen kirjoitti ja myös ohjasi itse, sekä tietysti näytteli pääosan. Elokuva kertoi Jalli Riivatsalosta, joka oli Speden ajatusleikin mukaan Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen salattu kahdeksas veljes. Elokuva jäi 10 000 markan verran miinuksen puolelle.[29]

Saatanan radikaaleissa Pasanen antoi mahdollisuuden Suomen teatterikoulusta 1969 valmistuneille Heikki Huopaiselle, Timo Nissille, Heikki Nousiaiselle ja Paavo Piirroselle tehdä elokuva. Elokuva oli Pasasen siihenastisen uran pohjanoteeraus. Se tuotti Pasaselle 180 000 markan tappiot.[30] Pasanen ei tästä lannistunut, vaan päätti tehdä uransa toisen värillisen elokuvan Kauhukakara, joka oli määrä hänen myös ohjata. Hän sai Suomen elokuvasäätiöltä tuotantolainaa hankkeelleen 75 000 markkaa. Elokuva jäi tekemättä, ja laina siirrettiin Pasasen anomuksesta toiselle elokuvahankkeelle Poika tietää kaiken. Tämäkin elokuva jäi vain suunnittelutasolle. Pasanen käytti lainan toiseen lännenelokuvaansa Hirttämättömät. Elokuvan katsojamäärä 170 000 ei riittänyt kattamaan tuotantokustannuksia – tappiota kertyi 132 000 markan verran.[31] Vaikka elokuvat eivät tuottaneet rahallisesti, sai Pasanen tunnustusta Tuottaja-Jussi -palkinnolla. Seuraavana vuonna Pasanen ei tehnyt yhtään elokuvaa vaan keskittyi enemmän televisio-ohjelmiinsa.

Vuonna 1971 Spede Show -sarjassa esiintyneestä Vesa-Matti Loirin näyttelemästä Uuno Turhapurosta tuli nopeasti suosittu sketsihahmo. Pasanen keksi hahmon ja Loiri loi hahmon maskeerauksen. Uunoa on sanottu Pasasen ja Loirin lehtolapseksi. Turhapuro esiintyi noin 20 sketsissä, kunnes Pasanen alkoi miettiä olisiko aiheesta elokuvaksi asti. Elokuva päätettiin tehdä vuonna 1973 ja Pasanen sai houkuteltua Ere Kokkosen takaisin tiimiinsä. Kokkonen suostui lähinnä siksi että elokuva kuvattiin tv-tekniikalla ja pääosassa oli Loiri. Elokuva Uuno Turhapuro keräsi 613 409 katsojaa.[32] Elokuvalle ei heti tehty jatkoa. Turhapuro-elokuvassa esiintyi ensimmäisen kerran Pasasen näyttelemä Härski Hartikainen, josta tuli yksi hänen tunnetuimmista elokuvarooleistaan. Vuonna 1974 valmistui Pasasen ja Kokkosen elokuva Viu-hah hah-taja, jossa pääosassa olivat Spede Show’ssa esiintyneet koomikot Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff.

Spede lopetti televisio-ohjelmiensa teon vuonna 1975 ja keskittyen entistä enemmän elokuvatuotantoon. Ensimmäisen Turhapuro menestyksen johdosta Pasanen kirjoitti ja tuotti vuosina 1975–1978 joka vuosi uuden Turhapuro-elokuvan. Elokuvat menestyivät loistavasti. Viidennen Turhapuron jälkeen Pasanen piti kahden vuoden tauon aiheesta ja teki 1979 elokuvan Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit, jossa hän palasi jälleen näyttelemään pääosan. Elokuvan myötä Spede luopui mustavalkoisista elokuvista ja ryhtyi tekemään pelkkiä värielokuvia.[9]

