Al Pacino

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Al Pacino
Al Pacino syyskuussa 2004.
Al Pacino syyskuussa 2004.
Syntymäaika 25. huhtikuuta 1940 (ikä 74)
Syntymäpaikka New York, Yhdysvallat
Aktiivisena 1968–
Oikea nimi Alfredo James Pacino
Ammatti näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja
Merkittävät roolit Kummisetä
Scarface – arpinaama
Heat – ajojahti
Naisen tuoksu
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

BAFTA (1976)
Emmy (2004, 2010)
Golden Globe (1974, 1993, 2001, 2004)
Oscar (1992)

Ehdokkuudet

BAFTA (1973, 1975, 1976)
Golden Globe (1973, 1975, 1976, 1978, 1980, 1983, 1984, 1990, 1991, 1993)
Golden Raspberry (1986, 2004)
Oscar (1973, 1974, 1975, 1976, 1980, 1991, 1993)
Saturn (1991, 1998)

Alfredo ”Al” James Pacino (s. 25. huhtikuuta 1940 New York) on yhdysvaltalainen Oscar-palkittu näyttelijä ja ohjaaja. Hänen tunnetuimpia roolejaan ovat esimerkiksi Michael Corleone Kummisetä-trilogiassa, Tony Montana Scarface – arpinaamassa, Alphonse Caprice Dick Tracyssa ja Carlito Brigante Carlito’s Wayssa. Vuonna 1992 Pacinon suoritus Frank Sladena elokuvassa Naisen tuoksu toi hänelle parhaan miespääosan Oscar-palkinnon seitsemän aikaisemman ehdokkuuden jälkeen. Kaikkiaan hän on ollut Oscar-ehdokkaana kahdeksan kertaa.

Pacinon elokuvaura alkoi sivuosalla vuoden 1969 elokuvassa Natalie, ja hän esiintyi ensimmäistä kertaa pääosassa elokuvassa Paniikki piikkipuistossa. Pacinon läpimurtorooli oli kuitenkin Michael Corleone vuoden 1972 elokuvassa Kummisetä, josta hän ansaitsi uransa ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden. Tämän jälkeen Pacino on ollut parhaan miessivuosan ehdokkaana elokuvista Dick Tracy sekä Myyntitykit, ja parhaan miespääosan ehdokkaana elokuvista Serpico – kadun tiikeri, Kummisetä osa II, Hikinen iltapäivä sekä Ja oikeutta kaikille.

Elokuvauran lisäksi Pacino on nauttinut suosiota teatterissa. Hän on voittanut Tony-palkinnon näytelmistä Does a Tiger Wear a Necktie? ja The Basic Training of Pavlo Hummel. Lisäksi hän ohjasi William Shakespearea ja tämän Rikhard III -näytelmää käsittelevän dokumentin Looking for Richard. Pacino on metodinäyttelijä, joka opiskeli menetelmää The Actors Studion Lee Strasbergin oppilaana.

Varhaisvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pacino syntyi amerikanitalialaiseen Salvatore ja Rose Pacinon perheeseen Itä-Harlemissa, New Yorkissa. Vanhemmat erosivat, kun hän oli kaksivuotias.[1] äitinsä muutti Corleonesta kotoisin olleiden vanhempiensa Kate ja James Gerardin luokse Etelä-Bronxiin lähelle Bronxin eläintarhaa. Hänen isänsä puolestaan muutti Covinaan, Kaliforniaan, ja työskenteli siellä ravintoloitsijana.[1] Pacino kävi New Yorkissa esittävään taiteeseen painottanutta Fiorello H. LaGuardia High Schoolia, mutta pyrki baseballin pelaajaksi. Koulussa Pacino reputti lähes kaikki kurssinsa englantia lukuunottamatta ja erosi koulusta 17-vuotiaana.[1] Hänen äitinsä ei hyväksynyt tätä ratkaisua, ja Pacino muutti pois kotoa riidan päätteeksi. Hän siirtyi työskentelemään matalapalkkaisissa ammateissa, kuten lähettinä, postityöntekijänä ja vahtimestarina, jotta saisi rahoitettua näyttelijän opintonsa.[1]

