Viipurin radiomiinat

Viipurin radiomiinan laukaisulaite. Vasemmalla radiovastaanotin, oikealla akkulaatikko sekä edessä äänirautayksikkö ja kellokoneisto

Kuukaupin silta, Karjalankannas

Viipurin radiomiinat olivat radiolähetyksellä laukaistavia miinoja, joita Neuvostoliiton joukot asensivat Karjalankannaksella vetäytyessään jatkosodan alussa kesällä 1941. Miina räjähti, kun määrätyllä radiotaajuudella soitettiin tietty kolmisointu. Valitsemalla sointukuvio oikein saatiin laukaistua haluttu miina, sillä miinassa oli kolme äänirautaa, jotka värähtelivät tietyillä, kullekin miinalle yksilöllisellä taajuudella. Selvitettyään laukaisumekanismin suomalaiset joukot estivät miinojen räjäyttämisen soittamalla musiikkia samalla radiotaajuudella viikon verran ja sen jälkeen sopivaa häirintä-ääntä taukoamatta kuukausien ajan.

Laukaisumekanismin selvittäminen

Räjähdyksiä

Heti Viipurin valtauksen (29. elokuuta 1941) jälkeen suomalaiset ihmettelivät kummallisia räjähdyksiä alueilla, jotka olivat olleet jo viikkoja suomalaisten hallussa. Aluksi pioneerit epäilivät niiden olevan aikalaukaistavia miinoja. Kaiken kaikkiaan 17 räjähdystä ehti tapahtua ennen kuin suomalaiset löysivät ensimmäisen räjähtämättömän miinoituksen.

Kuukaupin silta

Vuoksen yli vievä Kuukaupin silta Antreassa räjähti vieden mennessään joukon upseereita, joiden joukossa oli majuri, professori Tapio Tarjanne. Pioneerit löysivät 28. elokuuta 1941 Kuukaupin sillan maatuen alta tyhjän panoskaivon alapuolelle sijoitetut 600 kg räjähdepanoksen ja kumipusseihin paketoidut laukaisulaitteet. Sillan toisen pään maatuki oli räjähtänyt, mutta toinen pää oli jäänyt räjähtämättä.

Myöhempi Suomen puolustusvoimien komentaja, silloinen luutnantti Lauri Sutela johti raivausta suorittanutta pioneerijoukkuetta ja irrotti henkilökohtaisesti laukaisulaitteet räjähdyspanoksesta. Raivaajien ns. Kuukaupin ryhmä palkittiin kunniamerkein. Sutelalle myönnettiin 3. luokan vapaudenristi miekkojen kera.

Nämä kaksi kumipussiin pakattua laitetta toimitettiin kiireesti Päämajan Pioneeriosastolle, joka toimitti ne välittömästi Viestiosastolle. Viestiosasto määräsi insinöörikapteeni (sittemmin professori) Jouko Pohjanpalon tutkimaan niitä, ja Yleisradion avustuksella ne purettiin ja tutkittiin. Laitteiden todettiin olevan radiovastaanottimia, jotka oli viritetty 715 kHz:n taajuudelle. Kun tällä radiotaajuudella lähetettiin sopivia äänitaajuisia sointuja, kytkinmekanismi yhdisti pariston räjähdyspanokseen ja trotyyli räjähti. Laite oli siis radio-ohjattava miina.

Miinavaaran laajuus

Viipurin valtauksen jälkeen oli selvinnyt nopeasti, että miinoja oli sijoitettu eri puolille kaupunkia. Suomalaiset saivat selville miinojen sijaintipaikat neuvostoliittolaisten sotavankien avulla: näiden mukaan miinoja olisi ollut kaikkiaan 300 kappaletta. Niinpä sotilaat evakuoitiin Viipurin keskustasta ja käynnistettiin kiivaat miinakaivaukset. Tiedossa oli, että toimiakseen radiolaite tarvitsee 30 metriä pitkän antennin, joka sijaitsee 0,5–1 metrin syvyydessä. Tässä yhteydessä myös suuri määrä viestimiesten puhelintapseja (kenttäpuhelinjohtoja) joutui pioneerien pihteihin. Viipurissa räjähti yhteensä 17 miinaa aiheuttaen valtavasti aineellisia tuhoja, ja ihmishenkiäkin menetettiin. Muun muassa Posti- ja lennätinlaitoksen talo, Linnasillan maatuet sekä Viipurin maalaiskunnan Juustilan ja Portinhoikan välistä maantietä 100–150 metrin pituudelta tuhoutui.

