Pohjalaisia (näytelmä)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pohjalaisia
Kantaesityksen käsiohjelma
Kantaesityksen käsiohjelma
Alkuperäiskieli suomi
Aihe eteläpohjalainen kansanelämä ja taistelu osin väkivaltaista esivaltaa vastaan
Tapahtumapaikka ja -aika Lapuan suurpitäjä: Kauhavan–Härmän seutu noin vuonna 1850
Kantaesitys 2. lokakuuta 1914
Kantaesityspaikka Suomen Kansallisteatteri

Pohjalaisia on vuonna 1914 Lapualla ensi-iltansa saanut Artturi Järviluoman omissa nimissään julkaisema, mutta pääosin Anton Kankaan kirjoittama näytelmä, johon ensin mainittu sisällytti keräämiään kansanlauluja. Näytelmän kantaesityksen Suomen Kansallisteatterissa ohjasi Jalmari Lahdensuo. Pohjalaisia on käännetty usealle kielelle, muun muassa viroksi, ruotsiksi, venäjäksi, puolaksi, latviaksi, liettuaksi, unkariksi, ranskaksi, englanniksi, hollanniksi ja saksaksi.

Näytelmän pohjalta on Leevi Madetoja säveltänyt oopperan, ja siitä on myös tehty kaksi elokuvaa. Vuonna 1925 valmistui Lahdensuon ohjaama mykkäelokuva Pohjalaisia ja 1936 Toivo Särkän ohjaama elokuva Pohjalaisia.

Artturi Järviluoman nimissä oleva Pohjalaisia-näytelmä kuvaa eteläpohjalaista kansanelämää sekä väestön taistelua byrokraattista ja osin väkivaltaista virkavaltaa vastaan. Kolminäytöksisen kansannäytelmän ilmoitetaan ajoittuvan noin vuoteen 1850, jolloin Etelä-Pohjanmaa eli keskellä kiivainta puukkojunkkarikautta.

Näytelmän juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Nuori talollinen Antti Hanka oli vangittu osallisuudestaan puukkojunkkarina esiintyneen Niemen suutarin pahoinpitelyyn. Körttiuskovainen Koljolan isäntä tuo hänet toisen talollisen ja vanginkuljettajan Erkki Harrin taloon odottamaan käräjäkäsittelyä. Antin kohtaloa suree erityisesti hänen morsiamensa Maija Harri, joka kääntyy körttiuskoon.

Kopea ja mielivaltainen vallesmanni tulee tarkastamaan Antin vankipassia ja vaatii kaikkia ottamaan esivallan edessä lakin päästään, mihin sekä Harrin isäntä että hänen poikansa Jussi suhtautuvat ivallisesti. Jännitys kiristyy ja lopulta Jussi kiskaisee ruoskan vallesmannin kädestä, murtaa sen poikki ja heittää osat oven suuhun. Maija vaatii kunnioittamaan lakia ja oikeutta ja vallesmanni uhkaa kostaa.

Käräjät päättävät jatkaa Antin tutkintovankeutta ja häntä uhkaa karkotus Siperiaan. Erkki Harri järjestää ”hypyt” todistaakseen, ettei ole körtti. Häjy Karjanmaan Köysti saapuu miehineen paikalle, jolloin hänen ja Jussin välille syntyy painiottelu. Sen Jussi voittaa ja hänestä tulee koko maakunnan lukko, minkä Köysti reilusti myöntää. Maijan vaatimuksesta Antti lähtee vastentahtoisesti karkumatkalle. Pako kuitenkin huomataan.

Vallesmannin määräyksestä oltermanninsauva lähetään kiertämään, ja Anttia etsii koko kylä. Paon takia nimismies apulaisineen saapuu kuulustelemaan asukkaita. Sanallisen kieroilun avulla vallesmanni ryhtyy syyttämään Jussia Antin karkaamisen avustamisesta. Paikalla ollut herastuomari varoittaa nimismiestä laittomuudesta ja väkivallasta.

