Puukko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kainuun Puukon valmistama perinteinen Tommi-puukko, jossa on 95 millimetriä pitkä terä.

Puukko on yksiteräinen varsinaisesti työkaluna käytettävä veitsi, jonka kara on upotettu noin terän pituiseen päähän [1]. Erotukseksi muista veitsistä, suomalaisen puukon yhteydessä karaa kutsutaan ruodoksi ja päätä tavallisesti kahvaksi. Ilmaus yksiteräinen kertoo, että terän toinen reuna on teroittamaton erotukseksi esimerkiksi tikarista.

Puukolla veistetään ja vuollaan, kairataan ja kaiverretaan, nyljetään riistaeläimiä ja perataan kalaa, paloitellaan saalista. Taitava käyttäjä tuottaa sillä kauniisti leikattuja käyttöesineitä, morsiuslahjojakin.[2] Retkeilijä voi puukkonsa avulla mm. rakentaa tarvittaessa yöpymissuojan, sytyttää nuotion, ruokailla ja päästä avannosta.[3]

Puukko on esimerkiksi rakennusmiesten, puuseppien ja eränkävijöiden suosima työkalu. Puukkoa käytetään myös teräaseena ja se on nykyisin myös keräilyesine.

Puukko-nimen etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanan ”puukko” alkuperä on selitetty kahdellakin tavalla. Suomen kieleen pohjautuva selitys viittaa sanojen suusuukko kehitykseen, jolloin sanasta puu olisi tullut ajan myötä puukko. Toinen selitys liittyy saksalaiseen alkuperään. Ala-saksilainen sana pook, joka tarkoittaa kauppiaiden käyttämää tikaria, olisi otettu Suomessa käyttöön ja annettu suomalaiselle yleistyökalulle.[4]

Terminä puukko tarkoittaa lähes aina puukahvaista veistä, vaikka kahvamateriaaleja on monia, kuten tuohi, muovi, sarvi tai luu. Suomessa puu on ollut kaikkein yleisin. Saamelaispuukkojen kahvat on perinteisesti valmistettu poronsarvesta.

Puukon rakenne ja osien nimitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puukko koostuu vähimmillään terästä, terään kiinteästi kuuluvasta ruodosta ja kahvasta.

Puukon helassa tai kahvassa voi olla muotoilu, jota kutsutaan väistiksi, väistimeksi tai murteissa fästiksi, ja joka estää pistäessä tai leikattaessa sormea joutumasta terään. Väistin voi hankaloittaa vuolemista.

Puukon osat:

Puukon ja tupen osat nimityksineen
  • Terä, jonka osina
- Ruoto
- Hamara
- Kärki
- Terän suu
- Palko (teroittamaton osa terän tyvessä)
- Lasku eli viiste
  • Kahva (tai puukon pää), jonka osina
- Ylähela
- Alahela
- Välilapot
- Väistin
- Niitti
- Ponsi

Tupen osat:

  • Tuppi, jonka osina
- Peili
- Kannike
- Renkaat kannikkeen kiinnittämiseksi
- Lesti

Puukkotyyppejä ja -malleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleinen jaottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhekielessä on puukolle muodostunut useita lähinnä tyypillistä käyttöä kuvaavia nimityksiä, kuten metsästyspuukko, kalapuukko ja niin edelleen. Nämä eivät useinkaan ole tarkkoja ja vakiintuneita määritelmiä. Esimerkiksi yleispuukko, on yleisesti käytetty nimitys, kun tarkoitetaan tavallista puukkoa.

Toinen esimerkki on nimitys kalapuukko, sellainen saattaa olla varta vasten tehty kalastuskäyttöön, jolloin sen materiaalit ja muotoilu tukevat kalojen avaamista ja jopa perkaamista. Monesti kuitenkin kyseessä on vain tavallinen puukko, jota omistaja käyttää kalastaessaan ja tällöin kalapuukoksi nimittää.

Puukkojen kaupallistumisen myötä on kauppoihin ilmestynyt lukematon määrä lähinnä metsästäjille ja kalastajille suunnattuja veitsiä, joita markkinoidaan puukkoina, vaikka ne muodoiltaan vastaavat enemmän Pohjois-Amerikkalaisia ja Keski-Eurooppalaisia veitsiä, kuin puukkoa.

  • Yleispuukko kts. puukko.
  • Vuolupuukko Tavallinen terävä sitkeän kovalla terällä varustettu puukko.
  • Nikkarinpuukko Joitakin tavanomaista kapea- ja lyhytteräisempiä vuolupuukkoja kutsutaan myös nikkarinpuukoiksi. Nimitys juontuu ruotsin kielen sanasta snickare, suomeksi puuseppä.
  • Metsästyspuukko tai -veitsi
  • Partiopuukko Eräitä Suomen Partiolaisten käyttämiä puukkomalleja kutsutaan partiopuukoiksi.
  • Kaksineuvoinen, kaksihelainen Etelä-Pohjanmaalla syntyi kahden puukon tuppi, jossa on tila niin suuremmalle lähinnä yleispuukolle ja pienemmälle niin sanotulle junkille.
  • Junki kts. Kaksineuvoinen, kaksihelainen.