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1981 Pasanen toi turhautumisensa julkisesti esille median kautta siitä, että Suomen elokuvasäätiö ei aikaisemmin ollut anomuksista huolimatta myöntänyt hänen tuottamilleen elokuvilleen yhtään tuotantotukea. Konkreettiseksi todisteeksi tästä hän uhkasi tuhota kolmen ensimmäisen elokuvansa kaikki negatiivifilmit.[33] Pasanen kutsui lehtitoimittajat paikalle todistamaan uhkauksensa toteutumista. Ilta-Sanomat uutisoi toimenpiteen näyttävästi etusivullaan ja varsinaisessa artikkelissa kuvasarjan kanssa, jossa hän pilkkoo kirveellä filmivarastonsa lattialla muutamia filmirullia kappaleiksi. Myöhemmin selvisi, että todellisuudessa lehdistön ollessa paikalla Pasanen tuhosi pilkkomalla ainoastaan muutamia elokuvansa esityskopioiden filmirullia alkuperäisen negatiivifilmien jäädessä edelleen ehjänä talteen hieman dramatisoiden yhdenmiehen protestiaan.[9]

Pasanen suunnitteli uuden Spede Show -ohjelman tekemistä vuonna 1982, mutta hanke kaatui Vesa-Matti Loirin työkiireisiin. Saman vuoden keväällä tehtiin kuitenkin kaksi Spede Show -kokoomajaksoa, joissa esitettiin vanhoja mustavalkoisia sketsejä ja joihin kuvattiin Speden, Simo Salmisen ja Vesa-Matti Loirin uudet juonnot väreissä. Vuonna 1984 alkoi uusi värillinen Spede Show -televisiosarja, josta tuli yksi 1980-luvun suosituimmista televisio-ohjelmista. Ohjelma sai eri tv-alan palkintoja ja Spede sai tunnustusta Erikois-Telviksen muodossa vuonna 1985. Joulukuussa 1987 Pasanen lopetti Spede Show -ohjelman teon ja keskittyi peliohjelmiensa (Spede Special, Spedestroikka, Speden sallitut leikit, Speden spelit) tekemiseen, joista ensimmäiseen hän myös kirjoitti uusia sketsejä. 1980-luvun lopulla Pasanen alkoi tuottaa myös ohjelmia, joissa ei itse esiintynyt tai ei muuten vaikuttanut juurikaan ohjelmien sisältöön. Näistä sketsisarjoista tunnetuimmat ovat Vesku Show (1988–1991) ja Pulttibois (1989–1991).[9]

Pasanen keksi ja suunnitteli myös yhden Suomen televisiohistorian pitkäaikaisimmista visailuohjelmista, Kymppitonnin, vuonna 1984, jolloin ohjelmasta kuvattiin pilottijaksot. Kymppitonnia esitettiin televisiossa tammikuusta 1985 marraskuuhun 2005 MTV3-kanavalla, jonka jälkeen sitä on esitetty Suomi-TV-kanavalla 18. joulukuuta 2009 alkaen vuoteen 2011 saakka.

1980-luku oli Uuno Turhapuro -elokuville kulta-aikaa. Parhaiten menestyneet Turhapuro-elokuvat on tehty juuri 1980-luvulla. Turhapuroja tehtiin vuosien 1981–1988 aikana yhteensä kahdeksan kappaletta, joista viisi oli Pasasen käsikirjoittamia ja yksi hänen ohjaamansa elokuva. Turhapuro-elokuvien rinnalla Pasanen tuotti myös niin sanottuja ”kakkostuotantoja”, kuten Lentävät luupäät (1984) ja Liian iso keikka (1986). Useimmat näistä elokuvista oli luotu televisiosarjoista tuttujen hahmojen ympärille. Näitä elokuvia ovat Hei kliffaa hei (1985), Pikkupojat (1986), Fakta homma (1987), Onks Viljoo näkynyt (1988) ja Rampe ja Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990).[9]

1980-luvulla Pasanen tekstasi ja piirsi neljään tuottamaansa elokuvaan myös alkutekstit. Hänen taiteilemansa alkutekstit löytyvät elokuvista Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), Pikkupojat (1986), Uuno Turhapuro – kaksoisagentti (1987).