Vallesmanni vie Jussin kahdestaan kamariin ja ruoskii kytkettyä miestä. Jussi syöksyy kamarista, murtaa käsiraudat ja tempaa puukon tupestaan, jolloin vallesmanni laukaisee aseensa. Vallesmanni kuolee Jussin puukosta, mutta ehtii sanoa, että herastuomari oli varoituksineen oikeassa. Maija tunnustaa syyllisyytensä Antin pakoon, kun tämä palaa vapaaehtoisesti karkumatkalta. Erkki Harri ryhtyy vangitsemaan ainoaa poikaansa Jussia, joka nyt kuolee nimismiehen luoteihin. Jussin morsian Liisa heittäytyy itkien hänen päälleen ja sulkee hänen silmänsä.[1]

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Näytelmän tapahtumapaikka ja -aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikaisempi tutkimus piti teosta yleispohjalaisena, mutta sisällön tarkempi analyysi osoittaa, että näytelmän yhteiskunnallisena kehyksenä on 1843 säädetty kaksiosainen Lapuan laki, joka oli voimassa ainoastaan tässä emäpitäjässä ja sen kappeleissa. Esityksessä mainitaan hallitussääntö pari kertaa oikealta nimeltäänkin ja sen sisältöön viitataan useissa vuorosanoissa. Näytelmän tekstissä tulee näkyviin muitakin Suur-Lapuan oltermannilaitoksen erityispiirteitä kuten pitäjänlaki-käsitteen korostuminen sekä säädökset toisten hevosten luvattomasta ajosta tai öisestä ulkonaliikkumiskiellosta (ks. Ulkonaliikkumiskielto Suomessa).

Alavutelaislähtöiselle Järviluomalle Lapuan laki on täytynyt Pohjalaisia-teoksen ilmestymisaikoihin olla tuntematon, koska hallitussäännön perusteella ei enää ketään ollut pitkään aikaan tuomittu.[2] Lisäksi Lapuan lain yksityiskohtainen käsittely teoksessa sulkee pois muutkin tämän suurpitäjän ulkopuoliset ja sen oloihin perehtymättömät kirjoittajaehdokkaat.

Paikallishistoriaan liittyvien tapahtumien ja juonen perusteella on Pohjalaisia-draamalle osoitettavissa Suur-Lapuan piiristä tarkka tapahtumapaikka: Alahärmän Härmänkylä ja sen lähitienoo. Niinpä näytelmän dramaattinen loppukohtaus on lähes suora kopio Alahärmässä sattuneesta varanimismies Otto Chorinin taposta.[3]. Myös näytelmän kuvaus vallesmannista sopii yhteen Chorinin henkilökuvan kanssa. Näytelmässä vangitun Antti Hangan pako ja vapaaehtoinen antautuminen ovat yhdistettävissä härmäläisen Jussi Porren vastaavaan tositapahtumaan, ja samoin ovat useimpien muidenkin roolihahmojen esikuvat löydettävissä Härmän seudulta. [4]

Näytelmässä heijastuvat myös uskonnolliset jännitteet kahden herätysliikkeen, evankelisen ja herännäisyyden välimaastossa tilanteessa, jossa Härmänkylään ei vielä ollut ehtinyt evankelinen herätys. Koljolan ja Harrin välisistä keskusteluista ilmenee selvästi, että kirjoittaja on ollut hyvin perillä Alahärmän hengellisistä ristiriidoista. Samoin ovat perusteellisesti kerätyn muistitiedon lisäksi kaikki tunnistettavat henkilö- ja paikannimet, vaikka niitä esiintyy muuallakin, palautettavissa Härmänkylään tai aivan sen lähiympäristöön.[5]

Näytelmän ilmoitetuksi tapahtuma-ajaksi noin vuodeksi 1850 soveltuvat herännäisyyden leviäminen sekä Lapuan lain säätäminen ja sen toteuttaminen. Muut ajankohtaiset tapahtumat ajoittuvat sen sijaan pääasiassa vuosiin 1876–1884, jolloin näytelmän todellinen kirjoittaja Anton Kangas vietti lapsuuttaan ja nuoruuttaan Härmänkylässä. Koska edellä kuvattu Artturi Järviluomalle vieras härmäläisaines kattaa koko teoksen ja koska hän ei aikalaisten muistitiedon mukaan ole ennen vuotta 1914 edes käynyt tutkimassa Härmässä, ei häntä siksi voi pitää Pohjalaisia-näytelmän varsinaisena kirjoittajana.[6]