Pacino alkoi polttaa yhdeksänvuotiaana, ja joi sekä käytti satunnaisesti marijuanaa kolmetoistavuotiaasta.[2] Hänen kaksi läheisintä ystäväänsä kuolivat 19- ja 30-vuotiaina huumeiden väärinkäyttöön.[3] Pacino myös joutui nuorena satunnaisesti tappeluihin, ja oli hieman häirikkö koulussa.[4]

Pacino esiintyi New Yorkin underground-teatterien näytelmissä, mutta häntä ei hyväksytty The Actors Studioon. Sen sijaan hänet hyväksyttiin HB Studioon, missä hän tutustui opettajana toimineeseen Charlie Laughtoniin, josta tuli hänen oppi-isänsä ja paras ystävänsä.[5] Tuohon aikaan Pacino oli usein työttömänä ja kodittomana, ja joutui välillä nukkumaan kadulla, teattereissa ja ystävien luona. Hänen äitinsä menehtyi vuonna 1962, ja isoisä vuotta myöhemmin.[6]

Oltuaan neljä vuotta HB Studiossa Pacino viimein pääsi The Actors Studioon. Sen jäsenyys tarkoitti liittymistä ammattinäyttelijöiden, elokuvaohjaajien ja käsikirjoittajien joukkoon Hell’s Kitchenissä Manhattanilla.[7] Sen myötä Pacino alkoi opiskella metodinäyttelemistä Lee Strasbergin johdolla. Pacino on myöhemmin kuvaillut, että Actors Studion jäsenyys merkitsi suurta muutosta hänen elämässään, ja hän omistautui näyttelemiselle täysin.[8] Pacinolla on nykyään hallussa työpajan jaettu puheenjohtajuus yhdessä Ellen Burstynin ja Harvey Keitelin kanssa.[7]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1967 Pacino vietti kauden Charles Playhousessa Bostonissa. Siellä hän esiintyi Clifford Odetsin näytelmässä Awake and Sing! sekä Jean-Claude Van Itallien näytelmässä Hurrah, missä hän tapasi näyttelijä Jill Clayburghin. Kaksikon välillä alkoi viisivuotinen suhde, ja he muuttivat yhdessä takaisin New Yorkiin.[9]

Vuonna 1968 Pacino esiintyi Israel Horovitzin näytelmässä The Indian Wants the Bronx Astor Place Theaterissa. Näytelmä sai ensi-iltansa 17. tammikuuta 1968, ja sitä esitettiin 177 kertaa. Näytelmän yhteydessä esitettiin Horovitzin toista näytelmää, It's Called the Sugar Plum, jossa Clayburgh esiintyi. Pacino voitti suorituksestaan Obie-palkinnon, kun taas John Cazale voitti parhaan miessivuosan ja Horowitz parhaan uuden näytelmän palkinnon. Martin Bregman näki näytelmän ja tarjoitui Pacinon manageriksi, mikä aloitti kaksikon pitkäaikaisen yhteistyön.[10]

Pacinon ensikosketus televisiorooleihin koitti, kun hän ja Clayburgh esiintyivät ABC:n sarjassa N.Y.P.D. 12. marraskuuta 1968. Clayburgh esiintyi samaan aikaan myös saippuaoopperassa Search for Tomorrow, mutta pari joutui ottamaan kuukausittain vastaan rahaa Clayburghin isältä.[10]

23. helmikuuta 1969 Pacino esiintyi ensimmäisen kerran Broadwayllä Don Petersenin näytelmässä Does a Tiger Wear a Necktie?, jota esitettiin Belasco Theatressa. Näytelmä lopetettiin 39 esiintymisen jälkeen 29. maaliskuuta 1969, mutta Pacinon suoritus sai ylistystä, ja hän voitti Tony-palkinnon 20. huhtikuuta 1969. Pacino jatkoi uraansa teatterissa 1970-luvulla, ja voitti toisen Tony-palkintonsa näytelmästä The Basic Training of Pavlo Hummel, sekä sai pääosan Rikhard III -näytelmässä.[11]

