Puukko

Hiiliteräksestä valmistettu vuolupuukko nahkatuppineen.

Rakennustarkoituksiin sopiva Mora-puukko

Puukko on veitselle tyypillisen leikkaamisen lisäksi myös vuolemiseen kelpaava veitsityyppi, jota käytetään työkaluna ja teräaseena. Se on rakennusmiesten ja eränkävijöiden sekä maasto-oloissa myös sotilaiden perustyökalu.

Historia

Raudan käyttöönoton ja sen käsittelyn oppimisen myötä alettiin metallia takoa kyläseppien pajoissa työkaluiksi ja aseiksi, jolloin puukko syntyi. Puukko kehitettiin alun perin yleistyökaluksi, jota käytettiin puuntyöstöön, ruokailuun, karjan tai riistan teurastukseen, kalan perkaamiseen, parran ajoon, kynsien leikkaamiseen jne. Sen pituus niin terän kuin kahvan osalta on yleensä noin kämmenen levyinen. Vuolupuukossa terä on kahvaa lyhyempi.

Puukko on yksiteräinen: terän hamarapuoli on paksu ja teroittamaton. Hamarapuolella terää voidaan lyödä esimerkiksi vasaralla tai kirveen hamaralla, jolloin terä voi toimia kiilana. Puukon terä taas on taottu siten, että se sopii ensisijaisesti eri materiaalien vuolemiseen, niin puun, leivän kuin vaikkapa eläimen kaulankin. Hyvin muotoillussa yleispuukossa yhdistyvät niin vuolu-, viilto- kuin pisto-ominaisuudetkin.

Terän muoto on osoittautunut onnistuneeksi, koska se on säilynyt sellaisenaan aina keskiajalta asti.

Puukko-nimen syntyteoria

Nimen "Puukko" alkuperä on selitetty kahdellakin tavalla. Suomen kieleen pohjautuva selitys viittaa sanojen suu → suukko kehitykseen, jolloin sanasta puu olisi tullut ajan myötä puukko. Toinen selitys taas liittyy saksalaiseen alkuperään. Ala-saksilainen sana pook, joka tarkoittaa kauppiaiden käyttämää tikaria, olisi otettu Suomessa käyttöön ja annettu suomalaiselle yleistyökalulle.

Sanana puukko tarkoittaa lähes aina puukahvaista veistä, vaikkakin kahvamateriaaleja on monia, kuten tuohi, muovi, kumi, sarvi tai luu, on Suomessa juuri puu kaikkein yleisin. Saamelaispuukkojen kahvat on perinteisesti valmistettu poronsarvesta.

Puukon rakenne

Puukko koostuu terästä ja kahvasta. Terän tiivistää kahvaan kiinni hela, mikä kiristysrenkaan tapaan puristaa kahva-ainetta kiinni teräosan toista päätä vasten. Terästä lähtee ruoti, joka menee yhdestä materiaalikappaleesta tehdyn kahvan sisään. Jos ruoti ulottuu koko kahvan läpi, voi kahvan päässä olla niitti, joka kiinnittää ruodin pään kahvaan kiinni.

Puukon helassa tai kahvassa voi olla muotoilu, jota kutsutaan sormisuojaksi ja joka estää pistäessä tai leikattaessa sormea joutumasta terän alle, mutta hankaloittaa vuolemista.

Puukon osat:

• Ylähela
• Ponsi
• Pää eli kahva
• Ruoto (Kahvan sisässä)
• Tyvi
• Alahela
• Terä
• Hamara
• Terän suu
• Kärki
• Niitti (Ruodon kiinnike kahvan perässä)
• Palko (Terän tyvessä sijaitseva teroittamaton osa)

Puukkomalleja käyttötarkoituksen mukaan

Yleispuukko

Perinteisen mallinen Mora-puukko, mutta muovikahvalla. Mora on ollut 1960- ja 1970-luvulla yksi useiten esiintyneistä henkirikosvälineistä^lähde?