Miten Pohjalaisia-näytelmä syntyi?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Härmästä kotoisin ollut ylioppilas ja sittemmin kansakoulunopettaja Anton Kangas (1867–1904), aikaisemmalta nimeltään Kankaanpää, oli viimeistään vuosisadan vaihteeseen mennessä kirjoittanut näytelmän Härmäläisiä. Muistitiedon mukaan Kangas oli todennäköisesti toiminut Järviluoman kotiopettajana, jolloin näytelmän käsikirjoitus luultavasti päätyi hänelle. Härmäläisiä-näytelmä lienee valmistunut 1896–1901. Kankaan kirjoittama alkuperäinen käsikirjoitus on sittemmin joko hävinnyt tai hävitetty, mutta siitä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistossa Järviluoman käsin kirjoittama ja vähäisin muutoksin tekemä kopio, joka on esitetty valmiin näytelmän muodossa ja jota on täydennetty kerätyillä kansanlauluilla. Jäljennökseksi käsikirjoituksen voi päätellä kirjailijalle vieraista henkilö- ja paikannimistä – hän on tosin osan niistä vaihtanut tutummiksi [7] – sekä sellaisista Härmänkylään liittyvistä yksityiskohtaisista tiedoista ja tapahtumakuvauksista, joista Järviluomalla ei kylää tuntemattomana ole ollut edellytyksiä kirjoittaa.

Entisen Suur-Lapuan kunnista, johon vanhan emäpitäjän lisäksi olivat kuuluneet Kauhava, Nurmo, Alahärmä ja Ylihärmä, Artturi Järviluoma oli tiettävästi ennen vuotta 1914 lähemmin tutustunut ainoastaan Kauhavaan, kun hän oli siellä osallistunut Etelä-Pohjanmaan suomalaisen kotiseutuyhdistyksen kotiseuturetkelle kesällä 1907. Tällöin hän oli yhdessä Toivo Kuulan ja Ernst Niemen kanssa ollut keräämässä Kauhavan Ylikylästä kansanlauluja. Kotiseuturetkellä Kuula oli merkinnyt muistiin kansanlaulujen sävelmät ja Järviluoma sanat. Kaikkiaan lauluja oli saatu kokoon yli 140, joista Järviluoma sisällytti näytelmään kymmenen. Niistä seitsemän on Kauhavalta kerättyjä. Lähteistä ei mikään viittaa siihen, että retkellä olisi koottu kansanlaulujen lisäksi muuta kansanperinnettä.[8]

Valitsemansa kansanlaulut Järviluoma liitti Kankaan Härmäläisiä-näytelmän tekstiin, mikä mustitiedon mukaan olisi alustavasti voinut tapahtua jo vuoden 1907 keruumatkalla. Lisäksi hän muutti teoksen alun perin kirjakielisen asun lievästi murteelliseksi, viimeisteli sen Pohjalaisia-nimiseksi sekä julkaisi sen omissa nimissään kymmenen vuotta Kankaan kuoleman jälkeen. Lapualle Pohjalaisten esitystä seuraamaan tullut aikalainen, myöhemmin kunnallisena luottamusmiehenä ja jääkärivärvärinä tunnettu Antti Hilli, jonka eno oli edellä mainittu Jussi Porre, pystyi kuitenkin tunnistamaan näytelmän samaksi kuin Kankaan Härmäläisiä. Lukuun ottamatta kansanlauluja Järviluoma on jättänyt kokonaan kertomatta, minkälaisia lähteitä hän on käyttänyt näytelmää kirjoittaessaan ja mistä hän on ne hankkinut. Teoksen syntyvaiheistakin hän on tarkemmin selostanut vain yhden yksityiskohdan, nimittäin sen, että hän sijoitti keräämistään kansanlauluista tietyn Siperiaan vietävän miehen (Antti Hangan) suuhun. [9]

Pohjalaisten käsikirjoitus valmistui jouluksi 1913 ja toimitettiin seuraavan vuoden alussa Suomen Kansallisteatterin kirjalliselle jaostolle arvioitavaksi. Poikkeuksellisesti näytelmä esiteltiin jaostolle ilman tekijän ja näytelmän nimeä, sillä Järviluoma ilmaantui ainoaksi tekijäksi vasta päätöksen jälkeen. Muutenkin Järviluoman tekijyyttä epäiltiin alusta lähtien. Antti Hillin havainnon jälkeen Alahärmässä pidettiin julkisena salaisuutena, ettei Järviluoma ollut näytelmän kirjoittaja. Alavudellakin tekijyyttä kyseenalaistettiin, sillä Järviluoma oli jo ennen vuotta 1913 esitellyt tai puhunut käsikirjoituksesta tuttavilleen, jotka osasivat yhdistää sen Pohjalaisiin. Myös joissain pääkaupunkiseudun kulttuuri- ja opiskelijapiireissä huhuttiin, että Järviluoma oli saanut käsikirjoituksen härmäläispojalta, joka oli sittemmin kuollut, ja tätä udeltiin häneltä suoraankin. [10]