1980-luvulla Pacino menestyi jälleen David Mametin näytelmässä American Buffalo, josta hän oli ehdolla Drama Desk Awardin saajaksi. 1990-luvulta lähtien Pacinon teatteriuraan ovat kuuluneet Eugene O’Neillin Hughie, Oscar Wilde Salome ja Lyle Kesslerin Orphans.[12]

Pacino palasi teatterin lavalle myös kesällä 2010, jolloin hän esiintyi Shylockin roolissa ilmaisnäytelmä Venetsian kauppiaassa.[13] Näytelmä sai huiman suosion, ja se siirrettiin Broadwaylle Broadhurst Theatreen, missä se tienasi miljoonan dollarin tulot ensimmäisenä viikkonaan.[14] Rooli toi Pacinolle myös jälleen parhaan miespääosan Tony-ehdokkuuden.[15]

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960- ja 1970-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Al Pacino Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1996.

Opiskellessaan Actors Studiossa Pacino huomasi pitävänsä näyttelemisestä ja oli siinä lahjakas, mutta hänen varhaiset teatteriroolinsa eivät tuottaneet tarpeeksi. Vuonna 1969 Pacino esiintyi ensimmäistä kertaa elokuvissa, kun hän sai pienen roolin Fred Coen ohjaamassa elokuvassa Natalie.[16]

Vuonna 1971 Pacino esitti huumeaddiktia elokuvassa Paniikki piikkipuistossa, mikä kiinnitti elokuvaohjaaja Francis Ford Coppolan huomion, ja tämä palkkasi Pacinon esittämään Michael Corleonea mafiaelokuva Kummisetään. Coppolan valinta järkytti elokuvastudion henkilöstöä, sillä rooliia oli hakenut usea tunnetumpi näyttelijä, kuten Robert Redford, Warren Beatty ja Robert De Niro. Pacinon suoriutumista kuitenkin ylistettiin, ja hän ansaitsi roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Pacino kuitenkin boikotoi palkintoseremoniaa, sillä hän loukkaantui saatuaan vain parhaan sivuosan ehdokkuuden, vaikka hän esiintyi elokuvassa useammin kuin Marlon Brando.[17]

Vuonna 1973 Pacino sai Gene Hackmanin kanssa pääroolin elokuvassa Variksenpelätin ja voitti Cannesin elokuvajuhlien kultaisen palmun. Samana vuonna hän myös ansaitsi ensimmäisen Golden Globe -palkintonsa sekä parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden elokuvasta Serpico – kadun tiikeri, jossa hän esitti poliisi Frank Serpicoa.[17] Vuonna 1974 hän toisti roolinsa Michael Corleonena Kummisedän osassa II ja sai jälleen uuden Oscar-ehdokkuuden.[17] Seuraavana vuonna Pacinon suosio kasvoi entisestään Hikinen iltapäivä -elokuvan myötä, kun hän näytteli tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa pankkiryöstäjä John Wojtowiczia. Elokuvan ohjasi Serpicon ohjannut Sidney Lumet, ja Pacino sai elokuvan myötä neljännen Oscar-ehdokkuutensa.[18]

Vuonna 1977 Pacino esiintyi Formula-ajajana Sydney Pollackin ohjaamassa elokuvassa Taivas ei tunne suosikkeja, ja hän oli ehdolla Golden Globe -palkintoon parhaasta miespääosasta draamaelokuvassa. Hänen seuraava elokuvansa oli oikeussaleihin sijoittuva Ja oikeutta kaikille, josta hän ansaitsi jälleen Oscar-ehdokkuuden.[18] Hän kuitenkin hävisi Kramer vastaan Kramer -elokuvassa esiintyneelle Dustin Hoffmanille, jonka roolista Pacino oli itse kieltäytynyt.[18]