Sytytysmekanismi

Toimintaperiaate

Räjähdyksiä tapahtui koko ajan ja viestiosasto teki kuumeisesti töitä keksiäkseen keinot laukaisulaitteen toiminnan selvittämiseksi ja räjäytysten lopettamiseksi. Yleisradion insinöörit oivalsivat nopeasti, että kyseessä on yksinkertainen radiovastaanotin, joka oli viritetty 715 kHz:n taajuudelle. Laitteen toimintaperiaate saatiin selville jo 1. syyskuuta 1941. Radiovastaanottimen lisäksi laitteessa oli kolme äänirautaa, joiden päissä oli herkät jousilangat ja koskettimet. Kun laite ottaa vastaan kantoaallolla näitä kolmea ääntä (sointua), ääniraudat alkavat värähdellä ohjaten vahvistinputken hilaa ja putken avulla relettä, joka kytkee virtapiirin paristosta räjähdyspanokseen. Ääniraudat oli kytketty siten, että niiden tuli saada oma sointunsa määrätyssä järjestyksessä ja aikajaolla. Jokainen äänirauta varasi kondensaattorin värähdellessään ja muodostaessaan kosketuksen. Tämä kondensaattori purkautui noin kymmenen sekunnin aikana. Siis jos sointujen järjestys tai jaksotusaika oli väärä, ei laukaisua tapahtunut. Lisäksi laitteessa oli kellokoneisto, joka kytki radioputkien hehkujen virtapiirin päälle 5 minuutin välein pitäen laitteen aktivoituna 15 sekunnin ajan. Toisissa malleissa virtapiiri kytkeytyi päälle joka 2,5:s minuutti. Tällä jaksotuksella pienennettiin virrankulutusta ja siten pidennettiin paristojen käyttöikää. Itse radiovastaanotin oli yksinkertainen suora vastaanotin, mutta kellokoneisto ja värähtelijä olivat hyvää mekaanista tarkkuustyötä. Paristoja oli kolme: anodijännitteelle 60 V, hilaetujännitteelle 15 V ja hehkujännitteelle 10 V. Ajoitinkello otti käyttövirtansa hehkuparistosta. Akkujen toiminta-ajaksi arvioitiin 1–2 kuukautta.

Sytytinlaitteen toiminnan estäminen

Kun radiosytytinlaitteen toimintaperiaate oli oivallettu, piti keksiä, miten piilotettujen panosten räjähtäminen voitaisiin estää radioteitse. Syntyi idea lähettää samalla radiotaajuudella häirintäsignaalia, jolla soinnut voitaisiin sekoittaa. Näin äänirautojen värähtelyt ja räjähdykset toivottiin saatavan estetyksi. PM:n radio-osastolla ei ollut käytössään tällaista sekoitinta, ”sepelilaitetta” kuten Jouko Pohjanpalo sitä nimitti, joten päätettiin kokeilla jotain sopivaa musiikkia. Syyskuun 1. päivänä Pääesikunta sai käyttöönsä Yleisradiolta yhden Lappeenrannassa olevan lähetysauton, joka ajettiin pikaisesti Lappeenrannasta Viipuriin. Sillä voitiin lähettää miinojen kantoaallolla olevaa lähetystaajuutta 1 kW:n teholla. Lähetysauto pysäköitiin Papulan sillan viereen ja antenni viritettiin teräsrakenteiseen sähköpylvääseen. Sähkö otettiin polttomoottoriaggregaatista. Levyksi valittiin auton levykokoelmasta Säkkijärven polkka, jossa arveltiin olevan riittävästi sointuja venäläisten kolmisoinnun häiritsemiseksi. Niinpä kolme vuorokautta ensimmäisen laukaisulaitteen löytymisen jälkeen alkoi Säkkijärven polkka soida tauotta.

Miinojen räjähdysmekanismin radiohäirintä

Ilmeisesti vastapuolikin huomasi häirintälähetykset ja aktivoitui. Syyskuun 4. päivänä huomattiin, että venäläiset lähettivät jatkuvasti kolmisointuaan samalla lähetystaajuudella. Näin alkoi ”taistelu radioaalloilla”. Lähettimen tehoksi arveltiin 10 kW, mutta onneksi se oli kaukana Viipurista. Suomalaiset eivät tienneet, riittäisikö lähetysteho sekoittamaan vastaanottimet ja kestäisikö lähetysautoa syöttävä generaattori.