Kaiken edellä olevan perusteella Pohjalaisia-näytelmää lieneekin pidettävä tähän mennessä ehkä Suomen kirjallisuuden historian merkittävimpänä plagiointitapauksena. Pohjalaisten tyyli poikkeaa selvästi Järviluoman teosten kynänjäljestä, sillä Kangas käyttää monipuolisemmin sanastoa, sanontoja ja kielikuvia, kuin niitä on Järviluoman suppeassa tuotannossa, jonka laadullisesti voi määritellä enintään keskinkertaiseksi ja osin jopa heikoksi. Tätä taustaa vasten ei tunnu uskottavalta, että Järviluoma olisi kyennyt kahdessa kuukaudessa oman toimensa ohella luomaan korkeatasoisen esikoisteoksensa ja lisäksi niin, ettei edes puoliso havainnut hänen kirjoitustyötään. [11]

Anton Kangas – Pohjalaisia-draaman todellinen kirjoittaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anton Kankaan osalta on – päinvastoin kuin Järviluoman kohdalla oli asianlaita – tarkasti selvitettävissä, mistä hän on kotiseutunsa tapahtumien lisäksi saanut keskeisimmän aineistonsa näytelmäänsä. Antonin isä Kaapo toimi nimittäin kihlakunnanoikeuden lautamiehenä, joten poika saattoi jo kodin perintönä perehtyä sekä lainkäyttöön yleensä että Lapuan lakiin ja sen sovelluksiin. Kun isä oli lisäksi pitkäaikainen kirkkoväärti, tulivat Kankaalle niin kirkon herätysliikkeet kuin raittiusliike nuorena tutuiksi. Ne molemmat luultavasti heijastuivat Pohjalaisissa niihin moniin uskonnollisiin ja aatteellisiin keskusteluihin, joita käytiin varsinkin Harrin ja Koljolan kesken. Kun samassa pihapiirissä asusteli lisäksi kuuluisa häjy Juha Erkinpoika, joka on jättänyt jälkeensä tunnetun kansanlaulun ”Minä olen Härmän Kankaanpäästä …”, kosketti puukkojunkkariuskin Antonia fyysisesti hyvin läheltä, mikä luultavasti vaikutti osaltaan Kankaan myötäsukaiseen asenteeseen häjyjä kohtaan.

Anton Kankaan koti oli sitä paitsi omaa aikaansa edellä, sillä isä Kaapo kuten myös hänen vanhin, samanniminen poikansa tilasivat sanomalehtiä ja lukivat kirjallisuutta. Lukioaikana Kankaan kirjallinen ympäristö vain entisestään vahvistui, koska Oulun lyseota kävi hänen kanssaan samaan aikaan runoilija Eino Leino ja Antonin luokkatoverina oli myöhempi kirjailija Ilmari Calamnius (Kianto).

Vaikka Kangas oli ilmeisesti kodin lautamiesperinnettä noudattaen aloittanut opiskelunsa Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa, hän varsin pian siirtyi historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, jossa opiskeli Suomen kirjallisuuden historiaa, psykologiaa ja arabiaa. Uusi tiedekunta tutustutti Kankaan antiikin historiaan ja kirjallisuuteen kuten Homerokseen, Herodotokseen ja näytelmäkirjailija Plautukseen. Kankaan ohella myös Kianto, Heikki Klemetti ja Otto Manninen opiskelivat näihin aikoihin samassa tiedekunnassa. Manninen oli kotoisin Kangasniemeltä, jonne Kangaskin muutti 1897 kansakoulunopettajaksi opintojen jäätyä kesken. Siellä hän myös avioitui.

