Viljo Vesterinen
| Viljo Vesterinen | |
|---|---|
 Vili Vesterinen noin vuonna 1939 |
|
| Syntynyt | 26. maaliskuuta 1907 |
| Kuollut | 18. toukokuuta 1961 (54 vuotta) |
| Kotipaikka | Terijoki, Kivennapa, Suomi |
| Aktiivisena | 1921 - 1960 |
| Tyylilajit | viihdemusiikki |
| Ammatit | muusikko |
| Soittimet | harmonikka |
| Levy-yhtiöt | Homocord/PSO, His Masters Voice/Fazer, Fenno, Parlophone, Odeon/PSO, Sonora, Bellacord-Electro, Sointu/Saaristokauppa Oy, Columbia/Levytukku, Kristall/Fazer, Mirva, Rytmi, Elektro/Decca/Fazer, Triola/Levytukku, Finlandia/PSO, Cupol[1] |
Viljo "Vili" Vesterinen (26. maaliskuuta 1907 Terijoki, Kivennapa – 18. toukokuuta 1961 Helsinki)[1] oli suomalainen harmonikansoittaja ja säveltäjä.[2]
Sisällysluettelo |
Tausta [muokkaa]
Viljo Vesterinen syntyi Joonas ja Aino (o.s. Hyttinen) Vesterisen perheeseen Terijoella Ollilan kylässä. Joonas Vesterinen oli ammatiltaan metsätyönjohtaja ja "Vilkka", jolla nimellä hänet tunnettiin lapsuus- ja nuoruusaikanaan, oli kolmilapsisen perheen kuopus. Vanhin veli Emil oli seitsemän ja keskimmäinen veli Rudolf viisi vuotta vanhempi. Joonas Vesterinen työskenteli puutavaran ostajana ja metsätöiden johtajana valtion hakkuualueilla. Perhe muutti Terijoelta Uudenkirkon pitäjään, Kuuterselän kylään Viljon ollessa neljä- tai viisivuotias.[1]
Viljo Vesterinen kävi aluksi muutaman viikon kiertokoulua ja pääsi kahdeksanvuotiaana nelivuotiseen kansakouluun Kuuterselässä vuonna 1915. Ensimmäisen kosketuksensa harmonikkaan Vilkka sai läheisessä Kokin talossa, jossa oli Pietarista hankittu kaksirivinen harmonikka. Vilkka ja Kokin perheen poika soittivat instrumenttia vuorotellen, Vilkan saadessa ajan myötä soittimesta myös säveliä irti. Joonas Vesterinen hankki perheeseen ensimmäisen kaksirivisen harmonikan vaihtamalla sen venäläiseltä upseerilta peräisin olleeseen Nagan-pistooliin Hermanni Kirjavaiselta. Aluksi harmonikkaa yritti soittaa keskimmäinen veli Rudolf, joka kuitenkin kyllästyi soittimen hankaluuteen pian. Pistoolivaihtokaupan esilletulo johti myös ikävyyksiin sisällissodan aikana ja jälkiselvittelyissä, joista Joonas Vesterinen lopulta kuitenkin selviytyi vahingoittumattomana. Kaksirivisestä tuli nyt Viljo Vesterisen ensimmäinen soitin, jolla hän jo seuraavana kesänä soitti paikallisia piirileikki- ja kansanlauluja. Hänen kerrotaan oppineen soittamaan epätavallisen nopeasti ja pojasta tuli pian kylän juhliin ja nurkkatansseihin kysytty soittaja.[1]
Kaksitoistavuotiaana Vilkalla oli kokemusta jo useista soittopaikoista, myös häistä. Isä ja opettaja pitivät kuitenkin pelimannin ammattia epämääräisenä. Joonas toivoi pojastaan harjoittelijaa kauppapuotiin, missä tämän piti oppia liikemiehen ammatin alkeita. Vilkka sai kuitenkin paljon huomiota ja ansaitsi soitollaan, mikä vahvisti hänen omaa toivomustaan soittajan ammattiin ryhtymisestä. Erimielisyydet isän kanssa kiristyivät ja Viljo Vesterinen lähti kaksirivisen kanssa kotoaan saamansa selkäsaunan jälkeen vain 14-vuotiaana. Hän asui aluksi kummisetänsä luona Uudellakirkolla ja kerättyään soittamalla rahaa matkalippuun, hän matkusti muutaman viikon kuluttua Viipuriin, jossa hänen Rudolf-veljensä oli jo suorittamassa asepalvelustaan. Saatuaan sattumalta tapaamaltaan kuuterselkäläiseltä Jooseppi Leskiseltä ensimmäisen asunnon tämän yläkerran hellahuoneesta, muusikonura Viipurissa saattoi alkaa marraskuun alussa 1921.[1]
Elämä ja ura [muokkaa]
Vesterinen opiskeli sellon- ja pianonsoittoa Viipurin musiikkiopistossa. Harmonikansoittajana hän oli itseoppinut,[2] eikä hän tuntenut nuotteja[3]. Alkuaikoinaan Vili Vesterinen säesti eri muusikoita ja esiintyi 1920-luvun lopulla elokuvissa, sirkuksissa ja kahviloissa.[2] Viljo Vesterinen vaikutti Suomi Jazz Orkesterissa vuosina 1929-1931. Dallapé-orkesterissa hän työskenteli 1931–1938. Sota-aikana hän oli suosittu esiintyjä viihdytyskiertueilla. Vuonna 1944 hän esiintyi Helsingin kaupunginorkesterin solistina ja häntä pidetään konserttiharmonikan uranuurtajana Suomessa. Hänen 50-vuotisjuhlakonserttinsa pidettiin Helsingin Messuhallissa 1957.[2]
Hän esiintyi myös muutamissa elokuvissa. Vuonna 1955 Vili Vesterisestä tehtiin osittain fiktiivinen elämäkertaelokuva Säkkijärven polkka.