Yleispuukoksi kutsutaan puukkoa, jossa on pyritty yhdistämään tikarille tyypillisiä pisto-ominaisuuksia veitsen viilto-ominaisuuksiin ja vuolupuukon vuoluominaisuuksiin.

Useimmat nykypuukot lähenevät ominaisuuksillaan vähitellen veitsiä, koska eläimen tappamiseen, tapetun eläimen teurastamiseen liittyvään veren laskemiseen tai nylkemiseen liittyviä ominaisuuksia ei enää nykyään kaupunkimaisessa elämisessä tarvita. Puukoissa on usein terässä veriura, joka keventää terää. Sanotaan, että veriuraa myöten valuisi veri helpommin ulos, mutta vaikutus on hyvin pieni.. Veriura lienee jäänne miekan kevennys- ja jäykistysurista. Muutenkin suomalaisessa puukkotappelukulttuurissa tappavaksi tarkoitetut iskut tehtiin isku ja puukon pyöräytys -tyylillä. Aikoinaan katkenneista miekoista tehtiin tikareita ja puukkoja.

Vuolu- ja nylkemisominaisuudet antavat vähitellen tilaa veitsiominaisuuksille. Yleispuukot ovat kuitenkin veitsiä paksumpia teriltään, joten niitä ei voi luokitella veitsiksi. Myös vuoluominaisuutta on puukoissa edelleen jäljellä. Keskeisin ero veitsen ja puukon välillä on nimenomaan vuoluominaisuus, joka perustuu terän irtikääntävään, kiilaavaan poikkileikkaukseen. Veitsi ainoastaan tunkeutuu, ei käännä lastua.

Suomessa 1960- ja 1970-luvulla kulutustavaroina yleisiä sarjavalmisteisia puukkoja ovat olleet Fiskarsin ja Moran puukkomallit. Näistä Mora-puukko on ollut yleisempi edullisen hintansa ja laajan myyntinsä vuoksi. Laajalle levinneitä sarjavalmisteisia yleispuukkoja on usein käytetty keittiöveitsien ohella myös henkirikoksissa Suomessa. Mora lienee saanut eniten mainetta.

Fileerauspuukko

Fileerauspuukoksi tai ohuimmillaan jopa fileerausveitseksi sanotaan pitkää ja kapeateräistä veistä, minkä avulla on helppo viiltämällä perata kalaa. Fileerauspuukolla ei juurikaan ole muita käyttötarkoituksia kapean ja ohuen, veitsimäisen teränsä vuoksi.

Lapinleuku

Lapinleuku tai lyhyemmin vain leuku on Lapissa poromiehillä yleisesti käytössä oleva isokokoinen (harvemmin yli 30 cm) tupessa kannettava puukko, jota ei käytetä juurikaan perinteisen puukon tapaan vuolemiseen vaan se palvelee enemmän vesurin tapaan vaivaiskoivuista ja muista puumaisista varvuista nuotioon puita kerättäessä. Myös lihan ja ruhojen paloitteluun se on tehokas työkalu. Leukun teräkulma (teroituskulma) on yleensä jyrkempi kuin tavallisen puukon ja jo senkin vuoksi, kokonsa lisäksi, se soveltuu huonosti vuolemiseen. Vuolemista varten lapinmies kantaakin vyöllään pienempää puukkoa, jota saamelainen kutsuu nimellä unna-niibas. Se, ja varsinkin sen tuppi, on koristeellisempi kuin tavanomaisen puukon, mutta on käytettävyydeltään aivan sen veroinen.

Metsästyspuukko

Metsästyspuukon ominaisuuksiin kuuluu mahdollisuus nylkeä saaliseläin. Siksi puukon terässä voidaan korostaa kulumattomuutta tekemällä terä kovahkosta teräksestä, jolloin terä kuluu nylkemisessä vähemmän, kuin jos se tehtäisiin pehmeämmästä teräksestä.

