Leo Jokela

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Leo Jokela
Syntymäaika 24. tammikuuta 1927
Syntymäpaikka Hausjärvi, Suomi
Aktiivisena 1949–1974
Kuolinaika 11. toukokuuta 1975 (48 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki, Suomi
Ammatti näyttelijä
Merkittävät roolit papukaija G. Pula-aho Speden radio-ohjelmassa,
etsivä Kokki Komisario Palmu -elokuvissa
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Leo Jokelan hauta Honkanummen hautausmaalla Vantaalla.

Leo Paavali Jokela (24. tammikuuta 1927 Hausjärvi11. toukokuuta 1975 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, joka muistetaan koomisten sivuroolien virtuoosimaisena esittäjänä. Hänen tunnetuimpiin rooleihinsa kuuluvat papukaija G. Pula-aho Spede Pasasen radio-ohjelmissa sekä etsivä Kokki Komisario Palmu -elokuvissa.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokelasta piti tulla veturinlämmittäjä, mutta hän päätyikin teatteriin.[1] Hänen uransa teatterissa alkoi Suomen Teatterikoulun päätyttyä 1950 kiinnityksellä Joensuun kaupunginteatteriin. Sieltä hänen tiensä vei 1952 Vaasan Suomalaiseen Teatteriin, jossa hän työskenteli vuoteen 1955, jolloin hän siirtyi Fennada-Filmin palvelukseen näyttelijä-maskeeraajaksi.

Ensimmäiset avustajan roolit Jokela sai elokuvissa jo teatterikoululaisena, mutta ensimmäinen näkyvämpi osa tuli vuonna 1954 Aarne Tarkaksen ohjaamassa rikoskomediassa Kovanaama, jossa Jokela oli konnakoplan jäsenenä. Tarkas ottikin Jokelan vakionäyttelijäkseen, ja seuraavien kymmenen vuoden aikana hän esiintyi lähes kaikissa Tarkaksen elokuvissa, niin suurissa kuin pienissäkin rooleissa.

1950-luvun puolivälin Fennada-kaudella Jokelalla oli paljon rooleja sotilasfarsseissa, esimerkiksi elokuvissa Sankarialokas, Tyttö lähtee kasarmiin ja Sotapojan heilat. Matti Kassilan 1957 ohjaamassa Kurittomassa sukupolvessa hänellä oli pärinäpojan rooli.

Vuonna 1959 Jokela siirtyi Helsingin Kansanteatterin (nykyinen Helsingin kaupunginteatteri) näyttelijäksi ja jatkoi elokuvien tekoa lähinnä Suomen Filmiteollisuudelle. Vuonna 1965 Jokela siirtyi uuteen Helsingin Kaupunginteatteriin, jossa hän näytteli elämänsä viimeiset vuodet. Tuon kauden merkittävimmät roolisuoritukset Jokela teki näytelmissä Pohjalaisia, Tukkijoella, Lohikäärme, Kauppaneuvoksen härkä ja Volpone.

Vuonna 1960 syntyivät Tarkaksen ohjauksessa komediat Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut ja Opettajatar seikkailee. 1960-luvun alussa Jokela näytteli vielä muun muassa komedioissa Oksat pois..., Älä nuolase..., Turkasen tenava ja Johan nyt on markkinat, jotka myös olivat Tarkaksen ohjaamia.

Vuonna 1960 Jokela tulkitsi etsivä Kokin roolin Matti Kassilan elokuvassa Komisario Palmun erehdys, jota pidetään yhtenä suomalaisen elokuvan klassikkona. Tähän elokuvaan liittyy Jokelan koko uran kenties kuuluisin kohtaus, jossa hän laulaa foksin Silmät tummat kuin yö ravintola Kämpin kabinetissa. Elokuva sai jo ilmestyessään suuren suosion ja kolme jatko-osaa, joissa kaikissa Jokela uusi Kokin roolinsa: Kaasua, komisario Palmu! (1961), Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) ja Vodkaa, komisario Palmu (1969). Tähdet kertovat toi Jokelalle parhaan miessivuosan Jussi-palkinnon.

Vuonna 1960 Spede Pasanen palkkasi Jokelan radio-ohjelmaansa Ruljanssiriihi esittämään papukaija G. Pula-ahoa. Jokelan hampaat yhdessä esittämä kovanaamainen papukaija, joka laukoi totuuksia stadin slangilla ja pani Spedeä halvalla, muodostui yleisön suureksi suosikiksi. Pula-aho esiintyi radiossa vuoteen 1964. Kun Pasanen aloitti elokuvatuotantonsa, Leo Jokelasta tuli yksi hänen vakionäyttelijöistään. Jokelan koomiset sivuroolit höystävät sellaisia varhaisia Spede-elokuvia kuin Pähkähullu Suomi (1967), Noin 7 veljestä (1968), Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969), Leikkikalugangsteri (1969), Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika (1970), Saatanan radikaalit (1971) ja Kahdeksas veljes (1971). Myös hänen uransa viimeiseksi jäänyt elokuva Viu-hah hah-taja (1974) oli Spede-tuotantoa.

Jokela esitti pääosaa Juhani Ahon romaaniin perustuvassa televisionäytelmässä Rautatie (1973).

Jokela esiintyi myös säännöllisesti televisiossa muun muassa Kuten haluatte -sketsisarjassa, jota esitettiin Yle 1:n kanavalla peräti kuusi vuotta. Myös radion puolella Jokela oli tuttu ääni.

Leo Jokela käytti runsaasti alkoholia vuosien ajan esiintymisjännitystä lievittääkseen, ja kuoli vain 48-vuotiaana maksakirroosiin 11. toukokuuta 1975. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle[2] (kortteli 10, rivi 4, hauta 101).

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leo Jokela oli aviossa kahdesti. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Eila Sillantie, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1947, mutta liitto päättyi eroon 1952. Tästä liitosta on kaksi lasta: Jaana (s. 1949) ja Juha (s. 1950). Toinen vaimo oli Marja-Terttu Vainio, jonka kanssa Jokela solmi avioliiton vuonna 1957. He saivat yhdessä kolme lasta: Tiinan (s. 1958), Juuson (s. 1959) ja Teemun (s. 1961). Vainion kanssa Jokela oli aviossa kuolemaansa saakka. Vapaa-ajallaan Jokela harrasti kutomista.

G. Pula-aho -patsas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leo Jokelan elämäntyötä kunnioittava Leo Jokela Boozing Society jakoi vuosittain gaalaillassaan G. Pula-aho -patsaan ja kunniakirjoja ansioituneille viihteen ja kulttuurin ammattilaisille. Kyseisen palkinnon ovat saaneet esimerkiksi Jukka Virtanen, Vesa-Matti Loiri sekä Tuomari Nurmio ja viimeisimpänä vuonna 2007 palkinnon sai Peter von Bagh.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

TV-sarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Timo Martin, Pertti Niemi & Ilona Tainio: Suomen teatterit ja teatterintekijät. Tammi, 1974.
  • Suomen kansallisfilmografia 4–6, VAPK, 1991
  • Kuka kukin on. Otava, 1966.
  • YLE:n äänilevystö

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Leo Jokela (1927-1975) (Autio Risto, Ryttylän pieni suuri mies, Riihimäen Sanomat No: 234B, 10.10.1999.) hame.fi. Viitattu 17.1.2013.
  2. kortteli 10,rivi 4 ; Helsinki-Vantaan srk. Hautapaikkarekisteri

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]