Hän sai halvauskohtauksen keikkamatkalla Ylitorniossa marraskuussa 1950. Myöhemmin 1950-luvulla kohtaukset uusiutuivat ja johtivat siihen, että hän enää harvoin pystyi soittamaan. Halvauksen aiheuttajana pidetään yleisesti muusikon epäsäännöllistä elämänrytmiä, johon kuului alkoholi, tupakka ja epäterveellinen ruoka. Myötävaikuttavana tekijänä on saattanut olla 19-vuotiaana sairastettu keltatauti. Hän esiintyi viimeisen kerran huhtikuussa 1960, jolloin hän ei enää kyennyt juurikaan soittamaan, vaan Jorma Juselius ja Martti Jäppilä paikkasivat hänen soitto-osuutensa. Hän itse kävi lavalla vain näyttäytymässä yleisölle. Maaliskuussa 1961 sattunut viimeinen halvauskohtaus vei häneltä puhekyvyn eikä hän enää palannut Kivelän sairaalasta, jossa hän oli hoidettavana.
Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle, kortteliin 26. vaimonsa Toinin (1921-1991) kanssa. Vuonna 1977 hänen muistokseen perustettiin Viljo Vesterinen -kilta. Vesterisen oppilaista tunnetuiksi myöhemmin tulivat muun muassa Esko Könönen ja Taito Vainio[2].
Palkinnot [muokkaa]
Vesterinen saavutti Pohjoismaiden harmonikkamestaruuden neljä kertaa vuosina 1934, 1936, 1938 ja 1939 sekä toisen palkinnon Göteborgin kansainvälisissä harmonikkakilpailuissa 1934.
Levytykset [muokkaa]
Ensimmäiset levytyksensä hän teki vuonna 1929 ja viimeiset vuonna 1953. Hyvin monessa lähteessä on mainittu, että "Kulkurin kaiho" olisi äänitetty uudestaan 1959, mutta kaikki versiot ovat uusintajulkaisuja vuoden 1947 äänityksestä.
Viljo Vesterisen tunnetuimmaksi kappaleeksi on jäänyt vuonna 1939 levytetty "Säkkijärven polkka". Kappale ei ole Vesterisen oma, mutta hänen esityksensä on sen tunnetuin versio. "Säkkijärven polkka" tunnetaan myös jatkosodan ajalta, jolloin kappaletta soitettiin yli kolme vuorokautta yhteenmittaan estämään vihollisen radiomiinojen laukaisu[2]. Muita tunnettuja levytyksiä olivat "Metsäkukkia" (1931), "Hilpeä hanuri" (1936) ja "Valssi menneiltä ajoilta" (1939). 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa Vesterinen teki vielä useita levytyksiä Lasse Pihlajamaan kanssa, muiden muassa erittäin vaativat kappaleet "El Relicario" ja "Sinfoninen marssi" (1950). Viimeisen kerran hän vieraili levytysstudiossa vuonna 1953, kun Kauko Käyhkö lauloi hänen säestyksellään Vesterisen säveltämän ja Aune Ala-Tuuhosen sanoittaman valssin "Soittajan kaipuu". Kaikkiaan levytyksiä on yli 130.[4]
Perhe [muokkaa]
Vili Vesterisen lapsenlapsi on Vesterinen Yhtyeineen -bändin laulaja Tero Vesterinen. Vili Vesterinen oli avioliitossa Toini Vesterisen (1921-1991) kanssa.
Kokoelmia [muokkaa]
- Viljo Vesterinen - Pohjoismaiden harmonikkamestari 1 (Finlandia PSOP 1, 1963)
- Viljo Vesterinen - Pohjoismaiden harmonikkamestari 2 (Finlandia PSOP 25, 1967)
- Viljo Vesterinen 3 (Finlandia PSOP 77, 1971)
- Viljo Vesterinen: Säkkijärven polkka (Rytmi RILP 7048, 1969)
- Viljo Vesterinen - Vili (Helmi HLP 626-627, MCD 26, 1989)
- Viljo Vesterinen: 20 suosikkia - Säkkijärven polkka (Finnlevy 3984-22506-2, 1996)
- Viljo Vesterinen 1929–1953 Vol. 1 (Artie Music, 2007)
Kirjallisuus [muokkaa]
- Marko Tikka: Harmonikan kuningas Vili Vesterinen, Ajatus Kirjat 2007, ISBN 978-951-20-7356-6
Lähteet [muokkaa]
- ↑ a b c d e Marko Tikka: Harmonikan kuningas Viljo Vesterinen. Jyväskylä: Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7356-6.
- ↑ a b c d e f Suuri Musiikkitietosanakirja 6 Seg-Ö, s. 226. Keuruu: Weilin + Göös ja Otava, 1992. ISBN 951-35-4730-2.
- ↑ Arto Pajukallio, Elokuvat, Helsingin Sanomat 22.7.2011, sivu B 13
- ↑ Yleisradio: Vili Vesterinen lienee suomalaisen kevyen musiikin kuuluisin instrumentalisti
Aiheesta muualla [muokkaa]
- Vili Vesterisen lapsuus - Lukunäyte Marko Tikan teoksesta Harmonikan kuningas
- Viljo Vesterinen Pomus.netin tietokannassa
- Viljo Vesterisen soittotuotanto Suomen äänitearkistossa
- Viljo Vesterisen sävellystuotanto Suomen äänitearkistossa
- Metsäkukkia and Valssi menneiltä Ajoilta by Viljo Vesterinen, and Lasse Pihlajamaa, 1950. (englanniksi)