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luku ei ollut kotimaiselle elokuville menestyksekästä aikaa. Vuosina 1990–1993 Pasanen tuotti vuosittain uuden Uuno Turhapuro -elokuvan. Turhapurot eivät enää menestyneet yhtä hyvin kuin 1980-luvulla, mutta olivat kuitenkin joka vuosi vuoden katsotuin kotimainen elokuva. Vuonna 1994 Vesa-Matti Loiri ei suostunut enää lähtemään Turhapuro-elokuvaan mukaan. Spede päätti kuitenkin tuottaa uuden elokuvan, Uuno Turhapuron veli, joka ei menestynyt edellisten tavoin. Elokuvan kävi katsomassa vain runsaat 20 000 ihmistä. Tämän jälkeen Spede päätti, ettei Turhapuro-elokuvia tehdä ilman Loiria.[9]

Omien elokuvien lisäksi Pasanen tuotti muiden tekemiä elokuvia ja televisiosarjoja. Pasanen tuotti esimerkiksi Aleksi Mäkelän esikoiselokuvan Romanovin kivet (1993) ja Timo Koivusalon Pekko ja poika -elokuvan (1994). 1990-luvulla Pasanen sai jokaiselle elokuvalleen tuotantotuen Suomen elokuvasäätiöltä.

Vuonna 1993 Pasanen alkoi tuottaa MTV3:lle Elina Halttusen kirjoittamaa draama-komediasarjaa Blondi tuli taloon (1994–1995), jota seurasivat Halttusen sairaalaan sijoittuvat sarjat Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Parhaat vuodet (2000–2002). Vuonna 1995 Spede yllätti keksimällä YLE TV1:lle Bingolotto-peliohjelman, jossa mukana oli myös Veikkaus. Keväällä 1996 Spede kirjoitti ja tuotti 23 jakson verran Uuno Turhapuro -televisiosarjaa, joka ei menestynyt odotetulla tavalla. Näiden sarjojen lisäksi tuotannossa olivat läpi 1990-luvun Kymppitonni- ja Speden Spelit -ohjelmat.

Vuonna 1998 tehtiin uusi Uuno Turhapuro -elokuva, Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998), joka nimitettiin sarjan 25-vuotisjuhlaelokuvaksi. Elokuvan tuotti yhteistuotantona Ere Kokkosen oma tuotantoyhtiö Ere Kokkonen Oy ja Speden Spede-Tuotanto Oy. Kyseessä oli viimeinen Turhapuro-elokuva, joka tehtiin Pasasen elinaikana.

Vuonna 1999 ensi-iltansa sai viimeinen Speden elokuva, Naisen logiikka (1999). Elokuvan tuotanto aloitettiin jo vuonna 1991, mutta elokuvan teko keskeytyi useita kertoja. Vuonna 1998 Pasanen viimeisteli elokuvan pakon edessä, jotta ei joutuisi maksamaan tuotantotukea takaisin elokuvasäätiölle. Elokuva epäonnistui ja sitä esitettiin Helsingissä yhdessä elokuvateatterissa kahden viikon ajan. Katsojia elokuvalla oli noin 300. Elokuvan oli tarkoitus lähteä laajaan elokuvateatterilevitykseen saman vuoden syksynä, mutta näin ei käynyt.[9]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvulla Pasanen ei enää tuottanut elokuvia, vaikka muutamia suunnitelmia hänellä vielä oli. Television puolella hän jatkoi juontamalla Speden Spelejä jokaviikkoiseen tapaan. Tuotannossa olivat edelleen Kymppitonni ja uutena Ihmeidentekijät -sarjan jatkosarja Parhaat vuodet (2000–2002). Ennen kuolemaansa Spede teki tuotantopäätöksen Anna-Leena Härkösen kirjoittamasta televisiosarjasta Kuumia aaltoja, joka toteutettiin vuonna 2003. Lisäksi Pasasella oli suunnitteilla keksintöihin liittyvä televisiosarja, jota hän ei ehtinyt toteuttaa.

