Metodinäytteleminen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Metodinäytteleminen tarkoittaa joukkoa menetelmiä, joilla pyritään vahvaan roolihenkilöön eläytymiseen ja maneerien karsimiseen. Näyttelijät pyrkivät näillä menetelmillä kehittämään itsessään roolihenkilön ajatuksia ja tuntemuksia, jotta esitys olisi todenmukaisempi. Metodinäyttelemistä voi verrata klassisempiin näyttelemisen muotoihin, joissa näyttelijät simuloivat ajatuksia ja tunteita ulkonaisempien keinojen, kuten äänenkäytön ja ilmeiden avulla. Kaikessa metodinäyttelemisessä ei sovelleta samaa lähestymistapaa, mutta metodinäyttelemisellä viitataan usein Lee Strasbergin luomiin käytäntöihin, joiden avulla näyttelijät hyödyntävät omia tunteitaan ja muistojaan rooleissa. He käyttävät apunaan harjoituksia, jotka liittyvät tunne- ja liikemuistiin.

Lee Strasberg opetti keskittymään luonnollisuuteen ja eläytymään rooliin omien tunteiden kautta. Konstantin Stanislavskin mukaan roolihahmon tunnetiloja tuli johtaa näyttelijän omista kokemuksista.

Alun perin teatterimaailman ilmiönä syntynyt metodinäytteleminen tuli suuren yleisön tietoisuuteen teatteriohjaajana toimineen Elia Kazanin siirryttyä elokuvaohjaajaksi. Metodinäyttelemistä teki tutuksi hänen Actors Studio -oppilaistaan etenkin Marlon Brando.

Jack Nicholson on tunnettu neuroottisista roolihahmoistaan, ja hän onkin opettanut metodinäyttelemistä. Muita tunnettuja metodinäyttelijöitä ovat muun muassa Robert De Niro, Al Pacino, Dustin Hoffman sekä Dieter Laser.

Jouko Turkan metodi perustui emotionaalisesti ja fyysisesti raskaisiin harjoituksiin, joilla näyttelijä pyrki yhdentymään roolihahmonsa kanssa tuottaakseen mahdollisimman luonnollisen tulkinnan, jossa roolihahmon eleet ja puhetapa tulevat hänestä esiin.

James Dean käytti kaikissa tärkeimmissä elokuvissaan eli Eedenistä itään, Nuori kapinallinen ja Jättiläinen metodinäyttelemisen tekniikoita, joita hän oppi mm. ihailemaltaan Marlon Brandolta. Metodinäyttelemisessään James Dean yhdisti omat varhaiset kokemuksensa kuhunkin roolihahmoonsa.