Historiallisia malleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Usein paikkakuntansa mukaan nimettyjä.

Muita puukkotyyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapinleuku
  • Lapinleuku tai lyhyemmin leuku on Lapissa nykyäänkin käytössä oleva isokokoinen, yleensä puukkoa pidempi, tupessa kannettava veitsi, jota käytetään vuolemisen ohella vesurin tapaan lyöntityökaluna esimerkiksi puun katkomiseen tai lihan ja ruhojen paloitteluun. Leukun teräkulma (teroituskulma) on tyypillisesti jyrkempi kuin puukon. Teräkulmasta ja koostaan johtuen leuku soveltuu puukkoa huonommin vuolemiseen.
  • Unna-niibas Vuolemista varten Lapissa on kehittynyt leukua pienempi puukko, jota kutsutaan saamen kielessä nimellä unna-niibas, "pieni puukko". Käyttöominaisuuksiensa ja muotoilunsa puolesta unna-niibas on puukon kaltainen.

Finski nož[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä kehitettiin 1900-luvun alussa suomalaisesta puukosta oma mallinsa, joka edelleen kutsutaan suomalaiseksi veitseksi (finski nož tai finka). Venäläinen malli eroaa suomalaisesta puukosta siten, että siinä on yleensä sormisuoja eli väistin, joka perinteisessä puukossa ei ole.

Suomalaisten puukkojen suosion ansiosta mitä tahansa suorateräistä ja viistoperäistä veistä alettiin kutsua ”suomalaiseksi”. Erityisesti ne olivat rikollisten suosiossa. Niinpä ”suomalaisten veitsien” valmistus ja myynti kiellettiin nimeltä mainiten Neuvostoliiton rikoslaissa vuonna 1935.[5]

Suomalaisen veitsen pohjalta kehitettiin puna-armeijan käyttöön mallin vuonna 1940 tiedustelijan veitsi NP-40 ja armeijan veitsi NA-40, joiden eri mallit olivat Varsovan liiton joukkojen käytössä 1960-luvulle asti.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puukoista ovat kirjoittaneet kulttuurihistorian kannalta esimerkiksi Sakari Pälsi Puukkoja Jukka Kemppinen Puukot. Timo Hyytinen on julkaissut aiheesta useita teoksia. Hyytiselle myönnettiin vuonna 1989 Valtion tiedonjulkistamispalkinto teoksesta Suuri puukkokirja.

Suomen Kansallismuseon puukkokokoelma on merkittävä. Kauhavalla, joka on puukkoteollisuuden perinteisiä keskuksia ja edelleen vahva puukkopitäjä, on puukkomuseo.[6]

Valmistajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Risto Haarala (toimittanut): Suomen kielen perussanakirja, s. 558. Toinen osa, 4.painos. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1996. ISBN 951-37-0503-X. (suomeksi)
  2. Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä, s. 150. 1.painos. WSOY, Porvoo, 1944. (suomeksi)
  3. Olli Aulio: Suuri retkeilykirja, s. 48. 9.painos. Gummerus, Jyväskylä, 2008. (suomeksi)
  4. Museovirasto: Kainuun puukko eli Tommi-puukko Kuukauden esine, Tammikuu 2004. Viitattu 14.1.2010.
  5. http://www.libussr.ru/doc_ussr/ussr_4047.htm
  6. Suomen Puukkoseura ry:n kotisivu

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hyytinen, Timo: Puukko: Käsikirja. Kansialanimeke: Vanhat ja uudet puukkomallit, puukkojen keräily, puukon käsittely ja teroitus, oman puukon valmistus. Jyväskylä: Arma Fennica, 1999. ISBN 951-98371-0-8.
  • Hyytinen, Timo: Suuri puukkokirja. Uusi painos. Jyväskylä: Arma Fennica, 2006. ISBN 952-90-0162-2.
  • Hyytinen, Timo: Suuri puukkokirja 2. Jyväskylä: Arma Fennica, 2005. ISBN 951-98371-6-7.
  • Kemppinen, Jukka: Puukot. Kuvitus: Mikko Kemppinen. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-02469-8.
  • Pälsi, Sakari: Puukko. Näköispainos. Alkuteos 1955. Helsingissä: Otava, 1998. ISBN 951-1-15699-3.
  • Ruusuvuori, Anssi: Puukon historia. Tampere: Apali, 2009. ISBN 978-952-5026-93-1.