Kun Kangas oli lisäksi innokas nuorisoseuramies ja fennomaani, hänen kirjoittamiselleen on löydettävissä motiivi: hän uskoi näytelmän pääsevän mukaan seurojentalojen ohjelmallisiin iltamiin, joissa hän muutenkin piti kansallismielisiä esitelmiä ja puheita. Kuitenkin Härmäläisiä-näytelmä on voinut jäädä kokonaan esittämättä, koska sen näytteleminen oli ainakin pienille nuorisoseuroille poikkeuksellisen vaativa tehtävä.

Kangasta on pidettävä paljon esitetyn Pohjalaisia-draaman varsinaisena kirjoittajana, sillä teos sai oleellisimman rakenteensa, sisältönsä, roolihahmonsa sekä juonensa Härmäläisiä-näytelmän käsikirjoituksesta. Juuri Anton Kankaan henkilökuvaan liittyvät ne ulkoiset ja kirjalliset edellytykset, jotka mahdollistivat ensin Härmäläisiä-näytelmän ja sitä kautta Pohjalaisia-draaman sisällön kirjoittamisen.[12]

Teoksen todellisuuspohja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjalaisia-draama on realistinen kansankuvaus härmäläisen puukkojunkkarikylän arkielämästä. Tiettyä romanttisuutta näkyy silti esimerkiksi vapauden paatoksessa sekä häjyjen miehekkäässä ja rehdissä käytöksessä,mikä luultavasti johtui kirjoittajan sympatioista puukkojunkkareita kohtaan. Omaan aikaansa nähden poikkeuksellisen uudenaikaista näkemystä edustaa se, että näytelmä tuo esille yhteiskunnan johtavien voimien vaikutuksen väkivallan syntyyn. Tämä ilmenee muun muassa Koljolan puheenvuorosta: ”Väkivalta nousee väkivaltaa vastahan. Ihmiset kulkevat sokeina leveää tietä, ja johtajat ovat kaikkein sokeimmat.” [13]

Historiallista todellisuuspohjaa ilmentää myös nimismiesten byrokraattinen kopeus ja osin väkivaltainen käytös, mikä synnytti laajaa vihaa Suur-Lapualla. Vallesmannien ja tavallisen kansan suhteet olivatkin tässä suurpitäjässä 1800-luvun jälkipuoliskolla tavattoman tulehtuneet: yksi nimismies surmattiin, kolmea muuta vastaan tehtiin murhayritys ja yhden riihi paloi tuhotyön seurauksena.[14] Rahvaan ja virkamiesten suhdetta ilmentää herastuomarin repliikki: ”Näillä tasangoilla kunnioitetahan voimaa ja rohkeutta. Väkivaltaisuuksiakaan ei kovin ankarasti tuomita, jos väkivallan tekijät ovat vertaisia, mutta väkivalta herrain ja virkamiesten puolelta päästää aina pahat luonnon voimat ihmisissä irti.” [15]

Kun näytelmä kuvaa rahvaan ajatusmaailmaa levottomassa kylässä, ei Härmän näkökulmasta ollut mahdollista nähdä, että nimismiesten järjestyksenpito perustui ylempien viranomaisten määräyksiin ja säätyläisten vallankäyttöön. Siksi kapinointia paikallista esivaltaa vastaan pidettiin tiettyyn rajaan saakka jopa oikeutettuna, koska ihmisten arkielämä oli sidottu voimakkaasti sekä pitäjäkurin ahtaisiin raameihin että ankaraan ruumiilliseen työhön.[16] Työn merkitys vuosien 1866–68 nälkävuosien jälkeen näkyy selvästi Harrinkin puheenvuorossa: "Tämä maa on niin köyhä, että täällä täytyy jokaisen tehdä työtä. – Sen evankeliumin on nälkä tällä tasangolla opettanut." [17]

Pohjalaisia-draama kuvaa todellisuudentuntoisesti eri aatteiden keskinäistä kilpailua, mutta antaa henkilöittensä kautta myös koko puukkojunkkarikauden synnylle hyväksyttävän selitysperustan. Symbolisesti se ilmenee herastuomarin varoittavassa vetoomuksessa vallesmannille: ”Nämä ihmiset ovat kuin joki tuossa, joka tyynenä ja rauhallisena virtaa omaa uraansa, kunnes se syystä tai toisesta rupeaa tulvimahan, mutta silloin sillä ei olekaan mitään rajoja. Se särkee silloin kaikki, mitä sen tielle sattuu. Sentähden: älkää nostattako tulvaa.”[18] Teos päättyy kuitenkin voimakkaaseen ja näynomaiseen tulevaisuuden uskoon: "Minä näen, laajan lakeuden ja siellä vapaan kansan, joka ei koskaan alistu ruoskan alaiseksi”. [19]