1980- ja 1990-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pacinon ura lähti laskuun 1980-luvun alussa, ja hän esiintyi elokuvissa Yön kuningas ja Kirjailijaelämää, jotka kriitikot lyttäsivät täysin.[1] Kuitenkin Brian De Palman ohjaama vuoden 1983 rikoselokuva Scarface – arpinaama nousi yhdeksi Pacinon uran kohokohdista. Elokuva sai ilmestyessään negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se menestyi hyvin lipunmyynnissä, ja tuotti yli 45 miljoonaa dollaria Yhdysvalloissa.[1] Pacino myös ansaitsi jälleen Golden Globe -ehdokkuuden roolistaan kuubalaisena rikollisjohtajana Tony Montanana.[19]

Pacinon esiintyi vuonna 1985 elokuvassa Revolution, joka kertoi metsästäjästä Yhdysvaltain vapaussodan aikaan. Elokuva oli arvosteluiden ja lipunmyynnin suhteen epäonnistunut, mistä Pacino syytti kiireistä tuotantoa.[20] Hän päätti jättää elokuvateollisuuden hetkeksi, ja palasi teatterin lavalle neljäksi vuodeksi. Tänä aikana Pacino esiintyi muun muassa näytelmissä Julius Caesar ja American Buffalo sekä omassa projektissaan The Local Stigmatic.[1] Elokuvateollisuuden pariin Pacino palasi vuonna 1989 draamatrillerin Rakkauden meri myötä, ja elokuva sai todella myönteistä palautetta[1].

Pacinon elokuvaura jatkoi uutta nousuaan, kun hän sai jälleen uuden Oscar-ehdokkuuden roolistaan elokuvassa Dick Tracy, jonka arvostelussa kriitikko Roger Ebert kirjoitti Pacinon varastaneen show’n.[21] Samana vuonna Pacino myös uusi roolinsa Michael Corleonena Kummisedän osassa III. Elokuva sai hyvän vastaanoton, vaikka se kärsi tuotantovaiheessa käsikirjoituksen uudelleenkirjoittamisista ja näyttelijöiden vaihtumisesta. Vuonna 1991 Pacino esiintyi elokuvassa Frankie & Johnny yhdessä Michelle Pfeifferin kanssa, joka oli toiminut hänen kanssaan myös Scarfacessa. Elokuva kertoi juuri vapaaksi pääseestä vangista, joka päätyy suhteeseen samassa ravintolassa työskennelleen tarjoilijattaren kanssa. Se ei saanut erityisen hyvää vastaanottoa, vaikka Pacino itse piti roolistaan.[22]

Vuonna 1992 Pacino voitti ensimmäistä kertaa parhaan miespääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Naisen tuoksu, jossa hän näytteli entistä armeijan upseeria Frank Sladea. Samana vuonna hän oli myös ehdolla parhaan miessivuosan palkinnolle elokuvasta Myyntitykit, minkä myötä Pacino oli ensimmäinen miesnäyttelijä, joka oli voittanut parhaan pääosan palkinnon ja samalla ollut ehdolla roolista toisessa elokuvassa.[1]

Pacinon seuraava elokuvarooli oli vuoden 1993 rikoselokuva Carlito’s Way, jossa vankilasta vapautunut rikollinen yrittää päästä kaidalle tielle. Hän myös esiintyi yhdessä Robert De Niron kanssa Michael Mannin vuonna 1995 ohjaamassa elokuvassa Heat – ajojahti, joka sai lämpimän vastaanoton kriitikoilta.[23]