Speden kuoleman jälkeen lähes kaikki hänen elokuvansa on julkaistu DVD-formaatissa (ja aivan aluksi myös VHS-kaseteilla).[34] MTV3 on esittänyt Pasasen elokuvia televisiossa. Vuosina 2005–2008 julkaistiin lähes kaikki tallessa olevat Spede Show -sketsiohjelmat DVD:nä. Julkaisematta jäi pari viimeistä ohjelmaa vuodelta 1987. EMI julkaisi vuonna 2002 Pasasen ja Leo Jokelan esittämät radiosketsit Papukaija G. Pula-ahosta CD-levynä (levyn nimi Pure nenääs!), joka oli Suomen virallisella listalla yhteensä 20 viikkoa, joista viisi viikkoa ykkössijalla.[35]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulta lähtien Pasasen elokuvia kritisoitiin rankalla kädellä. Elokuvien käsikirjoitusten ja juonien heppoisuutta kritisoitiin. Kriitikoiden mielestä elokuvat vaikuttivat vain lähinnä sketsikokoelmilta ilman kantavaa juonta. Veijo Hietalan mukaan tällöin jäi huomaamatta, että Pasanen jatkoi jo mykkäelokuvan ajoilta juontuvaa farssiperinnettä, jossa juoni on toissijainen, ja joka luo puitteet slapstick-kohellukselle ja yksittäisille koomisille kohtauksille.[36]

1970-luvun kriitikkokunta oli selvästi Spede-viihdettä vastaan. Turhapuro-elokuvia pidettiin vääriä asenteita levittävinä ja mauttomina, turruttavina, ajattelua ja hahmottamista ehkäisevinä standardituotteina. Moitteet eivät koskeneet pelkästään elokuvien sisältöä vaan myös elokuvailmaisua, joka miellettiin yhtä nuhruiseksi kuin itse Uuno.[37]

Ere Kokkosen mielestä Pasasen elokuvat eivät ole aina saaneet rehellistä kritiikkiä. Elokuvia on haukuttu huonoiksi jo ennen kuin niitä on edes esitetty. Sakari Toiviainen oli kirjoittanut, ettei ole edes nähnyt uusinta Spede-elokuvaa, mutta huono sen täytyy olla.[38]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

TV-ohjelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Spede-Tuotanto

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Papukaija G. Pula-aho (1962)
  • Spede & G. Pula-Aho (1964)
  • G. Pula-Aho & Spede (1965)
  • Huvittava levy, suorastaan naurettava (1965)
  • Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969)
  • G. Pula-Aho Pariisissa (1970)
  • Pure nenääs! – Kaikki sketsit ja seikkailut 1960–1964 (2001)
  • Naisen logiikka (2002)

Mukana kokoelmilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtiöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Spede-Yhtiöt

Pääyhtiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muut firmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Funny-Films Oy
  • Elokuvatuotanto Spede Pasanen
  • Filmituotanto Spede Pasanen Oy
  • Spede-Production Oy
  • Spede-Video Oy
  • Spede-Team Oy
  • Spede-Studio Oy
  • Hupi-Klubi Oy
  • Amusement Films Oy