Helsingin häirintälähetykset

Tässä vaiheessa Päämaja käski Yleisradion aloittaa häirintälähetykset myös Helsingistä. Tämä lähetin oli kuitenkin kaukana Viipurista ja siksi tehoton häirintään. Illalla tuli viesti Viipurista: ”Yhtäkään räjähdystä ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun häiriölähetin tuli päälle, joten näyttää, että meidän laitteet pitävät.” Syyskuun 5. päivänä Yleisradio ilmoitti, että sinne oli saapunut kaksi uutta kaukosytytintä, joita tutkittiin.

Aunuksen radion häirintälähetykset

Päämaja käski Yleisradion siirtää myös Aunuksen Radion lähetysauton Pitkärannan-Loimolan seudulta Viipuriin. Tämä auto soitti puolestaan Saariston Sirkkaa. Tällä välin oli huomattu purettuja laukaisimia tutkittaessa, että venäläisillä oli kolmella eri radiotaajuudella toimivia radiomiinoja. Myös taajuuksilla 465 kHz ja 645 kHz toimivia laitteita oli löydetty. Niinpä Aunuksen Radion auto siirtyi näistä toiselle taajuudelle ja ruotsalaisvalmisteinen lähetysauto saatiin vielä soittamaan häirintää kolmannelle taajuudelle. Säkkijärven polkkaa soitettiin siis katkeamattomasti noin 1 500 kertaa. Häirintälähetysten aikana yksikään radiomiina ei lauennut ja siten Säkkijärven polkan voidaan katsoa pelastaneen suuren osan Viipuria.

Tiedot 300 radiomiinasta osoittautuivat kuitenkin vahvasti liioitelluiksi, vaikka Viipurin alueelta löydettiin kuitenkin kaiken kaikkiaan 4 325 kg trotyylia. Muun muassa vesitorniin oli panostettu 27 kappaletta 110–300 kg:n trotyylipanosta, joissa oli kaksi eri laukaisulaitetta. Näiden antenni oli kuitenkin kytkemättä, joten ne eivät räjähtäneet, vaikka 6. syyskuuta 1941 juuri sillä taajuudella tuli lähetys.

Miinojen purkaminen ja häirintälähetysten lopettaminen

Kun Viipurissa oli ensikiireestä selvitty, Viestiosasto tutki paristojen toiminta-ajan ja totesi sen olevan korkeintaan kolme kuukautta. Radiolaukaisimissa, joissa oli 2,5 minuutin jaksotus, toiminta-aika oli tätä selvästi lyhyempi. Koska Yleisradio tarvitsi lähetysautot omaan käyttöönsä, armeija tilasi pikaisesti Helvarilta 50 W:n lähettimiä, jotka toimitettiin jo 9. syyskuuta 1941. Näillä sitten lähetettiin häirintälähetyksiä varmuuden vuoksi 2. helmikuuta 1942 saakka.

Yksi täydellinen radiolaukaisulaite on ollut lakkautetussa Suomen valtakunnallisessa viestimuseossa Riihimäellä, minkä toiimnta on siirretty Hämeenlinnaan Museo Militariaan, ja yksi äänirautalaite Lahden radio- ja televisiomuseo Mastolassa. Näiden ääniraudoissa on eri numerot, joten on oletettavaa, että niissä on myös eritaajuiset soinnut. Äänirautayksikkö on sijoitettu radiolaukaisulaitteen päätyyn siten, että se on helposti asennettavissa vaikkapa vasta miinan viritysvaiheessa. Siis radiolaukaisimia on Suomen rintamalla ollut ainakin kolmelle eri radiotaajuudelle, ja ääniraudoilla on saatu vielä useita eri yhdistelmiä. Näin niille on voitu virittää hyvin laaja määrä eriaikaisesti ja selektiivisesti laukaistavia radiomiinoja. Saksalaisten itärintamalta löytämissä miinoissa on todettu olleen ainakin 20 eri lähetystaajuutta (välillä 125 kHz–1 MHz) ja useita äänitaajuuksia alueella 100 Hz–700 Hz. Radiolaatikon kyljessä olleet roomalaiset numerot viittasivat radiovastaanottimen taajuusalueeseen. Pienemmät numerot olivat alhaisimmille taajuuksille eli pidemmille kantomatkoille.