Vuonna 1996 Pacino ohjasi ja esiintyi dokumentissa Looking for Richard, jossa sekä esitettiin kohtauksia William Shakespearen näytelmästä Rikhard III että analysoitiin Shakespearen roolia ja merkitystä populaarikulttuurissa. Dokumentti oli Pacinon ensimmäinen ohjaus, ja siinä esiintyivät hänen lisäkseen myös Alec Baldwin, Kevin Spacey ja Winona Ryder. Vuonna 1997 Pacino esiintyi yliluonnollisessa trillerissä Paholaisen asianajaja yhdessä Keanu Reevesin kanssa. Elokuva menestyi lipunmyynnissä, ja tuotti 150 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Samana vuonna hän myös esiintyi yhdessä Johnny Deppin kanssa elokuvassa Donnie Brasco.[24]. Vuonna 1999 Pacino ja Mann yhdistivät jälleen voimansa elokuvassa The Insider – sisäpiirissä, jossa toista pääosaa esitti Russell Crowe.[25]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2000 Pacino ohjasi ja esitti pääosaa Ira Lewisin näytelmästä tehdyssä pienen budjetin filmatisoinnissa Chinese Coffee.[26] Se sisälsi lähes kokonaan keskustelua kahden päähenkilön välillä, ja projekti kesti lähes kolme vuotta.[26] Pacino toimi elokuvan rahoittajana itse, ja se on julkaistu sittemmin DVD:llä Pacino: An Actor's Vision -kokoelmassa yhdessä Pacinon kahden muun elokuvan, The Local Stigmatic ja Looking for Richard, kanssa.[27]

Al Pacino Rooman elokuvafestivaaleilla vuonna 2008.

Pacinon seuraava elokuvarooli oli yhdessä Robin Williamsin kanssa Christopher Nolanin vuonna 2002 ohjaamassa elokuvassa Insomnia, joka perustui samannimiseen norjalaiseen elokuvaan. Siinä Pacino esitti Operaatio Donnie Brascon tapaan loppuun palanutta hahmoa. Elokuva sai hyvän vastaanoton, ja kriitikot ylistivät Pacinon roolisuoritusta. Elokuva pärjäsi myös suhteellisen hyvin taloudellisesti, ja tuotti 113 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.[28] Pacino esiintyi samana vuonna myös elokuvissa Simone ja Eyewitness, mutta ne eivät saaneet osakseen vastaavaa menestystä. Vuonna 2003 Pacino esiintyi lakimies Roy Cohnina HBO:n minisarjassa Angels in America, joka perustui Tony Kushnerin samannimiseen näytelmään. Tästä roolisuorituksesta Pacino voitti uransa kolmannen Golden Globe -palkinnon sekä Emmy-palkinnon.[29][30]

Vuonna 2004 Pacino esiintyi Shylockina Michael Radfordin ohjaamassa Shakespearen näytelmään perustuvassa Venetsian kauppiaassa, ja päätti tuoda myötätuntoa hahmoa kohtaan, vaikka tämä yleensä esitettiin karikatyyrina. Seuraavana vuonna hän esiintyi elokuvassa Rahantekijä, jossa hän esitti uhkapelivälittäjää ja Matthew McConaugheyn roolihahmon oppi-isää. Elokuva ei saanut hyviä arvosteluita, ja kriitikko Desson Thomson totesi, että ”Al Pacino on näytellyt oppi-isää niin monta kertaa, että hänen tulisi saada tästä palkinto”.[31]

20. lokakuuta 2006 American Film Institute myönsi Pacinolle AFI:n 35. elämäntyöpalkinnon.[32]

Vuonna 2007 Pacino esiintyi elokuvassa Ocean’s Thirteen yhdessä George Clooneyn, Brad Pittin, Matt Damonin, Elliott Gouldin ja Andy Garcían kanssa. Hän esitti elokuvan roistoa Willy Bankia, jonka kasinon päähenkilöt yrittävät ryöstää kostona Bankin teoista. Elokuva sai hyväksyvän vastaanoton kriitikoilta.[33] 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla Pacino esiintyi vielä elokuvassa 88 minuuttia yhdessä Alicia Wittin kanssa, mutta elokuva ei saanut hyviä arvosanoja kriitikoilta. Myöskään elokuva Oikeuden kasvot ei ollut kriitikoiden mieleen, vaikka sitä oli odotettu Pacinon ja De Niron paluuna. Esimerkiksi New York Postin Lou Lumenick antoi elokuvalle vain yhden tähden ja tyrmäsi elokuvan hidastempoiseksi ja naurettavaksi rahastukseksi.[34]