Näytelmän julkaiseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järviluoma viimeisteli Pohjalaisia-näytelmän alun toistakymmentä vuotta Anton Kankaan kirjoittaman ensimmäisen version valmistumisen jälkeen, jolloin elettiin jo toisen sortokauden ehkä synkintä vuotta 1913. Silloin näytti, että Suomen kansan otsalle oli jo painettu ”orjan merkki”, kuten Järviluoma on asian ilmaissut. Järviluoman mukaan hänen pääasiallisina innoittajinaan olivat venäläinen sortokausi sekä pohjalaiset kansanlaulut.

Lähempi perehtyminen näytelmään paljastaa kuitenkin ristiriidan Järviluoman omaan kertomukseen. Kansankuvauksen on täytynyt olla kirjoittajan ensisijainen motiivi, sillä teksti vaikuttaa kumpuavan kirjoittajan omasta kokemuspiiristä, eikä vuorosanoissa juuri mikään ennen kuolevan Jussin viimeistä repliikkiä viittaa sortokausiin. Järviluoma ilmeisesti itsekin tajusi tämän ristiriidan ja selitteli sitä seuraavasti: ”Kansantiede ei ollut aluksi kirjoittamisen motiivina, mutta lopulta minä jotenkin siitäkin innostuin”. [20] Lausuma voitaneen tulkita myös niin, että Järviluoma halusi tällä tavoin tarkoituksellisesti välttää Kankaan osuuden julkitulon.

Järviluoman kertoman mukaan halu vastustaa venäläistoimia vaikutti Pohjalaisia-draaman julkaisemiseen. Draama esitettiin ensi kerran Lapualla 8. maaliskuuta 1914 [21] ja Suomen kansallisteatterissa saman vuoden lokakuussa. Vallinnut sortokausi aiheutti sen, ettei kirjailijan tarvinnut kauan odottaa vastarinnan heräämistä, sillä jo saman vuoden marraskuussa perustettiin jääkäriliike ”orjan merkin" karkottamiseksi.

Vaikka draama oli sidottu 1800-luvun jälkipuoliskon tapahtumiin, eteläpohjalaisyleisö vaistosi – toisin kuin aluksi muualla Suomessa – yhteyden oman aikansa virtauksiin: ruotsinkielisten virkamiesten tilalle oli nyt tullut vain venäläinen sortovalta. Sortokausi nostatti näytelmän Etelä-Pohjanmaalla laajaan kansansuosioon, mutta varsin pian teos saavutti myös suuren yleisön hyväksynnän, jolloin siitä muodostui samalla osa eteläpohjalaista identiteettiä.