Metsästyspuukon nylkyominaisuudet saavutetaan ainoastaan puukolla, jonka kahvan keskilinja kulkee teräsuulinjan edellä. Nylkiessä teräsuu kulkee helpommin, se ei harhaile ja sitä on helppo hallita.

Tyypillinen nylkemiseen sopiva puukko on lapinleuku, jossa on nylkemiseen soveltuva paksu loivasti kapeneva terä.

Toinen metsästykseen erityisesti suunniteltu puukkomalli on eläinten aukaisuun tarkoitettu avauspuukko, jossa terä on ylösalain terävä puoli ylöspäin ja teränsuu kaareutuu ylöspäin. Terän kärki on usein myös tylppä.

Retkeilypuukko

Retkeilypuukko tai partiopuukko on suunniteltu ulkoilmaelämää varten. Siinä on suhteellisen pitkä terä, joka sopii hyvin oksien karsimiseen, puun hakkaamiseen, pilkkomiseen tai halkomiseen sekä kalan tai riistaeläinten käsittelyyn. Retkeilypuukoissa on usein veriura, joka jäykistää terää. Retkeilypuukkoa voi usein käyttää lusikkahaarukan kanssa ruokailuveitsenä.

Partiopuukolle on tunnusomaista terän sormisuoja.

Sissipuukko

Sissipuukko

Kasvaneen maanpuolustusinnostuksen ja reserviläistoiminnan innostamana on alettu valmistaa veitsimäistä sissipuukkoa, jolla ei veitsimäisyydestään johtuen ole juuri vuoluominaisuuksia, mutta jolla voi veitseen liittyvien viilto-ominaisuuksien vuoksi perata kalaa luonnossa tai käyttää lusikkahaarukan kanssa ruokailuveitsenä. Ensisijaisesti veitsi on tarkoitettu sotilaan "yleistyökaluksi": pienten puiden tekoon, materiaalien leikkaukseen ja taisteluaseeksi.

Vuolupuukko

Vuolupuukko on yleensä lyhytteräinen, ja sen terä on leveä ja voimakkaasti kaartuva. Pienelläkin voimalla voi saada terään suuren vääntömomentin ja verrattain suuren leikkuuvoiman puun käsittelyyn. Tarkemmassa vuolemisessa on lyhyttä terää helppo tukea peukalolla, jolloin leikkuuvoima on edelleen riittävä tarkempaan vuolemiseen, vaikkei koko voimaa saadakaan käyttöön niin kuin kahvaa vipuna käyttämällä.

Hyvistä vuoluominaisuuksista johtuen terän muotoilu ei mahdollista vuolupuukolle hyviä veitsimäisiä viilto-ominaisuuksia. Vuolupuukolla on helppo vuolla pieniä puunkappaleita tai lastuja puusta sytykkeiksi. Usein lapsille harjoittelemista varten tarkoitetut pienet puukot ovat malliltaan vuolupuukkoja.

Joitakin tavanomaista kapeateräisempiä, erityisesti nävertämiseen soveltuvia vuolupuukkoja, kutsutaan nikkarinpuukoksi. Sana tulee ruotsin kielen sanasta en snickare, mikä tarkoittaa puuta työstävää käsityöläistä, puuseppää.

Vuolija on uusi sana puukkohistoriassa. Vuolupuukon käyttöominaisuuksien parantamiseksi on tikarimaisesta ajattelutavasta jouduttu luopumaan. Lahtelaisen Vuolijapuukon teräkulmalla kun saavutetaan puukoille ergonomisesti oikeat, viilto, - leikkaus- ja veistokulmat, jonka ansiosta teräsuuta on helpompi hallita ja tarvitaan vähemmän puristus- ja työntövoimaa esimerkiksi kiehisten teossa. Vuolijan jälkijättöistä teräsuuta on myös helpompi hallita nylkemisessä.