Pacino aloitti 2010-luvun näyttelemällä Jack Kevorkiania HBO:n televisioelokuvassa You Don't Know Jack, joka esitettiin ensimmäisen kerran huhtikuussa 2010. Tämä toi Pacinolle toisen miespääosan Emmy-palkinnon sekä neljännen Golden Globe -palkinnon.[19]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Al Pacino ei ole koskaan ollut naimisissa, mutta hänellä on kolme lasta. Pacino sai ensimmäisen lapsensa Julie Marien (s. 1989) näyttelijäopettaja Jan Tarrantin kanssa. 25. tammikuuta 2001 Pacinon silloinen avopuoliso, näyttelijä Beverly D’Angelo, synnytti kaksoset, Olivian ja Antonin. Pari oli yhdessä vuodet 1997–2003.[35][36] Edellisten lisäksi Pacinon naisystäviin ovat kuuluneet muun muassa Jill Clayburgh, Tuesday Weld, Marthe Keller, Kathleen Quinlan ja Diane Keaton.[37]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli
1969 Natalie Me, Natalie Tony
1971 Paniikki piikkipuistossa Panic in Needle Park Bobby
1972 Kummisetä The Godfather Michael Corleone
1973 Variksenpelätin Scarecrow Francis Lionel ”Lion” Delbuchi
Serpico – kadun tiikeri Serpico Konstaapeli Frank Serpico
1974 Kummisetä osa II The Godfather: Part II Michael Corleone
1975 Hikinen iltapäivä Dog Day Afternoon Sonny Wortzik
1977 Taivas ei tunne suosikkeja Bobby Deerfield Bobby Deerfield
1979 Ja oikeutta kaikille ...And Justice for All Arthur Kirkland
1980 Yön kuningas Cruising Steve Burns
1982 Kirjailijaelämää Author! Author! Ivan Travalian
1983 Scarface – arpinaama Scarface Antonio ”Tony” Montana
1985 Revolution Revolution Tom Dobb
1989 Rakkauden meri Sea of Love Frank Keller
1990 Dick Tracy Dick Tracy Big Boy Caprice
Kummisetä osa III The Godfather: Part III Michael Corleone
1991 Madonna: Truth or Dare Madonna: Truth or Dare oma itsensä
Frankie & Johnny Frankie & Johnny Johnny
1992 Myyntitykit Glengarry Glen Ross Ricky Roma
Naisen tuoksu Scent of a Woman Everstiluutnantti Frank Slade
1993 Carlito’s Way Carlito’s Way Carlito ”Charlie” Briganto
1994 Jonas in the Desert Jonas in the Desert oma itsensä
1995 Ikimuistoinen päivä Two Bits Gitano Sabatoni
Heat – ajojahti Heat Komisario Vincent Hanna
1996 Pormestari City Hall Pormesteri John Pappas
Looking for Richard Looking for Richard oma itsensä (myös ohjaaja ja tuottaja)
1997 Pitch Pitch oma itsensä
Donnie Brasco Donnie Brasco Benjamin ”Lefty” Ruggiero
Paholaisen asianajaja Devil’s Advocate John Milton
1999 The Insider – sisäpiirissä The Insider Lowell Bergman
Minä päivänä tahansa Any Given Sunday Tony D’Amato
2000 Chinese Coffee Chinese Coffee Harry Levine (myös ohjaaja)
2002 Insomnia Insomnia Will Dormer
Simone S1m0ne Viktor Taransky
Eyewitness People I Know Eli Wurman
2003 The Recruit The Recruit Walter Burke
Gigli – rajua rakkautta Gigli Starkman
Angels in America Angels in America Roy Cohn
2004 Venetsian kauppias The Merchant of Venice Shylock
2005 Rahantekijä Two for the Money Walter Abrams
2006 88 minuuttia 88 minutes Dr. Jack Gramm
2007 Ocean’s Thirteen Ocean’s Thirteen Willy Bank
Dali & I: The Surreal Story Dali & I: The Surreal Story Salvador Dali
2008 Oikeuden kasvot Righteous Kill Rooster
2010 You Don’t Know Jack You Don’t Know Jack Tohtori Jack Kevorkian
2011 The Son of No One The Son of No One Charles Stanford
2012 Stand Up Guys Stand Up Guys Val
2013 Phil Spector Phil Spector Phil Spector
Salomé Salomé Kuningas Herod (myös ohjaaja)
2014 The Humbling The Humbling Simon Axler
Manglehorn Manglehorn Manglehorn
Imagine Imagine Danny Collins