Nähtävyyksiä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keksintöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jussi-palkinnot 1970–1979 Filmiaura. Viitattu 20.8.2007.
  2. Venla-palkinto Yleisradio. Viitattu 20.8.2007.
  3. Venla-palkinto Yleisradio. Viitattu 20.8.2007.
  4. Jussi-palkinnot 1980–1989 Filmiaura. Viitattu 20.8.2007.
  5. Telvis voittajat kautta aikojen Katso.  . Viitattu 20.8.2007.
  6. Anssi Mäkinen, Leena Jaakola, Veikko Kallio: Kansallisgalleria 5: Moderni Suomi. Weilin + Göös, 1997. ISBN 951-35-6029-5.
  7. Pouta, Hellevi: Tuntematon Spede, Virpi-sisko kertoo monilahjakkaasta viihdyttäjästä. Apu, 19.10.2001, nro 42, s. 32–39. A-Lehdet Oy.
  8. Toiviainen, Sakari: Spede Pasanen kava.fi. Helsinki: Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 10.9.2012.
  9. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Aitio, Tommi: Spede. Tammi, 2002. ISBN 951-31-2531-9.
  10. Iltasanomat: Spede-lehti (2011), s. 28
  11. Kivelä, Unto: Onko se huvittavaa kun koomikko on naimisissa?. Apu, 30.10.1965, nro 44, s. 28–32.
  12. Kyheröinen, Kari: Speden tarina siskon kertomana. Seura, 19.10.2001, nro 42, s. 8–12. Yhtyneet kuvalehdet Oy.
  13. Hollmen-Bärlund, Maija: Pirjo Spedenvaimo Pasanen: Kaksi kotia ei ole avioero. Apu, 6.2.1981, nro 6, s. 30–31.
  14. http://jussiuntolahti.blogspot.com/2011/04/nakit-ja-muusi.html
  15. http://blogit.sanomalehtimedia.fi/munnukka/2008/06/
  16. Riitta ja Spede olivat yhdessä vuosikausia. Ilta-Sanomat, 26.10.2001.
  17. Lahtonen, Miko: Paparazzin päiväkirja, s. 163–173. Jyväskylä: Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 1998. ISBN 952-5170-03-9.
  18.  : Suomen Pistepörssivoittajat 1976–1996  . Viitattu 13. elokuuta 2007.
  19. Salava, Jaakko: Backgammonia opiksi ja huviksi. .
  20. a b c d Lager, Maria: Pirreä uhkaa 170 000 euron lasku. 7 päivää, 6.6.2002, nro 23, s. 12–13.
  21. Riita Speden perinnöstä sovittiin viime hetkellä. Ilta-Sanomat, 29.11.2002.
  22. YLE Radio Suomi, Olipa kerran radio, 13.9.2011, toim. Harri Tuominen.
  23. Antero Alpola: Viihdevuosien vilinässä: radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945–1960, s. 199–200. Hämeenlinna: Karisto, 1988.
  24. Spede Show – Pääasia että on kivvaa 1965–1972 -DVD:n esittelyteksti
  25. Hietala, Veijo: Suomen kansallisfilmografia 7: Vuosien 1962–1970 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 568. Näköradio miehen ihmeelliset siekailut elävän kuvan ihmemaassa. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Edita Publishing Oy, 1998. ISBN 951-37-2218-X.
  26. Suomen kansallisfilmografia 7 Vuosien 1962–1970 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 644 ja 646. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Edita Publishing Oy, 1998. ISBN 951-37-2218-X.
  27. Virtanen, Jukka: Kuvassa keskellä Jukka Virtanen, s. 190–191. Gummerus Kirjapaino Oy, 2003. ISBN 951-31-2870-9.
  28. Suomen kansallisfilmografia 7 Vuosien 1962–1970 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 648 ja 650. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Edita Publishing Oy, 1998. ISBN 951-37-2218-X.
  29. Suomen kansallisfilmografia 8 Vuosien 1971–1980 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 50. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Oy Edita Ab, 1999. ISBN 951-37-2676-2.
  30. Suomen kansallisfilmografia 8 Vuosien 1971–1980 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 62. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Oy Edita Ab, 1999. ISBN 951-37-2676-2.
  31. Suomen kansallisfilmografia 8 Vuosien 1971–1980 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 71. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Oy Edita Ab, 1999. ISBN 951-37-2676-2.
  32. Marjamäki, Tuomas (toim.): Uuno Turhapuro Juhlakirja, s. 86. Ere Kokkonen Oy, 1998. ISBN 952-91-0167-8.
  33. Spede, Donner ja elokuvan tuki 10.5.1981. Oy Yleisradio Ab. Viitattu 9.2.2014.
  34. Spede-tuotantoa Dvdkotelo. Viitattu 23.9.2007.
  35. Suomen virallinen lista: SPEDE & G. PULA-AHO – Pure nenääs! Kaikki sketsit ja seikkailut 1960-1964 Yleisradio. Viitattu 23.9.2007.
  36. Hietala, Veijo: Suomen kansallisfilmografia 7 Vuosien 1962–1970 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 567. Näköradio miehen ihmeelliset siekailut elävän kuvan ihmemaassa. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Edita Publishing Oy, 1998. ISBN 951-37-2218-X.
  37. Laine, Kimmo: Suomen kansallisfilmografia 8 Vuosien 1971–1980 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 167. Uuno Turhapuro -elokuvat. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Oy Edita Ab, 1999. ISBN 951-37-2676-2.
  38. Ere Kokkosen haastattelu. Uuno Epsanjassa DVD:n lisämateriaali. Finnkino Oy 2003
  39. a b c d e f g Jukka Annala: Toopelivisio. Teos, 2006. ISBN 951-851-066-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Spede Pasanen.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Spede Pasanen -sitaatteja.