Finski nož

Venäjällä kehitettiin 1900-luvun alussa suomalaisesta puukosta oma mallinsa, joka edelleen kutsutaan suomalaiseksi veitseksi (finski nož tai finka). Venäläinen malli eroaa suomalaisesta puukosta siten, että siinä on yleensä sormisuoja eli väistin, joka perinteisessä puukossa ei ole.

Suomalaisten puukkojen suosion ansiosta mitä tahansa suorateräistä ja viistoperäistä veistä alettiin kutsua "suomalaiseksi." Erityisesti ne olivat rikollisten suosiossa. Niinpä "suomalaisten veitsien" valmistus ja myynti kiellettiin nimeltä mainiten Neuvostoliiton rikoslaissa vuonna 1935.

Suomalaisen veitsen pohjalta kehitettiin puna-armeijan käyttöön mallin v. 1940 tiedustelijan veitsi NP-40 ja armeijan veitsi NA-40, joiden eri mallit olivat Varsovan liiton joukkojen käytössä 1960-luvulle asti.

Kaksipuukkoratkaisu

Etelä-Pohjanmaalla luotiin erilaisiin puukkotarpeisiin ratkaisuksi kahden puukon muodostama tuppi, missä oli oma tila niin suurelle yleispuukolle kuin pienemmälle vuolemiseen paremmin soveltuvalle puukolle, jolla voitiin linkkuveitsimäisesti nävertää lyijykynää terävämmäksi, levittää voita leivälle, vuolla pajunkissoja tai tehdä muita vähän voimaa vaativia tehtäviä. Kansansanonnan mukaan pienemmällä puukolla "syörähän askista voita ja piretähän pikkupoijjaat kuris ja suuremmalla ratkaistahan raavaitten miästen välisiä periaatteellisia kysymyksiä", mikä viittaa puukkojunkkariperinteeseen ja häjyihin. Mallia, jossa yhdessä tupessa kannetaan suurta ja pientä puukkoa, sanotaan kakshelaaseksi, koska puukon tupen pään kaksi ylähelaa ovat näkyvissä. Samaista puukkoparia sanotaan Härmässä kaksneuvooseksi.

Katso myös

• Linkkuveitsi

Aiheesta muualla

Puukoista ovat kirjoittaneet etenkin kulttuurihistorian kannalta Sakari Pälsi Puukkoja Jukka Kemppinen Puukot. Timo Hyytinen on julkaissut useita runsaasti kuvitettuja teoksia aiheesta, kuten Arma Fennica

Suomen Kansallismuseon puukkokokoelma on merkittävä, ja erikoisnäyttely 2006–2007 on herättänyt paljon huomiota. Kauhavalla, joka on puukkoteollisuuden perinteisiä keskuksia ja edelleen vahva puukkopitäjä, on puukkomuseo.

• Suomen Puukkoseura

Valmistajia

• Iisakki Järvenpää Oy
• Lapinpuukko
• Marttiini
• H.Roselli
• Kainuun Puukko
• Mora of Sweden

Kirjallisuutta

• Hyytinen, Timo: Puukko: Käsikirja. Kansialanimeke: Vanhat ja uudet puukkomallit, puukkojen keräily, puukon käsittely ja teroitus, oman puukon valmistus. Jyväskylä: Arma Fennica, 1999. ISBN 951-98371-0-8.
• Hyytinen, Timo: Suuri puukkokirja. Uusi painos. Jyväskylä: Arma Fennica, 2006. ISBN 952-90-0162-2.
• Hyytinen, Timo: Suuri puukkokirja 2. Jyväskylä: Arma Fennica, 2005. ISBN 951-98371-6-7.
• Kemppinen, Jukka: Puukot. Kuvitus: Mikko Kemppinen. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-02469-8.
• Pälsi, Sakari: Puukko. Näköispainos. Alkuteos 1955. Helsingissä: Otava, 1998. ISBN 951-1-15699-3.
• Ruusuvuori, Anssi: Puukon historia. Tampere: Apali, 2009. ISBN 978-952-5026-93-1.