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Biography Channel The Biography Channel. Viitattu 1.6.2011.
  2. Grobel, s. 9.
  3. Grobel, s. 8.
  4. Grobel, s. 6.
  5. Grobel, s. 14.
  6. Grobel, s. 10.
  7. a b Actors Studio History by Andreas Manolikakis Actors Studio Official Website. Viitattu 1.6.2011.
  8. Grobel, s. 15.
  9. Silverman, Stephen M.: Jill Clayburgh Dies 5.11.2010. People. Viitattu 1.6.2011.
  10. a b Smith, Kyle: Scent of a Winner 13.12.1999. People. Viitattu 1.6.2011.
  11. Al Pacino The Broadway League. Viitattu 1.6.2011.
  12. Al Pacino to Headline Lyle Kessler's Orphans on Broadway 12.8.2005. Broadway Official Website. Viitattu 1.6.2011.
  13. Brantley, Ben: Railing at a Money-Mad World 1.7.2010. The New York Times. Viitattu 1.6.2011.
  14. Cox, Gordon: 'Merchant of Venice' sells briskly thanks to Al Pacino's name 30.10.2011. Variety. Viitattu 1.6.2011.
  15. Jones, Kenneth: 2011 Tony Nominations Announced; Book of Mormon Earns 14 Nominations 3.5.2011. Playbill. Viitattu 1.6.2011.
  16. Grobel, s. xx.
  17. a b c Grobel, s. xxi.
  18. a b c Grobel, s. xxiii.
  19. a b Al Pacino Golden Globe History Golden Globes Official Website. Viitattu 2.6.2011.
  20. Grobel, s. xiv.
  21. Ebert, Roger: Dick Tracy Review 15.7.2011. Chicago Sun-Times.
  22. Grobel, s. xxvii.
  23. Heat (1995) Rotten Tomatoes. Viitattu 2.6.2011.
  24. LaSalle, Mick: Guns and Roses San Francisco Chronicle. Viitattu 2.6.2011.
  25. Movie Icons, s. 142.
  26. a b Searchlight buys 'Coffee' with Pacino 6.8.2000. Variety. Viitattu 2.6.2011.
  27. Pacino: An Actor's Vision Time Out: New York. 2.6.2011
  28. Insomnia Box Office Box Office Mojo.
  29. Al Pacino Golden Globe History Golden Globes Official Website. Viitattu 3.6.2011.
  30. EMMY Award History EMMY Official Website. Viitattu 3.6.2011.
  31. Thomson, Desson: Hedging Its Bets, 'Two For the Money' Loses Big 7.10.2005. The Washington Post. Viitattu 3.6.2011.
  32. Pierson, Frank: AFI Lifetime Achievement Award: Al Pacino" American Film Institute. Viitattu 3.6.2011.
  33. Ocean's Thirteen Rotten Tomatoes. Viitattu 9.9.2011. (englanniksi)
  34. Lumenick, Lou: Even Al Pacino and Robert De Niro Can't Save "Righteous Kill" 12.9.2008. New York Post. Viitattu 9.9.2011. (englanniksi)
  35. Pacino's Bambinos 2.6.2011. People.
  36. Twin Pique 24.2.2003. People. Viitattu 2.6.2011.
  37. Movie Icons, s. 180.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]