Radiomiinat Saksan itärintamalla

Syyskuun 4. päivänä Päämaja antoi käskyn kääntää radiosytyttimen toimintaselostukset saksan kielelle ja toimittaa ne Saksaan. Lokakuun alussa saksalaiset antoivat joukoilleen ohjeen miinojen eliminoimiseksi. Myöhään syksyllä Harkovassa tapahtui useita radiomiinojen räjähdyksiä. Muun muassa Ukrainan kommunistisen puolueen toimisto Dzerzhinsky 17:ssä miinoitettiin 250 kg:n TNT:lla ja radio-ohjattavilla sytyttimillä. Pioneerit olivat purkaneet tavanomaiset miinat rakennuksista, mutta muun miinoituksen alle oli sijoitettu radiomiinoja. Rakennus räjäytettiin 300 km:n päästä Voronezhin radioasemalta 13. lokakuuta 1941. Samalla kertaa lähetettiin joukko koodeja eri taajuuksilla, joten radiomiinoja oli asetettu useita. Puolueen toimistoon oli majoittunut alueen johtoon nimitetty kenraali ja hänen esikuntansa. He kaikki kuolivat räjähdyksessä.

Heti saksalaisten Kiovan valtauksen jälkeen tapahtuneiden Maidan Nezaležnostin itsenäisyyden torilla tapahtuneiden räjähdysten tiedetään myös olleen osittain radiomiinojen aiheuttamia. Perääntyessään neuvostojoukot miinoittivat Kiovan yli 10 000 miinalla. Kenraalieversti Alfred Jodl kertoi Nürnbergin oikeudenkäynnissä, että saksalaisten haltuunsa saamien venäläisten karttojen mukaan näistä 50–60 oli radiolaukaisimella varustettua miinoitusta. Suomalaisissakin lehdissä kirjoitettiin neuvostoliittolaisten käyttämistä radiomiinoista: ”joulukuussa 1941 saksalaiset raportoivat Moskovan edustalta, että ’venäläiset käyttävät perääntyessään helvetinkoneita, joiden toimintaperiaatetta ei vielä ole saatu selville’”. Samassa raportissa käskettiin ”lähettämään kaikki vangiksi saadut radiosabotöörit välittömästi lentokuljetuksella kuulusteltavaksi Berliiniin”.

Neuvostoaikana radiomiinojen teknologiaa ja vaikutuksia yliarvioitiin vahvasti. Nykytiedon mukaan saksalaiset onnistuivat eliminoimaan suuren osan radiomiinoista. Esimerkiksi Harkovassa olleista noin 30 miinasta 20 neutralisoitiin, neljä oli epäkuntoisia ja loput räjähtivät. Saksalaiset antoivat jo 30. syyskuuta 1941 ohjeet radiomiinojen eliminoimiseksi ja perustivat 25. lokakuuta Kiovaan radio-osaston paikallistamaan ja häiritsemään radiomiinojen laukaisua. Osastolla oli käytössään 100 W:n häirintälähettimet, ja paikallistamiseen käytettiin erityisesti sitä varten kehitettyä akustista kuuntelulaitetta, jolla voitiin kuulla maahan haudatun radiolaukaisulaitteen kellokoneiston ääni jopa neljän metrin päästä.

Lähteet

• Sota-arkisto: PM: Sotapäiväkirjat. Viestiosasto I. 18.6.41 – 29.12.42
• Lukkari, Matti: Lauri Sutela. Puolustusvoimain komentaja. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-12955-4.
• Jouko Pohjanpalo: Säkkijärven polkkaa Viipurin valleilla, Viestimies No:2, 1952 (julkaistu myös teoksessa S. Uro (toim.) Suomen sodat viestimiesten silmin, Loimaa: Ooli Oy 2004, s. 113–118)
• Eero-Eetu Saarinen: Pioneeriaselajin historiaa 1918–1968
• Eero Vankka: Viipurista ja sen ympäristöstä löydetyt ja puretut radiomiinat kesällä 1941, Pioneerit Sodassa II, ISBN 952-90-9324
• S.I. Alkio: Professori Jouko Pohjanpalo, Teknillinen aikakauslehti, joulukuu 1966
• Katso-lehti, 1968: Miehiä pimeästä
• I.G.Starinov: Over the Abyss. IVY books, New York 1985. ISBN 0-8041-0952-4
• Jouko Kuisma: Lisätietoa Viipurin radiomiinoista, Radiot, Radiohistoriallinen kausijulkaisu 4/2008,SRHS (Arkistoitu – Internet Archive), ISSN 1796-2188