Näytelmä tulkitsee pohjalaista mentaliteettia ja vapaudenrakkautta ja kuuluu suomalaisen näytelmäkirjallisuuden merkkiteoksiin. Teos tavoittelee kansanlauluineen ja henkilöasetelmineen maakuntahengen sisintä olemusta, jota jännittävä juoni ja aatteellisuus täydentävät.[22]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eteläpohjalaisia elämäkertoja. Vaasa 1963.
  • Järviluoma, Artturi, Pohjalaisia (14.painos). Porvoo 1978.
  • Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009.
  • Kallio, Reino, Järviluoman Pohjalaisiin liittyy mysteeri. Härmän Joulu 2012, Lapuan Joulu 2012. [(http://www.ess.fi/?article=396595. Artikkeli verkossa, Etelä-Suomen Sanomat)]
  • Kallio, Reino, Kansannäytelmään Pohjalaisia liittyy mysteeri. (Artikkeli verkossa)
  • Kallio, Reino, Pohjalaisia-oopperan taustalla soi Lapuan laki. Etelä-Suomen Sanomat 22.3.2009.
  • Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Studia historica Jyväskyläensia 23. Jyväskylä 1982.
  • Kallio, Reino, Uuden sivistyksen nousu. Etelä-Pohjanmaan historia V. Vaasa 1988.
  • Kallio, Timo, Anton Kangas – Pohjalaisia-draaman pääkirjoittaja. Eteläpohjalaiset Juuret 1 / 2013. Pohjalaisten pääkirjoittaja. (Artikkeli verkossa)
  • Kallio,Timo, Pohjalaisia-näytelmä – Kankaan Antonin Härmäläisiä. Härmän Joulu 2013. http://historiatieto.wordpress.com/anton/ 2013–2014.
  • Kojonen, Eero, Alahärmän historia II. Vaasa 2004.
  • Kojonen, Eero, Alavuden historia I. Jyväskylä 1963.
  • Kolehmainen, Ilkka ja Westerholm, Simo, Kauhavan kansanmusiikki. Kauhavan historia II. Saarijärvi 1998.
  • Laurila, K. S., Kirjalliselta taistelurintamalta. Helsinki 1945.
  • Lehtinen, Erkki, Lapuan historia II. Vaasa 1984.
  • Luukkonen, Markus, Pohjalaisia sittenkin plagiaatti? Etelä-Suomen Sanomat 20.12. 2012.
  • Pipinen, Ritva, Anttonin haamu Artturin ovella. Sanomalehti Vaasa 27.6. 1981.
  • Pipinen, Ritva "Pohjalaisia" Kankhanpään Antonin "Härmäläisiä". Härmän Joulu 2007.
  • Pohjalaisia-draamalle löytyi uusi kirjoittaja. Lapuan Sanomat 13.12.2012.
  • Syrjänen, Tommi, Mänty-Hissan tappo. Härmän Joulu 2012.
  • Ylikangas, Heikki, Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Keuruu 1974.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Järviluoma, Pohjalaisia. 14. p. Porvoo 1978.
  2. Kallio 2009, s. 180–182, Kallio 22.3.2009, s. 10.
  3. Kallio 2012, s. 11
  4. Ylikangas 1974, s. 204–206, T. Kallio 2013–2014.
  5. Pipinen 1981, s. 10, Kojonen 2004, s. 370–382, Pipinen 2007, s. 27–29, Kallio 2012, s. 8–13 (Härmän Joulu), Syrjänen 2012, s. 92–93, T. Kallio 2013, s. 53–54, T. Kallio 2013–2014. Viimeksi mainitussa lähteessä on paikannimistä kartta.
  6. T. Kallio 2013, s. 50–56.
  7. Seuraavat härmäläläisperäiset henkilöhahmot muuttuivat toisiksi: talollisen Erkki Karrin ja hänen lastensa sukunimi Harriksi, Mäkiluoman muori Hilapielen Hetaksi, Holman Köysti -häjy Karjanmaan Köystiksi ja Luoman suutari Niemen suutariksi. Sukunimistä Harri, Karjanmaa ja Niemi ovat kauhavalaislähtöisiä eli ilmeisesti kansanlaulujen keräysmatkalta 1907 saatuja, kun taas Hilapielen Heta on todennäköisesti tekaistu tai lempinimi. Lisäksi Karrin/Harrin palvelijan Sannan etunimi vaihtui Liisaksi. Todettakoon myös, että Alahärmässä vaikutti kaksikin Holma-nimistä häjyä: Kustaa Holma (1838–1908) sekä hänen poikansa Juho Kustaa (1866–1898).
  8. Kolehmainen–Westerholm 1998, s. 46–48.
  9. Kallio 2012, s. 8–13 (Härmän Joulu), s. 14–19 (Lapuan Joulu), ESS.fi. Ks. myös Lapuan Sanomat 13.12. 2012, s. 14, Luukkonen 2012, s. 20, T. Kallio 2013–2014.
  10. Pipinen 2007, s. 27, T.Kallio 2013–2014.
  11. T. Kallio 2013–2014.
  12. T. Kallio 2013, s. 50–56.
  13. Järviluoma 1978, s. 53.
  14. Kallio 1982, s. 242–246.
  15. Järviluoma 1978, s. 167.
  16. Kallio 2009, s. 94–120.
  17. Järviluoma 1978, s. 55
  18. Järviluoma 1978, s. 167, Kojonen 2004, s. 370–382.
  19. T. Kallio 2013, s. 50 ja 56. (Härmäläisiä-näytelmän käsikirjoituksen mukaan.)
  20. T. Kallio 2013, s. 52–53.
  21. Lehtinen 1984, s. 791.
  22. Eteläpohjalaisia elämäkertoja 1963, s. 249–250, Kallio 1988, s. 163–164, Kojonen 1963, s. 858–860.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]